Kuva Shutterstock
Kuva Shutterstock

Äidinkielenopettaja Elina herää helsinkiläisestä poikamiesboksista vieraan miehen viereltä. Aviomies ja kaksi lasta nukkuvat kotona satojen kilometrien päässä. Sisar, jonka luona Elina asuu koulutuspäivien ajan, valvoo ja hyppii huolesta seinille. Kun Elina pääsee siskonsa luo Käpylään, käy ilmi, että moraalinen krapula ei olekaan hänen ainoa murheensa.

Pitikö sen kaiken olla kuin elokuvasta? Heikko aamuvalo suljettujen luomien takana, ympärillä vieraita tuoksuja, jotka saivat sydämen hakkaamaan, mutta eri tavalla kuin illalla ja yöllä... Oliko se rinnassa kaihertava tunne morkkis?

Morkkis ei edes kuulunut Elinan sanavarastoon; hän ei ollut sillä tavalla kepeä ihminen. Illalla kaikki oli vain alkanut tuntua liian ihastuttavalta ja sileältä ollakseen muuta kuin elokuvaa. Kuka näyttelijä hän nyt olisi, jos saisi valita? Kenenä hän haluaisi herätä miehen viereltä, joka ei ollut oma, ja josta muisti vain pitkänhuiskean hahmon?

Oliko miehellä ollut vaalea parta..?

"Muista aina säilyttää huumorintajusi", äiti oli opastanut. "Millä muulla kuin huumorilla tässä maailmassa selvitään vastoinkäymisistä, synnytystuskista ja konkursseista?"

Entäs pettämisestä, Elina ajatteli. Huumorilla vaikka hirteen?

Huone ei ollut niin suuri kuin Elina oli silmät kiinni muistellut. Tummanvihreä kaihdin päästi sen verran valoa lävitseen, että Elina erotti vierellään nukkuvan miehen. Kapeat kolmikymppiset kasvot, hiekanvärinen parta, ehkä vähän punertava. Elina painoi sormet huulilleen: siitä se kihelmöivä turpeus siis johtui, parrasta. Kotona Aarolla ei saanut olla pientäkään sänkeä, tai ei ollut asiaa hänen lähelleen.

Elina tajusi, että hänellä oli yhä kello ranteessaan: viittä vaille kuusi. Kotona nukuttiin vielä, mutta Sanni mönkisi sunnuntaiaamunakin seitsemältä isän ja äidin viereen. Oula ei enää tullut, ei ilennyt, kun ikää oli jo kuusi ja puoli vuotta.

Kaikkina muina Helsingin-aamuina Elina oli herännyt koti-ikävään. Sisaren luona oli ollut leppoisaa heräillä, käpertyä hetkeksi ikävöimään omaa perhettä ennen kuin nousi ylös. Nyt lapset tuntuivat olevan valkokankaan tiiviin läpäisemättömän pinnan toisella puolella, kaukana. Oli selvittävä tästä hetkestä, eikä sijaa ollut kuin elokuvasankarittarelle.

Elina siirsi peiton varovasti sivuun, ponnistautui vatsalihastensa varassa puoli-istuvaan asentoon ja odotti. Mies jatkoi uniaan. Elina nosti oikean säärensä ulos vuoteesta, siirsi koko kehonsa painon sille ja patjasta tukea ottavien sormiensa varaan. Nyt pää kylmänä...

Yöllä huone oli ollut oikea lemmenpesä. Makuuhuone, jossa villiin rooliin hypännyt äidinkielenopettaja oli vetänyt elämänsä ainutkertaisen show'n. Muutamasta terassilla juodusta viinilasillisesta se ei ollut johtunut, mutta kyllähän niistä oli ollut huomattava apu.

Elina noukki vaatteitaan lattialta. Pikkupöksyt, rintaliivit, mekko, joka oli jo kaupassa tuntunut liian tyttömäiseltä. Se oli niin kevyt, että se yllään tunsi olevansa "nakuankka", niin kuin Sannille kotona joskus sanottiin. Sukkahousumytty kourassa, varovasti varpaillaan Elina hiipi hämärään eteiseen.

Oopee, Elina muisti äkkiä. Se oli ollut miehen nimi. Terassilla, jonka kukkalaatikoiden pelargoniat olivat hehkuneet lyhtyjen valoissa kuin synnistä siinneet, Elina oli nauranut miehen nimelle ja sanonut: niin minäkin olen: ope. Elina-ope ja Oopee! Muita nimiä ei ollut kaivattu, sillä oli ollut mukavampi keskittyä toisen käsiin ja pöydän yli lähestyviin olkapäihin ja jalkoihin, jotka pöydän alla olivat tehneet jatkosuunnitelmat selviksi paljon sanoja aiemmin. Ei ollut tarvinnut esittää edes klassista "teille vai meille" -kysymystä, sillä Elinan oma koti oli kaukana kaukana... Taksi oli vienyt heidät miehen asunnolle, jossa oli moderneja huonekaluja ja keltaista kuohuviiniä ja parran märkää rahinaa iholla, ennen kokematonta ja kiihottavaa.

Mutta nyt oli aamu, ja Elina tunsi, miten elokuvasankarittaren rooli hänessä alkoi uhkaavasti luhistua. Käsilaukku, jota oli yön aikana kiihkeästi pengottu, odotti kenkätelineen luona. Teline oli täynnä kiiltäväksi puunattuna miestenkenkiä, elokuvanäyttelijättären silmin "italialaisia". Iso kokovartalopeili nojasi muodikkaasti seinää vasten. Vilkaistessaan kuvaansa Elina ajatteli, että tuoltako hän oikein näytti ja oliko hän vieläkin noin humalassa...? Sillä liikkeet näyttivät peilissä epävarmemmilta kuin miltä ne tuntuivat.

