Tuire painiskelee rahamurheiden kanssa, sillä Australiassa vaihto-­oppilasvuotta viettävä Pinja-tytär on innostunut törsäämään. Helpotusta huoliinsa Tuire etsii mindfulness-kurssilta, jonne hän suuntaa ystävänsä Marinan kanssa. Ystävykset kuitenkin karkaavat juhlimaan, minkä seurauksena Tuire löytää itsensä Tonyn keittiöstä. Tunnelma kaksikon välillä alkaa tiivistyä.

Jumppasalin vastaanoton tytöllä oli yliluonnollisen pitkät ripset. En saanut niistä silmiäni irti. Tyttö näytti olevan ripsiensä kanssa vaikeuksissa, sillä ne olivat takussa ja niihin oli liimattu timantteja, jotka vaikeuttivat silmien avaamista. Hän tiirasi minua puskiensa takaa.

– Sä et voi käydä täällä, kun sun tiliä ei ole voitu veloittaa, hän sanoi.­

Tämän täytyi olla hänen uransa tähtihetki.

– Mä olen aina ennen saanut perintätoimistolta­ laskun, jonka olen kyllä maksanut heti, kuiskutin takaisin.

Taakseni alkoi kertyä jonoa. Joku onnekas oli haalinut kasan kalliita jumppatoppeja rekistä ja töni minua­ niillä selkään jouduttaakseen asiani käsittelyä.

– Niin sä varmaan olet saanut sellaisen nytkin, mutta et ole maksanut!

Ripsityttö ei säätänyt ääntään yhtään hiljaisemmaksi.

– En ole saanut, sanoin, vaikka muistini saattoi rakoilla. Ikävän näköisiä kirjeitä oli kyllä tullut…

– Mä voin ottaa niistä hinnan, tyttö sanoi takanani läähättävälle himojumpparille, joka leyhäytti tiskiin kasan kirkkaanvärisiä, kauniita ja uudelta vaatteelta tuoksuvia paitoja ja toppeja. 

Minäkin olisin halunnut sellaisia kovasti, mutta en päässyt enää edes jumppaan. Sen sijaan jouduin maksamaan Pinjan törsäilyistä viimeiseen ropooni saakka.

Kävin ostamassa itselleni kevään­ värisen kynsilakan, jota sudin­ kotona miettiväisenä kynsiini. Tilanteeni oli huono ja jumpan loppuminen maansuru.

KOLME KOLLEGAANI PAGESSA oli raskaana. He olivat kertoneet raskauksistaan peräjälkeen ja viime viikot he olivat vain vertailleet vatsojensa kasvamista ja huonoa tai hyvää oloaan. Lisäksi he olivat valittaneet,­ rutisseet siitä hyväs­täkin­ olosta, sillä olihan se tietysti epäilyttävää, jos olo olikin hyvä.­

Olin tietoisesti vältellyt heitä ja yrittänyt syödä eväsleipäni eri aikaan.­ Muuten olisin joutunut seuraamaan, miten he tökkivät kahvihuoneessa salaattejaan ja pelkäsivät katkarapuja, majoneesia ja huonosti pestyjä salaatinlehtiä. Nyt kuitenkin osuin heidän kanssaan lounaalle enkä kehdannut kääntyä ovella ympäri.

Tervehdittyään minua ensin iloisesti, he jatkoivat voivotteluaan. Aloin nakertaa ruispalojani kuin orava.

Tällä kertaa tulevia äitejä huoletti, kuinka pitkään he voisivat lentää. Jokaisella oli asiasta eri näkemys,­ ja kun he pääsivät siihen tulokseen, että eri näkemys olikin eri lentoyhtiöillä, he alkoivat vertailla yhtiöitä huolellisesti ja tosissaan.

– Kiva, kun olette lähdössä reissuun, huomautin, mutta he katsoivat minua kuin olisin järjiltäni.

– Mitä kivaa siinä on? yksi kysyi.

– Kun on yksi uhmaikäinen putoamassa­ penkkien väliin ja potkimassa edellä istuvan selkänojaa ja toinen vasta kasvaa vatsassa, ei matkanteko tosiaankaan ole leikkiä.

– Onko se sitten jokin työmatka? kysyin, vaikka ihmettelin mielessäni, miksi kollega ottaisi uhmaikäisensä työreissuun.

Ehdin myös kadehtia, että vakityöntekijät pääsivät lentämään, mutta ajatukseni keskeytettiin tylysti:­

– No ei tietenkään! Kamala ajatuskin! Me lähdemme perheen kanssa Hua Hiniin, nainen tuhahti kuin olisi joutumassa vankilaan.

Myös muut näyttivät tuohtuneilta kepeydestäni ja siitä, etten ottanut heidän tilaansa vakavasti. He kokosivat salaattinsa ja vaappuivat huoneesta.

