Tuire hämmästyy, kun Pinjan isä ilmestyy kapsäkkien kanssa oven taakse. Rahahuolet painavat kumpaakin, ja tyttären tuhlailu Australiassa jatkuu. Kaiken kukkuraksi Tuire saa huonoja uutisia töistä. Hän päätyy hukuttamaan murheitaan lähikuppilaan, josta matkaan tarttuu tuttu mutta yllättävä henkilö.

En odottanut vieraita. Oli myöhäinen huhtikuinen ilta – Pinjan lähdöstä oli kulunut kaksi kuukautta, kaksi viikkoa ja kaksi päivää. Marinakin oli pitkällä konferenssireissulla Sri Lankassa. Isä kävi luonani harvoin, ei ainakaan koskaan sopimatta siitä huolellisesti etukäteen, ja ehdin jo ajatella, ettei ovelleni ikinä tupsahtanut ketään yllättäen. Joskus työkaverini Jonne toi jonkun työjutun tai vaimonsa lähettämää marjamehua, mutta ei tähän aikaan… 

Avasin oven epäluuloisena niin kuin vain ihminen, joka viettää sadan vuoden yksinäisyyttä ja on varma, että ovella kolkuttaa pernaruttokuorta toimittava terroristi tai puolalainen korikauppias. En osta, oli jo huulillani, mutta oven takana olikin Iiro.

Iiro ja neljä laukkua. Neljä matkalaukkua ja yksi tietokonelaukku olalla.

Eksäni näytti huonolta. Hän oli aina ollut hoikka, mutta nyt hän oli suorastaan nääntynyt. Hänellä oli vahva sänki kapoisilla poskillaan, ja hänen silmänsä olivat syvällä nenänjuuressa.

– Oho, tervehdin.
– Mitä sulle on tapahtunut?

Iiro levitti kätensä: tällainen minä olen, ota tai jätä.

– Sori, mulla ei ollut muuta paikkaa minne mennä. Mä en kehdannut soittaa ensin ja pelästyttää, mutta on tietenkin noloa tulla näin vain oven taakse.

– Pinja aina sanoo, että noloa.

Meitä yhdisti tyttäremme Pinja, joka oli törsännyt rahojamme kuusitoistavuotiaan vimmalla koko kevään Australiassa. Surutta ja säälimättä, ex-rikkaan eksäni siihen opettamana.

Tuijotimme toisiamme miettiväisinä. Ajattelimme ehkä Pinjaa tai sitä, että Iiro seisoi lahoilla portaillani, kivijalkavaurioisen ja suihkuttoman taloni edessä huhtikuisena, kauniina iltana, jolloin oli vaikea sanoa, kuinka paljon kello oli, koska se saattoi olla mitä tahansa.

Ajatukseni kiisivät myös naapuriini Tonyyn ja hänen komeaan vuokralaiseensa, ja mietin, näkivätkö he riutuneen Iiron kasseineen.

– Tule sisään, sanoin, sillä tiesin, ettei hänellä ollut perhettä eikä juuri ystäviä.
– Puhutaan.

Puuhasimme Iiron kassit kuis­tille ja siitä eteiseen. Pieni eteinen tuli hetkessä täyteen, ja harpoimme kassien yli olohuoneeseen. Iiro ei katsonut ympärilleen arvostellen ja arvottaen – niin kuin hänen tapansa oli – vaan lysähti sohvalle ja kietoi mummini virkkaaman viltin ympärilleen.

– Otatko teetä? kysyin.

– Eikö ole muuta?

– Ei, etkä sä juo.

– Nyt kelpaisi.

En alkanut revitellä omaa taloudellista tilannettani hänelle. Tässä huushollissa ei ollut ostettu vähään aikaan edes yhtä saunaolutta. Kaikki vähät rahat olivat menneet Iiron lellimän teinitähden hummailuihin.

Edelleen oli maksamatta se viimeinen erä Pinjan vaihto-oppilasvuodesta, jonka olin perinyt Iirolta ja josta oli tullut jo minullekin kaksi karhulaskua. Marina oli sanonut, että seuraavaksi laskut menisivät perintään ja sitten…

En uskaltanut ajatella pidemmälle. Keskityin piirtämään kaneja kettukirjakäsikseen, vaikka minun olisi pitänyt laihduttaa kettuja, jotka kuulemma olivat tällä kertaa liian lihavia.

– Mustaa vai valkoista? kysyin.

– Häh?

Tein päätöksen hänen puolestaan: musta tee oli valkoista tujumpaa.

– No, anna tulla, kannustin ja sain kuulla koko surullisen tarinan.