Elina alkoi vääntää ulko-oven lukkoa auki, mutta se oli tiukka. Hän laski laukkunsa lattialle ottaakseen toisenkin käden avuksi. Yöllä hän ei ollut erottanut porraskäytävässä muuta kuin koristerautaisen hissinmöhkäleen, mutta nyt hän näki hissikuilua ympäröivät kaarevat portaat ja niitä ylöspäin pinkovan lehdenjakajan päälaen ja hartiat. Elina veti salamannopeasti ovea kiinni ja tajusi perääntyessään astuvansa laukkunsa päälle. Hän haparoi sivulleen, tarttui laukkuun – pohjasta. Alas kolisivat kännykät ja huulipunat, ja samaan aikaan Hesari työntyi luukusta. Elina sai kätensä lehden alle, ettei sekin kopsahtanut lattialle. Hän kyykistyi keräämään tavaroitaan matolta, ja polvistui vielä kurkistamaan massiivisen lipaston alle. Onneksi, sillä lompakko oli luisunut niin kauas lähelle lattialistaa, että Elina joutui käyttämään Hesaria ulottuakseen siihen.

Kontallaan olo vieraan miehen asunnossa kello kuusi aamulla sai kummasti pään selkenemään. Elina tajusi, ettei hän todellakaan halunnut nähdä Oopeetä; hän ei halunnut mitään muuta kuin paeta paikalta. Hän sulki oven mahdollisimman äänettömästi perässään ja lähti laskeutumaan rappuja. Lehdenjakaja vihelteli ylhäällä, ja Elina kuuli miten hissi käynnistyi. Vielä yksi kerros alas, sitten mattoa pitkin alaovelle ja kadulle. Ovesta oikealla häämötti puisto, jonne Elina lähti kävelemään ensin rauhallisesti niin kuin vähän pyörryksissä oleva kävelee, sitten nopeammin ja nopeammin.

Totta kai Eeva oli hereillä. Samalla tavalla otsa vahankalpeana kuin muinoin äidillä. Jos Elinalla ei olisi ollut niin karmea olo, hän olisi ärsyyntynyt.

– Misä helevetissä sinä olet ollut? Eeva kysyi käsi kurkun alla. Elina nosti sormenpäitään ja värisytti niitä joutuin ilmassa. Eeva tajusi ja piti vessan ovea auki.

Kun Elina laskeutui inisten pytyn ylle, Eeva otti tukevan otteen hänen hiuksistaan, etteivät ne tippuisi tielle.

Milloin hän oli viimeksi oksentanut? Varmaan odottaessaan Sannia. Eeva ei jäänyt seuraamaan Elinan kasvojenpesua ja altaaseen syljeskelyä, vaan häipyi keittiöön. Kun Elina hoiperteli paikalle, kahvi oli jo valmista.

– Hyvä etten soittanut poliisille, Eeva sanoi.

– Loppuiko sulta akku vai mikä on selitys? Minä en ole nukkunut yhtään, kiitti kivat sulle.

Toruvista sanoista huolimatta Eevan ääni oli pehmeä. Elina ei voinut tajuta, miten niin kiltti ihminen ei löytänyt vakituista naista itselleen. Elina sai höyryävän kahvimukin eteensä, ja valmiiksi tehdyn voileivän. Harvalla oli sellainen isosisko, joka silppusi leivälle krassit ja kaikki, vaikka tilanne oli ilmiselvä: pikkusisko, naimisissa ja kahden lapsen äiti, oli selvästi ollut joron jäljillä. Harvalla oli sisko, joka majoitti kurssipäiviksi, niin että pikkusisar välttyi hotellikuolemalta ja kollegojen pakkopullaseuralta.

– Minä en ole koskaan ennen tehnyt tällaista, Elina sanoi.

– No ei siellä pohjoisessa olisi tilaisuuksiakaan, kaikkihan ovat jotain lestadiuksia. 

Vakiotsoukki. Elina katseli pihalle, jossa viinimarjapensaat alkoivat punertaa ja lämmin aamutuuli liikutteli Eevan ulos kuivumaan vietyjä mustia t-paitoja. Käpylä toi mieleen lapsuuskodin maalla, ja siksi heillä kahdella oli aina niin nostalgista Elinan Helsingin-vierailujen aikana.

– Vaikka ethän sinä sen pahempaa tee kuin Aaro teki sulle vuosi sitten, Eeva sanoi ja nousi. 

– Anna kännykkäsi latautumaan, leikitään että et voinut soittaa Aarolle takaisin, kun se yritti tavoittaa sinua illalla. Minä valehtelin että sinä olet Peacockissa.

Elina tajusi leipää pureskellessaan, että sylkeä erittyi yhä liikaa. Pahoinvointi tässä oli ongelmista pienin. Eeva kiikutti käsilaukun eteisestä.

Kaikki oli tilavassa kassissa mullin mallin. Nokia 620 löytyi limenvihreine kuorineen helposti, mutta sitten Elinan käsi pysähtyi.

– Herrajumala, häneltä pääsi.

– Et kyllä oksenna siihen.

– Ei tämä ole minun kukkaroni!

