Syy Marinan omituiseen käytökseen selviää viimein. Tuiren elämässä riittää muitakin yllättäviä käänteitä, sillä välit Iiron kanssa lämpenevät toden teolla. Asiat tuntuvat kuitenkin loksahtelevan paikoilleen, kun Pinja viimein palaa kotiin. Vaiherikas kesä huipentuu juhliin, joita vietetään naapurin pihalla.

– Toivo on Tonyn poika, Marina sanoi, kun olimme istuutuneet Perryn pöytään ja saaneet lasit eteemme.
– Älä väitä, ettet tiennyt, vaikka kuksit mun miestä kolme viikkoa.

Marinan ja minun välit olivat viilentyneet suunnilleen asteen viikkovauhtia sen jälkeen, kun Pinja lähti Australiaan. Näin paljon ne eivät olleet viilenneet vielä koskaan aiemmin, vaikka olimme ystäviä 20 vuoden takaa ja Marina Pinjan kummitäti.

Koska en ollut kuksinut koko keväänä­ muiden kuin Toivon kanssa, Marinan täytyi tarkoittaa, että Toivo oli hänen miehensä. Tieto yllätti­ minut kuusi nolla.

– Toivo on poika, totesin vain sanoakseni jotakin.

Olihan minun jollakin tapaa puolustauduttava sen suhteen, etten­ ollut tiennyt, että Toivo on Tonyn sukulainen. Olin sinnikkäästi pitänyt Toivoa Tonyn vuokralaisena, joka vain otti suuria etuuksia ja käytti vuokraisäntänsä hyväsydämisyyttä ja avokätisyyttään hyväkseen.­
Kumpikaan miehistä, ei isä eikä poika, ollut korjannut minua kertaakaan kutsuessani heitä vain vuokralaiseksi ja vuokraisännäksi. He olivat kyllä nauraneet partaansa, tajusin sen nyt.

– Hyvin se poika sulle kelpasi, Marina sanoi.

– En mä tiennyt, että Toivo oli sun, väitin taas ja älysin olla sanomatta, ettei Toivo ollut maininnut Marinasta puolta sanaa.

– Mun, mun, tietenkin mun, Marina­ jankutti.

– Se on se Ilpo, jonka takia mä jouduin duunissa puhutteluun.

Viime aikoina elämässäni oli tapahtunut­ paljon, vaikka tuntui, että­ olin pysynyt koko ajan kotona. Toivoin, että tilanne jo rauhoittuisi ja ihmisillä olisi vain yksi nimi.

– Miksi Toivokin ei voinut olla Toivo vaan vaihtoi nimeä kuin venäläisessä­ romaanissa? kysyin.

– Mä kutsuin niitä kaikkia Ilpoiksi, koska eka oli Ilpo, etkä sä olisi muuten ymmärtänyt, Marina sanoi ja vyörytti syyn niskoilleni.

Olin hänen mielestään sen verran vajaa, että minulle piti käyttää kaikista miehistä yhtä ja samaa nimeä.­ Vähän niin kuin presidentti oli presidentti ja paavi paavi. Äiti aina oma äiti ja isä meidän isä.

– Mä luulen, että olisin saattanut ymmärtää, sanoin hitaasti, jotta hän itse ymmärtäisi.

– Kyse oli kuitenkin mun naapurin pojasta.

Sain asian kuulostamaan siltä, että Marina oli sekaantunut alaikäiseen, vaikka silloinhan niin olin tehnyt minäkin.

Oli kurjaa riidellä, ja minulla oli ikävä niitä aikoja, kun emme riidelleet. Ennen kaikkea olin kuitenkin järkyttynyt siitä, että olin pyörinyt lakanoissa Tonyn, vuosikautisen ihastukseni, lapsen kanssa.

Toivo ei vain ollut yhtään isänsä näköinen! Tony oli iso ja vaalea, Toivo siro ja tumma. Ja miksi hemmetissä he eivät olleet sanoneet olevansa toisilleen sukua? Silloin en olisi takuulla vilkaissut koko lasta.­
Olin sentään Toivoa kolmetoista vuotta vanhempi – Toivo luuli, että kymmenen.

Ellei, ja nyt lävitseni kiiti paniikki, Toivokin ollut valehdellut ikäänsä.­

– Kaksikymmentäkaksi, Marina luki ajatukseni.

En ensin ymmärtänyt, miksi hän katsoi minua niin synkästi, sillä hän itse oli oikea nuorten miesten kuningatar, mutta sitten minulla leikkasi.

– Oletko sä rakastunut Toivoon? kysyin.

– Pahempaa.

