sport
Thainyrkkeilijä Tessa Kakkonen otteli syyskuussa Chitalada showdown -tapahtumassa Tampereella portugalilaista Arianna Santosia vastaan.
Thainyrkkeilijä Tessa Kakkonen otteli syyskuussa Chitalada showdown -tapahtumassa Tampereella portugalilaista Arianna Santosia vastaan.

Tina ja Tessa saavat iskuja päähänsä ja potkivat heikkona huojuvaa vastustajaansa. Miltä tuntuu, kun lajiin kuuluvat erottamattomasti kipu ja toisen ottelijan satuttaminen?

Vapaaottelija Tina Lähdemäki: Olen melkoinen itkeskelijä

"Kun kävelen kehään, hoen   ääneen mantraa vahvuuksistani. Valan uskoa itseeni.Tunteet jätän häkin ulkopuolelle. Viha ja kiukku vain sotkevat suorituksen. Iskutkin sattuvat enemmän, jos niihin liittyy tunnereaktio.

Pyrin olemaan rauhallinen, valpas ja analyyttinen. Haluan hallita ottelua, ettei minuun osuisi ja sattuisi. Vapaa­ottelu näyttää raa' alta, mutta miellän sen nopeaksi shakiksi enkä hakkaamiseksi. Treeni­salilla on toisin. Siellä olen melkoinen itkeskelijä. Ellen suoriudu treeneistä riittävän hyvin, puran kyynelillä pettymystä itseeni.

Kun samassa salissa treenaavat miehet eivät vielä tunteneet minua, he menivät tosi vaikeiksi itkukohtausteni vuoksi. Se oli noloa. Nyt he ovat tottuneet itkuihin. Kun kyynel vierähtää, saan miehiltä kevyen taputuksen olalle.

Alan jännittää aina, kun kuulen seuraavan ottelun vastustajan. Haluaisin  tietää hänestä kaiken. Katson Facebookista hänen profiilinsa ja videoita edellisistä otteluista. Voin kuvitella, millainen hänen ruumiin­rakenteensa on ja kuinka hän liikkuu.

Tieto ruotsalaisen vastustajani loukkaantumisesta tuli kuusi viikkoa ennen ottelua, mutta uusi vastustaja löytyi Ranskasta. Hän on taustaltaan potkunyrkkeilijä.

Valmentajani puhuu minulle pelosta ja jännittämisestä, ja ymmärrän ensimmäisen  kerran, että teen tätä vain itselleni. Muiden ajatuksilla ei ole väliä. Kukaan läheinen ei muuta käsitystään minusta, vaikka häviäisin. Rauhoittaa, kun en mieti muiden odotuksia.

Haluaisin silmäillä vastustajaani ennen ottelua; millaisessa kunnossa hän on, pelottaako häntä... En koskaan juttele vastustajalle ennen kehään menoa, vaan asennoidun etäisyyttä pitäen siihen, että kohta otamme kovaa yhteen. Ottelun jälkeen voidaan olla kavereita.

Ennen matsia puran kiukkuani avopuolisooni, joka on myös huoltajani. Hän ymmärtää, koska on painija. Harrastin aiemmin nyrkkeilyä, mutta haluan näyttää miehelleni, että osaan myös painia. Molemmista on hyötyä vapaaottelussa.

Sisääntulobiisini on Eminemin Shake that. Se sopii minulle paremmin kuin monen käyttämä vuohenuhrausmusiikki.

Tina Lähdemäki otteli syyskuussa Vantaalla Cage 23 -tapahtumassa.
”Kun sain vastustajan lattiaan, tiesin, etten voi enää  hävitä.”

Arkailen ensimmäisen erän. Vastustajani yrittää lyödä ja potkia minut pihalle. Yksi potku osuu käsieni yli päähän. Säpsähdän, mutta onneksi osuma tulee viisi senttiä liian ylös, että menettäisin tajuntani. Nyt on oltava tarkkana! Saan itseluottamusta siitä, että vastustajan iskut eivät ole älyttömän pahoja.

