Jenni Hurme on tullut perheensä kanssa lammas­paimeniksi jo toista kertaa. Kuvat Liisa Valonen
Jenni Hurme on tullut perheensä kanssa lammas­paimeniksi jo toista kertaa. Kuvat Liisa Valonen
Toimittaja-Sanna tutustuu lampaisiin Helsingin Kuusiluodossa.
Toimittaja-Sanna tutustuu lampaisiin Helsingin Kuusiluodossa.

Piian hommat maistuvat kuitenkin vain niin kauan, kun landelta tietää pääsevänsä pois.

Tässä sitä sitten kykitään pensaiden keskellä. Aurinko porottaa niskaan, heinäsirkat sirittävät, ja ötökkäpataljoona tuntuu ryömivän pitkin hikoavaa selkää. Vieressä joukko lampaita mutustaa tyytyväisenä kaikkea, mikä pusikosta irti lähtee. Tekee mieli upottaa sormet lampaiden pehmeään villaan, mutta kun lammas ryhtyy hamuamaan pihlajanlehteä kädestäni, alkaa jännittää. Ei kai se pure?

Onneksi mukanani on minua tottuneempia paimenia. Jenni Hurme, 36, nostaa helpon näköisesti kaivosta vettä lampaille. Hänen lapsensa, kuusivuotias Nantti, ja neljävuotias Hetta, seuraavat vierestä ja haluavat kurkata kaivon uumeniin ennen kuin jatkavat villaeläinten paijaamista tottunein ottein.

Tämä on toinen kesä, jonka Hurmeen perhe viettää viikon lammaspaimenina Helsingin edustalla Kuusiluodossa. Vanhankaupungin kulttuuri-ekologisen klubin omistamassa paikassa on helppo unohtaa keskustan vilinä, vaikka kaupungin siluetti siintää horisontissa.

Paimenviikon ajan Hurmeet asuvat punaisessa mummonmökissä, jonne vesi pitää kantaa ja jossa ruoka kokataan kaasuliedellä tai nuotiolla. Nuotiopuut pilkotaan itse, ja koko ajan täytyy huolehtia lampaistakin. Voiko tuota lomaksi kutsua? Jennin ja monen muun mielestä voi.

Kun Metsähallitus haki tälle kesälle lammaspaimenia Kuhmoisiin ja Kolille, pesteihin suorastaan tulvi hakemuksia. Vaikka paimendiili tarkoittaa oikeaa työtä varsin vaatimattomissa oloissa, lähetettiin Kuhmoisten Isojärven kansallispuistoon jo ensimmäisen vuorokauden aikana enemmän hakemuksia kuin koko edellisvuonna yhteensä. Paimenet jouduttiin lopulta arpomaan, ja ensi kesänä Metsähallituksen paimenpaikkoja saattaakin olla enemmän.

Lammaspaimeniksi hakevat sekä lapsiperheet että niin nuoret kuin vanhatkin pariskunnat. Yksi yhteinen tekijä useimmilla halukkailla kuitenkin on: he ovat kaupunkilaisia.

Hetkinen. Eikö tässä juuri riemuittu, kun sähköt, juokseva vesi ja parhaassa tapauksessa 3G-yhteys saatiin kesä­mökeille?

Matka menneeseen

Maalaiselämästä on tullut kaupunkilaisten uusi harrastus, jossa lähdetään seikkailulle menneisyyteen ja kyseenalaistetaan uusavuttomuus.

Lomallakin on tärkeää panna itsensä likoon. Lammaspaimenviikot ovat suosittuja juuri paimentehtävien vuoksi. Osallistujia riittää myös Koveron perinnetilan heinä- ja perunatalkoissa Seitsemisen kansallispuistossa. Ihmiset jopa maksavat lomallaan siitä, että pääsevät tekemään töitä: Koverossa järjestetään maksullisia piika- ja renkipäiviä, jolloin pääsee kokeilemaan 1930-luvun maatalon elämää muutaman päivän ajan. 

Oululainen Liisa Summala, 50, vietti viime kesänä kaksi päivää piikana.

– Olemme ystäväni kanssa aina halunneet kokeilla erilaisia lomia. Aluksi ystäväni ihmetteli, että raatamisesta pitää maksaa. Kokemus oli kuitenkin hänen mielestään hintansa veroinen.

Kahden päivän aikana piiat karstasivat ja kehräsivät villaa, loukuttivat pellavaa, hoitivat eläimiä, kantoivat vettä ja jauhoivat kahvia sekä kitkivät kasvimaata. Maatalon tehtävät olivat Liisalle tuttuja, mutta hän nautti paljon piikapäivistä.

– Piikana sai astua hidastuneen ajan laivaan: maatilalla oli koko ajan tekemistä mutta ei kiire minnekään. Suosittelen kaikille sellaisen elämän kokeilemista.

Helena Ahonen, 62, on ollut Koveron perinnetilan emäntänä jo 16 kesää. Tänä vuonna vierailijoita on käynyt tutustumassa maatalon elämään ehkä vielä enemmän kuin edellisinä kesinä.

– Ihmiset haluavat tietää, miten leipä tai lanka valmistetaan. Ihmisluonto on sellainen, että juuret ja vanhat perinteet kiinnostavat, emäntä pohtii.

Myös Liisa on aistinut, että ihmiset ovat viime vuosina kiinnostuneet yhä enemmän perinteisestä elämäntavasta.

