Yksinhuoltajavuosien jälkeen Tuire totuttelee uuteen arkeen Pinja-tyttären lähdettyä vaihto-oppilaaksi Australiaan. Tuiren paras ystävä Marina yrittää kuitenkin vallata kaiken Pinjalta jääneen tilan ja huomion itselleen. Se harmittaa Tuirea, vaikka yksinäisyys välillä kolkutteleekin ja illat kuluvat naapurinmiehen edesottamuksia vakoillessa.

Pinja oli jättänyt minulle­ jumppatossunsa. Ne olivat fuksianpunaiset, ja muistelisin, että ne maksoivat sataneljäkymppiä.­ Kengät olivat lähes iskemättömät, puhtaat ja vain pari kokoa minulle pienet. Kun riisuin tossut jumpan jälkeen, varpaat jäivät hieman koukkuun. Venytin niitä pukuhuoneen lattiaa vasten. Jokainen varvas nitisi­ hiestä ja venyi helpottuneena.

Marina selitti naapuripenkillä aikeistaan maalata olohuoneensa seinä. Hän alkoi riisuutua jumppavaatteistaan niin hitaasti, että ihmettelin­ taas, kuinka hän oli ikinä ehtinyt opiskella tohtoriksi asti.

Ihmettelin myös sitä, miksi hän taas maalasi seinänsä. Marina vaihtoi huonekaluja ja seinän väriä koko ajan. Olin usein hänen seuranaan hakemassa jotakin matonpötkylää tai vaihtamassa lamppua. Marinan sisustuspuuska oli aina maailman tärkein asia, vaikka tällä hetkellä, kun Pinja oli toisella puolella maapalloa, Pinja oli maailman tärkein.

Marina näytti odottavan, että kysyisin jotakin. Kysyin, mitä väriä hän ajatteli.

– Brie, hän vastasi ennen kuin kysymykseni päättyi.

Valkoinen oli valkoinen, ja tiesin jo niin sanoessani, että asiasta ei olisi kannattanut väitellä. Seurasi luento valkoisten sävyjen eroista ja valojen heijastumisista ja mustista valkoisista ja valkoisista mustista, kellertävästä valkoisesta ja harmahtavasta… En ollut tiennyt ihmisten­ kulkevan maalikaupoissa juustot ja kananmunat käsilaukuissaan.

Kun Marina oli saanut irrotettua toisen jumppakenkänsä jalastaan, hän alkoi rullata sukkaa alaspäin. Minulla­ olivat jo arkisukat ja farkut jalassa. Vetoketju solahti kiinni urputtamatta­ – olin käynyt ahkerasti­ jumpassa. Kiskaisin paidan päälleni ja nostin repun selkään, kiristin hihnoja kuin koululainen.

– Onko vehnäjauho sun mielestä valkoista vai kellertävää? Marina kysyi.

– En mä tiedä, sanoin kärsimättömästi.

Marina terästi katsettaan.
– Sä et käynyt edes suihkussa. Miten sulla voi olla kiire, kun Pinja on poissa?

Tämä oli hänen vakiokysymyksensä: miksi tein asiat kuin ennenkin, vaikka Pinja oli lähtenyt?

En pitänyt siitä, että hän muistutti minua yksinäisyydestäni.

– Mun pitää käydä työpaikalla, mutta tavataan sitten Perryssä, minä­ sanoin.­
– Mullakin on sulle asiaa.

Hän ei kiinnittänyt huomiota siihen, että painotin mullakin-sanaa vaan näytti vain nyrpeältä, kun maaliasia tyssäsi näin.

– Voisit säkin maalata sun seinät joskus, hän valitti.

– Vaikka goudalla! ehdotin, mutta häntä ei naurattanut.

Emme usein olleet asioista eri mieltä – tai ainakaan ääneen emme­ olleet. Monesti oli kai niin, että Marina vei ja minä seurasin tai sitten vetosin Pinjaan, jonka äiti olin ollut kuusitoista vuotta, joista neljätoista yksinhuoltaja.

– Perry tunnin kuluttua! varmistin ovensuusta.

PAGESSA EI OLLUT paikalla kuin Masa, pomoni. Hän murahti jotakin epäselvää nähdessään minut ja veti huoneensa oven kiinni. Kahvia ei ollut keitetty, joten latasin pannullisen; ilmainen kahvi oli aina kotiinpäin. Joskus nappasin vessasta mukaani rullan paperia. Ei se minusta suuri rikos ollut.

