Yksinhuoltaja Tuiren talous on pitkälti nojannut ex-miehen lavean tilin turvaan, mutta nyt mieheltä on mennyt kaikki: firma, luotto­tiedot ja uusi vaimo. Tuiren paras ystävä, äveriäs Marina päättää panna raha-asiat kuntoon ja tarjoaa apuaan vielä miehenkin löytämiseen. Olisikohan oljenkorteen syytä tarttua?

Puhelu tuli yöllä. Ehkä­ sellaiset puhelut­ tulivat aina­ arvaamattomina kellonaikoina. Ennen­ kuin vastasin, silmissäni vilahti, että kello oli kolme jotakin. Ensimmäinen ajatukseni oli tietenkin Pinja.

Vaikka terävimmän ikävän kärki oli jo tylsynyt – tyttären lähdöstä oli kuusi viikkoa, enkä enää laulanut Eppujen ”mä itkin vähän kun tiskasin ja lakaisin / mä tahdon tähän­ taloon sinut takaisin”, iskivät huoli ja pelko vuorotellen miekkansa rintaani.

Hädässäni en huomannut soittajan nimeä. Tunnistin vasta äänen:­ Iiro. Hän oli humalassa. Hänen puheestaan­ ei saanut ensin selvää, ja aluksi olin vain raivoissani, koska hän säikäytti minut niin totaalisesti.

Vasta kun pääsin ärtymykseni yli, muistin, ettei Iiro juonut. Hänessä­ oli ollut avoliittomme aikana­ monia puutteita tai nykyään sanottaisiin haasteita –rahanahneus,­ työnarkomania, ylimielisyys ja äkkipikaisuus – mutta kännäys ei kuulunut hänen repertoaariinsa. Vappuna hän joi mieluiten simaa ja juhannuksena yhden, huolella valitun tuontioluen.

– Mikä on? Mä en saa selvää, keskeytin mongerruksen.

– Tuire, Tuire, hän sanoi.
– Tuire, Tuire.

– Se olen minä. Entinen avovaimosi ja tyttäresi äiti, vahvistin siteemme.

– Tuire, kaikki meni, ihan kaikki.

En ensin ymmärtänyt, mikä kaikki oli mennyt. Olin niin unenpöpperöinen, etten hahmottanut, mistä Iiro puhui. Ajattelin ensin, että kaikki hänen vähät ystävänsä olivat menneet tietä pitkin jonnekin. Näin heidät kuin pakolais­lauman vaeltamassa arolla. Iiro selvensi:

– Rahat meni, talo meni, Pirre meni. Jopa ne viime kesäiset pihakivet menivät.

Nyt aloin herätä. Muistin yhtäkkiä parin viikon takaisen riidan, jonka olin kuullut puhelimessa: Iiro ja hänen Pirre-vaimonsa olivat tapelleet­ jostakin kaapista, joka oli tulossa Saksasta, ja sitten Iiro oli huutanut minun korvaani jumalauta, mutta pyytänyt kyllä anteeksi.­

Oliko jo se ollut merkki siitä, että asiat olivat huonosti?

Tiesin olevani naiivi. Iirokin kertoi, että merkkejä oli ollut ilmassa jo vuoden verran. Iiron firma oli sukeltanut­ syvälle vuosi sitten, pohjakosketus oli tullut syksyllä, ja siitä eteenpäin sekä firma että pariskunta­ olivat eläneet velaksi. Velkaa oli otettu velan päälle, jopa pikavippejä, ja nyt kaikki oli loppu.

– Luottotiedotkin menivät, Iiro sanoi.

– Sähän maksoit Pinjan vaihto-oppilasvuoden, sanoin huulet kuivina.

– Annoit Pinjalle lentokentällä ison tukun rahaa, muistin, ja näky kahtia taitetusta setelinipusta herautti­ edelleen syljen suuhuni.

– Velkaa vain, Iiro sammalsi.

Se kuulosti kammottavalta.

– Ja kuule, Tuire, multa on jäänyt maksamatta se viimeinen lasku Pinjan vuodesta sille järjestölle. Se on kolmetuhatta ja yli, mutta mä en millään pysty maksamaan sitä. Ne ovat karhunneet mua siitäkin, mutta miten mä…

Kauhu alkoi levitä jokaiseen jäseneeni­ sormenpäitä myöten. Olin yhtäkkiä täysin hereillä ja tuijotin yöhön mitään näkemättömin silmin.

– Pinja nostaa koko ajan taskurahaa, Iiro jatkoi.

Hän kuulosti nyt selvemmältä.

– Likan visalaskut ovat parin tonnin luokkaa.

– Parin tonnin luokkaa, toistin.