– Oletko sä…

En voinut sanoa ajatustani loppuun. Se oli niin päätön. Marina oli ollut Pinjan avokätinen kummitäti ja istunut joskus Pinjan kanssa leikkikentällä, jotta minä pääsin jumppaan, mutta hän ei ikinä ollut pitänyt lapsista. Ei vauvoista, ei koululaisista, ei teineistä.

– Et kai sä, aloitin taas.

Marina nyökkäsi leuka koholla. Se oli ylpeä myöntö. Hän ummisti silmänsä kuin torjuakseen koko ajatuksen. Sitten hän sanoi kohtalokkaasti:
– Siksi tämä on viimeinen kerta Perryssä, ja mun lasissa on nytkin blandista.

Hän sanoi sen kuin se olisi koko asian suurin suru. Välillä oli vaikea uskoa, että hän on menestynyt professori.

– Mä luulin, että sä olet suuttunut mulle jostakin, sanoin jurosti.

Koko kevät Marinan kanssa oli ollut kummallista vispaamista.

– No, olin mä sitäkin. Mä odotin niin kovasti, että Pinja lähtee ja sulla on mulle aikaa, mutta mikään ei ollut enää kuin ennen. Ja kun mä maalasin olohuoneen seinän brien väriseksi, tajusin, että nyt riittää ja mä haluan sen.

Olin julma ja pakotin hänet sanomaan­ sen ääneen.

– Minkä sä halusit? kysyin, vaikka toki jo tiesin.

Näin, miten vaikeaa hänen oli kakistaa sana ulos. Hän otti blandistaan, mutta eihän se auttanut.

Hän oli aina vannonut, ettei itse ikinä vaihtaisi vaipan vaippaa.

– Jos sellaisen meinaa hankkia, alkoi olla jo kiire, hän kiemurteli.
– Mä olen sua kaksi vuotta vanhempikin.

– Niin minkä sä halusit, mä en vielä kuullut?

– No SEN, hän sanoi ja pyöritti silmiään ja olkapäitään.

Hän oli kaunis ilmeillessäänkin, ja nyt tajusin, miksi hän hehkui Singaporen-kuvissaan.

– Sen, sen, sen…

– Vauvan?

Ääneni kajahti Perryn seinistä takaisin.

– No niin, hän sanoi.

– Ja isä on Ilpo eli Toivo, var­mistin.

– Revi siitä!

Hänellä tulisi olemaan pitkä ja kuoppainen tie edessään, kun hän ei kerran pystynyt edes sanomaan ääneen sisällään kasvavan olennon nimeä.

MINUN OMA VAUVANI oli kuusitoista ja pakkasi jo kassejaan toisella puolen maapalloa. Vuoden mittainen yksinäisyyteni oli kutistunut noin sataan päivään.

En säälinyt Pinjaa yhtään ajatellessani, kuinka hän saisi kaikki ostamansa roinat mahtumaan laukkuihinsa. En enää lukenut­ hänen blogistaan tai muualta, miten hän kamppaili kohti kotimaata vajaan neljän kuukauden matkansa jälkeen.

Heti kun saisimme ostettua Pinjalle lentolipun, hän palaisi Tuulentielle, jossa asui edelleen Iirokin. Riemukas pikkuperheemme olisi taas koossa.
En viitsinyt miettiä tätäkään kuviota.­

Keskityin yhteen asiaan kerrallaan.

Ensinnäkin olin tyytyväinen, etten­ ollut enää Toivon kanssa. Oikeasti minua ällötti ajatus, että hän oli Marinan vauvan isä ja Tonyn poika. Vaikka tiesin, ettei kuviossa ollut mitään insestistä, tuntui kuin olisin toiminut jotenkin päätä vailla.­

Toivo oli taakse jäänyttä elämää, vaikka hän itse ei sitä ymmärtänyt.
Hän oli oppinut, että sai seksiä naapurin tädiltä yhdellä tekstiviestillä, ja nyt kun palvelu ei enää pelannut, hän piiritti minua pahemmin kuin koskaan. Hän väitti rakastuneensa minuun.

Yritin unohtaa tämänkin seikan ja toivoin, että hän suuntaisi kiintymyksensä Marinaan ja keskittyisi vastaanottamaan isän tehtävän sitten, kun asia hänelle paljastuisi. Toistaiseksi Marina ei ollut kertonut hänelle mitään.

Toinen tehtäväni oli myydä alikersantti Antero Rokan sukka entiselle­ pomolleni, jotta saisin lentolippurahat. Pinja oli höylännyt Australiassa luottokorttini saldorajalle, enkä pystynyt ostamaan lippua kortillani. Keskitin kaiken tarmoni Masan petkutukseen, laitoin sukan reppuuni ja poljin Pageen.­

Vanha työpaikkani oli hiljainen. Raskaana ollut kolmikko oli jäänyt ilmeisesti äitiyslomilleen, ja paikalla oli vain Jonne sekä pomoni, sota-Masa, joka oli Jonnen mukaan­ laskemassa, milloin loputkin työntekijät saataisiin kilometritehtaalle.

