Yhteiset hetket naapurin Toivon kanssa saavat Tuiren tuntemaan, että elämä hymyää. Iiro kuitenkin piikittelee suhteesta, eikä Marinakaan tunnu olevan innoissaan ystävänsä uudesta onnesta. Rahahuolet rassaavat Tuirea ja Iiroa edelleen, mikä ajaa Tuiren epätoivoiseen tekoon. Pakka menee lopullisesti sekaisin, kun Pinja soittaa Australiasta kotiin keskellä yötä ja pyytää apua.

Tuntui kuin olisin nuorentunut kaksikymmentä vuotta. Olin ihana, huoleton, kaunis ja kepeä. Pidin kovasti tästä uudesta minästäni, mahduin 16-vuotiaan tyttäreni Pinjan vaatteisiin helposti ja väitänpä, että hänen­ vaatteensa istuivat minulle jopa paremmin kuin hänelle, sillä minulla sentään oli iän tuomia kurveja. Australiaan lähtenyt Pinja kun oli kapea kuin purjo.

En lakannut hämmästelemästä, miksi olin ennen ollut sellainen nipo­. Pärjäsin hienosti rennomminkin. Ei, minähän pärjäsin tällä asenteella loistavasti. Yksinäisyyteni oli loppu. Olin onnellinen, olin varma, tiesin saavani rakkautta. Ja kyllä, seksiäkin sain.

Sain sitä niin paljon kuin halusin, ja minä halusin. Minun rakastajani oli komea ja kykenevä, ja hän jaksoi pitkään. Ja sitten kun olin saanut tarpeekseni, niin sen kuin vain hipsin tien yli kotiini. Oli onnellista­, oli ihanaa, oli toukokuinen aamu ja takana liki uneton yö tai vain pari lempeää, hyväntahtoista torkahdusta.

Joskus törmäsin kotiini hiipiessäni eksääni Iiroon, joka ei edelleenkään ollut saanut asioitaan kuntoon vaan bunkkasi tyttäremme huoneessa. Mutta Iirolla ei ollut oikeutta aukoa minulle päätään tai edes näyttää mustasukkaiselta, joten­ uusi, vallaton minä vain tanssahteli hänen ohitseen.

Marinan sanoin: olin seonnut.

Hän oli palannut konferenssimatkaltaan Sri Lankasta ja tuonut minulle tuliaiseksi villit alusvaatteet. Mutta kun ilahduin alusvaatteista ja kerroin, mihin niitä tarvitsin, hän näytti vihaiselta. En ymmärtänyt häntä. Ainahan hän valitti­, kun pengoin alelaareja ja jouduin tinkimään alusvaatteiden koosta, väristä ja materiaalista. Samoin­ hän urputti siitä, jos en käyttänyt rintsikoita lainkaan.

Mutta näitä käytin. Nämä srilankalaiset olivat mielettömät. Kanervanpunaista kangasta, ruskeita koristeompeleita ja kunnon topat – Marina tiesi kokoni millilleen. Stringimalliset pikkuhousut nostivat pakarani esille, ja rintoihin sain kaksi kuppikokoa lisää, mikä tuli tarpeeseen.

Olin niin lapsellisen innoissani uusista alusvaatteista, että olisin halunnut esitellä niitä Iirollekin, mutta maltoin kuitenkin vetää jalkaani Pinjan taivaansiniset stretch-farkut ja pääni yli hänen mustan, venekauluksellisen neuleensa, joka paljasti toisen rintaliivin olkaimen.
En tarvinnut takkia. Matkaa oli vain tien yli.

KESKELLÄ PÄIVÄÄ MIEHENTUOKSUISSA lakanoissa. Keskellä päivää seksiä. Keskellä päivää viileä olut reisieni välissä. Ei töitä, ei kiirettä, ei huolia.

Maatessani naapurini sängyssä tajusin, etten ollut viettänyt tällaista elämää ikinä, ja että elin nyt jonkinlaista elämättömäksi jäänyttä nuoruuttani, mikä tuntui minusta hyvältä.

Muutin ankaran isäni luota suoraan Iiron luokse, ja saimme melko pian Pinjan. Kun tarina Iiron kanssa päättyi sen kurjan kylpylän parkkipaikalle neljätoista vuotta sitten, jäin yksinhuoltajaksi. Ensin pienen tytön, sitten koululaisen ja lopulta teinitytön, eikä minulle ollut missään välissä tullut mieleenkään hypätä­ miehentuoksuisiin lakanoihin, naiskennella keskellä päivää ja pujottaa kylmä olutpullo reisieni väliin.