Jonne väisti heitä kauas, kun he tukkivat ovensuun hetkeksi ennen kuin paisuivat siitä ulos.

– Huh! Jonne pudisti hartioitaan.

Hänkin oli ilmeisesti saanut annoksensa­ kolmikon raskausmyrkytyksestä.

– Mä tiedän, että teillä naisilla on raskasta raskaana, enkä varmaan itse selviäisi siitä, mutta…
Hän oli hirveän kiltti.

– Mutta? kysyin.

– Oikeasti Pagen tilanne on älyttömän huono, eivätkä kolmet äitiysr­ahat varmaankaan olleet Masalle iloinen ylläripylläri.

Jauhoin leipääni. Aloin kyllästyä ruisleipään ja margariiniin. En myöskään pitänyt ylläripylläri-­sanasta. Ylläreitä oli osunut minunkin­ kevääseeni.

– Eikä noille oteta kuin yksi yhteinen­ sijainen, joten voit arvata, kenen niskaan työt kaatuvat.

– Minun! ehdotin, mutta näin jo Jonnen säälivän ilmeen.

Korjasin tilannetta nopeasti:
– Ehkä asiat alkavat pian mennä paremmin. Just oli joku talous­barometri, että kansalaisten luottamus talouteen kohenee.

Olin ylpeä, kun muistin Marinan tolkuttaman asian. Jonnea ei vakuutettu:­

– Ihan puppua toi on. Porukka yritetään saada vain kuluttamaan ja sitten rukoillaan, että tulisi uusi Supercell tai Nokia, joka nostaisi koko remmin suosta.

– Mä en näkisi asioita noin mustasti, mutisin, vaikka juuri niin mustaa kaikki oli.

Kulautin kahvilla leipäni alas ja pyyhin suuni kämmenselkään.

– Takaisin sorvin ääreen, sanoin reippaasti, mutta niin vain oli minunkin­ työmotivaationi hukassa. Googlailin hetken La Hachen keikkakalenteria ja katselin Tonyn kuvia.

Hänen päivätyöpaikkansa Riihilahden yläkoulun nettisivuilla oli hänestä parempi kuva kuin bändin kotisivuilla. Tallensin kuvan koneeni­ työpöydälle. Tsekkasin, missä ravintolassa La Hache keikkailisi kylpyläkaupungissa, jonne olimme Marinan kanssa menossa.

Kilautin heti kaverille kertoakseni asiasta.

– TÄÄLLÄ ON NYT vähän tilanne päällä, Marina mutisi puhelimeen.

Hänen äänensä oli oudon virallinen, joten lopetimme puhelun saman­ tien.
Muistin hänen pelehtimisensä opiskelijan kanssa ja mietin, miksi Marina oli mennyt riskeeraamaan niin pahasti. Hän oli taistellut muutama vuosi sitten ankarasti saadakseen professuurinsa. Kun hän oli napannut sen itseään kaksikymmentä vuotta vanhemman sedän nenän alta, hän oli tuulettanut, ettei hänen elämästään puuttunut enää mitään. Kun olin kysynyt, eikö hän ikinä halunnut esimerkiksi perhettä, hän oli nauranut räkäisesti. Ei todellakaan!

Pusasin pari pikkujuttua töissä valmiiksi, mutta sitten kaikki oli tehty. Kukaan eläinasiakkaamme ei ollut tilannut uusia eläinkuvia.

Kävin jakamassa postit pöydille, latasin uudet kahvit ja piirsin hyvää­ viikkoa toivottavan ketun info­taululle.­ Sitten palasin koneelleni ja tarkistin Pinjan somet. Tällä kertaa kaikissa oli sama viesti: hän oli sairaana.

Olin jo tottunut siihen, että hän oli poissa. En enää ollut aivan niin ikävissäni, mikä myös aiheutti kolottavaa­ syyllisyyttä. Mutta nyt kun ajattelin häntä kipeänä – COL ja FML eli crying out loud ja fuck my life, tsekkasin netistä merkitykset – äidinsydäntäni riipi ja repi.

Muistin, millainen hän oli ollut pienenä sairastaessaan, eikä häntä voinut kehua urheaksi. Hän oli melkoinen draamakuningatar ja teki joka kerta melkeinpä kuolemaa.

Sellainen valitus oli Iiron peruja, sillä hänkin oli uikuttanut aina niin kuin päätä olisi leikattu irti muovipuukolla. Minä taas olin reipas sairastaja, sillä isä ei ollut sietänyt pienintäkään heikkoutta. Kun isä itse oli sairaana, hän laittoi Facebookiin, että kuumetta kolmeysi ja järvi juosten ympäri.
Se oli tietenkin hulluutta, jota toivottavasti en ollut perinyt.