Koputtaessani Masan ovenpieleen mielessäni välähti ensimmäistä kertaa, miksi ihmeessä kuvittelin,­ että sota-Masalla olisi rahaa­ ostaa Rokan sukka. Jos hänen firmallaan meni surkeasti, saattoi olettaa, ettei Masa voinut sijoittaa tarvitsemaani yhdeksääsataa euroa kapiseen sukkaan, oli hän sitten kuinka sotahullu hy­vänsä.

– Ai, Tuire? Masa oli aidosti yllättynyt.­

– Mä, sanoin ja astuin reppu selässäni­ sisään.

Olin monta päivää miettinyt, miten­ alkaisin kaupata sukkaa, mutta kaikki sanat katosivat mielestäni, kun näin Masan ottaneen Tuntemattoman sotilaan elokuvajulisteen seinältään.

– Missä sun juliste on? kysyin.

– Mä en pitänyt siitä enää, Masa sanoi.
– Aloin vihata kaikkea sotaan liittyvää. Elämä on yhtä taistelua nykyäänkin, eikä ole mitään syytä ihannoida sitä, että ihmisillä menee kurjasti, perheitä hajoaa ja läheisiä­ kuolee. Niin mäkin joudun nyt tuhoamaan perheitä ja unelmia, kun firma kaatuu.

Tämä oli tietenkin totta ja viisasta puhetta, mutta huono uutinen sekä sukan että lentolipun kan­nalta.

– Mutta mä näin ne sun piirtämät kanit Kaisan käsiksessä ja vaimon vastusteluista huolimatta mä lähetin sen eteenpäin, Masa kehaisi.­

– Mä piirsin ne kanit ihan herjalla, mutisin.

– Ne olivat ihan mielettömiä! Samaan­ aikaan anarkistisia ja lempeitä pupuliineja, Masa lässytti.

Mies joka käytti pupuliini-sanaa olisi tuskin kiinnostunut alikessun sukasta, mutta kysyin silti.

Minun oli pakko. Sukka oli ainoa mahdollisuuteni.

– Sukka? Masa ihmetteli ja nosti housujensa lahkeita, tarkisti omansa.

– Se on siis vanha, tosi arvokas sukka, tarkensin.
– Antiikkia. Raimo Tolvasen.

– Se oli Reino Tolvanen, enkä mä ole kiinnostunut, Masa sanoi.

– No, onko sulla mulle töitä yhdeksänsadan euron edestä? kysyin.

Olin päättänyt hoitaa ensin lentolippuasian ja sitten vasta karhut muista laskuista.

Mutta töitä ei tietenkään ollut. Masa vain jankutti, miten mahtavia anarkistikanini olivat antaessaan nössöketuille huutia.

– Se naula vetää kustantamossa. Mä olen ihan varma.

Halusin uskoa häneen, sillä sukkasuunnitelman jälkeen anarkistikanit olivat viimeinen oljenkorteni.

IIRO SANOI, ETTEI sukkaa myydä huutonetissä tai muualla, vaan se palautetaan. Hän jopa lupasi viedä sen takaisin Siwa-mummon seinälle. Olin siitä niin kiitollinen, niin helpottunut ja huojentunut, että hyppäsin Iiron kaulaan. Roikuimme toisissamme ja puristimme kuin kaksi sodasta selvinnyttä.

Sitten halauksemme muuttui yhtäkkiä suudelmaksi ja suutelimme toisiamme kiihkeämmin kuin ikinä ja olimme pian yhtenä kasana mummin virkkaamalla viltillä. Iiro oli kaikella tapaa tuttu – muistin yhtäkkiä hänen luomensa ja sileän, kuuman ihonsa – ja silti asiat olivat uudella tavalla. Päällään.

– Sä olet ihan samanlainen kuin ennenkin, yhtä hoikka ja näppärä, Iiro huohotti.
– Että mä olen odottanut tätä!

– Niin mäkin, sanoin, vaikka en tosiaankaan ollut.

Olin enemmän odottanut sitä, että hän laittaa suihkun kuntoon ja muistuttaa minua, että tietokone pitää käynnistää uudestaan, jos se temppuilee.

En ollut ajatellut Iiroa vuosikausiin, mutta annoin mennä. Tämä sopi suunnitelmaani elää hetki kerrallaan. Olin ehkä sittenkin sisäistänyt mindfulnessin olemuksen, ja keskityin nyt tähän hetkeen ja hoitelemaan Iiron. Ja no, hoitelin minä samalla itsenikin, sillä onhan se ihanaa kuulla, ettei ollut muuttunut viidessätoista vuodessa mik­sikään.