Pinjahan sai ruuan ja ylöspidon Australian-perheeltään. Miten hän pystyi hummaamaan pari tonnia kuussa?

– Mun visa on siis poikki. Ja Pinja tarvitsee uuden visan.

– Ei mulla ole visaa, sanoin heti.

– No, joku luottokortti, Iiro sanoi tutummalla, kärsimättömällä äänellään.­
– Kai sulla jokin on.

Ei ollut. Minun rahatalouteni pysyi­ kasassa niin, että nostin käteistä­ ja elin sen mukaan, mitä pussissa oli. Se oli tietenkin taloustieteen tohtori Marinan mielestä oravannahkakauppaa, mutta se oli ainoa mahdollisuuteni pärjätä sen jälkeen, kun olin maksanut veden, sähkön, vakuutukset ja muut aikuiselämän­ kurjuudet.

– Sä et saa luottokorttia, jos sunkin luottotiedot ovat menneet, Iiro valisti.

– Eivät todellakaan ole menneet, sanoin arvokkaasti ja moitin häntä siitä, että hän oli herättänyt minut.

– Nukutaan nyt vähän, sanoin lempeämmin, kun kuulin nyyhkäisyn puhelimesta.

– Aamulla kaikki on paremmin.

En tosin uskonut siihen itsekään.

AAMU OLI YÖTÄKIN synkempi. Hörppiessäni aamukahvia tajusin, mihin kaikkeen Iiron taloudellinen romahdus vaikutti. Vastaus: ihan kaikkeen.

Olimme päässeet Pinjan kanssa helpolla, koska Iirolla oli aina ollut hyvä palkka ja hän pystyi toteuttamaan ainokaisensa kaikki toiveet. Pinjalla oli ollut pienestä saakka luksustoppavaatteet ja kännykät ja tietokoneet viimeisen päälle. Iiro oli ostanut tälle luistimet, monot, sukset ja lumilaudat, ja niitähän piti hakea kaupasta vähän väliä, koska lapsi kasvoi.

Minun osuuteni oli tarjota Pinjalle katto pään päälle sekä simppeliä kotiruokaa, johon rahat olivat tulleet Iiron avokätisistä elatusmaksuista. En edes tiennyt, kuinka paljon rahaa Iiro oli siirtänyt Pinjan tilille kuukausittain, mutta ilmeisesti paljon, koska Pinja ei ollut koskaan ruinannut minulta senttiäkään.

Sen lisäksi, että Pinja oli hemmoteltu, olin siis ollut minäkin. Tajusin­ sen nyt.

Soitin Marinalle heti, kun arvelin hänen heränneen, ja kerroin tilanteesta.­

– Iirolla on takuulla sijoituksia, Marina haukotteli.

– Luulen, että kaikki kortit on nyt käännetty.

Iiro oli pirun ylpeä. Hän ei olisi soittanut yöllistä puheluaan huvin vuoksi. Hän ei olisi edes ryypännyt.

Marina ymmärsi huoleni, kun kerroin humalasta. Marinasta Iiro oli ollut likimain absolutisti ja siksi epäilyttävä.

– Mä selvitän asiaa, Marina lupasi,­ ja kuulin hänen äänestään, että tällaiset hommat saivat hänet liekkeihin.

Minut ne polttivat lähinnä karrelle.

Poljin Pageen hermostuneesti hyräillen ja puskin työpäivän lisäksi kolme tuntia ylitöitä. Halusin pomoni­ sota-Masan näkevän, että olen tosissani, paneutunut ja korvaamaton. Ei varmaan menisi kauan, kun minun pitäisi pyytää häneltä täyttä työaikaa.

Body pumpissakin huhkin kuin viimeistä päivää. Katsoin, mitä viereisellä penkillä hikoileva, bodatun näköinen kundi laittoi painoiksi ja laitoin vähintään yhtä paljon. Kun työnsin tangon olkavarsiliikkeissä viimeisen kerran suorille käsille, selässä nitkahti ja huusin ääneen.

– Tiesitkö sä, että tuollaisesta huutamisesta voi saada porttikiellon salille? naapuripenkin tyyppi kysyi.

– Ei kai? kysyin.
Minulla ei ollut sinä päivänä rahtuakaan huumorintajua.

Mutta ei ollut hänelläkään: hän alkoi pitkäveteisesti selittää, miten eräässä kuntoilukeskuksessa ähkinyt mies oli erotettu, sillä hänen puhinansa oli häirinnyt muita treenaajia. Kundin mielestä joskus oli kyllä välttämätöntä päästää ääniä. Hän päästi itse muutaman, jotka kuulostivat ihan toisenlaisilta kuin mitä olin kuullut salilla aiemmin. Virnistin hänelle – ehkä elämä ei sittenkään ollut niin synkkää – mutta kundi oli edelleen tosissaan.