Se alkoi hänen firmansa alamäestä ja irtisanomisista päätyen avioeroon Pirren kanssa ja talon kauppaamiseen. Tarina oli tuttu jo Iiron kanssa käydyistä puhelinkeskusteluista, mutta sitä en tiennyt, että Pirre oli löytänyt uuden lohduttajan ja kodin.

– Mä olen pahoillani, Tuire, Iiro sanoi nöyränä.

Häntä näytti huolestuttavan enemmän se, miten minä suhtautuisin häneen kuin se, että Pirrellä oli jo toinen.

– Mä olen ollut sulle kusipäämulkku, hän myönsi.

– Sä olet ollut ihan hyvä isä Pinjalle, kiertelin, sillä kyllä minua joskus oli jurppinut se, että Iiro oli pitänyt minua ikään kuin itseään huonompana, koska en tahkonnut rahaa samaan malliin kuin hän.

Ja oli tietenkin se vanha juttu, josta joka toinen päivä ajattelin, että se oli ollut minulle oikein, ja joka toinen päivä olin sitä mieltä, että Iiro liioitteli, kun hän silloin vuosia sitten jätti minut kylpylän pihalle kuin nallin kalliolle.

Mietin, mikä nalli oikein oli. Olin lapsesta lähtien nähnyt mielessäni nallen, sateissa lionneen nallen, joka oli unohtunut tuulten riepottelemalle kalliolle, mutta nyt tajusin, ettei nalli ollut pehmoeläin vaan jokin muu.

– Miten niin ihan hyvä isä? Iiro kysyi.

Kiemurtelin. En halunnut lyödä lyötyä, mutta mutisin sitten, että asiamme olisivat ehkä paremmin, jos Pinja ei olisi pitänyt itsestään selvänä sitä, että voi lähteä maailmanääriin vaihto-oppilaaksi ja törsätä siellä kuin prinsessa.

– Minunko vikani se on?

En vastannut, koska vastaus oli päivänselvä.

Minä olin tarkka rahoistani. En ollut saanut koskaan mitään ylimääräistä, tienasin paljon vähemmän kuin suomalainen sai keskipalkkaa ja olin ollut mansikkapellollakin yksitoistavuotiaana, koska isä ei ollut maksanut kuviskouluani. Jo sitä ennen olin kerännyt pulloja tienvieriltä ja ostanut itselleni ensimmäisen levyn. Jostakin syystä Abbaa.

Olin ollut lapsena aikuisempi kuin nykyään, mikä ehkä johtui äidin varhaisesta kuolemasta.

Vilkaisin peilistä,  mahdoinko näyttää Iiron silmissä liian teiniltä Pinjan printtipaidassa ja huivissa, jonka olin kiepsauttanut kaulani ympärille.

Joimme teetä hiljaisuudessa.

Kysyin pari turhaa kysymystä siitä, oliko Iiron ja Pirren talo mennyt jo kaupaksi – ei vielä – ja eivätkö yrittäjät saaneet ansiosidonnaista – saivat, mutta ei Iiro. En kysynyt lisää, sillä osasin tehdä asiasta johtopäätökseni: niitäkään maksuja ei ollut hoidettu.

– Kaikki on loppu! Iiro ulvahti.

– Nyt ehkä näyttää tuolta, mutta asiat muuttuvat. Tulee kesä ja sillee.

– Sillee… Mitä iloa kesästä muka on? Mulla oli ennen vene ja mökki Kustavissa.

– Sulla on nyt toisenlainen kesä. Kesä se on kärpäselläkin! kan­nustin.

– Mä en halua kärpäsen kesää. Mä olen tottunut olemaan ­kotka.

Siinä oli tietysti haastetta, mutta hän tottuisi.

Minä en tottunut hänen itkuunsa. Minusta se oli surullista ja repi otsalohkoani ja takaraivoani vuoron perään. Päätin, että lähden käymään naapurissa.

TOIVO TULI AVAAMAAN. Hän oli rennosti pelkät bokserit jalassaan ja käytti selvästikin koko taloa, vaikka vuokralaisena hänen olisi mielestäni pitänyt pysytellä omassa huoneessaan.

– Onko Tony kotona?

Toivolla oli hyvin lihaksikas vatsa.

– Keikalla, Toivo sanoi ja katseli minua päästä varpaisiin.

Muistin hänen katselleen sama ilme kasvoillaan Marinaa aiemmin keväällä, kun tämä tuli hakemaan minua autollaan ja Toivokin sai kyydin.

Toivo jatkoi:
– Just yksi päivä muistelin sua siellä saunalla.

Muutettuaan Tonyn vuokralaiseksi Toivo ja Tony olivat törmänneet saunalle, jossa olin ollut pesemässä tukkaani. Minua nolotti edelleen, miten olin peitellyt itseäni punaisella muovivadilla.