Kun olimme valmiita, tassuttelin Iiron korjaamaan suihkuun ja myönsin, että jotkin asiat elämässäni olivat menneet eteenpäin.

Mutta kun Iiro yritti tulla sänkyyni nukkumaan palautettuaan jonkin juonen avulla sukan Siwa-mummon seinälle, pudistin hänelle surullisena päätäni. Niin pitkälle en sentään ollut valmis menemään, en edes sukan takia. Ja hän laahusti tyyny kainalossaan takaisin Pinjan sänkyyn ja narisutti sänkyä läpi yön.

MENI KOLME PÄIVÄÄ, ja me rakastelimme Iiron kanssa leikkien jälkeenpäin, että mitään ei tapahtunutkaan. Aina aktin jälkeen palasimme­ normaaleihin rutiineihin, ja Iiro jatkoi nysväämistä koneellaan. Toivoin hänen etsivän rahoja Pinjan lippuun, mutta olin varmaankin väärässä.

Päätin kysyä lainaa uudestaan Marinalta. Menin hänen brien väriseen olohuoneeseensa, join hänen keittämäänsä afternoon-teen ja levitin hilloa leipomosta haetuille, vielä höyryäville skonsseille. Samalla­ kuuntelin tarkkoja laskelmia siitä, kuinka paljon vauvaan meni rahaa.

Katselin ympärilleni modernissa asunnossa: vauvasta ei näkynyt vielä merkkiäkään. Marinan vatsakin oli litteä kuin lettu.

– Ensinnäkin se vakuutus on törkykallis, koska mä olen tämän ikäinen, ja sitten mun pitää ostaa isompi auto ja hemmotella itseäni, koska mä en sitten enää ehdi, kun bébé syntyy.

Hän oli keksinyt ratkaisun kiertää vauva-sanan.

Tirskahdin autolle ja hemmottelulle – saattoiko itseään hemmotella kuukausia etukäteen? Muistiko sitten vuoden päästä, että sokerivahasinpa sääreni ja muut paikat, kun olin toisella kuulla raskaana? Että kyllä minä nyt jaksan tätä koliikkisekoilua,­ kerta vuosi sitten sain kasvoilleni happihoitoa.

Marina lupasi yllätyksekseni lainata puolet tarvitsemastani summasta. Hän kysyi tarkan euromäärän ja teki huolellisen sopimuspaperin.

– Mutta maksat joka sentin takaisin,­ ja mä poikkean mun periaatteista vain siksi, että olen seonnut näistä hormoneista ja vein meille töihin pullaa.

– Sä olet myös Pinjan kummitäti, muistutin ja vetäisin nimeni alle hänen sopimukseensa.

– En ole enää, hän sanoi.

– Pinja on käynyt riparinsa, eli mun velvollisuus on päättynyt, ja mä sitä paitsi erosin kirkosta kauan sitten.

MINUSTA OLI OIKEUS ja kohtuus, että­ Iiro otti huolekseen hankkia toisen puolikkaan lentolipusta. Sanoin,­ että hän pyytäisi rahat vaikka Pirreltä, entiseltä vaimoltaan, jos hänellä ei ollut muita tuttuja. Kun Iiro näytti haluttomalta hommaan, minäkin näytin, ja hän soitti Pirrelle, ja sitten me taas peuhasimme mummin viltillä.

– Mietitkö sä ikinä sitä meidän kylpyläreissua? kysyin häneltä varovaisesti,­ kun makasimme sohvalla ahtaasti rinnakkain.

Ulkoa kuului lintujen sirkutusta, ja päivä oli niin korkealla, ettei aurinko­ valaissut huonetta vaan oli jossakin talon päällä. Sisällä oli siksi hämärää ja viileää, ja me kaksi olimme toimettomat kesäkuisena keskipäivänä. Siitäkin oli joku lastenlaulu, mutta en antanut sen tulla mieleeni, koska minua jännitti Iiron vastaus.

Minä en ollut unohtanut kylpyläreissuamme päiväksikään. Olin säikähtänyt aikoinaan tekoani ja mielenterveyttäni niin paljon, että olin käynyt lääkärissäkin. Sekä silmälääkärissä että psykiatrilla. Kumpikaan heistä ei ollut löytänyt mitään, mutta asia painoi minua edelleen.

Iiro ei muistanut koko kylpylää.

– Ai sitä, kun Pinja oli pieni ja isäsi hoiti häntä sen ainoan kerran? hän kysyi lopulta.

Nyökkäsin. Kai hän sen muisti, että hän jätti minut kylpylän parkkipaikalla, koska erehdyin hänestä kylpylän sumuisessa ja kostean pimeässä­ allasluolastossa?

Iiro räjähti nauramaan.