Laitoin WhatsAppin perheketjuun viestin, että Pinja pyytäisi Australian-äitiään, Katea, keittämään hänelle mannapuuroa. Sillä Pinjan olo pienenäkin koheni.

Yllätyksekseni vastaus tuli maailmanääristä saman tien: ”PLS, älä nolaa mua jumpas. Tytöt kerto mitä­ puhuit w/M.”

Tuskin hän oli kovin sairas, jos huolehti, mitä Marina höpötti pukuhuoneessa.­

Ensimmäistä kertaa Pinjan lähdön jälkeen en vastannut Hyttysten perheketjuun, jossa Iirokin alkoi­ heti udella, mitä oikein olin tehnyt. Suljin puhelimen – ikään kuin he nyt olisivat voineet vakoilla minua sen kautta.

TUULENTIELLÄ MINUA VASTAAN ajoi kiinteistövälityksen auto.­ Heti perään­ ovikello soi, ja Siwa-mummo keikkui lahoavilla portaillani.

– Nämä ovat hengenvaaralliset, hän valitti.

– Mene sitten pois siitä kuolemasta, sanoin hänelle töykeästi. Hän katsoi minua harmaan tukkansa alta ovelana.

– Tulin vain sanomaan, että taloni­ on nyt myynnissä.

– Hienoa, vastasin.

Olisi mahtavaa päästä hänestä eroon. Kallistin päätäni: Tonyn talosta­ kuului rummun kumu. Se hakkasi vatsassani saakka ja sai minut­ tuntemaan haikeaa kevätkaihoa.

– Kiinteistövälittäjä olisi halunnut ostaa alikersantti Rokan sukan, mutta minä en sitä myy, Siwa-mummo sanoi.

Hän jaksoi jauhaa sukasta, joka saattoi olla kenen tahansa.

– Tosi jännittävää, totesin.

– Hän myös kiinnitti huomiota ympäristöön ja sanoi, ettei tämä alue ole kovin suosittua, nainen valitti.­

– Tuli puhe sinun kivijalastasi, josta isäsikin oli huolissaan.

– Mä en ole, sanoin.

En todellakaan ollut, vaikka olihan se aika symbolista: taloni kivijalka mureni. Koko elämäni oli Pinjan vaihto-oppilasvuoden ja huonon taloustilanteeni takia romahtamispisteessä. Perustus ei toisin sanoen ollut kunnossa.

– Eki sanoi, että nykyään on sellaisia perustustenkorjaajia, jotka voivat oikaista talon hyrdaulisella pumpulla, mummo tavutti vaikeaa sanaa ja melkein onnistui.

Minun isäni nimi oli Eki. Minua häiritsi, että Siwa-mummo puhui isästäni Ekinä. Minäkään en puhunut. Minulle hän oli isä ja melkein isolla iillä.

– Moni asia tarvitsisi oikaisua, sanoin ja katsoin häntä niin tuimasti kuin osasin.

En osannut päättää, harmittiko minua eniten Pagen tilanne ja hemmotellut raskausmyrkytysmuijat, Siwa-mummo, jumppakielto vai Pinjan törsäily Australiassa. Joka tapauksessa odotin jo kovasti mindfulness-viikonloppua Marinan kanssa. Tarvitsin taukoa.

”LOOTUSASENTOON LIIAN LEVOTON mä oon” -biisin sanat soivat päässäni koko perjantai-­illan, kun kuuntelimme pitkän ajomatkan jälkeen mindfulness-luentoa ja aloimme sitten maistella rusinaa, keskittyä sen herättämiin aisteihin ja muistoihin, kuulostella, miltä meistä tuntui, kun imeskelimme rusinaa.

Ohjaaja jakoi meille oranssit fleece-viltit ja opetti meitä hengittämään. Hän lupasi, että positiiviset mielialamme kasvaisivat ja stressihormonimme laskisivat, jos jatkaisimme säännöllisiä tietoisen läsnäolon harjoituksia.

Ensin olin kurssin suhteen hyvin toiveikas, ja kevätilta oli ikkunan takana kirkas. Ehkä mindfulnessista tosiaan löytyisi ratkaisu ongelmiini. Jos oppisin keskittymään olennaiseen, unohtuisi se, että minun­ oli Pinjaa hirveä ikävä ja elämäni ilman häntä oli yksinäistä ja merkityksetöntä.

Sitten, varoittamatta, nenääni leijui kloorin lemu.

– Miksi me ollaan kylpylässä? kuiskasin vihaisena Marinalle, joka piirteli ympyröitä ohjaajan jakamaan monisteeseen.

– Älä valita. Sä saat tän ilmaiseksi, hän muistutti, eikä lakannut piirtämistä.