Masa oli ollut viime aikoina niin pahalla tuulella, että oli syytä pysyä poissa hänen reitiltään. Paras työkaverini ja ystäväni Jonne sanoi, että Pagessa meni huonosti, mutta en halunnut uskoa sitä.

Jonnella oli pienet lapset ja suuri asuntolaina, joten ymmärsin hänen­ pelkonsa. Vakkarina hän tosin­ putoaisi minua korkeammalta, jos Pagelle kävisi huonosti. Itse olin jo tottunut huutelemaan täältä perunakuopan pohjalta ja nyhjäämään tyhjästä.

Olin sitä paitsi elämäni aikana oppinut, ettei kaikkiin asioihin voinut vaikuttaa, vaan elämä tuli ottaa vastaan sellaisena kuin se annettiin.
Jos lentokone oli myöhässä (tätä tapahtui minulle melko harvoin, koska pääsin reissuun kerran sadassa­ vuodessa), en voinut patistaa kapteenia painamaan kaasua. Tai jos taksi juuttui ruuhkaan (tämäkin­ oli aika huono esimerkki, koska en ajanut taksilla paitsi joskus Marinan siivellä), en voinut hyppiä autojen konepeltejä pitkin päästäkseni määränpäähäni.

Tein silti töissä parhaani, ja vaikka Marina joskus piti minua saamattomana, olin koko ajan täydessä touhussa. Kotona keittiönpöytä tulvi aina piirustuksiani ja maalauksiani. Pinjakin moitti minua höyryämisestä joka suuntaan.

Ikävä purskahti varoittamatta, kun muistin Pinjan. Ajattelin tyttöstäni siellä kaukana merten ja vuorten takana ja mietin taas, miten­ hän pärjäsi ja mitä hän parhaillaan teki. Kuuntelisiko hän minun­ tekemääni CD:tä, katselisiko kuviamme, ikävöisikö kotiin?

Kun Pinja oli päässyt perille, hän lähetti Iirolle ja minulle yhteisviestin, että perillä. Sanan perässä oli varmaankin hymynaama, jota antiikkinen­ puhelimeni ei tunnistanut vaan näytti vain pienen laatikon. Toivoin, että laatikko oli hymynaama,­ vaikka saattoihan se olla vaikka delfiini tai sydän.

Iiro oli laittanut minulle Pinjan viestin jälkeen viestin ja kysynyt, olinko ok. Vastasin ok, mikä oli tyypillisintä viestintää eksän ja minun välillä. Olin silti ilahtunut, kun hän kysyi kuulumisia. Ihan kuin hän olisi välittänyt.

– Tuletko käymään täällä, Tuire?

Tuollaiset kysymykset tuollaisella äänensävyllä pomon huoneen ovensuusta olivat pahoja. Vaikka kuinka esitin, etteivät Pagen mahdolliset huolet painaneet meikäläistä, jäätävä sormi kulki selkärankaani pitkin.

– Totta kai, inahdin.

Haistoin, että jumpassa vuodatettu hiki alkoi taas virrata iholla, ja sekin­ harmitti, etten ollut viitsinyt laittaa rintaliivejä. Minulla oli melko pienet rinnat, enkä aina jaksanut laittaa liivejä jumpan jälkeen.

Nyt tuntui lievästi siltä kuin dödö­ olisi pettänyt. Jäin Masan huoneen ovelle, ettei hän haistaisi.

Hän itse oli aina siisti, tukka vesikampauksella­ ja vanhanaikaiset liivit paidan päällä. Pikku­jouluissa soitettiin hänen­ valitsemaansa Beatlesia ja John Lennonia sekä isänmaallisia lauluja. Kutsuimme häntä hänen selkänsä takana­ sota-Masaksi, koska hän oli lukenut kaiken toisesta maailmansodasta sekä­ tietenkin Suomen taisteluista. Hänen seinällään oli juliste Tuntematon sotilas -leffasta vuodelta 1955, ja nähdessäni julisteen muistin taas naapurini Siwa-mummon, joka väitti omistavansa alikersantti Rokan sukan.

Masa näytti vaivaantuneelta – nyt tulisi takuulla kenkää.