– Ai niin! Sähän kapsahdit sen ruman ja vanhan miehen kainaloon ja luulit, että se olin mä!

Muistin kaiken vieläkin tarkasti. Tulin saunasta bikineissäni ja näin Iiron odottavan minua porealtaassa. Kävelin altaalle lanteitani keinutellen, laskeuduin lämpimään, kuplivaan veteen ja kiilauduin feikki-Iiron kylkeen kiinni. Mies kavahti minusta kauemmaksi, mutta siinäkään vaiheessa en epäillyt älyäni tai silmiäni vaan nauroin ja pyysin Iiroa olemaan pelleilemättä. Vieras mies sanoi minulle äärettömän vakavasti­ niin kuin hulluille puhutaan, ettei tuntenut minua, ettei ollut koskaan nähnytkään ja pyysi minua siirtymään kauemmaksi. Mutta tästäkin huolimatta vielä varmistin, eikö hän ollut Iiro.

Muistan vieläkin miehen ilmeen.­ Hän näytti siltä, että oli kohdannut oikean hullun. Ja samaa sanoi Iiro.

Iiro höyrysi perässäni hotellihuoneeseen ja haukkui minut pystyyn. Se, että olin mennyt vieraan miehen viereen kainaloon, oli hänestä­ räikeä osoitus siitä, etten välittänyt hänestä yhtään. Etten pannut häntä sen vertaa merkille pikkulapsiarjessani, etten katsonut, miltä hän näytti.

Kaikista kamalinta oli Iirosta kuitenkin ollut se, että häneksi luulemani mies oli Iiroa viisitoista vuotta vanhempi ja kalju.

Siksi Iiro jätti minut. Turhamaisuuttaan ja kiukkuaan.

– Kai eroon oli muitakin syitä, Iiro nauroi edelleen.

Totta kai oli myös muita syitä, mutta sinne porealtaaseen kaikki kulminoitui.

Illalla Iiro oli saanut rahat Pirreltä – tai kuulemma Pirren nykyiseltä mieheltä, mikä oli aika jännä kuvio – ja minä Marinalta. Siirsimme rahat luottokorttini saldoon ja saimme ostettua Pinjalle lento­lipun.
Kolmen päivän päästä tyttäremme olisi kotona. Yhtäkkiä alkoi jännittää.

KUN LIPPU OLI ostettu, meidän seksielämämme loppui. Kumpikaan ei tehnyt enää aloitetta. Kesäleiri oli päättynyt. Siivosimme taloa, ostimme­ viimeisillä rahoillamme ruokaa, Iiro muutti Pinjan huoneesta alakerran sohvalle ja minä pesin kaikki Pinjan vaatteet, joita olin lainannut.

Iltaisin katselin, kun Toivo ja Tony grillasivat pihallaan, ja nyt huomasin heissä samoja piirteitä: he roikottivat grillikintaita käsissään samalla lailla ja kun he kurkistivat grillin kannen alle, he käänsivät päätään samaan kulmaan.

Mietin, osaisinko enää olla äiti, kun olin saanut koko kevään keskittyä vain omaan napaani. Olin älyttömän kiitollinen siitä, että toisin kuin Marinan, minun ei tarvinnut aloittaa alusta, vaan bébéni oli melkein seitsemäntoista ja vuoden parin päästä lopullisesti omillaan. Sadan päivän yksinäisyys oli tehnyt tehtävänsä ja olin valmis päästämään lintuseni lentoon.

– Millä me mennään Pinjaa kentälle vastaan? kysyin Iirolta.

– Junalla tietenkin, hän sanoi ja tutki taas tietokonettaan.

YLLÄTTÄEN MARINA LÄHTI minulle kuskiksi. Iirolle tuli samalle päivälle työhaastattelu – sitä se koneen naputtelu oli tiennyt – ja koska hän oli haastattelun suhteen toiveikas, minäkin olin.

– Kiitti, Tuire, kun sä ymmärrät, Iiro sanoi vilpittömästi, ja poissa oli se kopea kukko, jona olin hänet kaikki vuodet nähnyt. Hän selitti suorastaan lapsellisen innostuneesti hakeneensa töitä meidän läheltämme, jotta voisi olla paremmin Pinjan arjessa läsnä. Ajatus ilmeisesti­ sisälsi myös sen, että jonakin­ päivänä hän muuttaisi pois Tuulentien-talosta.

Se tuntui raikkaalta ja hyvältä. Vanhasta ei saanut uutta, ei millään, ajattelin ja muistin rumemman sanonnan: paskasta ei saanut konvehtia.
Ajoimme Marinan kanssa ensimmäiset­ kaksikymmentä kilometriä etelään vaiti. Sitten hänen täytyi päästä pissalle. Sama juttu taas puolen tunnin kuluttua.