Lompakko oli musta ja samankokoinen kuin hänen omansa. Eeva tuli taakse katsomaan, kun Elina nosti pöydälle vierekkäin kaksi melkein identtistä nahkalompakkoa.

Läpinäkyvän suojakuoren alla oli ajokortti. Vieraat naisenkasvot tuijottivat ulos kuin sokea olisi näytellyt näkevää. Elina painoi käden suunsa eteen.

Oliko nainen Oopeen vaimo? Naisen nimi oli Inka Susanna Marttila, syntynyt 13.4.1987.

Eevassa oli se hyvä puoli, että hän antoi ihmisen toeta omaan tahtiinsa. Jos maailmassa oli yksi ihminen, johon saattoi luottaa sataprosenttisesti, se oli Eeva. Vuosi sitten niitä ihmisiä oli ollut Elinalla kaksi.

– Minä otin tämän vahingossa mukaani asunnosta, jossa olin yötä!

– Ensin kuksit ukkomiestä ja sitten veit sen vaimon lompsan.

– Ei, se kämppä oli pelkästään Oopeen, Elina sanoi. – Siellä oli vain miesten kenkiä ja kylpyhuoneessa miesten tavaroita.

Hän käänsi lompakosta esiin korttiosion.

He molemmat tunnistivat kortteja jo yläreunasta: vihreä S-kortti ja Nordean pankkikortti, vanhan Kela-kortin hailakka kulma, Stockmannin kortti. Eeva napautti yhtä korttia ja sanoi, että se oli Helsingin yliopiston opiskelijakortti. Käteistä oli kolmekymppiä.

– Mikä nimi siinä ovessa oli?

– En minä katsonut.

– Entäs osoite?

– Älä kysy noin vaikeita.

Elina käänteli tiivistä lompakkoa kädessään: avaimia siellä ei selvästikään säilytetty.

– Siinä ei ollut pölyä, Elina sanoi. Eeva näytti kysyvältä. Elina kertoi, miten hän oli kalastanut lompakon lipaston alta. Hesarin mukana ei ollut tullut villakoiria, joita kertyi jo muutamassa päivässä imuroinnin jälkeen.

– Kuka hullu lähtee ilman lompsaansa? Eeva ihmetteli. – Oletetaan, että tämä Inka Susanna kävi visiitillä Oopeen luona samoissa merkeissä kuin sinäkin, ja saatuaan sitä herkkua hipsi kotiinsa. Miten lompakko joutui lipaston alle? Ja miksei Inka Susanna ole käynyt hakemassa sitä? Tuskin kaikki Oopeen panimossa vierailijat ovat kahden lapsen hyshysäitejä.

Elina hieroi ohimoitaan. Hän sätkähti joka kerta, kun Eeva mainitsi lapset tai Aaron. Milloin hänen lesbosisarestaan oli niin kova moralisti tullut? Tai kyllä Elina sen tiesi: kun Aaro oli pettänyt pikkusisarta työtoverinsa kanssa ja pikkusisar ei ollut jättänyt miestä, koko heteronormatiivisen perheinstituution syvä valhe oli purskahtanut mätänä esiin – Eevan mielestä. He olivat kiistelleet asiasta jo vuoden, eikä ainakaan nyt jauhettaisi sitä samaa.

– Minä vien sen huomisaamuna löytötavaratoimistoon, Elina lupasi.

– Mutta tämän päivän minä haluan vain levätä.

Maanantai-aamu oli samalla kertaa helpotus ja kärsimys. Tieto pääsemisestä ihmisten ilmoille, Kuopiosta, Porista ja Joensuusta tulleiden uusien kollegatuttavuuksien seuraan oli ihana, mutta ajatuskin vieraan lompakon kiikuttamisesta junalla jonnekin Pasilan löytötavaratoimistoon pyki vastaan.

Miksi Eevan piti olla sellainen moottori­pyöräfriikki, miksei hänellä voinut olla autoa niin kuin muillakin ihmisillä? Mennessään kylpyhuoneeseen Elina näki, että ikkunan takana puutarhassa satoi vettä. Sade oli aina kiehtonut Eevaa, jopa niin, että Elinan tullessa keittiöön Eeva istui pöydän ääressä, nojasi käteensä ja vain katseli ulos.

Elina paahtoi itselleen kaksi ruispalaa, päällysti ne ja istuutui niiden kanssa Eevaa vastapäätä. Illalla he olivat katsoneet elokuvaa ja muistelleet äitiä ja isää. Isän kuolemasta oli vasta viisi kuukautta. Elina mietti, toivatko kesä­sateessa tutisevat marjapensaat Eevalle mieleen isän. Isän istumassa kärsivällisesti marjasanko jalkojensa juuressa samalla, kun "tytöt juuttaat" kävivät leikkiensä lomassa pihistämässä valmiiksi riivittyjä marjoja sankosta.

– Lue tämä...

Eeva käänsi Hesarin Elinaan päin. Kaikki oli uudistuneessa tabloidissa niin kovin vaatimatonta. Eevan osoittama pikkujuttu oli lehden alareunassa oikealla.

"Poliisi kaipaa tietoja viime viikon keskiviikkona Helsingissä kadonneesta opiskelijasta. Inka Marttila, 26, nähtiin viimeksi keskiviikkoiltana kello 23.30 ravintola Kaivohuoneella, jonka jälkeen hänestä ei ole havaintoja."

Elinasta tuntui kuin kaikki hänessä olisi kurtistunut. Mennyt kipeästi kasaan ja piiloutunut.

– Niin että mitäs nyt, Eeva sanoi.