Myös ohjaajalla oli minulle asiaa.

Ohjaajat harvoin ottivat kontaktia ryhmäläisiin, ja ehdin jo ajatella, oliko tämäkin pannut merkille hurjat painoni ja tuli nyt kiittelemään minua ja ehkä tarjoutumaan ohjaajaksi… Mutta selkään taputtelun sijasta hän toivoi, että odottaisin tunnin loppuun ennen kuin veisin välineet paikoilleen.

– Muutkin ohjaajat ovat sanoneet, että sulla on aina ihan hirveä kiire päästä tunneilta. On turvallisuusriski kantaa puntteja maassa punnertavien ihmisten yli, hän valitti.­

ODOTIN MARINAA Perryssä. Olin ottanut­ ­­vain veden, mikä ei ollut ilahduttanut baarimikkoa. Hymyilin hänelle lohduttavasti: ei tässä kenelläkään ollut nyt kovin kivaa.

Marina tuli ja levitti pöydälle kolme aanelosta.

– Laskelmia, hän sanoi ja tilasi kahvin.

Baarimikko ei vilkaissutkaan meitä.­

Yhdellä paperilla Marinalla oli Iiron edellisvuoden verotustiedot, tämän firman liiketiedot ja viimeisimmän tilikauden numerot. Vaikka en mitään ymmärtänytkään, tunnistin miinusmerkin.

– Mistä sä sait nämä?

– Kaupparekisteristä saatavat perustiedot voi ostaa parilla eurolla, ja verotiedot löytää kuka vain, Marina sanoi kuivasti.

– Mutta yleisesti ottaen näyttää siis älyttömän huonolta, ja tämä oli tilanne vasta viime kesänä, kun firman tilikausi päättyi.

Marina näytti pelottavalta pudistellessaan­ päätään ja tuijottaessaan numeroita. Minusta tuntui kuin hän olisi nähnyt mutkan taakse ja tiennyt, mitä tuleman piti.­

Toisella paperilla oli – nöyryyttävää kyllä – tiedot minun rahoistani.

– Mistä sä mun tiedot sait? kysyin­ aidosti järkyttyneenä.

– No, tämä on tietysti arvio, mutta kyllähän mä sut tunnen, hän sanoi ja näytti kerrankin hieman hämillään olevalta.

– Muista, että mä tutkin työkseni kulutustottumuksia, ja sä…

Hän ei jatkanut, mutta tiesin nyt, miten minut oli lokeroitu.

Korjasin hänen papereihinsa muutaman luvun katsomatta häntä. Lisäsin pari nollaa muutaman luvun perään, vaikka ne eivät olleet totta.

Mietin, oliko Marina huomannut, että käydessäni hänen luonaan saatoin joskus ottaa pari tamponia hänen allaskaapistaan ja välillä levitin kasvoilleni sitä ihanaa rasvaa, jonka litrahinta oli käytetyn auton verran… Vaikka olimme puhuneet seksistä, hiivatulehduksista ja kerran jopa­ ulosteemme koostumuksesta, mikä oli ollut kyllä liian avointa, tiliemme­ saldoista emme olleet puhuneet­ koskaan.

Kolmas paperi oli suunnitelma. Se oli ihan kreisi suunnitelma, jossa oli pelkkiä epävarmuustekijöitä kuten­ minun isäni.

– Isä ei anna mulle killinkiäkään.

– Sähän olet sen ainoa lapsi ja Pinja sen ainoa lapsenlapsi, Marina kummasteli.

– Isä ei antanut mulle edes viikkorahaa. Rahaa sai vain tekemällä töitä.

– Sitten sä teet ne työt, Marina sanoi.

– Mitä työtä eläkkeellä oleva mittarinlukija voi teettää ketunpiirtäjällä?

– Se on sen murhe, Marina kylmäili, mutta kyllä se oli enemmän minun murheeni. Nyökkäsin silti.

– Entä Iiron vanhemmat?

– Kuolleet.

Marinakin näytti synkältä. Toivoin hänen heilauttavan taikasauvaansa punaiset hiukset hulmahtaen kuin Disney-prinsessa ja sanovan,­ että simsalabim, minä ratkaisen kaikki ongelmanne, minulla­ on hienoja obligaatioita, osakesalkkuja, rahasto-osuuksia ja valuuttatilejä Caymansaarilla, mutta hän pysyi hiljaa.

Ystävyyttä, edes kokovartalo­haliystävyyttä, ei sotkettu bisneksiin.
Yritin silti. Sanoin, että se vaihto-oppilasvuoden viimeinen erä oli kolmetuhatta ja rapiat ja kysyin,­ voisiko Marina lainata rahat.­

– Pinja on sun kummityttö, muistutin.

