Leskeksi jäänyt Marjukka on erakoitunut kotiinsa ja etsii netin rikossivustolla pakkomielteisesti miehensä murhaajaa. Tappajan sijasta hän törmääkin kohtalotoveriinsa. Mutta voiko kahdesta rikkinäisestä saada aikaiseksi jotakin ehjää ja kestävää?

Marjukka havahtui puhelimen soittoon. iPhone tärisi yksikseen yöpöydällä, ja sen sinertävä valo heijastui pimeässä huoneessa kattoon asti. Hän kohottautui kyynärpäänsä varaan ja tuijotti puhelinta epäluuloisesti. Oliko hän muka laittanut sen äänettömälle nukkumaan käydessään?

Marjukka noukki puhelimen; se vapisi hänen kämmenellään kuin elävä olento. Näytössä luki Tuntematon numero. Puhelimen kello näytti 03.45.

– Martsu, Marjukka vastasi varovasti.

– Rakas.

– Eero?

Marjukka puristi puhelinta niin lujaa, että sen reuna kaivautui kipeästi kämmeneen.

– Eero, missä sä olet?

– Mä... Mä en tiedä. Musta tulee verta.

Eero alkoi nyyhkyttää.

– Auta! Kamalasti verta!

Marjukka säpsähti hereille, tällä kertaa oikeasti. Hänen rintakehänsä päällä oli tonnin painoinen kivi. Hän hapuili paniikissa puhelimen yöpöydältä ja painoi virtanappia. 03.45. Hän puristi puhelinta rintaansa vasten ja yritti saada hengitystään tasaantumaan. Uni ei ollut ensimmäinen laatuaan, mutta se oli inhottavampi kuin monet muut. Nähdä nyt unta puhelusta; se oli kaikessa arkisuudessaan epäreilua.

Marjukka painoi katkaisijaa päänsä yläpuolella ja sängyn päätyyn kiinnitetty halogeenivalo syttyi. Hän käpertyi syvemmälle vuoteeseen. Joskus se auttoi, sillä sänky oli hänen lempipaikkansa maailmassa.

Kun he olivat muuttaneet rivarin päätyhuoneistoon viisi vuotta sitten, Eero oli luvannut hänelle yhden toiveen, joka toteutettaisiin hinnalla millä hyvänsä.

– Hotellisänky, hän oli ilmoittanut saman tien. – Samanlainen kuin New Yorkissa.

Sänky heidän häämatkallaan oli ollut pehmeä ja uskomattoman ylellinen. Sen päätyyn oli kiinnitetty kirkkaat lukuvalot, jotka sai vuoteessa lukiessa aina sojottamaan suoraan kirjan sivulle.

Eero oli teettänyt kopion hotellisängystä puolitutulla puusepällä. Se oli täydellinen, eikä hänellä ollut missään vaiheessa käynyt edes mielessä luopua siitä.

Marjukka kierähti mahalleen ja taputteli toisella kädellään sängynreunaa patjan alapuolelta. Niin kuin aina, se toi hänelle mieleen päivän, jolloin vuode oli toimitettu heille. Hän oli palannut illalla töistä, ja Eero oli ollut vastassa ulko-ovella. Mies oli kaapannut hänet syliinsä ja kantanut suoraan makuuhuoneeseen. Jälkeenpäin he olivat levänneet hikisinä sylikkäin, kun Eero oli äkkiä kääntynyt ja alkanut taputella sängynlaitaa. Ennen kuin Marjukka ehti edes ihmetellä, oli kuulunut pieni naksahdus, ja Eero oli noussut istumaan kädessään sikariaski ja kaksi pikkuruista pulloa konjakkia. Salalokero!

– Sängynvihkiäislahja puusepältä, Eero oli nauranut.

Siitä asti piilolokerossa oli aina ollut vähintään yksi pieni pullo jotain vahvistavaa. Nyt se oli viskiä. Marjukka rusautti pikkuruisen korkin auki ja kaatoi juoman suuhunsa kerralla.

Uni ei tullut enää. Marjukka vaelsi työhuoneeseen ja tuijotteli tovin ulos talviseen yöhön sillä aikaa, kun pöytäkoneen rohjake suvaitsi raksuttaa itsensä käyttökuntoon.

Ensimmäiseksi hän päivitti seuraavan päivän ostoslistan. Lähistöllä sijaitseva K-kauppa oli aloittanut ostosten nettitilauksen ja kotiinkuljetuksen reilu vuosi sitten, ja hän oli ollut uskollinen asiakas alusta saakka. Hän lisäsi seuraavan päivän pitkään listaan kaksi pussia paahtoleipää ja rasian margariinia ja sulki sivun.

Marjukka huokaisi ja klikkasi itsensä sisään Rikos.fi-keskustelufoorumille. Hänen salainen paheensa. Hän huomasi heti, että keskellä yötäkin pariin hänen seuraamaansa murhaketjuun oli tullut uusia viestejä.

Myös Eeron ketjun postilaatikko vilkkui punaisena uuden viestin merkiksi. Se oli harvinaista. Hän itse kirjoitti ketjuun silloin tällöin nimimerkillään Punahukka, jotta se pysyisi murhatapausten aloitussivulla eikä hukkuisi unohdettujen rikosten suohon, mutta muuten ketju päivittyi harvakseltaan.

Marjukka napsautti Eeron ketjun auki, mutta sen sijaan että olisi hypännyt suoraan viimeiselle sivulle ja uusimpaan viestiin, hän alkoi jälleen kerran lukea ketjua läpi alusta alkaen.