Kaikki kuluneet vuodet olin tehnyt ihan muita asioita – kurahousut, kaurapuurot, neuvolakortit – ja sitten kun Pinja oli jo iso ja tuli ja meni miten lystäsi, minusta tuntui, että olin itse vanha ja väsynyt enkä ollut edes osannut kaivata sitä, mitä­ nyt sain.

– Otetaanko uusiksi?

– Otetaan!

Olin kyltymätön ja potkin ruskeat lakanat sivuun, makasin kevään valossa alasti ja olin kiitollinen siitä, että vielä kuukausi sitten minulla oli ollut varaa jumpan kuukausikorttiin. Kroppani oli hyvässä kunnossa, sitkeä ja timmi.

– Eikö sulla ole kiire mihinkään? kysyin, kun lojuimme jälleen kaikkemme antaneina vierekkäin.

Ulkona alkoi olla kesä, peltikatto naksahteli lämmössä.

– Ei sun tartte kertoa, sanoin, kun hän ei heti vastannut.

En halunnut tehdä samoja virheitä kuin aiemmin. En tahtonut tiukata ja kiristää vaan halusin antaa­ itsestäni huolettoman, taivaalla ylväänä purjehtivan pilven kaltaisen vaikutelman. Minulle oli sama mitä seuraavaksi tapahtuisi! Otin nautintoni ja hän sai omansa, ja sitten me saatoimme purjehtia omiin suuntiimme.

– Täytyy mun kohta mennä.

– Mun ei, sanoin ja nauroin.

Nykyään minua vain nauratti se, ettei minulla ollut töitä ja että kettukäsis oli tällä hetkellä Kaisalla ihmeteltävänä. Sen sivut olivat täyttyneet kurttukulmaisista kaniineista, jotka jahtasivat hänen hyvätapaisia­ kettujaan…

Kiehnäsin reisiäni vastakkain, ja nousin kontalleni. Kipusin hänen päälleen ja pusersin jaloillani hänen­ kylkiään.

– Tuire! Sä olet ihan…

Suudelmani tukahduttivat vastustelut. Ja sitten tuli ilta, aurinko kääntyi toiseen suuntaan ja valaisi yläkerran huoneen niin, että siellä tuli kuuma.

Vedin paidan pääni yli.

– Pitää mennä! Moido!

Oli ihanaa, oli kevyttä, oli onnellista.

MARINA ISTUI PITKÄN pöytäni päässä kuin tuomiorovastinna ja naputti pitkillä kynsillä pöytää. Siinä oli piirustuksiani ja kyniä huiskin haiskin, kahvikuppeja ja lautasia, joilla kuivunutta pastaa, ja sitten oli leivänmuruja ja tyhjä siideritölkki.

Lattialla oli vaatteitani tai Pinjan housuja ja paitoja. Iiro oli menossa Seinfeldin seitsemännessä tuotantokaudessa. Tuttu musiikki­ napsahteli soimaan, kun neljä ystävystä vaihtoivat kuulumisia kulmakuppilassaan.

– Etkö tosiaan ole maksanut sitä laskua vieläkään? Marina varmisti.

– Tuossa pöydällä on pino muitakin laskuja! Ne voi ihan vapaasti kaikki maksaa, Iiro huusi mummini viltin alta.

Nauroimme Iiron kanssa ärhäkästi, mutta Marina suipisti suutaan. Hän oli kuin meidän äitimme. Osat olivat yllättäen vaihtuneet. Marina oli äiti ja minä en.

– Paljonko sulla on tästä lainaa?

– Tää on oma, sanoin ylpeästi.

Jos jostakin saatoin olla ylpeä niin siitä. Olin ostanut taloni halvalla ja maksanut sen jo pois. Sain muutama vuosi sitten mummin perintöä ja sijoitin kaiken lainan maksamiseen. Jopa Marina nyökkäsi hyväksyvästi, vaikka muuten näytti tuomitsevan kaikki tekemiseni.

Kuten seksin.

Yhtäkkiä hän tönäisi tyhjän kahvikupin nurin.

– Mikä sun tuli?

– Vie toi helvettiin tosta!

Kiikutin kupin keittiöön ja huuhtelin sen kummissani.

– Mennäänkö illalla Perryyn? kysyin ja toivoin samalla, että Marina haluaisi tarjota parit – emmehän olleet nähneet pitkään aikaan kunnolla.

Halusin kertoa hänelle kaikki riettaat yksityiskohdat uudesta elämästäni.
En voinut puhua siitä vapautuneesti kotonani, missä asusti eksä.

Jos ei Marina, niin ei myöskään Iiro tykännyt ravaamisestani naapurissa. Olin joutunut jo muistuttamaan häntä, ettei asia kuulunut hänelle ja että minulla oli oma elämäni enkä ollut koskaan puuttunut hänen seurusteluunsa, avioliitosta puhumattakaan.