Kerran olen lyönyt matossa olevaa vastustajaa, vaikka en olisi halunnut. Silloin toivoin, että tuomari keskeyttäisi ottelun pian, koska vastustaja ei pystynyt enää nousemaan.  Toivon aina, että toinenkin selviää ottelusta mahdollisimman pienillä ruhjeilla.

En koskaan unohda, kuinka mursin erään vastustajani nenän. Se oli kauheaa. Ottelu oli hänen ensimmäisensä. Harmitti, että hänelle jäi siitä huono muisto, ja edessä oli pitkä treenitauko. Joskus olen pidätellyt itseäni, jos vastapuoli on ollut selvästi heikompi.

Vapaaottelussa minulta on mennyt leuat ja olkapää sijoiltaan. Nenä on murtunut kerran. Olkapääleikkauksen jälkeen pidin parin vuoden tauon, koska olin niin pettynyt itseeni.

Yleensä loukkaantumiset johtuvat siitä, että on tehnyt itse virheen tai käy vain huono tuuri. Mutta vaikkapa jääkiekko on mielestäni vapaaottelua vaarallisempi laji.

Tämä matsi ratkeaa toisessa erässä. Saan  vastustajan  mattoon ja otteen hänen kädestään. Käännyn mahalleni ja kiristän käsi­lukon. Säikähdän vastustajan huutoa. Hän on yrittänyt luovuttaa, mutta en ole tuntenut sen merkkinä käytettävää taputusta. Tuomari keskeyttää ottelun. Autan vastustajan pystyyn ja pyydän anteeksi, etten päästänyt aikaisemmin irti.

En tuuleta juurikaan.

Matsin jälkeen olen pitkään häkellyksissäni. Minä tosiaan voitin!”

Thainyrkkeilijä Tessa Kakkonen: Parasta on lajin brutaalius

"Liikun lavalla rivakasti edestakaisin. Tiedän, että vastustajani Arianna Santos on säpäkkä ja hyökkäilee aggressiivisesti eteenpäin. Olen tutkinut hänen ranking-listojaan ja opetellut varta vasten tekniikkaa, jolla voisin osua hänen heikkoon kohtaansa. Käytän hyväkseni sitä, että hän on minua lyhyempi.

Ajan Ariannaa nurkkaan. Hyökkään eteen, isken, pakenen. Arianna vaikuttaa passiiviselta eikä tee aloitteita. Sitten hänen suojauksensa pettää, ja osun häntä nyrkillä päähän. Ilmeestä näkee, että isku on tehonnut.

Sanotaan, että thainyrkkeily on brutaali laji, mutta sehän tässä parasta onkin! On palkitsevaa, että oman työn tuloksen näkee heti vastustajan naamasta.

Harrastin ennen tanssia ja telinevoimistelua. En ollut kummassakaan kovin hyvä. Kun kävin 15-vuotiaana thainyrkkeilyn lajinäytöksessä, tiesin välittömästi, että siinä on minun lajini: luova ja fyysinen. Ei ole valmiita koreografioita, vaan saan itse päättää, mitä kehässä teen.

Tutkin herkeämättä Ariannan ilmeitä: mitä hän aikoo seuraavaksi? Välillä yleisö kohahtaa, kun iskeydymme kehän reunaa vasten. Taustalla rummuttaa thaimusiikki. 

Olen nyrkkeilykehässä voitto tai ei mitään -asenteella. Ottelutilanteessa häviö ei mahdu päähäni. Ensimmäistä matsiani kuusi vuotta sitten jännitin hirvittävän paljon. Tietysti pelkäsin, että minuun sattuisi, mutta vielä enemmän jännitin häviötä. Ottelu oli hirveää räpellystä, enkä muista siitä juuri mitään. Pieksin vain menemään. Jälkeenpäin olo oli onnellinen ja helpottunut – satuin onneksi voittamaan.

Tessa Kakkosta ei ole tyrmännyt kukaan. Syyskuussa Tessa otteli Chitalada showdown -tapahtumassa Tampereella portugalilaista Arianna Santosia vastaan.