Avauspostauksena oli ensimmäinen tapauksesta tehty uutinen. Nimimerkki tohtoriwatson oli kopioinut sen sellaisenaan palstalle.

"Raaka surma antikvariaatissa" kuului uutisen otsikko. Faktoja ei siinä vaiheessa paljon ollut. Noin kello kolme iltapäivällä, tammikuun 22. päivänä Helsingin Porthaninkadulla sijaitsevaan antikvariaattiin oli saapunut satunnainen asiakas. Kauppa oli vaikuttanut tyhjältä, ja asiakas ehti odottaa jonkin aikaa ja huhuilla takahuoneeseen, ennen kuin oli huomannut takimmaisen hyllyrivin alta levinneen tumman verilammikon. Hän oli katsonut hyllyn taakse ja nähnyt paikan omistajan lattialla suuressa verilammikossa. Järkyttynyt asiakas oli heti hälyttänyt apua, mutta mitään ei ollut tehtävissä. Uhri, 35-vuotias mies, oli ollut kuolleena jo tovin. Teko oli ollut erittäin julma ja raaka. Poliisi ei vielä ottanut kantaa motiiveihin.

Tohtoriwatsonin ketjulle antama iskevä otsikko Antikvariaattimurha oli jäänyt elämään, ja sillä nimellä tapaus tunnettiin edelleen.

Aivan kuin murhattu ei olisi ollut ihminen, vaan kirjakauppa, Marjukka mietti joskus.

Hänellä ei ollut tietenkään aluksi ollut aavistustakaan nettikeskustelusta. Ennen Eeron kuolemaa hän ei ollut koskaan kuullutkaan Rikos.fistä, ja murhan jälkeisinä ensimmäisinä päivinä ja viikkoina hän olisi tuskin osannut laittaa edes virtaa päälle tietokoneeseen. Jonkinlaisen udun läpi hän oli ymmärtänyt, että poliisi ei tutkinut juttua tavallisena ryöstömurhana.

Vasta jälkeenpäin hän oli tajunnut senkin, että häntä oli itse asiassa kuulusteltu. Poliisiasemalla istuessaan hän oli vain miettinyt, miksi tutkijoita kiinnosti tietää, missä hän oli ollut, kun Eero surmattiin. Saivatko he jotain tyydytystä ajatuksesta, että uhrin pahaa-aavistamaton vaimo söi hyväntuulisena lounasta vain parinsadan metrin päässä miehensä antikvariaatista ja käveli sen jälkeen takaisin työpaikalleen kirjastoon?

Jos Eero ei olisi aamulla ottanut eväitä mukaan töihin, Marjukka olisi luultavasti käynyt viemässä hänelle salaattia, pizzan tai tulisen riisiannoksen lähithaikusta. Ehkä hän olisi löytänyt miehensä kuolleena. Tai nähnyt tämän viimeisen kerran elävänä.

– Jos olisin sattunut paikalle heti murhaajan jälkeen ja soittanut apua, olisiko Eero jäänyt henkiin? hänen oli ollut pakko kysyä poliisilta.

Rikoskomisario oli vain pudistanut päätään.

– Ei sillä olisi ollut merkitystä. Miestänne ei olisi pystynyt pelastamaan.

Eeron kuolemasta oli yli kolme vuotta, ja murha oli edelleen täysin pimeä. Niin niitä kuulemma kutsuttiin, selvittämättömiä juttuja, pimeiksi rikoksiksi. Jos häneltä kysyttiin, termi oli oikein sopiva; pimeäähän se oli, toisen ihmisen hengen riistäminen. Varsinkin toisen ihmisen hengen riistäminen ilman mitään syytä.

Antikvariaatista ei ollut viety mitään, ei pohja­kassaa, ei Eeron lompakkoa, ei edes pöydällä avoinna ollutta kannettavaa tietokonetta. Liikkeessä toisinaan autelleen Eeron isän mielestä arvokirjojen hyllyyn ei ollut koskettu. Vanhat kartat olivat paikallaan lasivitriinissä, samoin harvinaisten postimerkkien kokoelma.

Kyse ei ollut ryöstöstä. Joku oli vihannut hänen miestään. Vihannut niin paljon, että oli katkaissut Eeron molemmat reisivaltimot kirurginterävällä veitsellä ja sen jälkeen luultavasti seurannut vierestä, kuinka hän vuoti kuiviin.

Rikos.fi oli tullut hänen elämäänsä vasta kuukausien kuluttua murhasta.

– Et kai sä vain lue sitä kammottavaa roska­sivustoa? Eeron sisko Eija oli kysynyt varovasti, ja tietysti Marjukka oli tehnyt niin heti samana iltana.

Silloin ja edelleen häntä epäiltiin palstalla Eeron murhaajaksi! Eivät toki kaikki, mutta sinnikäs joukko vakikirjoittajia pyöritti kysymystä hänen syyllisyydestään uudelleen ja uudelleen.

Vaimolla oli kuulemma ollut yllin kyllin aikaa poiketa ruokatunnillaan paitsi lounaalla, jossa hänet oli kiistatta nähty, myös lounaspaikan lähellä sijainneessa antikvariaatissa. Pari kirjoittajaa oli jopa käynyt testaamassa välimatkat ja ajat. Antikvariaatille kävelyyn ei mennyt kuin pari minuuttia, vaikka asialla olisi ollut jalkapuoli kääpiö korkokengissä. Johtopäätös oli selvä: hän olisi pystynyt tekemään sen. Siitä taas loogisesti seurasi, että luultavasti hän oli tehnyt sen.