Aikoinaan jopa puin Pinjan kauniiseen mekkoon ja lainasin isän autoa viedäkseni tytön sinne hevonkuuseen­, missä Pirre ja Iiro olivat päättäneet viettää häänsä. Odotin metsätiellä koko hääjuhlan ajan. Siellä oli ensin paarmoja ja sitten hyttysiä, ja minun piti pissata puun takana. Sitten toin Pinjan kotiin.

Olin edelleen sitä mieltä, että olin ollut hyvin lojaali.

Hävytön Iiro puolestaan oli sitä mieltä, että rietasteluni naapurissa oli ällöttävää ja että haisin ­seksiltä.

Minusta hän ei olisi saanut puhua minulle niin. Se meni yli kaikkien sopivaisuusrajojen, mutta en halunnut riidellä hänen kanssaan. Päätin vastedes käydä suihkussa naapurissa, siellä kun se oli huomattavasti helpompaa kuin tien tällä puolen.

En malttanut silti olla huomauttamatta, että jos Iiro korjaisi suihkun, en haisisi enää siltä, miltä hän väitti minun haisevan. En voinut toistaa hänen törkeitä sanojaan.

Sen sijaan toistin Marinalle ehdotuksen lähteä Perryyn.

Hän kalpeni ja oli muutenkin kalpea siihen nähden, että oli ollut etelässä.

– En mä tänään pääse.

– Huomenna?

– En sittenkään.

– Oletko sä sotkenut asiasi yliopistossa? kysyin.

Kyseessä ei voinut enää olla muu kuin se, että hän oli saamassa potkut pelehdittyään Ilpon kanssa.

– Yliopistossa? hän ihmetteli kuin ei olisi muistanut työpaikkaansa, jonka professuurista oli tapellut lähes verissä päin.

Sitä se lämpö kai teetti: aivot pehmenivät. Tai en minä voinut tietää, sillä siitä oli ihmisikä – Pinjan elämän pituinen – kun olin päässyt mihinkään.

MENIMME METSÄRETKELLE. Levitimme viltin korkealle kalliolle. Meillä oli kuohuviiniä ja tummaa suklaata ja taivas oli kesänkirkas, käden ulottuvilla. Huusin Tuiren keväthuudon.

Sillä hetkellä en muistanut laskuja tai viimeistä Pagesta saamaani tilinauhaa, en myöskään mustasukkaista eksää rapistuvassa talossani. En muistanut lastani maailmalla, vaan annoin suklaan sulaa suussani.

– Oijoi, mä olen onnellinen, huokaisin ja imaisin kylkiasennossa kuohuviiniä. Se oli vähän hankalaa, juomaa valui leualle, mutta en jaksanut nousta istumaan.

Käännyin vatsalleni ja katselin, miten kesän lämmittämä muurahainen kuljetti ensimmäistä neulastaan niistä kaikista neulasista, joita se kuljettaisi kesän aikana.

Sen sinnikäs, universumin kannalta tarpeeton ponnistelu huvitti minua. Muurahaisparka ei pysähtynyt rakastamaan itseään, ajattelemaan itsestään lempeästi, sulattamaan suklaata suussaan. Se olisi taatusti jaksanut nousta istumaan juodakseen kuoharia, jos joku olisi sitä sille tarjonnut.

Olin niin avoin ja myötäsukainen sinisen taivaan alla pylly paljaana, että aloin kertoa asioita, joita en ollut kertonut edes Marinalle tai Iirolle.

Kerroin, miten isä oli opettanut minut sinnikkääksi muurahaiseksi, joka ei saanut luovuttaa, vaan jonka piti nykäistä matkaansa aina vain pidempi korsi. Kerroin, miten en lapsena itkusta huolimatta – tai siitä johtuen – saanut hinkumaani Kaalimaan kakaraa, vaikka kaikki muut saivat. Oli ollut nöyryyttävää leikkiä feikki-Daisyllä.

Vilkaisin, millaisia reaktioita lapsuusmuistoni herättivät, mutta näin vain leveän selän. Jatkoin luottavaisena.

Kerroin, miten minua ärsyttivät isän Facebook-päivitykset, joiden mukaan hän oli käynyt Siwa-mummolla korjaamassa jonkin rännin. Se harmitti ja se, että jos itse uskaltauduin kirjoittamaan Facebookiin jotakin, isä heti opasti minua ja hyydytti läpän.

Pohdin, olinko itse samanlainen Pinjalle, koska hän ei ollut huolinut minua Face-kaverikseen, vaikka olin pyytänyt. En myöskään nähnyt enää hänen Instagram-kuviaan.