En keksinyt nasevaa vastausta, joten Toivo kysyi, kuka hujoppi tuli luokseni.

Hän oli siis kyttinyt minua niin kuin minä kyttäsin hänen vuokraisäntäänsä.

– Äh, se on vain mun eksä. Mun tyttären isä, vastasin, vaikka tajusin kuulostavani täti-ikäiseltä paljastaessani nuorelle Toivolle, että minulla oli tytär, joka ei asunut edes kotona.

– Iirolla on nyt vähän vaikeaa, ja se on mun luona vain yötä.

– Jassoo.

En osannut tulkita, mitä jassoo tarkoitti, mutta ehkä siinä oli jotakin tietäväistä ja kiusoittelevaa. Aivan kuin olisimme heti Iiron kanssa olleet toistemme kimpussa, kun vuosien jälkeen saimme viimein tilaisuuden.
Toivo oli vielä toiveikas. Hän ei ymmärtäisi.

Pyöräytin hänelle silmiäni, mutta hänen harmaat silmänsä seurasivat minua vakaina ja rauhallisina. Hän nosti kätensä lantiolleen, ja sain kamppailla, etten kiinnittänyt käteen ja sen lähimaastoihin huomiota. Minusta tuntui kuin hänen sormensa olisivat osoittaneet minulle jotakin.

Mikä tyhmä ajatus, nuhtelin huikentelevaista mieltäni.

– Olisin vain kysynyt Tonyltä, olisinko voinut lainata viinaa tai viiniä, sanoin.
– Iiro tarvitsee nyt jotakin vahvaa, mutta mulla on vain teetä.

Vaikka halusin auttaa Iiroa, halusin myös tilaisuuden karata hänen ahdistustaan. Tietenkin halusin lisäksi nähdä Tonyn, sillä viimeksi, pari viikkoa sitten, hän oli asettanut kätensä minun reisilleni, mistä ne olivat nousseet ylöspäin ja…

No, sitten Toivo oli saapastellut sisään kuin kotiinsa.

Katsoin Toivoa hämmentyneenä. En tiennyt, mitä ajattelisin hänestä. Ainakin hän oli hyvin röyhkeä hengaillessaan eri puolilla Tonyn taloa. Nytkin hän meni keittiöön ja kumartui juuri oikean kaapin edessä. Noustessaan hänellä oli kädessään puolikas pullo kirkasta.

– Ei täällä muuta ole, hän sanoi.
– Mutta kai sä tämän voit ottaa. Vaikuttaa hätätilanteelta, hän sanoi ja ojensi minulle pullon.

– Joo, on, sanoin ja nappasin sen.

Sormemme osuivat yhteen, ja oli aika jännä juttu, miten hirveän merkittävältä pieni hipaisu tuntui. Vielä kotona sormiani poltteli, ja hieroin niitä Pinjan puseronhelmaan. Hämillisen ilmeeni hautasin Pinjan huiviin.

Aamulla huivissa oli vielä haissut Pinja, mutta nyt kankaaseen oli tarttunut Tonyn ja Toivon talon tuoksu.

TOISENA PÄIVÄNÄ IIRO vain nukkui. Hän oli kantanut kassinsa Pinjan huoneeseen ja raivannut pöydälle tilaa kannettavalle tietokoneelleen. Minulta lupaa kysymättä hän oli käynyt kippuralle Pinjan vanhaan puusänkyyn, ja kuulin yöllä, miten hän heittelehti kyljeltä toiselle. Sänky narisi ja paukkui. Se oli tarkoitettu keveämmälle nukku­jalle.

Oli omituista, että kotona oli taas joku toinen. Autiossa talossani oli ääniä. En ollutkaan enää yksin.

Kaikenlaista saattoi tapahtua. Kaikki oli mahdollista, hetkenä minä hyvänsä asiat muuttuivat, ajattelin ja makasin virkkuna omassa sängyssäni. Tuntui kuin olisin ollut pitkästä aikaa elossa. Tämä kaikki herätti tietoisuuttani ja läsnäoloani enemmän kuin Marinan tarjoama luksuskurssi kylpylässä, jonka kloorinhajusta olin saanut viikon kestävän päänsäryn.

Annoin Iiron nukkua. Oli kai hyvä, että hän nukkui.

Lähdin työpaikalleni Pageen. Raskaana oleva kolmikko istui kahvihuoneessa, kun menin lataamaan päivän ensimmäiset kahvit.

– Eikö sulla ole viisikymmentäprosenttinen työaika? he kysyivät.

– Joo, on, sanoin reippaasti.

– Sä olet täällä nykyään aina, he ihmettelivät.

Olin polleana, että he olivat huomanneet, kuinka ahkera olin ollut. Olin tosiaan käynyt viimeisen kuukauden joka päivä töissä.