Kirjoittelu oli loukkaavaa, mutta Marjukka oli jäänyt palstalle ja hankkinut itselleen käyttäjätunnukset. Hänellä oli tunne, että tappaja saattoi kirjoittaa palstalle tai ainakin lukea sitä. Hän itse olisi lukenut, jos olisi tehnyt täydellisen rikoksen. Hän olisi nauttinut villeistä spekulaatioista ja erityisesti siitä, että vainajan vaimoa yritettiin sovittaa syylliseksi.

Poliisi ei ollut ikinä julkaissut yksityiskohtia Eeron murhasta, ja Marjukassa eli toivonkipinä, että murhaaja tekisi virheen. Yksi ainoa virhe riittäisi, yksi ainoa pieni tiedonmurunen, jonka vain tappaja voisi tietää. Hän olisi valppaana.

Marjukka siemaisi viimeisen suullisen jäähtynyttä teetä samalla, kun saapui viestiketjun viimeiselle sivulle. Punahukan viesti, ketjun toiseksi viimeinen, käsitteli taas kerran veren määrää rikospaikalla. Olisiko Eero Kiviniemen kurkku leikattu auki, spekuloi Punahukka.

Oli tuntunut pahalta kirjoittaa niin, mutta se oli osa Marjukan taktiikkaa saada tappaja paljastamaan korttinsa. Jonakin päivänä hän toivoi lukevansa vastausviestin: Reisivaltimothan ne oli. Molemmat.

Punahukalle oli vastannut tuttu nimimerkki Kolumbo. Marjukka tiesi jo, mitä löytäisi, kun klikkasi viestin auki.

"Nimimerkki Punahukka se vain jaksaa ja jaksaa jauhaa veren määrästä. Naurettava pelle! Vai vampyyriko hän on? Verta oli paljon, ok. Selvästi puukko oli osunut isoon valtimoon tai vaihtoehtoisesti suoraan sydämeen. Mutta mitä väliä sillä on. Mitä haavojen sijainti muka kertoo meille murhaajasta? Pidän edelleen, aina ja ikuisesti varmana, että vaimo sen teki. Punahukka voi toki vahvistaa teoriani, jos saa todistettua, että mustasukkainen ämmä käytti veistään siihen ruumiinosaan, jota herra Antikvariaatti oli heilutellut väärässä paikassa."

Marjukka itki hetken. Tähän ei tottunut koskaan. Äkkiä hänen suljettujen silmäluomiensa takana ei kuitenkaan pistelleet enää kyyneleet, vaan punainen, kuiva viha.

Perkeleen Kolumbo. Idiootti tuskin edes tiesi, että legendaarisen tv-etsivän nimi kirjoitettiin c:llä eikä k:lla. Ja kuinka ollakaan, vain tämä vastenmielinen otus oli ollut hereillä keskellä yötä kirjoittelemassa palstalle. Hänen ärsyttävä, väärinkirjoitettu nimensä loisti punaisella kaikkien uusien viestien perässä.

Marjukka klikkasi raivoissaan auki ketjun Hannele Niemisen surma Lappeenranta 2010. Tapaus oli hänelle tuttu. 38-vuotias Hannele oli surmattu kotinsa makuuhuoneen lattialle maaliskuussa 2010, vain reilut pari kuukautta Eeron murhan jälkeen. Taloon oli tunkeutunut mies, joka oli ensin vetänyt pussin nukkumassa olleen aviomiehen päähän ja kiinnittänyt tämän käsiraudoilla sänkyyn. Saatuaan miehen pois pelistä muukalainen oli jahdannut kiinni olohuoneeseen paenneen Hannelen, raahannut takaisin makuuhuoneeseen ja surmannut ikkunan eteen. Aviomies oli kuullut kaiken.

Murhan jälkeen tekijä oli iskenyt Martti Niemistä kaksi kertaa veitsellä rintaan ja kävellyt ulos. Hän oli askeltanut verisiä kengänjälkiä koko matkan omakotitalon pihalle saakka ja jättänyt oven auki lähtiessään. Ulkona jäljet olivat hävinneet, kun tappaja oli ehtinyt pihatieltä kovaksi auratulle kadulle. Sinne, kylmään ja pimeään yöhön murhamies oli kadonnut, eikä häntä ollut vieläkään tavoitettu.

Uhrin aviomiehen oli löytänyt lehdenjakaja, joka oli aamulla ihmetellyt avonaista ovea ja lähemmäs mentyään kuullut talosta heikkoa vaikerrusta. Martti Nieminen oli pelastunut vain, koska tappajan pistot eivät olleet osuneet sydämeen ja koska ovesta virrannut kylmä ilma oli hidastanut hänen elintoimintojaan niin, että hän ei ollut vuotanut kuiviin.

Kuinka ollakaan, nimimerkki Kolumbolla ei ollut Hannelen surmasta mitään uutta sanottavaa. Hän vain aukoi tympeään tapaansa päätään edellisille kirjoittajille.

Punahukan raivo kiehui yli. Hän nosti sormensa näppäimistölle.