– Niin paljon mahdollisuuksia olla yhteydessä, mutta en voisi olla etäämpänä, filosofoin auringon, kuohuviinin ja suklaan turrut­tamana.

Ikävä minun ei kuitenkaan enää ollut. Olin tyytyväinen elämääni juuri nyt.

– Mitä sä ajattelet? kysyin viimein.

– Häh?

Kun Toivo kääntyi minuun päin, ehdin nähdä, että hän laikkaili etusormi ojossa kaveriensa kuvia.

– Mitä sä sanoit?

– Äh, en mitään, sanoin ja vedin srilankalaiset jalkaani.

MUURAHAISEN SINNILLÄ JATKOIN Toivon kanssa treffailua – tai ei se mitään treffailua ollut vaan sitä itseään­.

Rehellisyyden nimissä olin helpottunut, kun menkat viimein alkoivat ja tuli tauko.

Toivo oli kertonut olevansa kaksiviisi, ja minä olin sanonut, että olin kolmeviisi. En valehdellut kuin muutaman vuoden, vaikka  äitienpäivänä oli ropsahtanut vuosi lisää.

Pinjalta oli tullut Australiasta e-kortti­. Samalla sekä äitienpäivän että synttärieni kunniaksi. Iirokin muisti: hän laittoi Seinfeldit koteloihinsa ja lampsi rautakauppaan ostamaan remonttivälineitä suihkuhuoneen kunnostamiseen.

Olin siitä yllättävän helpottunut, enkä pelkästään sen takia, että saisin viimeinkin toimivan suihkun. Olin alkanut olla vähän huolissani Iirosta ja hänen lisääntyvästä alakuloisuudestaan. Suihkun korjaaminen ehkä piristäisi häntä.

Emme puhuneet Iiron kanssa mistään järkevästä. Samalla lailla kuin minä lepuutin naapurin yläkerrassa aivoparkojani, Iiro lepuutti niitä minun talossani, joko sohvalla tai Pinjan huoneessa.

Kumpikaan meistä ei enää edes maininnut koko Pinjaa. Maksamatonta laskua, viimeistä erää vaihto-oppilasjärjestölle, ei enää muka ollut, enkä käynyt tarkistamassa Pinjan blogeja ja twitteriä.

Viimein Pinja laittoi WhatsAppin perheketjuun kysymyksen, mitä meille kuului kun meistä ei kuulunut. Iiro ei vastannut siihen, vaikka varmasti oli sen nähnyt, ja minä vastasin, että hyvin meni, isä asui nyt meillä – se oli jäänyt lapselle kertomatta. Pinja vastasi heti, että WHAT?!

Kumpikaan meistä ei Iiron kanssa selittänyt asiaa enempää.

Kun menkkani olivat ohitse, Toivo soitti minut luokseen ja minä menin.
Kesä oli tullut sillä välin. Koivu hänen vuokralaishuoneensa ikkunan takana oli tuuheutunut.

– Maksatko sä tästä paljon vuokraa? kysyin ja tökin varpaallani seinää, joka oli vähän kuprulla.

– No en, Toivo nauroi.

Ehkä hänellä oli opiskelijaksi paljon rahaa, koska hän nauroi niin. Tai ehkä hän oli taitava höynäyttämään vuokraisäntäänsä, jos pystyi asumaan tässä halvalla. Vaikkei Tuulenkuja mikään unelmaosoite ollut, Tonyn talo oli sentään viehättävä ja minun taloani paremmassa kunnossa. Sitä paitsi Tony tarjosi vuokralaiselleen ruokaa ja kaljaakin.

– Tony on ihan loisto, Toivokin kehui.

Olin samaa mieltä ja mietin vähän haikeasti, että jos Toivo ei olisi silloin kerran rymistänyt keittiöön, kun Tonyn kädet olivat minun reisilläni, olisi Tonyn ja minun välille voinut kehkeytyä jotakin. Kaikki olisi voinut olla toisin kuin nyt.

Toivo oli mukava, mutta Tony oli aikuinen mies.

Välillä olin nimittäin vähän kyllästynyt siihen, että Toivo hipelöi koko ajan puhelintaan. Tai ei tietenkään ihan koko aikaa, sillä hipelöihän hän minuakin. Oli meissä myös se ero, että minä olin kasvattanut niin ison tytön, että hän oli pärjännyt jo monta kuukautta itsekseen­ maapallon toisella puolella. Toivolla ei vielä ollut sellaista kokemusta.

– Musta tuntuu kuin mäkin olisin kaksiviisi, ehdotin silti.

– Sä voisit olla, Toivo sanoi kohteliaasti.

– Kun mä olin kaksiviisi, mulla oli neljävuotias lapsi, lipsautin.

Toivo alkoi heti laskea, opiskelihan hän alaa.