Kun viimein jatkoimme matkaa, hän löi hyvin hoidetulla kädellään rattia niin että tussahti. Panin merkille, että hän oli hemmotellut myös kyntensä.

– On se vain niin epäreilua, että nyt kun me saatiin yksi lapsi aikuiseksi, toinen aloittaa vasta taaperruksensa! hän puuskahti.

Minua liikuttivat hänen käyttämänsä persoonapronominit. Ihan kuin kyse olisi yhdestä suuresta perheestä, jossa Pinja oli aikuinen ja bébé vasta taapersi.

Tosin Marinan alkio ei taapertaisi vielä pitkään aikaan.

– Äkkiä se aika menee, lohdutin silti.
– Pian sunkin bébé muuttaa pois kotoa.

– Nehän näyttävät palaavan, Marina murisi.
– Ensin ne lähtevät, mutta sitten ne tulevat takaisin.

Hän kuulosti kauhuleffan trailerin selostajalta. Tukahdutin nauruni.

Oli ihana kesäpäivä. Pellot kirkkaanvihreitä ja niiden reunoilla iloiset voikukkanauhat. Marina oli ostanut evääksi lempikarkkipussimme, josta hän söi hedelmäkarkit ja minä lakut.

Ehdimme juoda kahvit ja teet lentokentän kahviossa. Ala-aula ei ollut yhtään niin hohdokas kuin lähtöaula neljä kuukautta aiemmin, enkä edes pannut merkille, minkä värinen parketti siellä oli.

Marina kävi taas vessassa ja suri sitten matkoja, joille hän ei enää pääsisi. Minä mietin puolestani, saisiko Iiro työnsä ja koska hän muuttaisi kotoani pois.

Olimme molemmat niin ajatuksissamme, ettemme huomanneet, milloin Pinja oli tullut liukuovien takaa, mutta yhtäkkiä hän seisoi pöytämme vieressä ja koputti olkapäähäni.

– Äiti.

Se oli maailman kaunein sana. Ensin luulin, että hän läksyttäisi minua siitä, etten ollut ilmapalloin ja Tervetuloa kotiin! -kyltein huitomassa ympäriinsä, mutta hän vain rymysi laukkujensa ja jonkun sermin yli päälleni.

Hän tuntui isommalta kuin muistin. Hänen olkapäänsä olivat rotevammat. Hän tuoksui lentokoneilta, sipseiltä ja hiuslakalta. Hänellä­ oli yllään harmaa huppari ja selässään koulutyttömäinen reppu.­

Hän olikin pienempi kuin muistin.­

– Mun tuli siellä kylmä, hän sanoi­ Marinalle, kun Marina katsoi häntä suu vinossa virneessä.
– Siellä alkoi talvi ja täällä Suomen kesä.

– Tyttö, tyttö, sä ronkit rusinat pullasta, Marina sanoi, mutta hänen­ äänessään oli lempeä sointi.

Hän huomasi sen itsekin ja ryki hädissään kurkkuaan.

KOTONA MEITÄ ODOTTI kaksi yllätystä: Iiron järjestämät yllätysbileet, joihin oli kutsuttu Pinjan kaverit ja minun isäni, sekä se, että Iiro oli muuttanut pois.

Pieni Tuulentien-kotini repeili saumoistaan, enkä saanut tilaisuutta kysyä Iirolta, minne hän oli mennyt. Hän näytti kuitenkin niin iloiselta ja ylpeältä, että ajattelin mielessäni, että ihan sama missä hän oli, kunhan hän oli poissa. Ihmispaljoudesta huolimatta tuntui, että hengitin kotonani pitkästä aikaa keuhkot täyteen.

Yllätysjuhlat onnistuivat kai melko hyvin. Pinja tosin oli lennon jälkeen väsynyt ja hysteerinen. Syyksi paluuseensa hän sanoi ongelmat­ vaihto-oppilasperheen kanssa. Kun joku hänen kaverinsa kysyi, eikö hän olisi voinut vain vaihtaa perhettä, hän sanoi ykskantaan, että ei.

Mutta isäni oli järjestänyt juhlien varsinaisen yllätyksen – tietenkin hänen piti saada käännettyä huomion valokeila itseensä. Hän esitti kutsuna tyttärelleen, rakkaalle vävylleen ja ainoalle lapsenlapselleen sekä myös Marinalle, että hän ja Mirja-Anneli menisivät kihloihin. Että kihlajaiset olisivat Mirkun pihalla, jos ei olisi huono ilma.

– Mirja-Anneli? maistelin nimeä.­

En tuntenut ketään sen nimistä. Eero katsoi minua merkitsevästi ja nykäisi päällään naapuriin.