"Hyvänen aika, rakas Kolumbo! Ihmettelen, ettet ole ylivertaisella älylläsi ratkaissut tätä tapausta yhtä helposti kuin Antikvariaatti­murhaa. Eikö muka ole itsestään selvää, että syyllinen on aviomies? Hän tappoi vaimonsa, käveli ulos, vaihtoi kengät ja käveli takaisin sisään. Sitten hän pisti pari kertaa itseään veitsellä, meni sänkyyn ja kiinnitti käsiraudat. Ai mutta! Verijäljet osoittivat, että Niemisen Martti oli nimenomaan puukotettu vuoteessa, eikä hänen vertaan löytynyt pisaraakaan muualta. Itsehän ukko ei muka muista siitä mitään, hah. No, hän siis toi veitsen mukanaan vuoteeseen, puukotti itseään ja kiinnitti käsiraudat. Ai mutta! Missä siinä tapauksessa oli veitsi? No, mitäpä minä tätä mietin, sinun kaltaisesi nerohan ratkaisee mokomat pikku yksityiskohdat hetkessä. Go for it, Columbo! Anteeksi, Kolumbo. Hah!"

Marjukka heräsi seuraavan kerran iltapäivällä, kun ovikello soi. Ovella oli K-kaupan lähetti­poika Julle, joka hymyili kohteliaasti seisoessaan rappusilla kahta kauppakassia roikottaen. 

Marjukka oli viimeksi poistunut kodistaan puolitoista vuotta sitten. Hän oli lähtenyt olohuoneesta suojaisalle takapihalle, kohti puu­tarhapöytää, jolle äiti oli kattanut iltapäiväkahvit. Viiden askeleen jälkeen maisema oli kääntynyt ylösalaisin ja taivas hyökännyt kimppuun. Horisontti oli laajentunut ja supistunut, maa tullut voimalla vastaan.

Äiti oli puoliksi kantanut hänet takaisin sisään, jossa maailma oli pikkuhiljaa asettunut paikoilleen, ja henki alkanut kulkea.

Sen jälkeen hän ei ollut edes yrittänyt. Pitkä sairausloma oli vaihtunut työkyvyttömyyseläkkeeksi. Äiti ja Eija soittivat lähes päivittäin, mutta hekään eivät poikenneet enää yhtä usein nyt, kun Julle hoiti ruokahuollon. Eeron vanhempia hän ei ollut nähnyt hautajaisten jälkeen. Toisinaan hän mietti, epäilivätkö hekin häntä murhasta, mutta hän ei ollut uskaltanut kysyä Eijalta. Oli melkein kuin asian sanominen ääneen olisi tehnyt siitä totta.

Rikos.fissä oli hiljaista. Eeron ja Hannelen ketjuihin ei ollut tullut uusia viestejä. Kadonneiden sivulla poliisi etsi edelleen treffeille lähtenyttä 23-vuotiasta, joka oli kadonnut kuin maan nielemänä. Poikaystävä väitti tytön nousseen bussiin, mutta ainakaan nettimaailmassa kovin moni ei uskonut miestä. Eipä tietenkään.

Marjukka oli jo sulkemassa sivustoa, kun hän huomasi jotain outoa. Pieni punainen numero 1 vilkutti kohdassa, jossa luki "omat viestit". Yksityisviesti. Punahukan ensimmäinen ikinä.

Hän napsautti numeroa. Ruudulle aukesi lista saapuneista viesteistä. Kokonainen yhden viestin lista. Ainokaisen otsikkona oli "Puna­hukalle". Lähettäjä oli Yksinäinen susi.

Nimimerkki oli Marjukalle etäisesti tuttu. Yksinäinen susi otti harvoin kantaa mihinkään, ja silloinkin yleensä vain Hannele Niemisen ketjuun tai korkeintaan pariin muuhun. Ei kuitenkaan koskaan Antikvariaattimurhaan.

"Tervehdys lajitoverini hukka. Tiedän, että näillä sivustoilla ei ole tapana luopua anonymiteetista, mutta minun on nyt tehtävä se, koska muuten en voi sanoa sanottavaani tarpeeksi painokkaasti. Nimeni on Martti Nieminen."

Marjukka horjahti taaksepäin niin rajusti, että oli kaatua tuolillaan. Hän tuijotti ruutua matkan päästä. Lauma ajatuksia syöksyi yhtä aikaa hänen päähänsä ja sai hänet irvistämään. Mitä hän oli mennyt tekemään?

"Ymmärrän täysin, että tämäntyyppisten sivustojen tarkoituksena on antaa ihmisille mahdollisuus spekuloida rikostapauksilla ja tehdä se nimimerkin suojissa. Silti jokainen on itse vastuussa sanoistaan. Niin kaukaiselta kuin ajatus tuntuukin, jokaisen rikostapauksen takana on ihmisiä. Jokainen murhan uhri, jokainen kadonnut ja jokainen raiskattu on oikea ihminen, jonka perhe ja sukulaiset ja ystävät ovat oikeita ihmisiä, joilla on oikeita tunteita.

Se, mitä tapahtui vaimolleni, on kamalaa. Samoin se, mitä tapahtui minulle – varsinkin se, että jouduin jäämään henkiin ihmettelemään, miksi jäin henkiin. Mutta pahinta on, kun nimimerkin suojista ammuskelevat yksilöt väittävät minun tappaneen vaimoni.

Tajuan kyllä, että sinun kirjoituksesi oli vastaus idiootti-Kolumbolle, mutta tiedätkö mitä, se on vielä pahempaa. Käytit vaimoni raakaa kuolemaa hyväksesi ja kutsui minua murhaajaksi VITSINÄ. Toivon, että seuraavan kerran mietit tarkemmin, ennen kuin päästät Puna­hukan laukomaan mielipiteitään."