– Sä laskit väärin, hän sanoi.

– Jos sulla oli kaksivitosena neljävuotias lapsi ja jos sun lapsi on nyt kuusitoista, sun pitäisi olla kolmekahdeksan. Mutta sähän olet kolmeviisi.

Oliko kolmella vuodella niin merkitystä?

– Mä olen aina ollut huono numeroiden­ kanssa, mutisin, ja se sentään oli totta – varsinkin jos ajatteli tilini saldoa.

HERÄSIN HUUTOONI. Olin nähnyt hirveää painajaista. Unessa Pinja oli pieni ja käveli tietä pitkin luokseni luottavaisen näköisenä. Minä ojensin hänelle käsiäni, astuin häntä lähemmäksi. Pinjalla oli yllään se kaunis punainen takki, jonka Marina oli hänelle ostanut. Pinja nauroi ja tepasteli minua kohti, mutta ihan yllättäen, varoittamatta, hän putosi. Tiessä olikin likakaivo, reikä, jokin hirveä, ja hän putosi sinne. Minä juoksin reiän viereen, lysähdin polvilleni maahan ja tuijotin kaivon mustaan silmään. Pinjaaaa! huusin ja syöksyin päätä pahkaa etsimään köyttä.

– Köysi! Missä köysi! karjuin ja ravistin Iiroa Pinjan sängyssä.

– Rauhoitu, Iiro sanoi ja tarttui minua molemmista käsivarsista.

– Asiat eivät ikinä ole noin huonosti. Mä tiedän.

Ajatukseni alkoivat palata siihen, että Pinja oli melkein seitsemäntoista ja poissa ja Iiro asui luonani tehtyään konkurssin ja kärsittyään kalliin avioeron.

Olin järkyttynyt, mitä Iiro minusta­ ja köydestä kuvitteli, ja sitten jo huvitti: luuliko hän oikeasti, että tekisin itselleni jotakin herättämällä hänet ensin hirveällä huudolla ja komentamalla etsimään kanssani köyttä?

Lampsin alakertaan ja keitin Iiron mieliksi oikein vahvaa kahvia.

– Meillähän on täällä oikein kotoisaa, Iiro sanoi tassutellessaan perässäni.

– Tietenkin täällä on kotoisaa, koska tämä on mun koti.

Iiro onnistui sanomaan asiat aina­ vähän väärin.

– Onhan tämä jo hiukan munkin koti, Iiro sanoi pokkana.

– Onko? annoin hänelle mahdollisuuden perua röyhkeytensä, mutta hän katsoi minua ruskeat silmät lämpiminä:

– On tämä, Tuire. Tästä on tullut mulle ihan hyvä koti.

Minulla ei ollut sydäntä sanoa hänelle sitä, mitä kuka tahansa minua­ selkärankaisempi nainen olisi sanonut. Sen sijaan vihjailin, eikö hän muistanut, mitä viisitoista vuotta sitten kylpylässä tapahtui­.

– Vaikka mä asun täällä, meidän ei silti tarvitse alkaa olla yhdessä, Iiro sanoi arvokkaasti.

En ollut silti varma, muistiko hän kylpylää. Iiro kaatoi kuppiinsa kahvia – hän käytti aina Nipsua – ja meni kuppeineen vessaan. Toisin sanoen: oli kuin kotonaan.

Kamala uneni ei jättänyt minua koko päivänä. Tuntui kuin olisin ollut jotenkin kaikesta vähän jäljessä sen takia. Vähän väliä muisto unesta palautti mieleeni sen, että minulla oli tytär kaukana ja olin muistanut häntä ihan liian vähän viime päivinä nauttiessani elämästäni naapurissa.

Minusta tuntui, että uni oli ollut varoitus. Se oli ollut niin todellinen ja muistutti, että mitä vain saattoi tapahtua hetkenä minä hyvänsä. Jos Pinja ei pudonnut kaivoon, hän voi jäädä auton alle, joutua koulusurmaajan uhriksi, saada ihosyövän tai bumerangin päähänsä, tukehtua barbeque-lihaan.

Miten tyhmän huoleton olin ollut­?

Olin vihainen itselleni kaikista niistä hetkistä, kun olin ummistanut silmäni todellisuudelta ja irstaillut naapurissa.

Oli aika olla aikuinen taas.

LÄHDIN PITKÄLLE LENKILLE. Minua inhotti sekin, millainen löllykkä minusta oli tullut, kun en ollut päässyt enää jumppaan. Tiivis makkara kierähti Pinjan housujen vyötärönkauluksen päälle, ja tökin sitä vyön alle. Makkara oli saatava pois!

Kiskoin lenkkarit jalkaani ja lähdin matkaan.