– Sitä vain, että saatko sä nykyään enemmän palkkaa vai mikä oikein on, kun töitä ei riitä meille vakkareillekaan?

Katsoin heidän närkästyneitä naamojaan. He istuivat kuin lihavat kolmoset pöydän toisella puolella, ja jokaisella oli vesipullo edessään kuin he olisivat olleet maratonilla.

Olivatko he minulle vihaisia vai kateellisia? He itsehän olivat saamassa hyvät äitiysrahat, jotka Jonnen mukaan rasittivat Pagen surkeaa tilannetta liikaa. Mikä hätä heillä oli?

– Onko se sun tyttö vielä siellä Australiassa? yksi heistä kysyi.

Nyökkäsin.

– Se tulee kotiin vasta joulun jälkeen.

Siihen oli yli seitsemän kuu­kautta.

– On varmaan sikakallista, että lapsi on vaihtarina, toinen ehdotti. 

– Lapset ovat kalliita, sanoin opettavaisesti.

Olin joskus lukenut joskus, että Stakes ja Tilastokeskus olivat tulleet siihen tulokseen, että lapsi maksoi vanhemmilleen yli satatonnia ennen täysi-ikäisyyttään, eikä siihen ollut laskettu vaihtarivuosia.

Raskauskolmikon kädet kiertyivät suojelevasti vatsakummuille. Heidän ilmeensä muistuttivat, että lapset olivat joka sentin arvoisia.

– Miten sulla voi olla jo niin iso lapsi, he ihmettelivät sitten.

– Sä olet itsekin kuin teinityttö!

– Sanokaa toi Pinjalle, nauroin hyvilläni ja kohentelin Pinjan vaatteita ylläni.
– Sen mielestä mä olen ihan mummo.

Äitikolmikko ei vastannut. Ehkä he miettivät, saatoinko tosiaan olla jo mummokin ja pitäisikö heidän kertoa asiasta Pinjalle. Entä miten he ottaisivat häneen yhteyttä?

Itse sain häneen yhteyden kaikin mahdollisin tavoin. Hänen sosiaalisen median kautta tapahtuva raportointinsa oli runsasta ja pidäkkeetöntä:

Facebook: Koska en ollut hänen kaverinsa, näin hänen vaihtaneen profiilikuvakseen biitsikuvan, jossa hän hengaili jonkun rastatukkaisen pojan kanssa rannalla umpirakastuneen näköisenä.

Twitter: Jälleen käsittämättömiä kirjainyhdistelmiä – GG, HF, GR8 – sekä tietenkin hashtageja ja välisanoja, joista ymmärsin, että kivaa oli ollut rastan kanssa. En oikeastaan halunnut tietää enempää.

PinjAussie-blogi: Kulttuurimatka Sidneyyn maailman mahtavimman Katen ja juristi-dadin kanssa. Tutunnäköisiä kuvia oopperatalosta, kaupungin siluetista ja sellaista.

WhatsApp, Hyttysten perheketju: Iiro oli kysynyt pari päivää sitten, miten Pinjalla meni. Pinja ei ollut vastannut.

Insta: Kymmeniä kuvia rastapojasta, koalavauvasta ja suurista salaattiannoksista­.

Näin sivusilmällä, kun sota-Masan, pomoni, työhuoneen ovi avautui. Klikkasin ohjelmat kiinni.

Värittäessäni eläinliike Karvaturrin terrieriä mustaksi muistelin, mitä Mr. Big sanoikaan Sinkkuelämässä: She can reach me, but I can’t ever get her. Niinkö?

Masan askelet lähestyivät. Kylmä hiki valui selkääni pitkin. He can reach me, but I can’t ever… 

Nytkö se tapahtuisi? Nytkö tulisi kenkää? Näinkö se tapahtui?

Näin Jonnen naaman, joka pilkisti tietokoneen takaa. Hän oli yhtä säikähtäneen näköinen kuin minäkin. Jonne pomppasi ritarillisesti pystyyn ja kahmaisi kasan papereita käsiinsä.

– Hei, Masa, ehtisitkö sä katsoa näitä? Jonne työnsi paperit Masan syliin.
Masa vilkaisi minua ennen kuin alkoi selata Jonnen papereita. Kun Masa painoi katseensa papereihin, Jonne muodosti huulillaan MENE.

Ja minä menin.

Tiesin, että tämä oli enää tekohengitystä. Että jos Masa ei saanut irtisanottua minua tänään, hän tekisi sen huomenna tai milloin vain, sillä nykymaailmassa oli yhteydenpitoon kaikki mahdolliset välineet, ja minä osasin käyttää niistä jokaista – kiitos Pinjan.