Marjukka makasi sykkyrässä työhuoneen sohvalla tuntikausia. Itkukohtaukset tulivat ja menivät. Lopulta hän nousi ja istui takaisin pöydän ääreen. Punahukan oli pakko vastata.

"Hei Martti / Yksinäinen susi! Olen niin pahoillani, ettei sillä ole mitään rajaa. Pyytäisin anteeksi, jos osaisin, mutta toisaalta tiedän, ettei tekoani voi pyytää anteeksi eikä antaa anteeksi. Tiedän sen paremmin kuin kukaan, luultavasti jopa paremmin kuin sinä. Nimeni on Marjukka Kiviniemi. Olen antikvariaattileski.

En tiedä, miten saatoin kirjoittaa niin kuin kirjoitin, vaikka tiedän, miltä tuollaisen saastan lukeminen tuntuu. Vilpittömästi. Martsu."

Puhelin soi keskellä yötä. Marjukka alkoi hymyillä jo ennen kuin oli kunnolla hereillä.

– Etkö saa nukuttua? hän vastasi.

Martti nauroi pehmeästi.

– Mistä arvasit, että se olin minä? Eikö sulle soittele muut tähän aikaan?

Vanhan unen muisto häivähti Marjukan mielessä, mutta hän työnsi sen pois.

– Mä sanon noin kaikille, jotka soittaa kello kahden jälkeen yöllä.

Mies nauroi uudestaan.

Molemmat olivat hetken hiljaa. Heidän puhelunsa alkoivat usein näin. Sanottavaa tuntui olevan niin paljon, että kumpikaan ei tiennyt mistä aloittaa.

– Mä kävin tänään ulkona, Marjukka kuiskasi lopulta.

– Hienoa, sanoi Martti. – Missä asti?

Marjukka hymähti. – Rappusten alapäässä. Mutta olisitpa nähnyt Jullen ilmeen.

– Ootko soittanut Eeron äidille?

– Niin pitkälle en ole vielä päässyt.

Hiljaisuus.

– Kävitkö haudalla? kysyi Marjukka vuorostaan.

– Kävin.

Martti oli antanut vaimonsa haudan seurakunnan hoitoon ja käynyt siellä vain kerran hautajaisten jälkeen keräämässä seppelenauhat ja kortit värssyineen.

Tätä he olivat jatkaneet nyt viikon verran, aina siitä saakka, kun Yksinäinen susi oli vastannut Punahukan anteeksipyyntöön. Keskustelu oli siirtynyt nopeasti sähköpostiin, sieltä Facebookiin ja muutama päivä sitten puhelimeen.

He olivat nopeasti tajunneet olevansa kaikin tavoin samassa tilanteessa: vastauksia puuttui niin paljon, että kumpikaan ei ollut osannut jatkaa elämäänsä.

– Mä olen oikeasti joskus miettinyt sua, Martti oli sanonut ensimmäisen puhelun loppupuolella, noin viiden tunnin jälkeen. – Siis jo ennen tätä. Ehkä sen takia, että Eero ja Hannele kuolivat niin lähekkäin. Mä olen miettinyt, että miten sä olet selvinnyt ja oletko löytänyt jonkun uuden ja mennyt ehkä naimisiin.

Marjukan ainoa vastaus oli ollut naurun ja nyyhkäyksen sekainen äännähdys.

Seuraavan keskustelun aikana he olivat päättäneet alkaa kannustaa toisiaan ottamaan ensimmäisiä välttämättömiä askeleita normaalielämään. Marjukalla kyse oli tietysti hyvin konkreettisista askeleista. Parina ensimmäisenä päivänä hän oli pystynyt seisomaan puoli minuuttia takaoven kynnyksellä ja palannut kontaten keskelle olohuonetta.

– Siihen nähden sun retki rappusten alapäähän on kuin matka kuuhun, Martti muistutti nyt.

– Niin kai, hän vastasi.

Martti oli hetken hiljaa ja huokaisi sitten.

– Mun täytyy tunnustaa jotain. Mä tiedän, mitä me sovittiin, mutta mä luin eilen Eeron viestiketjun.

Marjukka veti terävästi henkeä.

– Ennen kuin sanot mitään, musta vain alkoi tuntua, että on tyhmää, että mä muistan sieltä jotain, mutta varmasti vain kaikki ikävät valheet. Mulle teki hyvää lukea esimerkiksi kaikki sun viestit ajatuksella.

– Silti, Marjukka mutisi.

– Mä haluaisin kysyä jotain. Tää tuntua siltä, että mä yritän vain tyydyttää uteliaisuuttani niin kuin suurin osa Rikos.fin hyypiöistä.

– Sä haluat tietää, miten Eero kuoli?

Martti oli hiljaa.

– Jos se ei ole uteliaisuutta eikä tirkistelyä, mitä se on?

– Unohdetaan koko juttu. Ei mun olisi pitänyt. Ei ainakaan vielä.

– Miksi sä haluat tietää?

– Tää on niin tyhmää...

– Miksi?

– Martsu, viillettiinkö Eeron valtimot auki?

Marjukan puhelin putosi kolahtaen lattialle. Hän makasi lamaantuneena sängyssä ja tuijotti laitetta kuin se voisi hyökätä hänen kimppuunsa.