Kiitin mielessäni Iiron hyvää työpaikkaa ja sijoituksia sekä vakavaraista Pirre-vaimoa. Heillä olisi rahaa pitää huolta Pinjasta, jos minulle­ kävisi huonosti. He voisivat ottaa Pinjan asumaan kolmikerroksiseen kivilinnaansa, mistä Pinjalle voitaisiin osoittaa oma kerros omine kylpyhuoneineen. Pinjan ei tarvitsisi enää kipittää pihan­ poikki Tuulentien yhteissaunaan, joka saattaisi nousta kaupunginmiesten koneen kauhaan milloin vain…

Ehdin miettiä Masan ovella senkin, että olin maksanut jumppakortin tästä kuusta ja että voisin pyytää taas vanhalta opiskelukaverilta kannensuunnittelutöitä, vaikka hän ei ollut niitä tyrkyttänyt minulle­ vähään aikaan. Häntä kuulemma nyppi se, etten koskaan saanut kirjailijan nimeä kanteen kerralla oikein.­ Olin pienestä saakka ollut hieman lukihäiriöinen – toisin kuin onnekas lapseni, jolle kielet olivat aina olleet helppoja.

Ajatukseni ehtivät siis käväistä jopa uudella mantereella, silittää mennessään söpöä kengurua äitinsä pussissa ja maistaa mansikoita, joilla Pinja oli herkutellut Australian-äitinsä Katen kanssa, ennen kuin pomo sai suunsa auki:

– Sinähän olet tavannut minun vaimoni Kaisan?

Nyökkäsin epävarmana. En ollut tiennyt, että potkuja jaeltiin selittämällä ensin perhesaaga.

– Kaisa on käynyt joskus pikku­jouluissamme, muistelin.

– Kyllä! Masa ilahtui ja alkoi sitten selittää, miten Kaisalla oli vireillä­ hauska kettutarina, joka kaipaisi kuvittajaa, ja he olivat yhdessä­ ajatelleet minua. Kaisa oli kuulemma tykännyt niistä terriereistä, jotka olin tehnyt eläin­kaupan mainokseen…

En ollut mielestäni mitenkään ihmeellinen piirtäjä, mutta nautin tosi paljon väreistä ja siitä, jos sain ilmennettyä haluamaani tunnetta piirustuksellani. Kun Pinja oli ollut pieni, olin piirtänyt hänelle tarinaa pupuista, joiden elämää uhkasi liian antelias pikkutyttö nimeltään Pinja. Tyttö raahasi pupuille ämpäreittäin porkkanoita, ja pupujen masut tulivat kipeiksi…

– Ööö, sanoin.

– Mietittiin siis, kiinnostaisiko sua pitää Kaisan kanssa palaveri ja alkaa suunnitella kettukirjaa?

Ei potkuja! Kettukirja!

– Joo, sanoin heti.

Mietin, miten ehtisin osallistua kirjaan. Projekti saattaisi olla kovinkin­ isotöinen, eikä julkaisemista ollut mitään takeita. Oli kuitenkin paras sanoa Masan ehdotuksille kyllä ja pysyä hänen vaimonsa kanssa väleissä.
Peruutin jo pois Masan huoneesta, ettei hän ehtisi muuttaa mieltään. Sen lisäksi, että Masa oli tunnettu sotaintoilustaan, hän oli tuuliviiri. Huono yhdistelmä pomolle,­ jos minulta kysyttiin.

– Kaisa soittaa sulle jo tänään! Masa huikkaili perääni.

– Sano, että soittaa vasta huomenna. Tänään mulla on tosi paljon töitä! huusin puolestani ulko-ovelta.

PÄÄSTYÄNI PERRYYN OLIN taas hikinen.­ Pagessa jäähtynyt hiki oli noussut pyöräillessä iholle. Sairastuisin tällä menolla.

– Kyllä sä voisit yrittää vähän enemmän, Marina sanoi ja katseli, kun pyyhin naamaani repusta vetämääni­ jumppapyyhkeeseen.

Hän itse oli tullut suoraan jumpasta, tuoksui kukkasilta, eikä siis ollut pyöräillyt tässä välissä viittä kilometriä ja saanut – ta daa – työkeikkaa.
Selitin kuviota tohkeissani Marinalle.­

– Kettukirja, hän maisteli sanaa.