Ariannan lyönnit eivät tunnu juuri missään. Matsin aikana kehossani on niin paljon adrenaliinia, etten tunne kipua. Vain silloin kirpaisee, kun Ariannan alapotkut läiskähtävät reittä vasten. Kipua ei saa näyttää. Pokerinaama täytyy pitää loppuun asti, tai vastustaja käyttää epäröintiä hyväkseen. Irvistelyn aika on vasta matsin jälkeen.

Kipu on merkki siitä, että olen vienyt kroppani äärirajoilleen. Kun silti pystyn jatkamaan ottelua ja jopa unohtamaan tuskan, tunnen ylittäneeni itseni.

Minulle ei ole sattunut isompia havereita, vaikka päästäni ja nenästäni on tullut verta. En pelkää satuttavani vastustajaa, vaan ottelen täysillä. Olen kehässä samantasoisen kanssa, ja vastustaja osaa suojautua. Jos toinen olisi niin heikko, että kaatuisi yhdestä iskusta maahan, matsi ei tuottaisi tyydytystä.

Kukaan ei ole onnistunut tyrmäämään minua, mutta viime jouluna Thaimaassa sain itse tyrmättyä vastustajan potkaisemalla tätä päähän. Se tuntui hienolta.

Potkin Ariannaa vyötärölle, teen hämäysliikkeitä. Taktiikkani toimii kaksi ensimmäistä erää, mutta viimeisessä erässä Arianna alkaa virkistyä. Hän tajuaa tarrata kiinni nilkkaani ja kaataa minut maahan uudestaan ja uudestaan. Suojaukseni alkaa pettää, ja Ariannan iskut tulevat läpi.

Väsymykseni yli kuulen, miten valmentaja tsemppaa kehän laidalta:

– Muista, Tessa, mitä me silloin treenattiin! 

Ottelu päättyy, Arianna voittaa. En jää silti makaamaan pettyneenä vatsalleni, niin kuin aiemmin saatoin tehdä. En ota häviötä enää niin vakavasti. Täytyy vain treenata lisää, tiedostaa omat heikkoudet ja tulla entistä paremmaksi. Seuraava tavoitteeni on ensi vuoden MM-kulta Malesiassa. Keskityn siihen, kunhan ensin pääsen armeijan johtajakoulutuksesta.

Iän myötä aion karistaa hullunrohkeuteni ja alan varjella kroppaani tarkemmin. Haluan jatkaa thainyrkkeilyä niin kauan kuin pää ja kroppa kestävät, ainakin kymmenen vuotta.”

Kipu viestii vaarasta

Kipu voi olla sekä todellista että tunneperäistä tai molempia.

Terveystieteiden tohtori Merja Sallisen mukaan omalla olotilalla sekä aikaisemmilla kivun kokemuksilla on iso vaikutus siihen, kuinka voimakkaana kivun tuntee. 

Urheilun aikana haveria ei välttämättä edes huomaa. Siitä pitää huolen suorituskykyä parantava adrenaliini, joka työntää kipua taka-alalle.
Kipu viestii vaarasta. Kun kudokseen on syntymässä vaurio, viesti kulkeutuu hermopäätteiden kautta aivoihin.

– Kipusignaali saa ihmisen reagoimaan välittömästi. Näin elimistö pyrkii rajoittamaan vaurion laajenemista. Esimerkiksi painon varaamista loukkaantuneelle jalalle osaa välttää vaistomaisesti, sanoo Sallinen.

Kamppailu-urheilija ei kuitenkaan irvistele tuskissaan jokaisen potkun jälkeen. Harjoittelemalla voi oppia sietämään kipua ja hallitsemaan omia reaktioitaan.

Terve kipuaisti on fiksu hälytysjärjestelmä. Kun tosi on kyseessä, hälytys panee touhulle stopin. Murtuneella jalalla ei pingota satasen maailmanennätystä, vaikka kipukynnys olisi kuinka korkealla.

– Silti kokenutkaan urheilija ei aina tunnista, milloin leikki pitää jättää kesken. Muutenhan rasitusvammoja ei olisi.