– Sä tiedät, että mä vihaan kylpylöitä, supatin.

Tässä vaiheessa ohjaaja jo vilkaisi meitä.

– Ehkä sun on aika päästä yli siitä traumasta, Marina sanoi.

Ohjaaja kehotti ystävällisesti, että­ voisimme jutella myöhemmin. Hän sanoi, että koko kurssi oli hetkeen keskittymistä ja sisimmän kuuntelua. Kukaan ei voinut muuttua toisen puolesta, vaan kipinän oli synnyttävä itsessä.

Hänen mielestään me emme ilmeisesti­ olleet päässeet vielä harjoittelun ytimeen. Yritin ankarammin ja koetin keskittyä, mutta kloorin tuoksu vain voimistui. Olin varma, että ne sumuttivat sitä jossakin kuin palomiehet.
Vointini kävi yllättäen niin huonoksi, että tunsin oksennuksen nousevan kurkkuuni. Päässäni suhisi,­ enkä kuullut enää sanaakaan ohjaajan puheesta.

En voinut olla enää paikallani vaan painoin kämmenen suuni eteen ja ryntäsin huoneesta. Hoipertelin maksamakkaran väristä käytävää, joka kiemurteli eri suuntiin ennen kuin päätyi prameasti sisustettuun aulaan, jossa kloorin hajua olisi voinut sahata kappaleiksi. Lauma eläkeläisiä kohahti, kun syöksyin heidän ryhmänsä läpi vessaan ja oksensin lavuaariin.

En ymmärtänyt, miten vuosienkin jälkeen koin kloorinhajun näin, ja miksi kauan sitten tapahtuneesta­ kylpyläreissusta oli jäänyt minulle tällainen trauma.

Vaikka Iiro oli jättänyt minut kylpylän pihassa,  eromme merkkejä oli ollut ilmassa jo kauan ennen­ kylpyläreissua. Enkä minä enää kaivannut Iiroa, en ollut kaivannut häntä aikoihin. Yhtään.

Tirskahdin huuhdellessani suutani ja katsoessani kyynelistä märkiä silmiäni – miksiköhän aina oksentaessa­ alkoi itkettää?

Oikeastaan Iiro oli ollut aikaansa edellä: hänen mielestään tietoinen läsnäoloni parisuhteessamme oli ollut heikkoa, ja siksi hän oli jättänyt minut. Se, mitä tapahtui kylpylässä meidän ainoana rentoutumisviikonloppunamme Pinjan syntymän jälkeen, oli ollut vain viimeinen niitti, kamelin selkä, whatever.­

Tyrskähdin uudestaan, kun huomasin Pinjan tapojen tarttuneen minuun.
FML, fuck my life.

Palasin ryhmän pariin, kietouduin fleece-vilttiin ja keskityin harjoitukseen. Ohjaaja oli niin mukava, että tein sen hänen mielikseen.

Kun olimme huoneessamme terveellisen illallisen jälkeen, Marina leyhäytti sängylleen kolme mekkoa.

– Nyt menoks, hän sanoi ja nosti ensimmäisen mekon eteensä.

Siinä oli upea helma: sininen paljetti vaihtui liukuen vihreän kautta valkoiseen, ja yläosa oli valkoista, himmeästi hohtavaa kangasta.

– Ohjelma jatkuu aamukahdeksalta, muistutin.

– Ei me voida tänään bilettää.

– Mä olen pettynyt suhun, Marina sanoi.

– Sen jälkeen, kun Pinja lähti, susta ei ole saanut kunnon seuraa. Arvaa, odotinko mä jotakin muuta?­

Hän sanoi tämän hymyillen, mutta tiesin, että hän oli tosissaan.

– Mä ajattelin juhlia huomenna, kun täällä on Kirveen keikka, sanoin.­

– La Ashin, Marina sanoi.

Hän tuhahti yhden illan juhlimiselle ja Tonyn kyttäämiselleni. Hän nosti eteensä toisen mekon. Se oli pikkumusta, mutta varmasti seksikkäin pikkumusta ikinä.

– Ei mulla ole tuollaisia vaatteitakaan mukana, sanoin.

– Miksi ei?

– No, siis eihän mulla ole edes olemassa mitään tuollaista.

– Miksi ei?

En tiennyt vastausta. Olisinhan minä voinut joskus irrotella. Lähtiessäni puoli vuotta sitten Pagen pikkujouluihin olin vetänyt ylleni vanhan nahkaminihameeni, joka solahti ylleni mukisematta. Muistin iloinneeni siitä, että mahduin Pinjan ikäiseen hameeseen.