PALATESSANI KOTIIN IIRO oli keittänyt pastaa ja tehnyt tomaattikastikkeen.

– Sulla ei ollut parmesaania, hän moitti.

– Viime viikolla mulla oli vielä edamia, kerroin ja iloitsin siitä, että sain käydä valmiiseen ruokapöytään.

Istuuduimme toisiamme vastapäätä pöydän ääreen ja aloimme syödä. Sitten nostimme päämme yhtä aikaa ja purskahdimme hämilliseen nauruun.

– Me oltaisiin voitu olla aina näin, Iiro sanoi.

– Opiskeluaikanakin me syötiin aina pastaa ja tomaattikastiketta, myönsin.

– Silloin meillä oli rahaa tonnikalaan.

– Se oli silloin halvempaa, sanoin tietäväisesti.

– Eikä sen syöntiä pidetty epäeettisenä ja epäekologisena, Iiro huomautti.

– Kukaan ei ajatellut silloin mitään, sanoin ja katsoin häntä merkitsevästi, mutta hän näytti miettivän riistokalastettua tonnikalaa.

En ollut tiennyt, että hän oli ruuan suhteen valveutunut. Siristin hänelle silmiäni.

– Älä siristä noin, Iiro sanoi.

– Sä näytät silloin Pinjalta, ja mun tulee sitä ikävä.

– Join the club, sanoin ja näykin ruokaani.

Ei minun ollutkaan nälkä. Huolet ja ikävä veivät ruokahaluni.  

Työpaikkani painostava tunnelma väijyi takaraivossa ja huomasin, että postitse oli tullut kirje perintätoimistosta. Ei kai se ollut jo kolmas? Selvisin rimaa hipoen Pinjan luottokorttilaskuista. En millään pystyisi maksamaan vaihtarijärjestön viimeistä laskua, joutuisin käräjille, menettäisin luottotietoni ja…

Tilanne oli kaistapäinen. Meillä oli pöydässä halvinta mahdollista ruokaa, ja samaan aikaan Pinja osti maapallon toisella puolella viidet farkut kuukaudessa.

Kun olin urputtanut hänelle farkuista, hän oli vaivautunut vastaamaan, että Australiassa alkoi tulla talvi, enkö tiennyt sitä. Minusta oli kumma, etteivät Suomesta pari kuukautta aiemmin ostetut farkut enää kelvanneet. Ja kun urputin siitä, tunsin oloni kurjaksi natisijaksi. Miksi ihmeessä tunsin, sillä minähän olin oikeassa.

– Pitäisikö pyytää Pinja takaisin? pohdin.
– Jos ei sitten tarvitsisi maksaa sitä viimeistä erää.

Iiro ei sanonut ensin mitään. Sitten hän pudisti päätään.

– Me ei voida tehdä sitä Pinjalle. Tämä on sen suurin unelma.

– Mä luulen, että sen suurin unelma olisi ollut se, ettei me oltais erottu.

En tiennyt, miksi sanoin niin, eikä Iirokaan tykännyt sanoistani. Hän tiuskahti:

– Mä luulin, että sä hoidit sen laskun. On se kumma, ettet yhtä laskua voi maksaa, kun mä hoidin kaiken muun!

Hänellä ei olisi ollut varaa kekkuloida laihan tomaattikastikkeensa kanssa. Kävin heittämässä paskaruuan roskikseen ja menin huoneeseeni. Pamautin oven kiinni ja soitin Marinalle Sri Lankaan. Tiesin, että se oli törkykallista, mutta rikas Marinahan sen laskun pääasiassa maksoi.

TWITTERIIN ILMESTYI SEURAAVALLA viikolla päivitys, että Pinja oli aloittanut työt. Ilmoitusta seurasi liuta kiroilumerkkejä. Ne tunnistin.

– Ei se saa tehdä siellä töitä! parkaisin Iirolle, joka makasi sohvalla mummin peiton alla ja katsoi neljättä kautta Seinfeldiä. Kolme ensimmäistä kautta oli jo töllötetty.

Seinfeldkin tuntui jonkin vanhan kertaukselta: silloin kun iäisyys sitten asuimme kolmestaan Pinja-vauvan kanssa, saatoimme katsoa viisikin jaksoa putkeen.

– Sehän ratkaisisi kaiken, Iiro sanoi silmät naulittuina ahneeseen ja pulleaan George Costanzaan.
– Jos Pinja rikkoo vaihtarijärjestön sääntöjä, se tulee maitojunassa kotiin.

Alkoiko Iironkin sääli Pinjaa kohtaan rapista? Heristin korviani. Ainakin minun säälini Iiroa kohtaan­ hupeni. Hän eli luonani kuin olisi asunut täällä aina ja aikoisi jatkossa asuakin.