– Totta, mutta mä en lainaa.

Tätä puolta en Marinassa tajunnut. Jos minä olisin voinut lainata hänelle hänen kipeästi tarvitsemansa rahat, olisin tehnyt sen ilomielin.

– Ehkä se meidän kettukirja menestyy­ ja sitä myydään ihan hulluna, sanoin toiveikkaasti, mutta Marina näytti höhlää naamaa.

Ensin hän ei edes muistanut pomoni­ vaimon lastenkirjaprojektia, johon tein kuvitusta.

Olin ollut vähän pettynyt Kaisan ideaan. Minusta kettujen käytös­tavat – tassut pois pöydältä ja röyhtäily on hyi hyi – olivat tylsä aihe, mutta mistäs minä mitään tiesin. Minun tehtäväni oli piirtää. En myöskään halunnut hidastaa projektia puuttumalla käsikseen, sillä mitä nopeammin saisimme bestsellerimme painokoneisiin, sitä­ äkimmin käärisimme siitä rahat.­

– Sä voisit kyllä ihan varmuuden vuoksi kysellä lisäduunia, Marina sanoi.

– Ja nyt sun pitää hakea luottokortti, jossa on rinnakkaiskortti Pinjalle. Mä voin tulla sun kanssa pankkiin. Kysytään varmuuden vuoksi, mitä ne esittävät lainan­koroiksi nykyään…

Minusta tuntui kuin olisin vajonnut­ johonkin suohon ja jäänyt sinne pää vain niukin naukin pinnalla.

Vaihdoin puheenaihetta ja kysyin, miten Marinan ja Toivon automatka oli sujunut sen jälkeen, kun Marina oli heittänyt minut Pageen.­

– Mikä automatka? hän kysyi, mutta luksusmeikkivoiteensa alla hän takuulla punastui.

PUHUIMME IIRON KANSSA vakavasti seuraavana päivänä, mutta tilanne ei muuttunut sen paremmaksi, vaikka tällä kertaa hän oli selvä ja nolo siitä, että oli soittanut kännissä. Fakta oli kuitenkin se, että konkurssi oli tullut ja kaikki mennyt.

Kerroin hänelle, että selvitin  tilannetta­ taloustieteen tohtorin kanssa ja olin hakenut luottokortin. Sanoin Iirolle, että koska luottotietoni olivat priimakunnossa, minulla ei ollut mitään hätää. Lainakin oli luvattu, mutta konsulttini mielestä korot olivat niin kiskurimaiset, ettei siihen kannattanut vielä mennä.

Siksi pyöräilin aamuisin Pageen ennen kuin kukaan muu ehti sinne ja jaoin kaikkien postit ja päivitin infotaulun, jotta he huomaisivat, kuinka tärkeä olin.

Mutta Masaa kiinnosti vain kettukirja. Hän sanoi Kaisan olevan siitä intona.

Jonne mulkaisi minua koneensa takaa, ja kun menin hänen luokseen ihmettelemään, mikä häntä harmitti, hän sanoi, ettei ukko osaa muusta enää puhuakaan kuin ketuista,­ vaikka Page laskee pyllymäkeä.

Nostin kädet torjuvaan asentoon, jonka olin oppinut itsepuolustuskurssilla. Oikea jalka taakse, kädet 45 asteen kulmaan, valmiina ja valppaana, kämmenet eteenpäin. Ei, en kestäisi enää yhtään huonoa uutista.

TYÖPÄIVÄN JÄLKEEN menin jumppaan.

Oli varmaan ensimmäinen kerta, kun olin siellä ajoissa. Vaihdoin rivakasti vanhat ja virttyneet jumppakamppeet niskaani ja Pinjan fuksianväriset lenkkarit jalkaan, sipaisin tumman tukkani sykerölle päälaelle ja räpelsin puhelintani tsekatakseni Pinjan somet.

Facebook: uusi profiilikuva, uusi taustakuva. Profiilikuvassa ruskettuneet varpaat, joissa jokaisessa eriväristä lakkaa. Ehkä joku gay pride -kannanotto, mietin, tai sitten ei. Taustakuvana turkoosi meri ja valkoinen santa.

Instagram: ainakin sata uutta kuvaa. Sen sijaan, että olisin jaksanut selata kuvia minulle tuntemattomista teineistä, ummistin silmäni hetkeksi ja muistin Pinjan meidän kotisohvan nurkkauksessa selaamassa kavereidensa insta-­tilejä. Hän saattoi tehdä sitä tuntikausia, ja hörähdellä itsekseen. Ikävä yritti viedä minut mukanaan, mutta klikkauduin Pinjan blogiin.