– Ensin on pidettävä itsestään huolta, jotta voi pitää toisista. Lentokoneessakin neuvotaan laittamaan happinaamari ensin omalle naamalle ja vasta sitten lapsen, Marina sanoi ja nosti kolmannen mekon eteensä.

Se oli tummanpunainen ja niin lyhyt, että ehkä kyseessä oli sittenkin pusero.

– Minä en pääse ikinä lentämään. En edes muistanut koko happinaamarihommaa, juputin ja mietin, ettei minulla myöskään ollut­ enää lasta, jonka naamalle laittaisin naamarin.

Minun lapseni osasi homman ihan itse.

Marina vetäisi punaisen mekon ylleen – se oli huolestuttavan lyhyt – ja huulipunaa huuliinsa. Hän pyöräytti tukkansa huolettomalle kampaukselle, johon hän työnsi kaksi mustaa puikkoa.

– Mä ainakin menen, moido!

Hän oli tiessään, ennen kuin sain suuni auki.

MARINA EI PALANNUT huoneeseen koko yönä. Kun heräsin aamulla, katselin hämmästyneenä kuparilla ja lohenpunaisella sisustettua huonetta ja Marinan tyhjää vuodetta, jossa ei ollut nukuttu. Sitten muistin, että muutaman metrin päässä oli suihku, jossa saisin läträtä niin kauan kuin haluaisin. Kylpylästä ei taatusti loppuisi vesi.

Otin suihkusta ilon irti, sillä kotonahan­ ei sellaista ollut. Eikä minulla ollut aikomusta astua jalallanikaan kylpylän puolelle.

Aamupalalla menin istumaan parin muun kurssilaisen pöytään. Kehuimme porukalla ohjaajan viilipyttymäistä otetta ja hyvää tekevää läsnäoloa sekä sitä, miten olimme nukkuneet hiljaisessa, vanhusten kansoittamassa kylpylässä kuin vauvat. Sitten pöytäseurueeni alkoi vertailla pakuri- ja lakkakääpää, enkä edes halunnut tietää, mitä ne olivat, vaan aloin ikävöidä Marinaa.

Hän saapui aamupäivän toisen harjoituksen puolivälissä melko freesin näköisenä, mutta kun hän tömähti matolleen, haistoin hänen juhlineen antaumuksella.

Lounaan jälkeisessä harjoituksessa Marina nukahti, emmekä saaneet häntä hereille vaan jätimme hänet nukkumaan iltapäiväteen ajaksi oranssin fleecen alle.

– Ihmiset hakevat näiltä kursseilta erilaisia asioita, ohjaaja sanoi hyväntahtoisesti, kun palasimme takaisin ryhmätilaan ja löysimme Marinan kuorsaamasta.

Hän kävi minua vähän sääliksi, ja pyyhin kuolavanan hänen leualtaan. Tiesin, että Marina oli tarkan euron tyttö, ja häntä harmittaisi tällainen rahojen hassaaminen. Sitä­ paitsi: aloin päästä jyvälle mindfulnessista. Pidin ajatuksesta,  että nykyinen tietotulva ahdisti ihmistä,­ joka tarvitsi lepoa siitä. Itsekin­ olisin paljon rauhallisempi, jos en olisi tiennyt Pinjan elämästä niin paljon erilaisten kanavien kautta. Jonakin toisena aikana – sitten kun elämäni olisi rauhallisempaa ja talouteni tasapainossa – voisin keskittyä mindfulnessiin paremmin. Se olisi luultavasti ihan minun juttuni.

Viimeisen tunnin olisin jo voinut stepata paikoillani, ja huomasin, että ohjaaja loi minuun pari hivenen tuskastunutta silmäystä. Otin hänen neuvomiaan välihengityksiä, mutta en saanut enää kiinni siitä, mistä puhuttiin. Halusin lähteä Kirveen keikalle. Tahdoin nähdä Tonyn.

Kuiskutin toiveistani Marinalle, mutta myös hän katsoi minua työlääntyneenä. Hänen krapulansa oli edennyt morkkisvaiheeseen, ja hän sanoi jo nähneensä La Hachen pojat­ edellisiltana. Toivokin oli ollut­ mukana.

– Mitä? sähähdin, ja mustasukkaisuus pyyhkäisi minun ylitseni.

Marina ei vastannut minulle, vaikka minulla oli tosi paljon tarkentavia kysymyksiä. Kun pääsimme huoneeseemme, hän vain äänitti­ puhelimeensa ”En juo enää ikinä, muista tämä ääni” -pätkiä.

Käänsin hänelle vihaisena selkäni ja vedin piukean nahkahameen ylleni.

– Tuossa hameessa et lähde mihinkään!­ Marina parkaisi peiton alta ja osoitti vaatekaappia.

– Ota mitä vain, mutta tuossa et mene!