Sekin riipi hieman, ettei hän laittanut astioita koneeseen ja valitti suihkun puutteesta. Hän oli myös hyvää pataa kammottavan Siwa-mummon kanssa ja uskoi tämän omistavan alikersantti Rokan sukan. Hän oli sukasta melkein yhtä innoissaan kuin isäni, joka oli käynyt katsomassa sitä ihan livenä ja kehuskeli asiasta Facebookissa. En halunnut ajatella, millainen tämä live-sukka oli.

Kun isä oli kuullut, että Iiro oli muuttanut väliaikaisesti luokseni, hän oli kuulostanut ilahtuneelta. Hän oli ehdottanut, että Iiro laittaisi taloni kuntoon ja aloittaisi suihkusta.

Isä oli perinteinen käytännön mies. Hänestä mies talossa tarkoitti sitä, että suihku oli jo korjattu ja mädät rappuset vaihdettu, ja se kivijalan halkeama…

Isä lupasi tulla jonakin päivänä tervehtimään Iiroa, sillä olihan siitä aikaa, kun hän oli tämän nähnyt.

– Se oli silloin, kun hoidin Pinjaa koko viikonlopun, kun herrasväki likosi kylpylässä, hän muisteli.

– Siitä on neljätoista vuotta, kiristelin hampaitani.

– Melkein viisitoista, isä korjasi.

Illalla huomasin hänen päivittäneen Facebookiin, että vävy oli muuttanut takaisin tyttären taloon. ”Ihan mahtavaa”, isä hehkutti. Kolme huutomerkkiä.

Kolme huutomerkkiä eivät sopineet hänen ikäiselleen äijälle.

MARINAN INSTAGRAM-KUVAT olivat kauniita. Hän oli laitattanut otsaansa timantinmuotoisen kastimerkin ja näytti tyrmäävältä. Hänen paksut punaiset hiuksensa olivat tiukasti päätä myöten, ja hämmästyin, miten itämaiset silmät hänellä oli. Hän suorastaan hehkui. Kommentoin hänen kuvaansa ”Nätti, awws” ja sydän sydän sydän. Minäkin osasin!

– Mitä sä katselet? Iiro kysyi, kun laikkailin Marinan ja Jonnen kuvia.

Jonne oli räpsinyt kuvia kolmesta lapsestaan ja krookuksista, jotka nousivat hänen takapihallaan.

Kun kerroin, Iiro oli äimänä.

Yllätyin, että hän oli minuakin nuijempi, oikea luolamies. Hän oli joskus kuullut Instagramista, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan, että Pinja oli siellä. Hän latasi lähes närkästyneenä applikaation puhelimeensa ja alkoi selata tyttärensä tuhansia kuvia. Hänen kulmansa vuoroin kurtistuivat ja sulivat, välillä hän hymyili, sitten kasvoille tuli torjuva ilme. Hänellä meni siihen koko ilta.

– Voisitko sä tehdä jotakin ruokaa? kysyin lopulta.

Hän ei voinut.

– Arvaa, mitä mä laskin yksi päivä? kysyin.

Hän ei vastannut vaan täppäili kuvia.

– Mä olen tehnyt Pinjalle kahdeksan ja puoli tuhatta ruokaa, eikä siihen ole laskettu aamu- ja iltapaloja tai välipaloja!

Iiro nosti katseensa puheli­mesta.

– Vähensitkö sä ne kerrat, kun se oli mun luona?

– Vähensin, sanoin, sillä halusin sittenkin välttää riitaa.

Oikeasti Pinja oli ollut Iiron luona niin harvoin, että tulos oli melkein sama.

Toistin, jotta Iiro ymmärtäisi:
 – 8 500 annosta spagettia ja jauhelihakastiketta!

– Kai sä sille muutakin laitoit? Iiro kysyi.

– Sä keität liian vahvaa kahvia, bee tee wee, sanoin.

– Mikä bee tee wee?

– By the way, tiuskaisin.

– Tulisipa Pinja jo kotiin, Iiro huokaisi.

Ihan kuin Pinja voisi pelastaa meidät.

En kestänyt enää ahdistunutta tunnelmaa vaan luikahdin ulos saappaat hölskyen. Siellä tuoksui vahvana kevät.

TÄLLÄ KERTAA TOIVO päästi minut heti keittiöön saakka ja kumartui tutulle alakaapille.

– Se olisi mulle itselleni, sanoin.
– Mä en kestä enää sitä synkistelijää.

Toivo ei löytänyt juotavaa, mutta leikkasi palat jäätelöä. Tiikeriä. Se oli minusta söpöä ja liikuttavaakin. Nuoleskelin lusikkaani.

– Tony-tiikerin jäätelöä, sanoin ja me molemmat nauroimme.