Kunto oli rapistunut nopeasti. Puuskutin jo ennen moottoritien alikulkutunnelia. Kun harppasin likakaivon yli, muistin taas uneni ja kurtistin kulmiani.

Minun oli pakko keksiä jokin ratkaisu. Minun oli maksettava Pinjan viimeinen lasku. Minun oli selvittävä tästä kaikesta voittajana.

Kun palasin hikisenä ja punaisena Tuulentielle, muistin yhtäkkiä uutisen, jonka olin lukenut lehdestä keväällä: Ranskan keisari Napoleonin viimeisenä yönään käyttämä yöpaita oli pantu myyntiin, ja siitä saatavan hinnan oli epäilty kipuavan yli 40 000 euroon.

Pysähdyin Siwa-mummon huolella nyrhityn pihan kohdalle: kukkaa oli korissa ja ruukussa ja pieni keinu kyyhötti omenapuun alla. Kuistilla oli pitsiset verhot ja pelakuita ja oviharjakin ovenpielessä aivan kuin kyttänaapurini olisi odottanut jonkun kotoiluohjelman pyyhältävän juuri hänen luokseen tekemään kuvauksia.

Etenin mielessäni Siwa-mummon roskattoman kuistin läpi hänen­ eteiseensä, ja siihen jäin.

– Jes! sanoin ääneen.

Siellä oli minun Napoleonin yöpaitani. Alikersantti Rokan sukka odotti Siwa-mummon eteisen seinällä puukehyksissä. Minä voisin viedä naapurini suuren ylpeyden ja myydä sen entiselle pomolleni, joka­ oli aina piinannut alaisiaan toisen maailmansodan selostuksilla. Sota-Masa olisi sukasta innoissaan ja maksaisi siitä avokätisesti.

Oli hämmentävää, miten kirkkaana suunnitelma aukeni heti mielessäni. Pyyhkäisin hikeä otsaltani ja aloin odottaa iltaa.

Illalla huomasin, että minun piti odottaa aamua, sillä Siwa-mummo kyykki pihallaan hämärään saakka eikä ollut aikeissa lähteä mihinkään.

– Mitä sä vahtaat siellä? Iiro ­kysyi ­­lopulta.
– Sehän on väärä suunta.

Tuhahdin hänelle, ja me menimme nukkumaan. Googlailin jonkin aikaa sängyssä, mitä voisin sukasta pyytää, mutta kukaan ei ollut vähään aikaan laittanut huutonettiin Tuntemattoman sotilaan sukkia.

En halunnut toimia yöllä. Siwa-mummo oli sitä tyyppiä, että hän ehkä jopa nukkui sukkansa kanssa. Enkä suoraan sanottuna uskaltanut lähteä hänen taloonsa edes toukokuun yössä vaan odotin aamua­. Silloin olin kuitenkin niin hermostunut, että päätin siirtää tekoni seuraavaan päivään, mutta iltapäivällä tilaisuuteni koittikin yllättäen.

Istuin Iiron kanssa mummin viltin alla katsomassa Seinfeldin viimeistä tuotantokautta, kun näin harmaan karvakasan siirtyvän ikkunan ohi. Nousin heti ja kurkistin verhon takaa: Siwa-mummo lompotti keskustaan päin.

Juoksin eteiseen ja puskin saappaat jalkaan.

– Tuliko noin kova hinku? Iiro huusi perääni.

Hän oli välillä niin kovin mauton­.

Tällä kertaa en tosiaan painellut Tuulentien yli vaan katua yhden talon verran alaspäin. Sivuilleni vilkuillen pujahdin naapurini pihaan, vedin valmiiksi ottamani hansikkaat käsiin, ongin avaimen Siwa-mummon sinkkisestä kastelukannusta – Pinja oli kertonut piilon minulle kauan sitten – ja työnsin avaimen lukkoon. Ovi aukeni napsahtaen.

Olin valmistautunut hyvin. Minulla oli valmiina samanlainen sukka kuin se, millaiseksi muistin alikessun sukan. Nostin kehystetyn sukan seinältä, avasin kehyksen takana olevat klipsit avaimen tylpällä päällä, irrotin taustapahvin, otin sukan – se oli valitettavasti kiinni pienillä teipinpaloilla joita minulla ei ollut mukanani – laitoin valesukan tilalle, suoristin sen niin hyvin kuin taisin, napsautin klipsit kiinni ja nostin koko hirvityksen takaisin seinälle.

Alikersantti Rokan vaatimattoman puuvillasukan työnsin farkkujeni takataskuun.

Sitten ovi kiinni, avain kastelukannuun, livistys tielle ja omaan pihaan.