Pinjaussie.com: Kuvia käsin värjätyistä teepaidoista, jotka eivät olleet yhtään Pinjan tyylisiä. Tekstissä hän kertoi värjäyksen eri vaiheista huolellisesti. Iiro taisi olla oikeassa: blogi oli perustettu meitä varten.

Twitterissä oli meneillään tiivistä visertelyä kengurunlihansyönnistä. Piristääkseen väittelyä tyttäreni tykitti kirjainlyhenteitä, tähtiä ja risuaitoja. Tsörk sille.

WhatsApp: Suureksi ilokseni Pinja oli vastannut Hyttysten ketjuun, jossa olin taas kysynyt kuulumisia. ”Hyvin menee mutta menköön, CUL8R.”
”Sii-juu-l-eit-er”, tavasin ääneen ja virnistin, että keksin.

Naapurikaapeilla käännyttiin katsomaan, kun puhuin ääneen. En ollut huomannut kahden teini­tytön pyrähtäneen pukuhuoneeseen. He käänsivät katseensa salamannopeasti toisaalle, kun vilkaisin heitä. Tunnistin heidät Pinjan koulukavereiksi, mutta he eivät ilmeisesti­ tunnistaneet minua, koska alkoivat puhua viikonlopusta niin estottomasti.

En ollut aikoihin kuullut niin huolellisesta varustautumisesta – jopa Marinan tilannetiedotukset kalpenivat tämän selvityksen rinnalla.

Pidempi tytöistä toimi juomienhankkijana ja lyhyempi poikien. Molempia oli runsaasti tarjolla. Pojat taisivat olla heille jo hyvinkin tuttuja, monella tapaa ja kummallekin.

Punastelin omalla kaapillani ja pengoin touhukkaana reppuani, jotta he eivät äkkäisi minun kuuntelevan ja tunnistaisi minua Pinjan äidiksi.
Oikeastiko Pinjan ikäiset harrastivat jo tuollaista? Sen lisäksi, että minua painoivat rahahuolet, sukelsin vieläkin syvemmälle aprikoidessani Pinjan mahdollisia seksi- ja kännijuttuja.

Yhtäkkiä pukuhuone hiljeni: pitkä ja pätkä olivat tunnistaneet minut.­

– Ups, oletko sä Pinjan äiti? pitkä kysyi.

– Siis ei me meidän asioista puhuttu­ vaan yhden meidän kaverin, lyhyt selitti.

– Ai, en mä yhtään kuunnellut, minäkin valehtelin, ja meidän jokaisen­ naama oli varmasti yhtä punainen.

Muistin vielä hyvin, miten he olivat kymmenvuotiaita ja heillä oli raudat ja letit sekä pipot pöhkösti päässä.

Tunsin itseni satavuotiaaksi. Olin kuin mikäkin mummo hipsiessäni heidän edellään jumppa­saliin, vaikka oikeasti olin vielä hyvässä­ kunnossa ja tukka päässä ja vahvat hampaat suussa.

PINJA EI YHTÄÄN jarrutellut rahankäyttöään saatuaan uuden luottokorttinsa. Hän ei myöskään kysynyt, mitä hänen iskänsä luottokortille tapahtui.

Pystyin nettipankista seuraamaan hänen kulutustaan lähes­ on-linena, ja jo parissa päivässä olin kuin Marina kulutus­tutkimuksineni: tyttäreni oli törsääjä.

Minun oli aika ottaa yhteyttä hänen­ momiinsa, Australian-­Kateen.
Kate oli kotirouva, ja hän vastasi vaivalla takeltelemaani sähköpostiin kahden minuutin kuluttua kertoen, että heillä oli ihan mieletöntä Pinjan kanssa.

Pine oli hänelle kuin oma lapsi – omia lapsiahan hänelle ei ollut suotu. Katen mies teki pitkää päivää juristina, ja Kate ja Pine pitivät hauskaa. Kyllä sainkin olla ylpeä niin kauniista, aikaansaavasta, sosiaalisesta,­ trendikkäästä ja kielitaitoisesta lapsestani. Suomensin sanakirjan­ kanssa Katen kirjoittamaa viestiä.

Kysymykselleni siitä, miten Pinjan rahat riittivät tai voisivatko he shopata vähän vähemmän, Kate nauroi – kymmenen erinäköistä hymiötä ja liuta käsittämättömiä muita merkkejä – että se oli heille vain ilo. Don’t worry.
Hän ei todellakaan käsittänyt.

Mutta Pinja käsitti: hän laittoi meiliä ja tekstaria ja naputti Whats­Appin perheketjussa, miten olin niin tilannetajuton moukka, että menin inisemään perheen rahahuolista­ Katelle. Iirokin äityi paasaamaan minulle, että olin ollut luottavainen hölmö laverrellessani perheen pikkuongelmista ulkopuolisille. Nämä asiat kuulemma hoidettiin perhepiirissä.