Elina istui hievahtamatta. Jokin säie hänen ajatuksistaan sinkoutui pohjoiseen, kotiin, itsepintaisesti kuin keihään kaari.

– Minä en kertonut hänelle nimeäni, Elina sanoi. – En takuulla varmasti koko iltana...

– Kai sinä jotain kerroit, näkihän se Oopee sormukset sinun sormissasi, senkin hutsu.

Lapsuuden merkityksetön ja molemmille pitkään tuntematon sana ei nyt huvittanut, eikä yhtään muuttanut sitä tosiasiaa, että mokan oli tehnyt Elina yksin, eivät he yhdessä. Eivätkä he siksi voineet täysin jakaa tätä kauhuakaan.

Eihän sitä voinut edes sanoa ääneen: että entä jos se mies tiesi, ja oli jo matkalla lentokentälle kostamaan lompakon viennin hänen lapsilleen? Pelossa ei ollut päätä eikä häntää, mutta missä sitten oli?

– Missä minun kännykkäni on?

Elina ryntäsi eteiseen. Hän oli soittanut eilen kotiin, mutta siitä tuntui olevan ikuisuus.

– Mieti kahdesti ennen kuin soitat poliisille, Eeva varoitti keittiöstä. Elina näpäytti näytöllä kuvaa, jossa Aaro hymyili. Kesti tulisen kauan, ennen kuin tämä vastasi. Taustalla kuuluivat lasten äänet. Elina ei ollut saada ääntä kurkustaan.

– Sataako siellä? Aaro ehätti kysymään.

– Täällä on ukonilma. Meidän piti lähteä tänään Nallikariin mutta taidetaankin mennä kylpylään. Siitä sadetakistako sinä soitit? Oula ei kuulemma suostu enää pitämään sitä, se takki on niin eskarilainen. Annanko minä puhelimen...?

– Ei, älä anna, Elina sai sanottua. – Halusin vain kuulla että kaikki on kunnossa.

Puhelu oli lyhykäisyydessäänkin uuvuttava. Aaro pitäisi kyllä lapsista huolta. Elina istui takaisin pöydän ääreen ja katsoi Eevaa silmiin.

– Sinä haluat ymmärtää, miksi minä vuosi sitten jäin Aaron luo. Koska hän on niin hyvä isä. Hyvä isä ei koskaan voi olla täysin huono aviomies, niin kuin sinä jotenkin oletat. En minä voi antaa hänelle kokonaan anteeksi, mutta riittävästi voin. Minä annan hänelle kahdeksankymmentäviisi prosenttia pettämisestä anteeksi. Ennen tänne tuloa se prosentti oli kuusikymmentä, korkeintaan...

– Elina, rauhallisesti nyt... otapa kiinni siskon kädestä.

– En minä ole sokissa, Elina sanoi. – Anna minä kerron. Kun läksin terassilta Oopeen kanssa, tiesin mitä tein. Ihan niin kuin Aarokin tiesi silloin, kun nai sitä poninhäntäistä isohampaista... anorektikkoa. Se tunne ja huuma kesti hetken, mutta se tyhjeni yhteen yöhön. Ja sitä Aarokin sanoi. Minä luulin vuoden, että hän vain valehteli ja vähätteli, mutta nyt minä tiedän, miltä se humahdus tuntuu, miten mitätöntä ja... seksitöntä se on jälkikäteen.

Eeva nosti lehtiuutisen Elinan silmien eteen, mutta Elina painoi hänen käsivartensa alas.

– Koska minä opin nyt tämän jutun, haluan opetella taas luottamaan Aaroon. Siksi minä en halua, että Aaro saa tietää tästä. Jos minä vien lompakon poliisille, minun pitää kertoa, mistä minä sen löysin. En voi valehdella, että löysin sen kadulta. Minä haluan pestä käteni tästä, haluan pyyhkiä tämän pois mielestä... Minä olen Helsingissä kesäkoulutuksessa, jonka jälkeen lennän takaisin kotiin lasten ja Aaron luo, ja meistä tulee entistä tiiviimpi pari.

– Joko lopetit? Eeva kysyi.

Elina nousi, vei astiansa koneeseen ja meni kylpyhuoneeseen. Kun hän riisui yöpaitaansa, hänen kainalonsa olivat märät ja jääkylmät.

Se, että Eeva ei soittanut koko päivänä, oli syytöksistä pahin. Jokaisella tauolla Elina tarkisti puhelimensa. Hänen varmuudestaan oli muotoutunut luja puolustuspuhe, jonka hän niin halusi toistaa Eevalle.

Hän ei halunnut olla osallisena tässä. Hän halusi vain jatkaa omaa elämäänsä.

Perustelut olivat erinomaiset: ottaako vastaan henkilökohtainen ja rikostutkinnan käsittelyn myötä julkinenkin skandaali (viimeistään oikeudessa kaikki saisivat tietää), vai ajatellako omaa elämäänsä ja sen jatkumista. Hänellä oli kaksi lasta! Hän puolustaisi lasten oikeutta hyvään ja tasapainoiseen elämään, hän piru vie taistelisi sen puolesta!

Hän oli elänyt viimeiset vuodet surussa: ensin kuoli äiti, sitten Aaro veti maton rakkauden ja luottamuksen alta, sitten kuoli yllättäen rakas isä. Elina ei halunnut, että lapset joutuisivat elämään sellaisen tarinan varjossa, joka väistämättä kehkeytyisi, jos hän menisi poliisin luo. Suttuisen seikkailun kokenut pikkuopettaja pohjoisesta saisi avustaan kiitokseksi ikuisen tahran.