– No, ei se tietenkään kuulosta yhtä hienoilta kuin sun proffajutut, mutta mä olen tosi onnellinen, sanoin­ vähän loukkaantuneena.
– Enkä mä saanut potkuja, vaikka pelkäsin.

– Et kai sä kulje kommandona? Marina kysyi ja katsoi minua häpeilemättä.­

– No, en tosiaankaan, sanoin, mutta vedin paitaa niin, ettei hän huomaisi rintaliivien puuttumista.

Kuuntelin puolella korvalla, miten­ Marina selitti minulle Ilposta, jonka kanssa hän oli ollut treffeillä ja sitten sängyssä. Minusta tuntui kuin olisin kuullut Ilposta ennenkin, mutta koska suhde vaikutti uudelta, en kehdannut kysyä enempää. Muistutin häntä kuitenkin vähän­ ajan kuluttua, että minullakin­ oli asiaa, kaivoin repustani­ paperin ja ojensin sen Marinalle.­

Olin kopioinut paperin täyteen kummallisia kirjainyhdistelmiä ja merkkejä.

– Mitä nämä oikein ovat? kysyin ja napautin kynnelläni ensimmäistä riviä.
Marina kumartui tutkimaan lappusta.

– Mä olen lukenut Pinjan Instagramia ja Twitteriä, ja se kirjoittaa siellä näin.

– Nämä muut mä tunnistan, mutta en tätä TSÖRK TSÖRK, Marina­ sanoi.

Katsoin häntä ihaillen. Tsörk tsörk oli minun keksimäni, koska siltä Pinjan salakieli kuulosti: ”DND, F2F, IDD, any1, blox, Aws, L8er, BTW, cba, kthxbye, paw SOZ…”

Ja välissä tietty ihan tuttujakin sanoja englanniksi ja joitakin erikoismerkkejä, joita etsin itsekin joskus tietokoneeltani niitä aina löytämättä.

– Mistä sä tiedät nämä? Kuka sua on opettanut?

Marina nauroi härnäävästi.

– Eivät takuulla kirjoita tenttivastauksiin, että aws ja any1! väitin.

– Kaikkea sitä kumminkin oppii, Marina vastasi rauhallisena.

Hänen itsevarmuutensa oli ällistyttävää. Päätin testata häntä ja osoitin sormellani cba:ta.

– Toi on kyllä paha, Marina nikotteli.­

– Mutta se voi olla can’t be arsed.

– Eli mitä? kysyin.

Minä en tosiaankaan ollut hyvä enkussa.­

– Ei pysty tai jotain sellaista.

Hän oli melko vakuuttava. Osoitin DND:tä.

– Kaikki ton tietää. Don’t disturb!

– Miksi Pinja noin ilkeästi sanoisi?

– Kirjoittiko se sulle noin?

En vastannut vaan testasin vielä yhdellä: paw.

Nyt Marina näytti surulliselta. Hän otti voimaa lasistaan.

– Äh, mä toivoin, ettet olisi kysynyt tota, pikku-tsörkki! hän sanoi lempeästi.

– Antaa kuulua vain, sanoin.

Minä olin nainen, joka oli melkein saanut kenkää. Kestäisin mitä vain.

– Se on että parents are watching.

Menin hiljaiseksi.

– Varmaan se myös suojaa sulta päivityksiään ja kuviaan, Marina sirotteli­ suolaa haavoihini.

– En mä ole edes sen Facebook-kaveri, myönsin.

Vaikka minä kärsin sadan vuoden yksinäisyydestä, tiesin, että Pinja ei.

– Tuskin se on edes Facessa, Marina­ lohdutti, vaikka kyllä Pinja oli. Näin hänen profiili- ja taustakuvansa.

– Se on nykyään mummotunneli.

– Pappatunneli, tuhahdin, sillä isäni tykitti sinne päivityksiä täysin holtittomasti.

– Mä luulin, että toi paw olisi joku söpö tassuhomma, sanoin hiljaa, vaikka tiesin hyvin, ettemme olleet Pinjan kanssa kovin läheisiä.

Jo neljävuotiaana hän veti huoneensa oven kiinni ja sanoi haluavansa olla rauhassa.

Pieni hymy palasi kasvoilleni muistaessani pikku-Pinjan, ja selasin Instagramista esiin kauneimman kuvan hänestä. Hän halasi siinä jotakin pörheää eläintä ja oli ruskea ja kaunis ja hyvinvoiva.