Onnessani pujottauduin paljettiunelmaan, jossa sininen helma liukui vihreän kautta valkoiseksi. Olin ylpeä siitä, miten timmissä kunnossa olin ja vannoin pitäväni itseni samoissa mitoissa, vaikken enää jumppaan päässytkään.

– Saanko mä ottaa nämä sampoot ja saippuat? kysyin kylpy­huoneessa sutiessani ripsiväriä silmiin.

– Ole hyvä vain, Marina sanoi. Sitten hän kohosi vaivalloisesti jaloilleen.­

– Odota, mä laitan sun tukan.

Hän alkoi piristyä, ja minäkin annoin anteeksi sen, että hän oli nähnyt Tonyn ja Toivon jo edellis­iltana. Puolen tunnin kuluttua kiisimme Marinan kustantamalla taksilla ravintolaan – itsehän olisin tietenkin kävellyt.

SEURAAVANA PÄIVÄNÄ MINUSTA ei ollut juttelemaan pakurikäävästä tai pohtimaan hyväksyvämpää vuorovaikutusta. Kaikenlainen vuorovaikutus oli yksinomaan ahdistavaa. Vihasin ihmisiä ja itseäni. Olin ollut La Hachen keikalla aivan liian vuorovaikutteinen ja liian läsnä.

Marina jätti minut huoneeseen katselemaan maailmaa pronssinvärisistä peileistä. Makasin kovissa hotellilakanoissa ja kaduin kaikkea.

Marinan upea mekko oli mytyssä lattialla ja tukkani niin kankea hiuslakasta, että se jäi tyynyyn kiinni.­

Muistin jokaisen minuutin. En ikinä juhlinut niin, että muisti meni­ – olin siihen liian pihi ja varovainen­ – mutta joskus pahempaa olikin se, että kontrolli löystyi ja kaiken muisti.

Parinsadan kilometrin ajo kotikaupunkiimme oli huhtikuun harmaa. Meillä oli lempikarkkipussi puoliksi: Marinalle hedelmät, minulle­ lakut, mutta tällä kertaa en edes kyennyt syömään osuut­­tani.

Marina kertoi, että sunnuntaina kurssilla oli käsitelty tasapainoisia ihmissuhteita.

– Hevonpaskabingoa! pihisin.

– Miten sä olet noin negatiivinen? Marina ihmetteli, mutta kehaisi­ sitten:

– Sähän olet positiivisin tuntemani ihminen!

Hän kertoi ihailleensa aina kykyäni­ nyhjäistä tyhjästä ja olla Pinjalle kannustava äiti. Hän ylisti lahoa taloani boheemiksi ja kannusti minua töissäni ja kirjaprojektissa.

Ehkä hänen oli helppo puhua paskaa, kun lojuin hänen vieressään, jos en kuolleena niin ainakin aivokuolleena. Mutta rypistin silti otsaani: ikinä ennen Marina ei ollut puhunut noin pehmeitä.

– Mä kuulen kaiken, mitä sä puhut,­ varmistin.

– Tietenkin sä kuulet, hän sanoi.

Marina oli hetken hiljaa ja kysyi sitten:
– Mistä te puhuitte niin pitkään La Ashin Tonyn kanssa.”

Tuntui kuin hän olisi hakenut tilaisuuksia osoittaa ylivertaisuuttaan ääntämällä Kirves-bändin ja naapurini nimet niin täydellisesti.

– Se on Toni eikä mikään helvetin Touny!

– No, no, muru. Kerro nyt, mistä te juttelitte. Halkean uteliaisuu­desta.

– Uneliaisuudesta, mutisin, sillä hänen äänensä oli laiska ja piittaamaton.

En halunnut kertoa, mistä olimme puhuneet. Sehän minua juuri hävettikin.

Ensin olin kertonut Tonylle varpaistani, joihin olin saanut sisäisen yhteyden mindfulnessissa. Olin kertonut kloorivihastani ja muistoistani, joita vihaan liittyi – virhe! – ja tästä olin päässyt Iiroon, joka oli ollut niin tyhmä ja rikas ja opettanut Pinjan kermaperseeksi sekä lähettänyt hänet maailman toiselle puolelle mälläämään rahoja, kunnes kävi ilmi, että Iirolla oli vähemmän rahaa kuin minulla ja laskut lankesivat minun, ikiköyhän, niskaan.

Ehkä Tony tiesi kaiken tämän, koska hän oli nyökkäillyt surumielisen näköisenä. Mutta siihen hän ei taatusti ollut varautunut, että ryhtyisin kerjuulle, saati kauppaamaan itseäni.

Kasvoilleni helahti uudestaan syvä puna, kun muistin, mitä olin ehdottanut.

– Ei helvetti!