Voi Iiro!

Ja niin me vakuutimme Pinjalle, ettei mitään huolta ollut ja shoppailkoon vain Katen kanssa, nauttikoon elämästään, sillä sen kerran kun hän oli noin kauaksi päässyt, täytyi siitä tietenkin ottaa kaikki ilo irti.
Repiä se sitten vaikka äitinsä selkänahasta, lisäsin mielessäni, mutta naputin perheketjuun muutaman hymiön minäkin.

Viestittely päättyi haliin ja pusuun­ ja XOXOXO…

”MINUN MIELESTÄNI SINUN kettusi ovat liian laihoja.”

Masan tyyliin myös Kaisa pukeutui­ nostalgisesti aivan kuin sota olisi vasta päättynyt. Hänen mekkonsa yläosa oli tiukka ja helmansa leveä. Tukkansa hän oli kieputtanut tötteröksi otsalta, ja odotin, että se kopsahtaisi hänen otsalleen.

– Mä ajattelin, että ne ketut olisivat laihoja, koska niillä on niin hyvät tavat etteivät ne ole mässäilleet liikaa, puolustauduin.

– Ihan kuin näillä olisi anoreksia, Kaisa ihmetteli.

– Sellaista malliahan me emme halua tarjota lapsille, emmehän?

Pudistin päätäni.

Joskus ennen kuin Pinja lähti Australiaan, olin pelännyt, että hän alkaisi pelleillä siellä ruoan kanssa ja palaisi tulitikkulaatikossa, mutta vähänpä olin tiennyt. Tyttöni näytti voivan maailmalla pulskasti, lihovan­ Kate-mominsa barbeque-herkuilla, ja minun huoleni olivat toiset kuin olin pelännyt.

Lupasin lihottaa kettuja. Laihat ketut olivat murheistani tällä hetkellä pienin.

Kettupalaverin jälkeen olin pyytänyt isän käymään. Hän oli luvannut tulla, ja pyyhälsin kaupan kautta kotiin hakemaan meille kahvin kanssa marjapiirakat. Myyjä lähti käymään takahuoneessa juuri, kun olin pullahyllyllä. Olisi ollut naurettavan helppoa sujauttaa piirakat maiharin taskuun.  Siihen en sentään mennyt, vaikka rahapulasta kärsinkin, vaan maksoin piirakat kaksikymmensenttisillä. 

ISÄLLE MAISTUI mustikkapiirakka ja kolme kuppia kahvia. Koska me olimme eläneet vaatimattoman yhteiselämän,­ osasimme arvostaa­ tällaisia pieniä herkkuhetkiä ja söimme piirakkamme myönteisessä ilmapiirissä.

Sitten isä kertoi, että kauko­lämmön hintaa nostettiin jonkin tuotantotavan hankaluuden takia, ja hän mietti siirtyvänsä sähkö- ja puulämmitykseen, koska eläke ei riittänyt. Hän oli kirjoittanut asiasta Facebookissakin varmaan jo kuukauden verran ja kiduttanut viittä ystäväänsä puuduttavilla laskelmillaan.

Eläkkeen nielevä kaukolämpö oli huono lähtökohta rahan kerjuulle ja töiden kysymiselle. Keräsin silti rohkeuteni rippeet:

– Meillä on vähän vaikeuksia Pinjan vaihto-oppilasvuoden maksujen kanssa.

Isä painautui tuoliaan vasten ja risti kädet rinnalleen. Hän torjui asiaani joka solullaan. Selitin Iiron konkurssista, koko maan talous­tilanteesta ja Pagen vaikeuksista.

– Kuluttajilla on lukemani mukaan­ lievää nousuvirettä, isä väisti mutta jatkoi sitten ankarana: mutta siihen ei ole vähäisintäkään aihetta!

– Niin, myönsin ja muistutin, ettei­ vaihto-oppilasvuosi ollut alkuunkaan­ minun ideani, mutta tässä tilanteessa nyt kumminkin oltiin.

–Voisinko mä saada sulta jotakin töitä tai rahaa?

En pystynyt sanomaan ääneen laskun suuruutta.

– Töitä ei ole, ellet sitten tule lämmittämään taloani, isä sanoi, mutta yllätyksekseni kaivoi riutuneen lompakkonsa esille.

Huolellisin liikkein hän työnsi pöydälle kaksi kahdenkympin seteliä.­ Ne makasivat siinä jotenkin ylpeinä ja silmäänpistävinä. En ollut­ ennen huomannut niitä goottilaisia ikkunoita, joita niissä oli.

– Kiitos, yritin sanoa vakuuttavasti, mutta nielaisin niin, että isäkin sen varmaan kuuli.