– Kuka toi nainen on? Marina kysyi Pinjan kylkeen liimautuneesta naisesta, joka oli myös kaunis ja hyvinvoiva ja jonka kaulassa oli samanlainen­ koru kuin Pinjalla.

Siristin silmiäni korulle.

– Se on Kate, mutisin.

– Pinjan Australian-äiti.

– Onpas näyttävän näköinen muija! Marina kehaisi.

KUVITUSTYÖSTÄ ja potkujen välttämisestä tullut ilo oli tiessään, kun palasin illalla Tuulentielle ja avasin aution kotini oven. Olohuoneen seinä oli kaukana briestä, eikä sitä ollut jääkaapissakaan.

Käperryin mummin virkkaamaan huopaan, laitoin silmälasit nenälleni ja katselin sohvalla kokkiohjelmia, joista tuli kamala nälkä.

Tonyn talossa olivat kaikki valot päällä. Sammutin oman lamppuni ja siirryin naapurinpuoleiseen ikkunaan.­ ­

Joskus olin harkinnut kiikareilla katselua, mutta pelkäsin sitä, että kiikarin linssi välähtäisi ja paljastaisi minut. Se olisi noloa ja tietenkin kaiken vielä alkamattoman loppu. Onneksi minulla oli silmälasini, ja vaikka Tonyn talo oli omenapuiden katveessa, näin melko suoraan hänen keittiöönsä.

Ihmeekseni Tony tarjosi vuokralaiselleen ruokaa. Vuokralainen istui tyynesti Tonyn ruokapöydän ääressä ja odotti, että Tony palveli häntä. Törkeää, tuhisin. En ikinä ottaisi vuokralaista, jos sitä pitäisi passata!

Olin ehtinyt jo miettiä, että kohentaisin­ alamaissa soutelevaa talouttani­ ottamalla Pinjan huoneeseen jonkun opiskelijan, mutta toistaiseksi idea oli kaatunut Marinan vastustukseen ja muutamaan epämukavuusseikkaan kuten suihkun puutteeseen.

Taas Tony pomppasi pöydän äärestä­ ja haki jotakin vuokralaiselle. Toivo asetti käsivartensa niskan taakse ristiin, odotti ruokaa ja keikkui tuolilla.
Keikkui tuolilla!

Meillä se oli ollut kiellettyä, ja  isä oli laittanut minut jopa liimaamaan ruokapöydän tuolit uudestaan, koska niiden liimaukset olivat muka höltyneet keikkumisestani.

Isä opetti minut säästäväiseksi ja senkin isä opetti, ettei mitään saanut ilmaiseksi. Siinä he olivat Marinan kanssa samaa mieltä: ilmaisia­ lounaita ei ollut, vaan kaikesta piti varautua maksamaan.

Minun isäni opetti minut ihan toisella tavalla kuin Iiro oli opettanut oman tyttärensä: Pinja oli saanut kaiken, mitä keksi toivoa, ja enemmänkin. Eikä Pinja olisi tehnyt päivääkään töitä, ellen minä – ja tässä kohtaa röyhistin rintaani – olisi pannut häntä osallistumaan kotitöihin. Eipähän tarvinnut hävetä,­ että olisin lähettänyt maailmalle avuttoman prinsessan!

Tony näytti ottavan jääkaapista kaksi kaljaa ja ojentavan toisen Toivolle.

– Höh! puuskahdin ääneen.

Samalla, kun vahtasin naapuriani, tarkistin Pinjan sosiaaliset mediat:­
Instassa oli kuva koulutalosta, jonka edessä Pinja seisoi koivet ruskeina.
Facebook: Hän oli vaihtanut profiilikuvakseen toisen silmänsä, joka oli samanvärinen kuin minun. Taustakuvana oli edelleen kuva hänen­ lentolipustaan. Muuta en päässyt näkemään.

Tuijotettuani tyttäreni silmää keksin, että silmämme olivat vihreät kuin sinihomejuuston täplät. Mietin, kertoisinko oman juustohuomioni Marinalle, mutta päätin jättää väliin. Hän vaikutti nykyään vähän Pinja-allergiselta.