– Pitääkö pysähtyä? Marina painoi jo jarrua.

– Ei, anna mennä vain, sanoin, ja hän antoi.

JOSTAKIN SYYSTÄ KOIN pakottavaa tarvetta oikaista väärinkäsitys. Tässäkin toimimme Marinan kanssa eri tavoin. Koko ystävyytemme ajan hän oli tolkuttanut minulle, ettei tehtyjä toilailuja saanut anoa seuraavana päivänä anteeksi,­ ellei sitten ollut tappanut tai varastanut. Marinan mielestä asiat mutkistuivat ja paisuivat, jos mennyttä alettiin setviä.

Mutta koska en ollut kuunnellut Marinaa ennenkään, en tehnyt niin nytkään, vaan nähdessäni Tonyn palaavan maanantaina koulusta työnsin kumisaappaat jalkaani, ylitin Tuulentien ja avasin hänen porttinsa. Rumpujen kumea ääni kutsui minut peremmälle.

–Kas, Tuire, Tony sanoi ovella ja näytti puoli-iloiselta.

Hän laski kapulat piirongin päälle.­

– Saanko mä tulla sisään? kysyin,­ ja kun hänen ilmeensä meni­ hetkeksi kummaksi, selitin haluavani vain oikaista, jos viikonloppuna sattui väärinkäsitys.

Hän pyysi minut keittiöönsä.

– Mitä kuuluu? hän kysyi kohteliaasti ja hieraisi tukkaansa.

Hän tuoksui saippualta ja vähän siltä, miltä kouluissa haisi.

Kerroin, että minulla oli ollut aamulla­ kettukirjapalaveri. Höpötin siitä, että kettuni olivat olleet lihotuskuurilla, mutta nyt ne olivat kirjoittajan, pomoni vaimon, mielestä liian läskejä, joten niitä piti laihduttaa. Tonyä jojoilevat ketut naurattivat, vaikka elukoiden kaventaminen­ ja leventäminen ei ollut helppoa, vaan työ piti aina aloittaa alusta.

Halusin pitää keskustelun tällaisella huolettomalla tasolla. Olin niin onnellinen siitä, että olin Tonyn keittiössä, että jätin kertomatta sen, että laihduttaessani kettuja oli paperille alkanut loikkia vihaisen näköisiä kaneja.

Ne olivat niitä samoja pupuja, joista aikoinaan satuilin Pinjalle.

– Onko Pinjan tilanne selvinnyt? Tony kysyi.

– Pyysin Pinjan Australian-äitiä katsomaan, ettei Pinja shoppailisi niin paljon, mutta viesti ei mennyt perille, koska Kate lupasi maksaa kaiken.

– Sekö ei ole hyvä? Tony var­misti.

Hän oli hämmästyttävän hyvä keskustelija, ja minua melkein nolostutti­ hänen huomionsa. Hän kuunteli minua tarkkaavaisesti ja katseli tiiviisti lähekkäin olevilla silmiään. En saanut silmiäni irti katseesta, ja vatsaani kuopi.

– Ei, se ei ole hyvä, pudistin päätäni.

– Mä en halua jäädä kiitollisuudenvelkaan.

Aloimme päästä siihen, miksi olin tullut hänen luokseen. Hän istuutui­ minua vastapäätä, ja vilkaisin ikkunasta nähdäkseni, miltä taloni näytti täältäpäin.

Tönöni kyyhötti tien toisella puolella kevätsumussa, ja kyllä, murentunut kivijalka ja lahot portaat näkyivät harmillisen hyvin Tonyn ikkunaan.

Rykäisin:
– Siis, anteeksi se, mitä mä ehdotin lauantaina. Se oli tietty vitsi.

Tiesin, että selitykseni oli todella huono, ontuva ja epämääräiseltä haiskahtava.

– Niin mäkin ajattelin, Tony sanoi.­
– Totta kai se oli vitsi. Olen mä tollasta kuullut ennenkin.

– Oletko?

Oli helpottavaa kuulla, että oli ollut muitakin naisia, jotka olivat heittäneet yhtä huonoa läppää. Tai että oli ylipäätään ollut muitakin naisia, jotka olivat olleet yhtä epätoivoisia kuin minä ja kulkeneet kauppaamassa itseään ihanille naapurinmiehille.

Tony kurotti ja taputti minua kämmenselälle rytmikkäästi – olihan hän rumpali. Hänen kätensä oli lämmin, ja tajusin, ettei minua ollut aikoihin taputettu. Purskahdin ajatuksesta itkuun.

Olin vähän hämmentynyt siitä, että itku oli niin lähellä, ihan silmien takana ja nenänjuuressa, ja että kehtasin itkeä Tonyn nähden.