Hän ehkä pani sen avokätisyytensä aiheuttaman liikutuksen piikkiin.

Kun isä lähti, hän riuhtoi kaatumaisillaan olevaa aitaani­ ja sai riehumisellaan sekä Siwa-mummon että Tonyn paikalle. Siwa-mummo oli tietenkin lähistöllä­ kytiksellä, mutta Tony-parka osui siihen sattumalta – hän näytti palaavaan koulusta.

– Tämä aita pitäisi uusia, isä ilmoitti­ heille.

– Tytön kivijalkakin on murentunut, Siwa-mummo sanoi ja osoitti taloni perustusta, jossa todellakin oli murtuma.

Kivijalka koostui kivistä, jotka oli slammattu yhteen betonilla. Kumarruimme­ porukalla tutkimaan huononnäköistä ratkaisua.

– Mulla ei todellakaan ole nyt varaa uusia kivijalkaa tai aitaa, tuskastuin.

– Annoinhan minä juuri sinulle rahaa, isä sanoi, ja sillä hetkellä minun­ oli todella kamppailtava, että sain pidettyä sapekkaat sanat sisälläni.

Tony huomasi vaikeuteni ja veti minut sivummalle, kun isä ja Siwa-mummo jatkoivat kivijalkani tökkimistä löytämällään kepillä. Kuulin Siwa-mummon retostelevan isälleni, että hänellä oli seinällään alikersantti Rokkaa näytelleen Reino Tolvasen sukka.

Näin isän hämmästyneen ilmeen.­ Hän osasi selvästikin arvostaa­ sukkaa, ja epäilin hänen illalla­ kertovan sukasta Facebookissa. Hän päivitti sinne ihan liikaa ja kommentoi minun vähiä päivityksiäni opettavaisesti. Siksi en enää päivittänytkään mitään. Olin ajatellut tehdä sellaisen sulun, ettei isä näkisi päivityksiäni, mutta en ollut viitsinyt.

– Onko kaikki hyvin? Tony kysyi matalasti.

Tuntui kuin olisimme olleet kaksi liittolaista kahta hullua vastaan.

– Ei, mutisin ja vilkaisin isääni ja Siwa-mummoa.

Sitten muistin hymyillä Tonylle ja toivoin, ettei mustikkapiirakka ollut värjännyt hampaitani.

Ei ilmeisesti ollut, sillä Tony katsoi minua pitkään. Vatsaani alkoi kipristellä, kun katse venyi. Yritin keksiä jotakin puheenaihetta ja aloin sitten höpöttää hänelle rahaongelmistani ja Pinjasta, mutta sain ne kuulostamaan siltä kuin Pinja olisi lähtenyt ostamaan lähikioskille irtokarkkeja, mutta unohtanut rahapussinsa kotiin.

– Sano vain, jos mä voin auttaa. La Hachella menee nyt lujaa, ja meillä on keikkoja melkein liikaa. Mä voin hyvin jelppiä naapuria.

Kiinnitin hänen sanoissaan huomiota kolmeen seikkaan.

Yksi: olin hänelle ilmeisesti vain naapuri.

Kaksi: miksi hänellä oli vuokralainen, jos hänellä meni taloudellisesti niin lujaa? Vuokralainen ei vaikuttanut edes miltään unelmavuokralaiselta, koska tiesin hänen resuavan yökaudet kaupungilla. Marina oli kertonut.

Kolme: Tony äänsi bändinsä nimen­ la hässi, vaikka olin varma, ettei ranskan kielessä sanan aloittava hoo äänny.

– Sitä vain, että alueen arvo laskee, kun talot luhistuvat! Siwa-mummo kailotti.

– Vedä se Rokan sukka päähäsi ja ole hiljaa, sihisin, mutta vain Tony­ kuuli.

Hän virnisti minulle, ja se hymy pelasti koko viikon.

MARINA LUULI KAI ilahduttavansa minua, vievänsä ajatukseni toisaalle, mutta minusta hän ei olisi voinut selvemmin vääntää veistä haavassa. Hän nimittäin ehdotti, että lähtisimme mindfulness-kurssille kylpylään. Hänellä oli kassissaan esitteitä, joita hän ojenteli minulle.­

– Sun pitää päästä irti noista kuvioista­ ja rauhoittua, hän sanoi.

– Sä olit ennen niin rento ja kaikkien raha-asioiden yläpuolella, mutta nyt sä olet kireä ja säteilet huonoa energiaa.

Oli hassua kuulla, että olin ollut hänen mielestään ollut raha-asioiden yläpuolella, kun omasta mielestäni retkotin jossakin kuopan pohjalla.