WhatsAppin Hyttyset-perheketjussamme – Hyttynen oli Pinjan ja Iiron sukunimi – oli edelleen viimeisenä minun viestini parin päivän takaa: ”Miten menee muru?” Pinja ei ollut vastannut siihen.
Twitterissä oli taas sitä tsörk tsörk -kieltä ja risuaitaa ja nuolta ja viivaa ja miukumaukua… En käsittänyt siitä mitään. Mutta ilokseni bongasin sieltä blogin osoitteen. Pinja oli perustanut blogin!

Klikkauduin pinjaussie.comiin.

Jo ensimmäinen päivitys sai minut­ nielemään kateuden katkeria kyyneliä.
Pinja piti blogiaan englanniksi, ja vaikka olin iloinen, että lapseni osasi kirjoittaa niin taitavasti ja vieläpä vieraalla kielellä, mustasukkaisuus pisteli sieltä täältä enkä tosiaankaan ymmärtänyt kaikkea, mitä hän kirjoitti.

Murjotin hetken sitä, etten ollut itse päässyt vaihto-oppilaaksi. Tiesin kyllä, että vesilaitoksella uransa tehnyt isäni ei olisi ikinä pystynyt kustantamaan mittarinlukijan palkallaan reissuani. Olisinko edes uskaltanut­ lähteä? Olin huomattavasti Pinjaa arempi.

Toinen mustasukkaisuuden aalto loiskui ylitseni Pinjan hehkuttaessa äitinsä kokkaustaitoja. Hän kutsui Katea jo momiksi, vaikka oli ollut naisen katon alla vasta vajaan kuukauden.

Kiukku huljui sisälläni lukiessani, millaista barbequeta Kate oli minäkin iltana tiristänyt grillissään. Salaatit olivat herkullisia ja tuoreita, ja koko ajan soi Kylie Minogue,­ joka oli yllättäen Pinjankin lempiartisti. Kuinkas sattuikin! Löin koneen kiinni ja soitin Iirolle.

– Luulenpa, että Pinja on perustanut bloginsa meitä varten, Iiro ehdotti hyväuskoisesti.

– Mä en tajua, miten se voi unohtaa mut niin pian!

– Aloita nyt jokin uusi harrastus tai jatka opintojasi, niin saat muuta mietittävää, Iiro sanoi kuivasti.

– Tsörk tsörk itsellesi.

– Anteeksi kuinka? hän kysyi, mutta ei kuunnellut vastaustani vaan jutteli Pirre-vaimonsa kanssa jostakin kuljetuksesta, jonka pitäisi tulla Saksasta, mutta joka oli ilmeisesti­ myöhässä ja hyvin kallis.

Heidän äänensä kaikuivat heidän upeassa talossaan kuin katedraalissa. Äänet kimpoilivat korkeakiiltoisista kaapinovista ja mitta­tilatuista betonitasoista kymmenen metrin korkeuteen asennettuihin äänenvaimennuspaneeleihin. Sitten äänet kiertyivät takaisin, kolisivat­ kuin hillopurkki olisi kierinyt alas heidän sisäportaitaan.

– Jumalauta! Iiro karjaisi.

– Iiro? kysyin.

Iiro ei ollut ikinä huutanut minulle niin rumasti. Edes katastrofaalisella kylpyläreissulla Iiro ei ollut­ korottanut ääntään, vaikka silloin saattoi olla vähän syytäkin.

– Sori, Tuire, en mä sulle, Iiro mutisi.

Hänen kopea äänensä oli melkein nolo.

En kysynyt, kenelle hän sitten huusi, koska kai se oli selvää. Hän oli huutanut pirteälle pikkuvaimolleen Pirrelle rumemmin kuin hän oli koskaan huutanut minulle.

– Okei, sanoin sellaisella äänellä, että hän voisi selittää asian, jos halusi.

– Mä olin vain sanomassa, että sulta puuttuu uuden sukupolven itsensä tyrkyttämisen energia, Iiro selvensi.

Silloin muistin, miksi hän oli hirveä ja miksi meidän juttumme ei ollut toiminut vaan päättyi neljätoista vuotta sitten kylpylän haaleanpissaiseen­ veteen.­ En ollut käynyt kylpylässä sen koommin. Kloorin­haju sai minut tuntemaan itseni sairaaksi.