Ehkä voisin Tonyn sijasta ihastua hänen vuokralaiseensa? Tony oli ehkä liian nihkeä. Hän olisi voinut ottaa jo seuraavan askeleen edelliskerran jälkeen.

Toivo nuoli lusikkaansa ja katseli minua.

– Sä olet aika nätti, kun olet paikoillasi, hän sanoi.

Tirskahdin. Minustahan tuntui siltä, että olin aina yksinäni kotona. Kaikki muut olivat jossain. Pinja Australiassa ja Marina Sri Lankassa. Pagen työntekijät Pagessa tai Hua Hinissä, Jonne pihallaan kuvaamassa krookuksia…

– Ja olet sä nätti, kun sä naurat, hän sanoi.

Nyt punastuin: iskikö nuori ja komea minua?

– Säkin olet aika nätti, kehuin takaisin, ja otimme toiset palat jäätelöä.

– Tuliko sun parempi mieli? hän kysyi, kun lautaset olivat tyhjät.

Tuntui, että ilmassa oli sähköä. En ollut valmistautunut siihen. Minä olin halunnut nähdä Tonyn ja saada häneltä lohtua. Toivo oli minulle arvoitus. Hän oli liian hyvännäköinen ja liian nuori, ja tuntui että olin hänen seurassaan kuin joku Havukka-ahon ajattelija.

– Tuli, hymyilin silti ujosti.

Toivo oli ehkä sanomassa, että näytin hyvältä hymyillessäni, mutta hän vain osoitti poskeani ja pyyhkäisi siihen jääneen jäätelön pois.

– Me aina Tonyn kanssa nauretaan, kun sulla on kiire joka paikkaan, hän sanoi.

Se jotenkin lässäytti tunnelman – en ollut varma, halusinko, että minulle naurettiin.

Palasin kadun toiselle puolelle katsomaan, miten pyllerö George Costanza yritti taas itsekkäästi kahmia etuuksia ja rahoja itselleen.

– Pylleröinen, sanoin ja maistelin sanaa.
– Muistatko?

Hyräilin vähän, ja Iiro muisti: hänen kasvonsa laukesivat hymyyn, kun hänkin muisti, miten vuosia sitten Pinja oppi ensimmäisen laulunsa, Pienen tytön tylleröisen. Hän lauloi sen pienenä tytön pylleröisenä.

Oli hauskaa, että meillä oli hyviäkin yhteisiä muistoja.

– Otatko kahvia? kysyin, sillä jäätelön jälkeen teki usein mieli väkevämpää.

– Otan, jos teet tarpeeksi vahvaa, Iiro sanoi, ja minä tein. 

USKALTAUDUIN PAGEEN seuraavalla viikolla, koska nyt töitä oli jo rästissä. Istuuduin muiden kanssa kahvihuoneeseen. Muut miettivät
säätä.

– Kahdeksankymmentäprosenttinen sateen mahdollisuus, yksi raskauskolmikosta sanoi.

– Minulla vain kuusikymmentä, toinen korjasi.

– Minulla sata! Jonne synkisteli.

– Mistä te noi tiedätte? kysyin.

He heiluttivat minulle hienoja puhelimiaan.

– Seurataan Fonectaa. Seurataan Ilmatieteen laitosta. Seurataan MTV3:n säätä.

Minä en seurannut mitään, paitsi Masaa, sillä nyt pomo nappasi minut ja kehotti tulemaan huoneeseensa.

Tällä kertaa ovi vedettiin kiinni. Tällä kertaa ei puhuttu hänen Kaisa-vaimonsa ketuista, joita papereille loikkineet kanit olivat alkaneet syödä.
Kanit syödä kettuja?

Ketuista tuli puhe vasta keskustelumme lopussa:
– Nythän sulla on aikaa keskittyä siihen kuvitukseen kunnolla, Masa yritti.

– Niin, kuiskasin, vaikka olisin minä voinut vähän äristäkin.

Olin antanut Pagelle parhaat vuoteni.

– Kaisa sanoi, että sun ketut olivat liian laihoja, Masa moitti ja siveli brylkreemiä tukassaan.

– Lihaviapas, sanoin.

Viimeksi ne olivat olleet liian lihavia.

Katsoin, miten Tuntematon sotilas -julisteen riutunut sotamies makasi pää repullaan ja katseli taivaalle kulmat kurtussa. Vaistomaisesti omanikin painuivat ryttyyn.

Jokin ajatus teki tuloaan, mutta en tavoittanut sitä.

Ja koska Marina oli matkoillaan, poljin keskustaan ja menin yksinäni Perryyn. Höyläsin sitä luottokorttiani, jota yleensä höyläsi joku toinen ja join itseni tolkuttomaan tokkuraan.