Mutta toisaalta itku ei ollut tällä kertaa voimia vievää vaan tuntui siltä, kuin olisin ollut sitkas, kuivunut kanto, joka alkoi yhtäkkiä versoa niin, että kaarna repeili ja alkoi vuotaa mahlaa…

– Otatko sä bissen?

– Joo, sanoin vaikka eilen juuri päätin, etten enää ikinä ota yhtään kaljaa tai mitään muutakaan.

– Mä ajattelin laittaa ruokaa, jäätkö sä syömään?

Kaikki oli liian hyvin ollakseen totta. Ilmeisesti olin tehnyt uikutuksellani häneen niin suuren vaikutuksen, että hän halusi auttaa, tarjota köyhälle ruokaa.

– Kyllä mä selviän, sanoin.

– Kyllähän tollaset pihit, laiskat ja kiireiset selviävät, Tony nauroi.

Menin hämilleni ja puristin kaljatölkkiä käsissäni. Tony alkoi kuoria sipulia, mikä kävi häneltä varsin näppärästi. Sitten hän laittoi kaasun lieteen ja kuullotti silppua. Tämä­ kaikki oli sulavaa ja herätti minussa vääriä toiveita.

– Mitä sä oikein tarkoitit? kysyin viimein.

– Sillä laillahan sä itsesi esittelit lauantaina, ihan kuin mä en jo tuntisi sua, saunassakin näin pesulla, Tony nauroi ja antoi minulle paprikan pilkottavaksi.

Aloin tehdä siitä hakkelusta posket punaisina.

– Riittää jo, Tony nauroi ja antoi minulle tomaatteja.

– Etkö sä muista?

– Tietty muistan, sanoin varmuuden vuoksi.

Muistin kaiken.

Tony irrotti otteeni veitsestä, jolla olin pahoinpidellyt tomaatit. Hän laski veitsen pöydälle ja siirsi kätensä niskaani, nosti hiuksiani. Ilmaa virtasi kaulalle, ja sitten sinne painuivat myös Tonyn huulet. Henkäisin varoittamatta.

Sellaisia väristyksiä en ollut tuntenut ennen. Tuntisin ne varmaan haudassakin. Sielläkin ne juoksisivat päälaeltani varpaisiini ja kutittaisivat ja saisivat minut henkäilemään tuleville sukupolville rajan takaa…

– Mä en aio sulle maksaa, naapuri-kulta, Tony aloitti ja olisi voinut olla Kirveen laulaja, niin upea ja syvä hänen äänensä oli.

– Mutta jos mä muuten…

– Ai ilmaiseksiko? kysyin ja käännyin häneen päin.

Hän oli laskeutunut kyykkyyn tuolini viereen ja katsoi minua alhaalta­ päin. Hänen kätensä siirtyivät reisilleni.

– Ihanat reippaan tytön reidet, Tony sanoi, ja hänen kätensä etenivät farkuillani kohti nivusiani.

Ajattelin, oliko hän katsellut minua­ ikkunastaan niin kuin minä häntä. Viritin jo mielessäni tunnelia tai siltaa tonttiemme välille ja pohdin, että meidän kannattaisi muuttaa hänen taloonsa, koska hänellä­ oli suihku.

Kuistilta kuului kolinaa. 

Tony muikisti suutaan, nosti kätensä­ reisiltäni kuin ne olisivat polttaneet ja nousi seisomaan.

– Se on vain sun vuokralainen, sanoin ääni käheänä.

Vuokralainenhan menisi yläkertaan omaan huoneeseensa tekemään opiskelijahommiaan.

Tony nauroi.

– Mun vuokralainen, hän toisti.

Sitten hän rykäisi ja huusi:
– Oletko sä syönyt?!

Minusta ei ollut jäämään siihen kuvaelmaan, vaikka ilmaista ruokaa olisi ollutkin tarjolla. Nousin pystyyn. Joka paikkaa tykytti ja päässä humisi.

Sipaisin hiuksiani ja kävelin keittiön ovelle.

Hyvä olutkin jäi juomatta.

Väistin Toivoa eteisessä: hän moikkasi minua ja rojahti tuoliin, jonka olin lämmittänyt tulikuumaksi. Katsoin hänen nuorta, kaunista profiiliaan ja tummaa tukkaansa, joka oli pörrössä. Ehkä hän nuuhki ilmaa ja haistoi Tonyn valmistaman ruoan lisäksi, että jotain oli keskeytynyt. Tai ehkä hän ei huomannut mitään, sillä hän oli vasta opiskelijapoika, mutta minä haistoin sen, mikä jäi kesken, ja harmistani huolimatta hyräilin kotiin­ kävellessäni.­

Kevät oli sittenkin toivoa täysi – tai hänen vuokraisäntäänsä.

Jatkuu ensi viikolla.