Lapsuuskodin lastenhuoneessa tennispallona heitellystä "hutsu" -sanasta tulisi heillä pohjoisessa kivi. Jos rakasti koulua, jossa opetti, piti sietää myös himouskovaisia kollegoja. Heitä sieti paremmin hymyilevinä kuin paheksuvina, koska mitä sitä lopulta muiden ihmisten ajatuksille ja arvoille mahtoi.

Hyvin opeteltu puolustus romahti, kun Elina näki Eevan tultuaan viiden jälkeen Käpylään. Siihen riitti Eevan ilme, joka oli geneettisesti ja ehkä tietoisestikin kopioitu äidiltä. Elina istuutui itkuaan ja harmistustaan pidätellen sohvaan. Sohvapöydällä lojui musta lompakko, joka kuului tytölle, joka ei luultavasti enää ollut hengissä.

– Aloitetaanko viimeinkin siskosten aivo­riihi? Eeva kysyi.

Elinan piti muistaa ja kertoa kaikki. Aina siitä hetkestä, kun katse oli terassilla lähtenyt harhailemaan ja pysähtynyt vaaleansiniseen paidankaulukseen, sen tulipunaisiin napin­läpiin, hoikkaan, kovannäköiseen mahaan paidan alla ja kasvoihin, jotka toivat etsimättä mieleen avomeren ja purjehduksen ja auringonpaahteen. Eeva katseli kattoon, kun Elina kertoili Oopeen silmäripsistä, jotka olivat väriltään kuin auringossa kuivunut hiekka. Poskipielet kasvoivat rahisevaa, vaaleaa karvaa; vaivattomin ja luontevin parta ikinä. Ylähuulen kaunis, hiukan kapea kaarre piiloutui karvan alle. 

Muistoja lauantai-illasta alkoi nousta pintaan, sellaisiakin, joita ei luulisi kertovan kenellekään, viimeiseksi sisarelle, jolle kaikki "touhut äijien kanssa" olivat vastenmielisiä. He olivat harrastaneet suuseksiä; sitä muistoa Elina ei päässyt karkuun. Muistikuva oli kuumasti läikehtivä, mutta tunne rajoittui vain sohvaa lähinnä oleviin ruumiinosiin: päähän se tunne ei enää yltänyt.

– Minä kerron tämän siksi, että näet, miten umpirehellinen minä olen, Elina sanoi.

– Muistan hyvin sen yön, mutta sinun on uskottava, etten minä muista sitä taloa, johon me menimme. Jos tämä olisi tapahtunut kesäkuussa, olisin voinut nähdäkin jotain, mutta täällä etelässä yöt ovat niin toivottoman pimeitä jo juhannuksen jälkeen. Minä muistan takorautaisen hissin, sen muistan tarkasti. Me suutelimme hississä, ja näin hissitarkastuksen päivämääränkin siinä metallilaatassa.

– Jatkapa muisteloa: millainen ulko-ovi siinä asunnossa oli?

– Vihreä. Ja alakäytävän matto oli tumma ja karhea, minulle tuli mieleen erään kollegan koira, karkeakarvainen mäyräkoira...

– Mitä ovessa luki?

Elina puisti päätään. Hän ei ollut katsonut, ei tullessaan eikä lähtiessään. Miksi olisikaan? Kumpikin oli tiennyt että yhteisiä öitä olisi vain yksi.

– Jos lähdetään siitä, että et tiedä Oopeen nimeä, niin meidän on löydettävä se asunto. Oletko ajatellut siitä pitemmälle?

– Nimetön kirje poliisille?

– Siinäpä se ongelma onkin. Miten todistaa, että sinä tiedät Oopeen liittyvän Inka Susannan katoamiseen. Jos sinä lähettäisit vanhanaikaisen nimettömän kirjeen poliisiin, niin ensinnäkin se lähtisi vasta huomenna, ja poliisilaitos saisi sen ykköspostissakin vasta keskiviikkona. Mitäs sinä siihen kirjeeseen kirjoittaisit? Että tässä ja tässä osoitteessa asuva Oopee-niminen henkilö...

– Jos ovi löytyy, niin Oopeelle löytyy sukunimikin, Elina huomautti väliin.

– Jos asunto edes on Oopeen oma. Joka tapauksessa sinulla olisi vain mutuvinkki, että tutkikaapa tätä herraa tarkemmin. Eikä olisi yhtään varmaa, että se sinun laventelintuoksuinen anonyymi kirjeesi kiikutettaisiin oikealle poliisille edes silloin keskiviikkona, tai ikinä. Ajattele jos Inka Susanna olisikin Sanni Maaria vuonna 2035? Ja joku rouva Elina Yli-Siveä panttaisi tietoja, etteivät omat varpaat kastu?

– Älä viitsi!

– Perhana, silläkin tytöllä on äiti! Tyttö ei ole huvikseen hukannut rahapussiaan ja henkkareitaan Oopeen kämppään sattumoisin samaan aikaan kun katoaa. Sinä vietit ehkä yön murhaajan kanssa!

– Mitä sinä sitten ehdotat?! Tajua nyt, että ennen vaikka kärsin tunnontuskia tutkimusten viivyttämisestä kuin pilaan elämäni! Jotenkin... jotenkin ne kuitenkin pääsevät Oopeen jäljille, ihan varmasti.

– Kun katsoin tunti sitten netistä, siellä oltiin yhä pimennossa.