– Nyt halutaan tehdä itse valmiin ostamisen sijaan. Esimerkiksi maailman ruokakriisit ovat varmasti pistäneet miettimään ruuan alkuperää ja nostaneet lähiruoan suosiota.

Jennistäkin on mielenkiintoista oppia taitoja, jotka alkavat hiljalleen kadota. Vanhankaupungin kulttuuri-ekologisessa klubissa Hurmeet ovat olleet mukana Kuusiluodon perinne­rakennus- ja pihatalkoissa sekä opetelleet muun muassa talvi­kalastusta.

Mutta onko vanhoista taidoista enää hyötyä? Ihan viime aikoina ei enää ole tarvinnut keritä lampaita, ja jauhotkin saa pussissa, jonka kyljessä on näppärä ohje leivän leipomiseen.

– Minusta tuntuu tärkeältä tietää, että selviydyn elämästä eri ympäristöissä, Jenni perustelee.

Perinteitä halutaan siirtää eteenpäin jälkipolvillekin, vaikka elämä keskittyy yhä enemmän kaupunkeihin. Arkena ei välttämättä ole aikaa lähteä luonnonhelmaan asti, joten lapsille perheiden lomamatkoista on tullut perinteisen maalaiselämän tehokursseja.

– En halua, että lapset vieraantuvat luonnosta. Pääkaupungissa asuessa se voi olla vaarana, kun lapsia ei aina uskalleta päästää yksin metsään leikkimään samalla tavalla kuin maaseudulla.

Elämää ilman elektroniikkaa

Ahkerasta puuhastelusta ja hiljaisesta maalaismaisemasta haetaan myös rauhaa kaupungissa riutuneelle sielulle. Jenni tuijottaa työkseen tietokoneen näyttöä, joten lomallaan hän kaipaa laajempaa perspektiiviä. Jennin mies Kalle taas harrastaa musiikkia, ja Kuusiluoto inspiroi häntä enemmän kuin kaupunkimaisema.

– Vanhempi lapsi saattaa vastustaa tänne tulemista, koska kaikki tekniikka pitää jättää kotiin. Reissuun päästyämme lapsilla on kuitenkin hymy herkässä. Siinä huomaa, miten tervettä on välillä olla hetki ilman tietokonetta ja pelejä.

Mielenrauhalla ja hyvillä terveysvaikutuksilla markkinoidaan myös Metsähallituksen luontopalveluiden ja Marttaliiton Mennään eikä meinata -kampanjaa, jonka tarkoituksena on innostaa ihmisiä retkeilemään luonnossa. Kampanjamainoksen mukaan kymmenen minuutin oleskelu luonnossa alentaa verenpainetta ja kahden tunnin retki elvyttää elimistön puolustusmekanismit.

Maaseudun rauhasta ja lomasta ilman elektroniikkaa on helppo maalailla kauniita kuvia, mutta pärjäävätkö kaupunkilaiset eläinten keskellä ja luonnon armoilla, jos ohjeita ei voi edes googlettaa? Metsähallituksen luontopalvelujen  erikoissuunnittelijan Eevi Niemisen mukaan lammaspaimenet ovat selvinneet tehtävistään pääasiassa hyvin.

– Kerran pässit pääsivät karkaamaan. Perinpohjaisten etsintöjen jälkeen ne lopulta löytyivät naapuritilan auto­katoksesta. Apua voi onneksi aina pyytää paikallisesta luontokeskuksesta tai lampaiden omistajalta.

Moni on halunnut paimeneksi uudestaan, mutta täydelliseltä kuulostava maalaisidylli ei sovi kaikille.

– Kolilla eräältä paimenelta tuli puoli­välissä paimenviikkoa soitto, että maaseudun hiljaisuus alkoi ahdistaa liikaa. Hänen oli pakko päästä pois.

”Maaseutumatkailu riitti, nyt Lontooseen shoppailee”, lukee Kuusiluodon vieraskirjassakin. Vaikka perinteet ja maaseutu kiinnostavat, maajusseille ei olla valmiita morsiamiksi. Hetken huuma riittää.  Jennikään ei luopuisi kaupunkielämästä lopullisesti. Hän myöntää, että juoksevaa vettä ja pyykinpesukonetta tulisi ikävä, jos pitäisi yhtä aikaa käydä töissä kaupungissa ja hoitaa kotitaloutta alkeellisissa oloissa.

– Kunnostimme viiden vuoden ajan vanhaa puutaloa Järvenpäässä, mutta muutama vuosi sitten meidän täytyi muuttaa takaisin Helsingin keskustaan. Nyt sitä on jo niin tottunut kerrostaloelämän vaivattomuuteen, että paluu omakotitaloon voisi olla vaikeaa.

Siksi maaseudulla rehkiminen viehättääkin kaupunkilaisia: se ei ole pakollinen työsarka vaan rentoa puuhastelua. Kun ruuanvalmistukseen, puiden pilkkomiseen ja eläinten hoitamiseen menee suurin osa päivän energiasta, ei jää aikaa miettiä arjen huolia. Maalaiselämä maistuu kaupunkilaisille kuitenkin vain niin kauan, kun landelta tietää pääsevänsä pois. Pienen seikkailun jälkeen on taas entistä mukavampaa palata sähköhellan ja netin ääreen.