– Martsu? Martsu? Martin ääni kuului luurista.

Marjukka poimi puhelimen. – Mistä sä tiedät? Miten sä voit tietää? Sitä ei ikinä annettu julkisuuteen. Sitä ei tiedä kukaan muu kuin poliisi, minä ja... ja...

– Ja tappaja, täydensi Martti.

Marjukka ei sanonut mitään.

– Mä en tiennyt, Martti sanoi. – Se oli arvaus.

– Miten tollasen asian voi muka arvata?

– Siitä että Hannelelle tehtiin samalla lailla. Hannele kuoli verenhukkaan, koska sen reisivaltimot oli viilletty auki.

– Valitettavasti ei ole mitään todisteita siitä, että Eero ja Hannele olisivat ikinä tavanneet toisiaan, rikoskomisario Heinonen tiivisti heille ykskantaan painaen samalla kiinni kansion, jota oli selaillut koko tapaamisen ajan. Eleessä oli lopullisuuden tuntua.

Marjukka vilkaisi Marttia. Miehen suu oli ohut viiva, ja hän puristi Marjukan kättä rystyset valkoisina. Marjukka oli kiitollinen otteesta. Matka Pasilan poliisiasemalle oli vaatinut tahdonvoiman ja itsehillinnän lisäksi beetasalpaajia, eikä hän ollut varma, kauanko niiden teho kestäisi. 

Kun he olivat Martin kanssa ottaneet kuukausi sitten yhteyttä poliisiin, tutkimukset olivat lähteneet pontevasti käyntiin. Alku oli ollut lupaava. Martti ja Hannele olivat muuttaneet Helsingistä Lappeenrantaan vain puoli vuotta ennen murhaa, joten oli aivan mahdollista, että Hannele ja Eero olivat tunteneet toisensa.

Pikkuhiljaa jokainen tutkimuslinja oli kuivunut kokoon. Hannele ja Eero olivat aina asuneet eri puolilla kaupunkia ja olivat kotoisin eri paikkakunnilta. He olivat työskennelleet täysin eri aloilla; Hannele oli töissä vakuutusyhtiössä vastuualueenaan liikennevakuutukset, eikä Eerolla ja Marjukalla edes ollut autoa.

Yhteisiä ystäviä ei löytynyt. Kukaan Eeron ystävistä tai sukulaisista ei tunnistanut Hannelea valokuvista tai toisin päin. He kävivät eri baareissa, söivät eri ravintoloissa ja harrastivat eri asioita. Kumpikaan heistä ei ollut vieraillut netin treffipalstoilla tai pettämissivustoilla.

Heinonen nousi seisomaan ja kätteli hyvästiksi työpöytänsä yli.

– Jatkamme tietysti tutkimuksia ja ilmoitamme teille heti, jos jotain uutta ilmenee. Ilmoitelkaa tekin meille päin, jos omissa keskusteluissanne nousee jotain esiin.

Poliisin hymy oli jäyhä mutta lämmin.

– Vaikuttaa siltä, että tapaatte toisianne usein.

– Käydäänkö kahvilla vai haluatko jo kotiin? Martti kysyi autossa poliisiaseman pihalla.

Marjukka vilkaisi kelloaan. Hän oli jo ollut ulkona melkein tunnin aiempaa ennätystään pitempään, mutta toisaalta olo oli yllättävän hyvä. Edes käynti poliisilaitoksella ei ollut liian masentava, sillä he olivat tienneet mitä odottaa.

Martti kurvasi heidät kahville Eläintarhan Nesteelle. Pysäköityään hän kosketti Marjukkaa varoittavasti polveen ja kiersi sitten avaamaan hänelle oven.

– Kolmas kerta sun kyydissä, ja mä alan oppia, Marjukka hymyili noustessaan autosta.

– Hyvä.

He istuivat kuppeineen ja sämpylöineen taksi­kuskien keskelle ja joivat kahvejaan toisiaan katsellen.

Martti oli osoittautunut pitkäksi ja tummaksi mieheksi, jota suru oli vanhentanut ennen­aikaisesti.

– Se on 41-vuotias ja muutti melkein heti murhan jälkeen takaisin Helsinkiin. Se tuo maahan ammattikeittiölaitteita ja harrastaa vapaa-aikanaan suunnistusta ja elokuvia, ja sillä on yksi aikuinen poika nuoruudenliitosta, Marjukka oli tiivistänyt Eijalle puhelimessa edellisiltana. Käly oli tentannut häntä Martista jo viikkokausia, mutta Marjukka ei ollut saanut kerrotuksi. Eilen hän oli kuullut Eijan äänessä kyyneleitä, vaikka tämä oli ollut vilpittömän iloinen hänen puolestaan. Martti kilisytti lusikallaan mukiaan ja sai hänen huomionsa kiinnitettyä.

– Mitä nyt tapahtuu? kysyi Marjukka.

– Ai juuri nyt? Martti hymyili.

– Itse asiassa ajattelin vähän pitemmällä aikavälillä.

Martti kurkotti pöydän yli ja otti hänen kätensä omaansa.

– Mitä jos me siirryttäisiin eteenpäin? Enkä tarkoita vain meitä kahta yhdessä, vaikka toivottavasti sekin tapahtuu. Mutta jos me molemmat siirryttäisiin eteenpäin myös erikseen.

Marjukkaa itketti.