SUIHKUVERHON PESULAPUSSA LUKI pesuohjeet varmaan parillakymmenellä kielellä. ”Konepesu 40 °C. Ei kloorivalkaisua. Ei rumpukuivausta. Silitys, keskilämpö. Silitä tuote pesun jälkeen, niin se säilyy vedenpitävänä. Ei kemiallista pesua.” Ja sama tsekiksi ja viroksi ja flaamiksi ja tsörk tsörkiksi. Tästä voisi oppia hyödyllistä sanastoa, ajattelin, mutta en jaksanut innostua hankkeesta vaan painoin vain pääni kaakeliin. 

Annoin veden virrata ylitseni, helliä särkevää vartaloani, silittää minua.

Tarvitsin kaiken tuen. Olin ollut tyhmä ja kaistapäinen, juonut ja höylännyt, eikä minulla ollut selkeitä muistikuvia kaikista tapahtumista, mutta kylpyhuoneen tunnistin. Tiesin, kenen peili oli paksussa höyryssä ja keiden pyyhkeet roikkuivat koukuissaan.

Ensin olin istunut Perryssä yksinäni ja tuijottanut lasia niin kuin tuhannet ja taas tuhannet irtisanotut ennen minua. Muistikuvani olivat vielä kirkkaat kuin kevätilta, kun sisään tuli kolme miehen seurue, joka istuutui pöytääni.

He olivat olleet iloisia ja hauskoja ja hyvännäköisiä, ja he lohduttivat minua täydestä sydämestään.

Muut kaksi liukenivat yöhön, mutta me kaksi jäimme nurkkapöytään. Sitten muistikuvani hämärtyivät, enkä ollut varma, miten päädyimme Tuulentielle, mutta täällä me olimme. Naapuritalossa.

Kyllä, me harrastimme seksiä. Aivan, sen muistin ja tunsin jalkovälissäni. Joo-o, se oli ollut ihanaa. Mutta saattoi se olla huonoakin, sillä minulla ei ollut juuri vertailukohtia ja saatoin liioitella jotakin, mikä oikeasti oli ollut vain keskinkertaista tai jopa laimeaa.

Jokin osa minusta oli silti häpeän keskellä ylpeä ja tyytyväinen, että seksiä oli ollut. Mutta muu osa, suurin osa minusta – mielestäni ja kropastani – kärsi järkyttävistä, kaiken alleen huuhtelevista morkkisaalloista.

Oven takaa kuului askelia. Sitten kuului uusia askelia. He olivat molemmat­ kotona. Kuuntelin korvat punaisina, kun he puhuivat keskenään.

– Voi itku, voikersin hiljaa.

Yritin tsempata, että olisin kuin Marina, jolle tällaista sattui kai vähän väliä. Ajattelin, että vääntäisin hanan kiinni ja kuivaisin hiukseni tummansiniseen pyyhkeeseen, joka roikkui Mikki Hiiri -koukusta, ja kietoutuisin kylpytakkiin, tassuttelisin keittiöön, ottaisin ison mukin kahvia kämmenieni väliin niin kuin televisiosarjassa ja naureskelisin poikien kanssa, että kuinkas tässä kävikään…

Mutta minä en ollut Marina. Minä olin Tuire, surkea raukka naapurini suihkussa. Tosin olihan tämä suorastaan mahtavaa verrattuna siihen, että yleensä pesin itseni laittomassa saunassa pihan perällä.

Olimmeko pitäneet yöllä paljon meteliä? Olinko kiljunut? Mitä Tony ja Toivo olivat ehtineet puhua keskenään?

Yhtäkkiä ylitseni huljahti uusi ahdistuksen aalto, kun muistin, miksi olin mennyt Perryyn ja miksi minun ei olisi pitänyt juoda itseäni tähän kuntoon.

Minulla ei yksinkertaisesti ollut varaa hulttioelämään.

Väänsin vihaisena hanan kiinni, nappasin tummansinisen pyyhkeen ja kuivasin hiukseni niin, että niitä irtosi varmaan kourallinen. Kylpytakin jätin naulaan, koska en kehdannut pukea sitä päälleni. Kiedoin ympärilleni pyyhkeen. 

– Nautiskelee siellä suihkusta, kuulin silloin oven takaa Tonyn
äänen.

Purin alahuultani. Pyyhkäisin peilistä huurut ja katsoin naamaani, jossa ripsivärit olivat alaluomella. Yritin hinkata niitä pyyhkeen kulmaan. Ohut iho meni tuhanteen ryppyyn.

Anna mennä vain! kannustin itseäni ja nyökkäsin kalpealle kuvajaiselleni.
Oli aika avata ovi.

Jatkuu ensi numerossa.