Elina taipui sohvapöytää kohti ja litisti peukalonsa lujasti nahkalompakon kylkeä vasten.

– Näinkö pitäisi tehdä? Lähettää kirjeen mukana lompakko, joka on täynnä minun ja sinun sormenjälkiä? Että tämä lompakko löytyi Oopeen asunnosta lipaston takaa. En ikinä anna omia sormenjälkiäni poliisille! Nehän arkistoidaan, ja voidaan jonkin uuden passin yhteydessä liittää tähän juttuun... luuletko, etten minä tiedä?! Katson minäkin rikossarjoja.

– Siinäpä se, Eeva sanoi. – Mikään moraali ei enää päde, kun kaikki ovat niin rikospaikkatutkijoita että. Muuten, jos Oopee jää kiinni ja asunto tutkitaan, siellä on varmasti sinunkin sormen­jälkiäsi. Ja lakanoista löytyy rouvan dna:ta.

– Ja entä, jos Oopee ei ole syyllinen ollenkaan.

– Niin, saattaahan se olla niinkin, että joku murhaaja on päättänyt poiketa hävittämään Inka Susannan tavaroita ja valinnut summittaisen talon ja summittaisen oven ja viskannut lompakon postiluukusta, josta se on liukunut piirongin alle.

– Inkahan on opiskelija, Elina sanoi. – Entä jos hän oli töissä siivousfirmassa?

– Tarkoitatko, että hän olisi käynyt viikko sitten siivoamassa asiakkaana olevan Oopeen asunnon, pudottanut lähtiessään kassinsa niin kuin sinäkin, ja lompakko olisi luiskahtanut piiloon? Kuule, jos niin olisi käynyt, se tyttö ei olisi noin vain lähtenyt keskiviikkoiltana baariin.

Minä ainakin olisin etsinyt lompsaani ja kiivaasti.

– Mutta vaikka Oopee olisi ollutkin Inkan kanssa, ei se välttämättä tarkoita, että hän on tappanut tytön.

– Ei niin. Mutta maalaisjärki sanoo, että kyllä. Voihan tietysti olla, että miehiä on ollut useampia ja tilanne on ryöstäytynyt käsistä. Mistä minä teidän heteroiden seksileikit tiedän.

– Eeva, entä jos tämä Inka on ollut...

– Ammattilainen? Jolla on kukkarossa kolmekymppiä? Ja Nordean Visa Electron? Teinivisalla operoiva callgirl...?

– Voi luoja!

– En lohduta sinua, Eeva sanoi.

– Sinä tiedät, mitä minä sinuna tekisin, hän jatkoi.

– Minä en mene poliisille lompakko mukanani. Sinä et sitä ymmärrä, koska et ole äiti.

– Enkä asu siellä, missä sinä, nätissä oma­kotitalossa miehen ja kahden lapsen kanssa, enkä ole kepulaisessa kunnassa eläkevirassa.

– Niin, sinähän vain omistat jumalattoman kalliin prätkän, jolla et silti saa naista, koska et käy missään etkä bailaa. Ja asut Suomen idyllisimmällä paikalla pääkaupunkimme sydämessä. On siinäkin sovinnaisuuksien arvostelija!

Eeva nousi ja lähti pois olohuoneesta. Hän palasi saman tien mukanaan hopeanmusta moottoripyöräkypärä ja haalarimainen nahka­puku.

– Vedä nuo yllesi.

Elina tuijotti jykevää kypärää ja muisti, millaisin katsein Oula aina tuijotti Helsingistä ajanutta sankari-tätiään, kun tämä hartaan odotuksen jälkeen kaarsi heidän talonsa eteen.

– Sinä tiedät, että minä en voi, Elina sanoi. Hänen vatsassaan kiristyi pystysuora lihas, jonka olemassaoloa hän ei ollut muistanutkaan.

– Älä muistuta minulle elämäni ainoasta kaatumisesta. Jos haluat kunnioittaa itseäsi, tee, niin kuin isosisko käskee.

– Siellä sataa kaatamalla.

– Sitä parempi. Onpahan liikkeellä vähemmän nahkaperseen perään viheltelijöitä.

– Minua pelottaa.

– Miksi, eihän minuakaan yhtään pelota sinun Toyotasi kyydissä.

Elina kiersi kätensä Eevan vyötäisten ympäri ja tunsi, miten sydän oli tulla ulos liian kireästä nahkapuvusta. Hiljaisen alkuvauhdin kapeilla kaduilla vielä kesti, mutta kun alla voimistuvasti ärjyvä pyörä alkoi hörppiä vauhtia Mäkelänkadulla, Elina tajusi latelevansa silmät kiinni kaikki maailman kirosanat. Eevan selkä hytkähti naurusta, vaikkei hän voinut kuulla mitään. 

Sade oli märkää puhuria, joka kasteli harmahtavan nahan polvista mustaksi, eikä Elina kärsinyt ajatella mitään, viimeisenä sitä vesipatjaa, joka lainehti katujen kulmissa ja jonka läpi raskas pyörä sinkoutui kohti uusia väyliä. Elinan kasvot olivat kypärässä litistyneinä kahden nahkaisen sohvatyynyn väliin ja hän ajatteli, että jos pyörä nyt lähtisi alta ja he pamauttaisivat jonkun talon seinään, sairaalan ruumishuoneella luultaisiin hetken, että veren ja kypärän ja nahkahaalarin alta oli löytynyt päiväkausia kateissa ollut tyttö, sillä lompakko oli piilossa povitaskussa. Hetken ajan, kasvot ruhjoutuneina, hän menisi täydestä, vaikka oli Inkaa vanhempi.