– Me ollaan tehty parhaamme, että Eeron ja Hannelen murhaaja jäisi kiinni. Mä en keksi, mitä muuta me voidaan tehdä. Totta kai on kammottavaa, jos se ihminen ei joudu vastuuseen, mutta me ollaan annettu sen pikkuhiljaa tappaa myös meidät. Mä halua enää suoda sille kusipäälle sitä iloa.

Kyyneleet alkoivat valua, mutta niiden läpi Marjukka nyökytti päätään kerran toisensa jälkeen.

Marjukka pisti suuhunsa viimeisen lusikallisen ravintola Savoyn valkosuklaapannacottaa ja otti kaiken irti jumalaisesta mausta. Martille oli riittänyt kahvi ja konjakki. Tämä huljutteli viimeistä tilkkaa lasissaan ja hymyili hänelle. Onnistuneet ensimmäiset kunnon treffit, hymy kertoi.

– Mitä nyt tapahtuu? Marjukka kysyi.

– Ai juuri nyt?

– Nimenomaan juuri nyt.

Viini kihisi mukavasti Marjukan päässä, ja hän tunsi itsensä lähes villiksi. Hän tunsi olevansa valmis astumaan takaisin elävien kirjoihin. Vihdoinkin ja kunnolla.

– Karaokea? ehdotti Martti, ja Marjukka suostui yllättyneenä hihittäen.

Pataässässä Martti avasi pelin vetäisemällä Maija Vilkkumaan Satumaa-tangon. Marjukka vastasi haasteeseen Popedan Pitkällä kuumalla kesällä. He joivat liikaa, nauroivat paljon, lauloivat, suutelivat ja valomerkin tullessa istuivat sylikkäin peräsohvalla.

Ravintolan ulkopuolella Martti veti hänet kainaloonsa ja nosti sormellaan hänen leukaansa, kunnes he katsoivat toisiaan silmiin. Martti oli kysyvän näköinen. Marjukka nyökkäsi.

– Olisi pitänyt ottaa hotellihuone, mies mutisi.

– Mennään teille. Ei kai se ole paha? Sä et ole koskaan asunut siellä Hannelen kanssa.

He suutelivat koko taksimaksan Haagaan.

Martin kodissa oli iso olohuone, jonka valtava ikkuna oli kuin taideteos. Marjukka istui vaalealle nahkasohvalle ja tunsi selviävänsä pelottavan kovaa vauhtia, mutta saman tien keittiöstä kuului poksahdus, ja Martti käveli paikalle samppanjapullon ja kahden lasin kanssa.

– Mistä arvasit? Marjukka kysyi.

– Muakin pelottaa ja haluan pysyä huppelissa. Seuraavan kerran ja mielellään kaikki seuraavat kerrat ollaan selvin päin, mutta tänään mä haluan, että alkoholi ei jätä mun päähän tilaa millekään ylimääräiselle.

– Ei varsinkaan Hannelelle?

– Eikä Eerolle.

Kummallista, mutta heidän nimiensä lausuminen ääneen ei aiheuttanut mitään. Maa ei järissyt, taivaasta ei syöksynyt salamoita eikä Marjukka hautautunut syyllisyysvyöryn alle, niin kuin oli odottanut. Hän joi samppanjaa ja nuoli huuliaan.

Äkkiä he suutelivat sohvalla, ja Martin kädet etsiytyivät hänen puseronsa alle. Se päätyi lattialle, ja suurin osa vaatteista teki sille nopeasti seuraa. Marjukka taivutti päätään taaksepäin, kun Martti suuteli hänen kaulaansa ja sitten hänen rintojaan pitsisten liivien yläpuolella. Seuraavassa hetkessä he olivat jaloillaan.

Martti käveli hänen perässään ja piti käsiään hänen ympärillään ohjatessaan häntä olohuoneen poikki.

Makuuhuoneen ovella Marjukka pysähtyi kuin olisi törmännyt muuriin. Kului vuosituhannen mittainen sekunti, sitten toinen ja kolmas. Universumi hajosi ja asettui uuteen järjestykseen.

Hän kääntyi Martin puoleen, veti tämän pään alas ja tunki kielensä miehen suuhun. Oli hänen vuoronsa ottaa ohjat käsiin. Hän tönäisi Martin kohti sänkyä. Tämä pyllähti istualleen, ja heidän huulensa irtosivat toisistaan.

Martti yritti nousta pystyyn ja tavoittaa häntä, mutta Marjukka työnsi miehen takaisin istumaan ja polvistui hänen eteensä. Martti sai juonen päästä kiinni ja kohottautui sen verran, että hän sai vedettyä bokserit pois jalasta.

Martti upotti sormensa hänen hiuksiinsa ja hieroi hänen päätään silmät kiinni ja suu nautinnosta ammollaan. Marjukka antoi suunsa tehdä töitä, mutta myös hänen sormensa olivat ahkerina.

Kun se oli ohi, Martti lupasi olla uudelleen juhlakunnossa saman tien. Marjukka asettui miehen viereen sänkyyn, kuiski tämän korvaan hellyyksiä ja silitti rintaa rauhallisin vedoin. Ei mennyt kuin pari minuuttia, ja Martti oli unessa. Kohta hän jo kuorsasi kevyesti.

Marjukka nousi pystyyn ja katsoi miestä pitkään. Lopulta hän hiipi olohuoneeseen, keräsi vaatteensa ja poistui. Rappukäytävässä hän kiipesi seuraavan kerroksen tasanteelle ja tilasi tekstiviestillä taksin. Sitten hän pukeutui ja odotettuaan vielä pari minuuttia ajoi hissillä alakertaan. Kaikki oli hiljaista.