Istuimme kuntokeskuksen pukuhuoneen­ penkeillä, ja näin syrjäsilmällä, että Pinjan koulu­kaverit olivat jälleen parin kaapin päässä. Tarkkailin puolella korvalla, mitä he puhuivat, mutta tällä kertaa he kuuluivat miettivän, pitääkö­ pullataikinaan laittaa kananmunaa­ ja nousiko taikina yhtä­ hyvin kuivahiivalla kuin tavallisella.

Paw – parents are watching, ajattelin, ja minua hymyilytti.

– Ai kiva, sä suostut! Marina tulkitsi hymyni omalla tavallaan ja oli sitä mieltä, että asia oli päätetty.

Hän ei lainkaan huomannut, että­ kieputin pelästyneenä päätäni, vaan hyppäsi puheenaiheesta toiseen ja ryhtyi kertomaan, miten hän oli joutunut töissä puhutteluun flirttailevasta käytöksestään. Että joku neiti tärpästikkeli oli lirkuttanut laitoksen johtajalle, että Marina suosi ryhmien miehiä ja järjesti näille muka paremmat arvosanat.­ Pahinta oli ollut, että Marina oli arvostellut vanhan sänkykumppaninsa gradun, ja se oli tullut ilmi. Laitoksen johdon mielestä Marinan­ olisi pitänyt ymmärtää jäävätä itsensä niin tärkeässä tehtävässä.

– Ja jos mä oikein muistan, se ei ollut edes hyvä pano! Marina valitti.­

Pinjan luokkakaverit käänsivät taas nopeasti päätään, mistä tiesin, että he kuuntelivat. Muutenkin tuntui kuin Marinan sanat olisivat jääneet soimaan pukuhuoneeseen, ja meistä jokainen mietti elämänsä panoja, olivatko ne olleet hyviä vai  huonoja ja millainen Marinan kokema­ pano oli ollut suhteessa omiin ja miten paljon Marinalla ylipäätään oli ollut niitä, kun hän pystyi vertailemaan.

– Hys, kykenin vain sihisemään, sillä minulla ei ollut asiaan lisättävää. Siitä kun oli ihan hirveän kauan, kun minulla oli ollut mitään sellaista.

Marinan ajatukset ilmeisesti etenivät samoja latuja, sillä hän alkoi­ miettiä, että jos emme menisikään mindfulness-kurssille vaan lähtisimme etsimään kummallekin kunnon miehet.

– Eikä siis mitään tylsiä kunnon miehiä, vaan kunnon kunnon miehet, hän tarkensi ja teki käsillään uhkaavia liikkeitä.

Hänen elehtimisensä sai Pinjan koulutoverit tirskumaan, ja painoin pääni Marinan tyrkyttämiin esitteisiin. Silloin huomasin, että kurssi oli samassa kaupungissa samana­ viikonloppuna kuin La Hache, osasin nimittäin heidän keikkakalenterinsa ulkoa. Kiljahdin innosta.

– Mitä? Marina kysyi.

– Mä lähden siihen mindfulness-juttuun, sanoin nopeasti.

– Huippua! Marina ilahtui.

– Mä maksan, hän jatkoi ja taputti­ minua poskelle.

Minä en ollut huomannut vielä kurssin hintaa, mutta nyt huomasin. Se oli suuri, ja Marina arvasi ajatukseni.

– Tää on sun seuraavien vuosien synttärilahja, sanotaanko viisikymppisiin saakka, hän lupasi.

Enkä minä estellyt, sillä jos hän ei olisi maksanut, minä en olisi voinut lähteä, sillä paperissa vilahtaneet numerot olivat toki pienemmät kuin Pinjan vaihtarivuoden viimeinen erä mutta samaa luokkaa kuin hänen luottokorttilaskunsa tämänhetkinen saldo.

Sitä ajatellen tuntui ihan kohtuulliselta, että sain osani kivasta minäkin.

– Ja voihan siellä kylpylässä olla joku perheenisä, joka on kyllästynyt puhaltamaan kellukkeita lastensa käsivarsiin, Marina pohti.

– Kylpylät on siitä kivoja paikkoja, että ihmiset ovat siellä niin… hän haki sanaa, kunnes keksi: paljaita!

Pinjan koulukaverit ryntäsivät pukuhuoneesta, ja oven takaa kuului heidän hirnuntansa.

– Noi olivat Pinjan kavereita, sanoin­ syyttävästi Marinalle.

– Mitä sitten? hän kysyi.

– Meillä on nyt suurempiakin huolia elämässä kuin kaksi pissistä. Mä olen ennakkotapaus pelehtimisestä opiskelijan kanssa ja sä olet kaikin tavoin kusessa.

– Amen, sanoin, ja nyt monella pukuhuoneen kaapilla liikehdittiin hermostuneesti.

Jatkuu ensi viikolla.