VALVOIN SEURAAVAN YÖN, koska pari seikkaa häiritsi.
Yksi: Iiro oli nähnyt minun menevän Siwa-mummolle. Hän oli tietenkin mustasukkaisena kytännyt ikkunasta, pingonko Tuulentien toiselle puolelle himoissani, kuten hän asian tökerösti ilmaisi. Nähtyään minun painelevan tietä alaspäin häntä oli alkanut kiinnostaa, mitä tein vihaamani naapurin luona. En tietenkään ollut vastannut hänen epäilyihinsä mitään.
Kaksi: Tutkittuani alikersantti Rokan sukkaa – tai sitä sukkaa, jonka Siwa-mummo väitti kuuluneen Rokkaa näytelleelle Reino Tolvaselle – olin harmikseni huomannut, että se oli melko erilainen kuin se valkoinen tennissukka, jonka olin vienyt tilalle. Siwa-mummo saattoi olla riittävän kyylä huomatakseen eron, vaikka tennissukkani varressa ei ollutkaan raitoja tai lukenut Nikeä tai Adidasta.
Kolme: En halunnut nukahtaa ja herätä taas uuteen karseaan uneen, jossa Pinja putoaa enkä minä voi häntä pelastaa.
Neljä: Mietin, miten ottaisin sukan­ puheeksi ex-pomoni Masan kanssa. Se ei olisi ehkä ihan luontevin tilanne se.
Juuri kun olin vaipumassa armolliseen­ horrokseen, Pinjan huoneessa soi puhelin. Se ehti soida vain hetkisen, ennen kuin Iiro vastasi siihen unisella äänellään. Kello oli tasan neljä.
Laskin heti että se oli kolmetoista Australiassa.
Kun kuulin, millä äänellä Iiro alkoi puhua, tiesin, että soittaja oli Pinja.
Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Pinja soitti kotiin koko oleskelunsa aikana. Rymysin Iiron huoneen ovelle ja odotin kärsimättömänä, että saisin puhua Pinjan kanssa, mutta Iiro käänsi minulle selkänsä, jotta sai puhua rauhassa.
Kun puhelun loppui, kysyin, miksi Pinja soitti Iirolle eikä minulle, äidilleen.
– Se luotti muhun enemmän lentolippujen varaamisessa, Iiro sanoi ja katsoi minua jostakin kevätyön­ hämärästä.
– Mi-mitä? Tu-tuleeko se kotiin?
Vaalea läikkä hämärän keskellä nyökkäsi: Pinja oli palaamassa takaisin kotiin.
Tämän piti olla ilon päivä, olinhan kaivannut häntä niin paljon ja itkenyt tyhjää taloani, jossa tiskasin ja lakaisin, mutta nyt huomasin vain ärtyväni.
Olin jo tottunut olemaan yksikseni, enkä välttämättä jaksaisi taas huolehtia siitä, että yksi laittaisi kurkkua leivälle ja lukisi kokeeseen. Sadan vuoden yksinäisyyteni oli kutistumassa liian lyhyeksi.
Entä sukka! Minähän olin juuri vaarantanut kaiken maksaakseni Pinjan viimeisen laskun!
Näin punaista ja mustaa vuoronperään.
– Osaan minäkin varata lentoja, sihisin.
– Tietty osaat ja saatkin, sillä mulla ei ole luottokorttia, Iiro myönsi.
– Eikö vaihtarijärjestö maksa paluulentoa, ihmettelin.
Kuulemma ei. Ja siksi Pinjan piti palatakin, koska viimeinen erä oli edelleen maksamatta ja koska Pinja oli mennyt töihin ja jäänyt kiinni. Kate oli kuulemma ihan romuna.
– Kate? kysyin. Päässäni löi tyhjää.
– Pinjan äiti, Iiro muistutti.
– Se olen minä, muistutin puolestani, ja tunsin jotakin ylpeydentapaista, vaikka aika huteraa.

PÄIVITIN UUSIMPIA KUULUMISIA Marinan puutteessa Toivolle. Marina ei edelleenkään ollut halukas tulemaan Perryyn tai edes meille. Hän ei myöskään kutsunut minua brien väriseen olohuoneeseensa. Tuntui kuin hän olisi jostakin suuttunut, tai sitten kyse oli jostakin huolestuttavammasta.

Istuimme Toivon kanssa nuorisomestassa, jossa oli vähäpukeisia tyttöjä. Tunsin itseni lähinnä skimbaajaksi tilatessani tiskillä juotavaa farkuissa ja tällä kertaa ihan omassa puserossani. Huomasin Toivon silmien venyvän minua vähemmän pukeutuneiden puoleen ja ymmärsin suhteemme kaartavan viimeisessä mutkassa.

Se ei sanottavammin surettanut minua.

– Moi, sä olet Pinjan äiti!