Taksi odotti jo oven edessä.

– Pasilan poliisiasemalle, kiitos, Marjukka sanoi kuljettajalle.

– Puhaltakaa tähän, sanoi päivystäjä.

Marjukka henkäisi promillemittariin. Keski-ikäinen poliisimies tutkaili sitä silmälasiensa yli ja katsoi sitten häntä väsyneesti.

– En kyllä aio missään tapauksessa soittaa komisario Heinosta tänne näin helvetin aikaisin jonkun humalaisen takia.

– No, mä puolestani kieltäydyn lähtemästä kotiin. Jään putkaan yöksi, Marjukka vaati.

– Ette te niin kännissä ole.

– Voin käydä juomassa lisää, jos tarvitsee. Kotiin en mene. Mä en ole turvassa siellä.

Päivystäjä kurtisti kulmiaan.

– Hyvä on, hän sanoi viimein.

– Mun täytyy saada pitää mun puhelin.

– Siitä vaan.

Kuudelta aamulla Marjukka naputti putkasta Martille tekstiviestin: "En raaskinut herättää sua. Lähdin kotiin, soitellaan myöhemmin. Mieluummin iltapäivällä, yritän vähän nukkuakin. Pus rks."

Rikoskomisario Heinonen ilmaantui oven taakse puoli seitsemältä. Päivystäjä oli sittenkin katsonut parhaaksi soittaa hänelle "aika helvetin aikaisin".

– Te siis tiedätte, kuka murhasi miehenne ja Hannele Niemisen? Heinonen kysyi hetkeä myöhemmin, kun he istuivat kuulusteluhuoneessa, ja nauhurissa paloi punainen valo.

– Kyllä, Marjukka vastasi. – Martti Nieminen murhasi heidät.

Heinosen kulmakarvat nousivat kattoon saakka.

– Miksi?

– En tiedä, Marjukka nieleskeli kyyneleitä.

– Oletan, että Eerolla ja Hannelella oli suhde, ja Martti sai tietää siitä. En keksi muuta.

– Oletteko löytänyt heidän väliltään jonkin yhteyden?

– Luulen, että heillä oli ainakin yksi yhteinen tuttu. Puuseppä.

Aamu valkeni pikkuhiljaa ikkunan takana. Marjukka joi poliisilogolla varustetusta mukista kitkerää kahvia ja puhui.

Hän kertoi kahdesta identtisestä, käsin tehdystä vuoteesta, joihin puuseppä oli henkilö­kohtaisena jekkunaan rakentanut salalokeron.

Hän kertoi punastellen löytäneensä Martin vuoteen salalokeron ollessaan kontillaan sängyn vieressä. Miehellä oli ollut juuri silloin muuta ajateltavaa. Hän selitti, missä salalokero sijaitsi ja miten sinne mahtuisi helposti piiloon yksi verinen veitsi.

Hän kertoi epäilevänsä, että salalokerosta voisi edelleen löytää jäänteitä Martin verestä, tai jos aseita oli ollut vain yksi, sekä Martin että Hannelen verestä.

Hän kertoi, että Martti oli alun perin ottanut yhteyttä sen jälkeen, kun Punahukka oli kirjoittanut rikossivustolle, että epäilee aviomiestä Hannelen murhasta.

Heinonen kuunteli, nauhuri pyöri.

– Poliisipartio vie teidät nyt kotiin, Heinonen sanoi yhdeksän aikoihin aamulla.

– Entä Martti?

– Toinen partio lähtee noutamaan häntä.

Marjukka istui poliisiautossa kotinsa edessä, kunnes konstaapelin kännykkä soi. Tämä vastaili hetken lyhytsanaisesti.

– Martti Nieminen on säilössä. Hän oli tullut avaamaan oven partiolle vasta heränneenä ja lukenut samalla jotain tekstiviestiä puhelimestaan.

Puhelin soi.

Marjukka söi nopeasti suunsa tyhjäksi paahto­leivästä ja huuhteli murut alas teellä. Hän poimi iPhonen pöydältä. Eija, luki näytössä.

– Huomenta, hän vastasi.

– Ajattelin vain varmistaa, että olet ajoissa hereillä ensimmäisenä työpäivänä.

– Olin hereillä puoli kuudelta. Se luultavasti riittää, kun kirjakauppa kuitenkin aukeaa vasta yhdeksältä, Marjukka nauroi.

– Tänäänkö se toinenkin asia sitten ratkeaa? Eija kysyi varovasti.

– Hmm, joo, syyte nostetaan tänään. Kahdesta murhasta. Molemmat olivat niin suunnitelmallisia ja julmia, että syyttäjän mukaan muuta mahdollisuutta ei ole. Ei sen puoleen, että se olisi sellaista miettinyt.

Puhelun jälkeen Marjukka korjasi aamiaistarvikkeet pois ja veti eteisessä takin päälleen ja pyöräilykypärän päähänsä.

Hän ehti jo tuulikaappiin saakka, mutta palasi vielä takaisin sisään ja käveli työhuoneeseen. Uusi kannettava käynnistyi hetkessä ja livahti laajakaistaa nettiin.

Hän avasi Rikos.fin, kirjautui sisään tunnuksillaan ja napsautti painiketta omat asetukset.

Sitten hän tappoi Punahukan.