Ei! Siwa-mummo! Kamala, asioihin puuttuva, pahantahtoinen harmaapörrönaapurini. Ei ikinä!

– Onnea, Eki! Iiro sanoi miehekkäästi.

Hän ansaitsi ritarimerkkinsä, mutta minusta ei ollut mihinkään.

– No, mitäs tyttö sanoo? isä kysyi­ ylpeästi.

– Olipa ylläripylläri, mutisin, vaikka inhosin sanaa melkein yhtä paljon kuin tulevaa äitipuoltani.

KUN OLIMME PINJAN kanssa kahdestaan, odotin ensin monta päivää, että hän heräisi. Oli ollut ihan turhaa siivota ennen hänen paluutaan. Hän ei huomannut mitään. Hän makasi vain sängyssään ja söi hereillä ollessaan vadelmajugurtteja. Kun kysyin, ottaisiko hän jotakin muuta, hän pudisti päätään.

Ensin luulin, että hän oli raivoissaan minulle siitä, että oli joutunut palaamaan takaisin kesken vuoden, mutta vähitellen hänen huulilleen alkoi nousta hymynpoikasia. Silloin Pinja näytti samalta kuin lapsena, kun hän sairasti ja minä hortoilin hänen sänkynsä vierellä pelkäämässä, että hän hiutuisi pois.

– Ne halusivat multa liikaa, hän sanoi yhtenä päivänä, kun konttailin tyhjiä jugurttipurkkeja hänen sänkynsä alta.

Istuuduin sängynreunalle ja toivoin, että hän kertoisi lisää. Ja hän kertoi. Minua silmiin katsomatta hän paljasti, miten Australian-äiti Kate oli toivonut hänestä omaa lastaan ja miten Pinja ei ollut saanut mennä kavereittensa kanssa, kun aina oli pitänyt olla Katen seurana.

– Mun piti olla sen pikkutyttö. Se osti mulle oman makunsa mukaisia vaatteita, ja koko ajan piti kuunnella Kylietä. Kampaajalla istuttiin vierekkäisissä tuoleissa ja molemmille ostettiin kampaajalukemista ja kirsikkakokikset.

Olihan tuo ihan kamalaa, myöntelin, mutta sisimpäni hyrisi helpotuksesta. Pinja osaisi nyt takuulla arvostaa tällaista liberaalia, pohjoismaista äitiään, joka antoi liekaa mutta seisoi tarvittaessa lujasti rinnalla.

– Joku on muuten nukkunut minun­ sängyssäni, Pinja sanoi ja möyhi patjaansa pudottaen minut omahyväisyyteni kukkuloilta alas.

– Tähän on tullut kuoppa. Mä tarvitsen uuden patjan tai mieluummin koko sängyn.

Joku on nukkunut minunkin sängyssäni, ajattelin, mutta Pinjalle sanoin, että minulla oli muitakin rahareikiä hoidettavanani. Ajattelin muun muassa hänen vaihtarijärjestönsä viimeistä laskua, jonka muistin sentilleen ulkoa – ja ne sentit olivat muuttuneet monta kertaa, koska siihen oli tullut päälle ylenpalttisia muistutusmaksuja ja muuta kynintää.

– Miten vain, Pinja sanoi ja käänsi kylkeä.

ISÄN KIHLAJAISPÄIVÄ OLI kesäkuisen raikas. Ei hellettä, ei edes sinistä taivasta vaan vain vihreää, kaikenkattavaa rehotusta joka puolella.

Siwa-mummo oli häärinyt pihallaan jo kaksi päivää. En tiedä, mistä hän taikoi kymmenet kukkaruukut kaivonkannelle, rapulle ja puutarhapöydille, mutta sellaisia sinne putkahteli. Rakkaus kai versoi niitä, ajattelin happamana ja myönsin, että hän oli sittenkin Tuulentien naisista se, joka sai itselleen miehen.

En silti surrut Iiron saati Toivon perään. Molemmista oli ollut minulle lähinnä iloa ja seuraa. Toivo oli tuonut elämääni nimensä mukaisesti toivoa: lupauksen, että minullekin­ oli uutta luvassa, että kosteusvoidetta janoavan ihoni alla­ oli tallessa sama nuori tyttö kuin ennenkin. Ja Iiro puolestaan oli paikannut menneet. Minua oli hämmästyttänyt se, ettei hän muistanut kylpyläreissuamme yhtä dramaattisena kuin minä.

Joitakin asioita saattoi jättää jo taakseen.

Pujottauduin vanhaan kesämekkooni, joka hiveli kaurapuuron laihduttamaa vartaloani. Hiuksiini työnsin sireeninoksan.

– Au naturel, Marina kommentoi ulkomuotoani ja sipsutti kahdeksan sentin koroissaan Tuulentien kuopissa.