Viereeni tupsahtivat pitkä ja pätkä, he jotka olivat käyneet kanssani jumpassa. Nyt he olivat hiprakassa ja kehuivat, miten jaksoin punnertaa miestenpunnerruksia enemmän kuin käskettiin ja laitoin samat painot kuin salin vahvimmat äijät.

– Mitä Pinjalle kuuluu? he kysyivät, vaikka taatusti tiesivät tyttäreni kuulumisista insta-whatsapp-twitter-face-linjalta paremmin kuin minä, heitä kun ei ollut blokattu ulos…

– Ihan hyvää sille kuuluu, mutisin mutta pudistin sitten päätäni. Ei hemmetti, tartuin pitkää käsivarresta:

– Ei kun, Pinja palaa kotiin.

– Whaaat? pitkä ihmetteli. Tätä ei ilmeisesti ollut jaettu missään somessa.
Eikä minullakaan ollut kanttia kertoa heille, miksi Pinja palasi.

– Sen tuli siellä kylmä, sanoin ja tuijotin tennarieni kärkiä.

Tytöt näyttivät hämmentyneiltä ja jotenkin pieniltä vähissä vaatteissaan. 

– Siellähän alkaa nyt talvi, kun meillä on kesä, muistutin.

– Aivan! he ilahtuivat ja nauroivat ja hoippuivat koroillaan ja saivat värikkäät juomansa, joita alkoivat imeä pilleillä söpösti.

Kun palasin pöytään, Toivoa kiinnosti, keiden kanssa olin jutellut­.

– Tosi vetävännäköisiä muijia! hän kehui kuin olisin joku hänen kaverinsa, jonka kanssa saattoi vertailla tarjontaa.

Join halpiskaljani yhdeltä istumalta, kaksikymmentä kulausta, hain takkini narikasta, joka oli maksanut enemmän kuin se takki, ja lähdin kotiin.

Tuulentiellä tuoksui tuomi ja omenapuut kukkivat.

TARKISTIN PINJAN SOMET, ja oli totta, ettei hän ollut kirjoittanut paluustaan­ Suomeen sanaakaan. Pitkästä aikaa tyttö kävi minua sääliksi, ja huomasin sääliväni häntä enemmän kuin itseäni, vaikka olin saanut Toivolta muistutuksen iästäni kuin märän rätin naamalle.

Pinja ei ollut vaihtanut Facebook-kuvaansakaan pitkään aikaan, mutta minun isälläni oli siellä uusi kuva: hän istui tutussa pihakeinussa liiankin tutun harmaapörrön kanssa. Isän ahavoitunut naama hymyili onnellisena, ja ruskea käsi oli kiertynyt Siwa-mummon harteille.

– Hyi helvetti! huusin ja heitin koneen sylistäni herättäen riehumisellani Iiron.

Hän kömpi unisena huoneeseeni ja istuutui sängynlaidalle.

– Mikä on, pikkuinen?

Olin niin järkyttynyt isän kuvasta, että en ensin huomannut, millä nimellä hän kutsui minua.

– Vähänkö ällöttävää! huusin ja osoitin konetta.

– Kappas Ekiä, Iiro nauroi.

– Ja tässähän lukee, että parisuhteessa.
– Parisuhteessa! parkaisin.
– Mä oksennan!

– Hienoahan se on, että vanhat ihmiset löytävät toisensa, Iiro sanoi­ ja katsoi minua tiiviisti.

Mitä hän tarkoitti? Ei kai hän meistä puhunut?

Ei puhunut. Hänellä oli muuta mielessään.

– Toi mummeli kävi täällä illalla ja kysyi, oltiinko me nähty jotain erityistä sen puolella toissapäivänä.

Kylmä koura puristi sisälläni pesusientä sormet valkoisina. Hyistä vettä tihkui.

– Mitä se mahtoi tarkoittaa? kysyin­ ääni vapisten.

– Se oli pyytänyt poliisit käymään, koska sillä oli käynyt varkaita sillä välin kun se oli piipahtanut kaupungilla, Iiro sanoi ja katseli minua.

– Mitä siltä oli viety? kysyin, ja huuleni olivat hiekankuivat.

– Jokin arvoesine, Iiro sanoi.
– Yksi mutta tosi arvokas.

Aloin hyräillä. Hyräilin aina Pinjallekin silloin, kun se oli ollut vauva ja vaikuttanut levottomalta.

– Tuliko ne poliisit? kysyin niin neutraalilla äänellä kuin osasin.

– Tuire-pieni, Iiro sanoi taas ja silitti minua tukasta.

Sitten hän meni nukkumaan jättäen minut yksin sirkuttavaan ja pörisevään ja huolta humisevaan kevätyöhön.

Jatkuu ensi numerossa.