Kun päästiin Töölöön, Eevan käsi erkani ohjaustangosta ja hanska näytti elekielellä, että katsele nyt niitä mahdollisia taloja. Visiirin ja vesipisaroiden läpi Elina tähysi taloja Runeberginkadulla ja viestitti Eevan mahaan, että ei. Eeva kääntyili kadunkulmissa, ja Elina harhautui tuijottamaan liikkeiden ikkunoista heijastuvaa kaksikkoa. Edes heidän sukupuolensa ei ollut heti selvä: valepuku oli täydellinen.

Sitten viereen ilmestyi puisto. Ja tuttu penkki, jonka luona Elina oli odottanut tolpalle ajavaa taksia. Hän nykäisi Eevaa ja uskaltautui irrottamaan vasemman kätensä otteen: tuonne päin. Pyörä totteli Eevan alla kuin katsojia pelottava sirkuseläin.

Talot olivat hämäävästi kiinni toisissaan, samanvärisiä. Eeva ajoi hiljaa, ja reagoi heti, kun Elina sätkäytti reisiään. Eeva ajoi pyörän parkkiin aivan kiinni jalkakäytävään.

Hän irrotti kypäränsä, jonka alla oli musta terroristipipon näköinen kaulurimyssy. Hänen päälakensa alkoi kastua välittömästi.

Elina sai suurin ponnistuksen oman kypäränsä irti. Jännittäminen ja ajoasento raastoivat hänen nivusiaan.

– Kokeillaan noita kahta taloa tuolla.

Seisomaan nouseminen sai Elinan jalat velliksi. Hän kulki hirveä kypärämyssy päässään ja raudoitetut saappaat jaloissaan lähimmän talon porrassyvennykseen ja tähyili ovilasin läpi sisään. Lasi ovessa oli ainakin ollut, sillä hän oli käytävässä nähnyt auringonvalon. Tässä käytävässä hissin vierellä erottuva portaikko oli tavallinen suora, kun se Oopeen talossa oli ollut kaareva.

Jo seuraava talo tärppäsi. Eeva kokeili ovea: lukossa. Vieressä oli summeristo, ja Elina katsoi, kun Eeva painoi napeista ylintä. Ilkeä, paljon käytetty temppu: harva asukas viitsisi laskeutua kovin alas rappuun, kun sisäänpyrkijä osoittautui lämmittelijäksi tai nistiksi.

Summeriin vastattiin. Eeva ja Elina menivät sisään ja jäivät tutkimaan nimitaulua. Kypärä painoi Elinan kädessä, eikä vatsassakaan tuntunut hyvältä. Hän alkoi ymmärtää oppilaita, kun nämä tupakalta yllätettyinä pinkoivat kuin sähköjänikset välituntivalvojaa pakoon. Hänkin olisi halunnut vain juosta.

Kun käytävän hiljaisuutta oli jatkunut pari minuuttia, Elina antoi lompakon Eevalle ja he nousivat ylemmäs portaikkoon. Elina oli varma rapusta, mutta montako kerrosta hän oli kipittänyt alas reilut puolitoista vuorokautta sitten?

Eevan suunnitelma oli yltiöpäisen rohkea. Kun oikean näköinen ovi löytyisi, Eeva hoitaisi homman. Elinan tehtävä oli vain odottaa. Hän oli antanut Eevalle Oopeesta tarkat tuntomerkit.

– Ehkä tämä ovi, Elina kuiskasi, kun he pääsivät kolmanteen kerrokseen. Hän oli nähnyt lehdenjakajan tietystä kulmasta hissin ristikon läpi.

Sameanvihreässä ovessa luki: Simola. Opee Simola? Olli-Pekka Simola? Vai tuliko Pee sukunimestä?

– Odota, Elina säpsähti ja tarrasi Eevan käsivarresta. – Käydään sittenkin vielä neljännessä kerroksessa.

Vaikka myssy kätki hiukset ja nahkahaalari koko muun identiteetin, Elinasta tuntui kuin hän olisi noussut portaita suojattoman alasti. Mitä he oikein olivat tekemässä?

Neljännen kerroksen ovessa luki: Poutajärvi. Olli, Otso, Onni, Oskari..? Elina nousi ylös puoli kerrosta paikkaan, jossa häntä ei voinut nähdä, mutta johon hän kuulisi miehen äänen. Eeva odotti hetken, nosti sitten Elinalle peukkuaan ja painoi ovikelloa. 

Kello oli vartin yli kahdeksan, todennäköinen aika olla sadepäivän iltana kotona. Mutta ehkä kaikki eivät eläneet elämää, jossa puoli yhdeksän merkitsi tv-uutisia...

Kun lukko rapsahti auki, Elina hypähti. Hän tunsi kyllä oman sisarensa, ja nyt Eevaakin jännitti, sen kuuli hänen äänestään. Osoite oli oikea.

– Moi Oopee, kuule mä olen juuri muuttanut taloon ja mulle sanottiin pihalla, että se oli sun autosi, jota valitettavasti mun moottoripyörä vähän kolhaisi. Mä oon siis niin hel-ve-tin pahoillani... voisitko tulla ulos tsiigaamaan.