Hänen väljä mekkonsa liehui joka suuntaan, vaikka tuskin hänellä vielä oli mitään mahaa.

Me olimme värikäs seurue. Pinja ei riisunut harmaata huppariaan vaan veti jopa hupun päähänsä ja masensi hieman minua teiniydellään. Iiro puolestaan oli ostanut uuden työnsä kunniaksi lehmuksenvihreät farkut, joihin hän oli valinnut­ vastaväriksi vaaleanliilan kauluspaidan.

– Saako liittyä seuraan? Tony huusi portiltaan, ja he juoksivat Toivon kanssa meidät kiinni.

Marina naksautti vieressäni kieltään, ja tunsin hänen puristavan käsivarttani kipeästi. Hän aikoi kertoa Toivolle oman uutisensa kihlajaisissa.

Isä ja Siwa-mummo hehkuivat vanhaa ja nuorta lempeä. Vaikka en olisi onnistunut pusertamaan onnitteluja väkinäisten huulieni välistä, he eivät olisi sitä edes huomanneet: heillä oli toisensa.

Ruokaa riitti – tällä kertaa isä ei ollut pihtaillut – ja laseissa oli Pommacia. He olivat sen sukupolven ihmisiä, että eivät skoolanneet kuoharilla, jos eivät muutenkaan koskeneet alkoholiin.

Siwa-mummo kertoi kaikille, miten Rokan sukka oli palautunut mystisesti takaisin seinälle.

– Se on minun! hän julisti taas ylpeänä.

– Ja sinä minun! isäni makeili.

Kun Tony istuutui viereeni, kohensin­ kukkasta päässäni.

– Mä otin loparit opettajantyöstä, Tony aloitti ja kertoi elämänsä menneen liian rankaksi, kun yöt piti lyödä rumpuja La Hachen keikoilla ja päivät teinien edessä.

– Se oli rohkeasti tehty, sanoin.

Itse olisin kyllä pitänyt kunnan työpaikasta kynsin hampain kiinni ja ollut siitä ikuisesti kiitollinen.

Olin kuitenkin saanut kustantamosta lupaavan meilin, josta en ollut kertonut kenellekään, ettei lumous särkyisi. Sähköposti oli osoitettu vain minulle – ei siis pomoni­ Kaisa-vaimolle, joka oli aloittanut koko kirjaprojektin. Kirjeessä oli kiitelty viekkaan näköisiä kanejani, niiden inhimillisyyttä ja liikkeen tuntua. He aikoivat kustantamossa kuulemma tehdä kaikkensa löytääkseen kaneille niiden arvoisen tekstin.

Kerroin tästä nyt Tonylle.

– Osaisinpa mä kirjoittaa, niin mä voisin ryhtyä sun pariksi, hän sanoi.

Jo tämä kuopaisi vatsaani. Mutta parempaa oli luvassa.

Kun ilta oli edennyt pidemmälle, Tony palasi taas viereeni ja potkaisi keinuun vauhtia. Istuttuamme vähän aikaa hiljaa hän sanoi huomanneensa kiireensä ja väsymyksensä siitä, ettei ollut ehtinyt hoitaa asioitaan ja huomioida minua.

– Minua? varmistin.

– No, onhan se yhtä helvettiä, jos miehellä ei ole aikaa pitää puoliaan vaan antaa oman poikansa viedä kadun kauneimman tytön, hän sanoi.­ ­

Kadun kaunein tyttö ei ollut vielä paljon mitään, kun otti huomioon, että Tuulentiellä oli kevään aikana asunut lisäkseni vain Siwa-mummo. Mutta vatsassani huilui lupaavasti. Reisiäni alkoi kuumottaa aivan kuin Tonyn kämmenet olisivat taas edenneet niillä.

– Nyt kun mulla ei ole enää paljon menoa, mä ehdin kysyä, kelpaisiko sulle tällainen pappa?

– Pappa? säikähdin.

Emmekö me olleet aika samanikäiset? Jos Tony kuvitteli, että ostaisimme­ suhisevat tuulipuvut ja lähtisimme sauvakävelemään, hän todellakin saisi unohtaa…

– Marina kertoi tänään Toivolle, Tony selitti.
– Musta tulee pappa. Mä en voi ymmärtää sitä.

Vilkaisin Marinan suuntaan. Hän istui nyrpeän näköisenä rappusilla. Toivoa ei näkynyt missään. Olisi siinä pojalle vähän sulattelua, ajattelin naapurintätimäisesti, mutta painoin pääni keinun selkänojaa vasten. Tätä siis pitkin kevättä kuulemani laulut olivat ennustaneet, jossakin alkoi soida taas, ja minun olisi tehnyt mieli visertää.
Aloin varovaisesti hyräillä.

Jatkis päättyy.