Elina näki, miten Eeva hivuttautui rupattelunsa aikana kynnykselle. Tarkoitus oli hämmentää Oopee niin, että tämä päästäisi motoristinaisen syvemmäs eteiseen. Sitten seuraisi vaihe, jonka oli tarkoitus viedä asioita eteenpäin. Elina kuuli miten Eevan ääni kuului jo oviaukon sisäpuolelta.

Eevan ja Oopeen oli määrä ottaa hissi, ja niin tapahtui. Elina odotti jähmeänä seinää vasten kun hissi laskeutui pohjakerrokseen. Oopeen ääni oli enää muminaa.

Jos Elina olisi osannut tiirikoida lukkoja, hän olisi mennyt Oopeen ovelle, raksautellut haittalevyt sivuun muutamassa sekunnissa niin kuin elokuvissa ja tv-sarjoissa. Hän olisi pyyhkinyt äkkiä kaikki paikat, joihin oli ikinä voinut kuvitella koskeneensa. Mutta Elina kiinnitti kypärän päähänsä ja asteli raput alas kadulle.

Tuntui hurjalta kohdata mies, jota ei ollut toivonut enää näkevänsä. "Luota minuun, visiirin läpi ei näy pirukaan", Eeva oli vakuuttanut.

Eeva tutki kyykyssä hopeanväristä autoa muutaman metrin päässä, eikä Oopee kiinnittänyt Elinaan vilkaisun jälkeen mitään huomiota. Elina asteli sivummas ja jäi katselemaan näyte­ikkunaa.

– Kumma juttu, ehkä se oli vain joku lika­viiru, Eeva kuului sanovan. Oopeen ääni oli hiukan kireä mutta helpottunut. Eeva kätteli märäksi kastuneen miehen ja katsoi pitkään tämän perään. Kun ulko-ovi oli sulkeutunut, hän käveli Elinan luo.

– Onnistuitko? Elina kysyi ääni värähtäen.

– Pikkujuttu, Eeva vastasi.

Vaikka oli aivan sama, mistä prepaid-liittymäpuhelimella soitettiin, Elina halusi tehdä soiton vilkkaalta paikalta. Eeva ohjasi moottoripyörän huoltoasemalle, jonka neonvalot näyttivät sateessa epätarkoilta, kuin vesi olisi liuottanut värejä ilmaan. Elina käveli puhelin kädessään suuren lehmuksen alle, nojasi puuhun selin huoltoasemaan ja paineli poliisin numeron.

– Minulla on tietoja Inka Susanna Marttilan katoamisesta, Elina aloitti. Häntä pyydettiin odottamaan hetki, sitten puhelimeen tuli matalaääninen mies, joka esittäytyi jutun päivystäväksi tutkijaksi.

– Viime viikolla kadonnut Inka Susanna Marttila kulki keskiviikon ja torstain välisenä yönä Töölössä Oopee Poutajärven kanssa, ja he menivät Poutajärven asuntoon, minä näin.

Elina lausui osoitteen selkeästi. Olo oli outo ja huimaava, aivan kuin rohkeus olisi ollut jonkun toisen, ja ääni. Johtuiko se siitä, että hän oli tekemässä jotain oikein? Ja että vielä hetken hän saisi olla irrallaan omasta arjesta, hiukan kuin päähenkilö elokuvassa.

Vaati rohkeutta sulkea puhelin kesken poliisin jatkokysymysten: kuka te olette, mistä tiedätte? Elina ei halunnut palata heti Eevan luo, vaan jäi nojaamaan puuhun. Hän antoi illan tuoksujen nousta sekoittuneina maasta: erottui sateen kastelema multainen ruoho, bensiini, lehmuksen tahmea neste.

Kun poliisit menisivät Oopeen asunnolle, he löytäisivät Inka Susannan lompakon eteisestä. Se makasi lipaston alle tönäistynä, eikä siinä ollut yhtään sormenjälkeä, ei edes Inka Susannan omia.

Mutta kun tutkittaisiin lompakon lokerossa oleva kahden kappaleen muoviliuska kondomeita, niistä löydettäisiin Oopee Poutajärven sormenjälkiä. Tosin ne olivat lauantain ja sunnuntain väliseltä yöltä, ja aivan toisen naisen kanssa syntyneitä.

Eeva oli neuvonut Elinaa ja katsonut, kun tämä ujutti pinseteillä kondomiliuskan lompakon vetoketjulliseen kolikko-osioon. Elina oli ostanut kondomit vuosi sitten, säilyttänyt niitä käsilaukussaan kuin vihaista uhmaa, joka vielä jonain päivänä purkautuisi. Lauantaiyönä Oopee oli omin kätösin penkonut pakkauksen esiin Elinan laukusta, ratkonut kuoren auki saadakseen ulos pari kumia, ja varmasti jo hävittänyt kotelon roskien seassa.

Ehkei sormenjälkiä tarvittaisikaan, sillä jo Inkan lompakon löytyminen käynnistäisi totisen tutkinnan. Mitään viatonta selitystä sille, että kadonneen tytön lompakko oli Oopeen asunnossa, ei yksinkertaisesti voinut olla.

Kun Elina palasi Eevan moottoripyörän luo, sade oli hiipumassa ohueksi tihkuksi. Oli niin hämärää, että pyörän valo houkutteli sateesta huolimatta hyttysiä. Eeva nousi pyörän selkään ja katseli kypärä kädessään seisovaa Elinaa.

– Elina, kierretäänkö piruuttaan katsomassa ollaanko Oopeetä jo hakemassa...?

– Ketä Oopeetä? En minä vaan yhtään tiedä, kenestä sinä puhut.