Lopetin puhelun saman tien ja tarkistin taas ikkunasta, miten Tonyn ja vuokralaisen ilta eteni. Tirkistellessäni verhon takaa tiesin, etten voinut elää tällaista elämää. Ettei tämä yksinkertaisesti ollut elämää.

En nähnyt Tonyä vaan Siwa-mummon, joka lompotti taloni ohi ja katsoi juuri sillä hetkellä ikkunaani, kun minä katsoin siitä ulos.

– Helvetti! sähähdin ja vedin pääni verhon taakse, mutta ovikello soi jo.

– Sinun lumesi eivät ole sinun tontillasi, Siwa-mummo sanoi.

Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi, soi päässäni vastaukseksi, ja tähyilin, mistä lumista hän selitti.

Kun katselin paljasta pihaa, ihmettelin,­ mistä laulut hiipivät mieleeni – hyräilin koko ajan jotakin. Ehkä laulujen ilmaantuminen elämääni tarkoitti sitä, että olin lähentymässä­ erästä muusikkoa ja päässäni soi lupaavasti. Ajatus ilahdutti minua ja hymyilin ehkä liian viekkaasti Siwa-mummolle, sillä hän alkoi selvittää tarkasti, mihin­ minun tuli kolata lumeni ja mihin hän joutui omansa lykkimään, koska hänelle ei jäänyt tilaa.

Tarkistin taas lumitilanteen hänen­ olemuksensa takaa: pihalla ei ollut mitään. Koko talvi oli ollut niin vähäluminen, ettei kukaan ollut­ tehnyt lumitöitä. Mutta silti minuun meni piru, kun bongasin harmaan läntin varjosta.

– Tony kolasi mun lumet, sanoin.­

Joskus Tony oli auttanut minua lumien kanssa. Se oli totta.

– Miksi? Siwa-mummo kivahti.

– Sinähän olet nuori ihminen ja minä vanha.

Olin armottomasti hiljaa.

– Sinä jaksat tehdä lumityösi, mutta minä en jaksa, hän selvensi.

– Miksi Tony auttaa sinua mutta ei minua?

Hiljaisuuteni soi ainakin minun korvissani. Odotin, että mummo toistaisi äsken sanomansa uudestaan ja muistaisi, että minä tosiaan olin meistä se nuori ja kaunis ja hän vanha ja ruma ja ylpeili Tuntemattoman sotilaan sukalla. En tuntenut häntä kohtaan armoa mutta ei hänkään minua.

– Aion myydä taloni, ja toivon, että laitat pihasi ja talosi myyntikuntoon, hän julisti.

– Hah, miksi laittaisin? Mä en ole myymässä taloani.

– Sinä laitat paikat kuntoon tai minä ilmoitan kaupungille saunasta! mummo kiristi.

Hän tiesi, että suihkuni oli rikki. Pinja-pahus oli paljastanut sen.

– Siitä vain! huusin urheasti ja vedin oven kiinni.

Koko loppuillan Tonyn keittiö pysyi pimeänä, etäältä kuului vain vaimea rummun jytke; tiesin La Hachen keikkakalenterin perusteella, että hän olisi tämän illan kotona.­ Yläkerran ikkunasta kajasti valo, joten ajattelin, että vuokralainen oli lopultakin siellä, missä hänen kuuluikin olla. Puoli yhdeltätoista rummutus lakkasi ja vuokralainen sammutti valon.

Kiltti poika, ajattelin, menee nukkumaan.  Sitten näin Toivon lähtevän talosta. Hän liukui hämärää polkua Tonyn pihan yli portille, ei vaivautunut avaamaan sitä vaan notkeasti kiepsahti sen yli  ja jatkoi matkaansa kaupungin suuntaan.

Yöeläin, tajusin, ja jokin ajatuksessa lohdutti minua.

MARINA EI LOHDUTTANUT. Tavallaan ymmärsin häntä, tavallaan en. Tiesin, että olin laiminlyönyt ystävyyttämme vuosikaudet ja laittanut aina Pinjan etusijalle elämässäni. Mutta olin myös sitä mieltä, että olimme aikuisia naisia nyt ja voisimme jatkaa itsellistä elämäämme niin kuin ennenkin.

Ainakaan minä en kaivannut niin tiivistä yhteydenpitoa kuin Marina. Hän otti minuun yhteyttä koko ajan. Aamulla, päivällä, illalla, yölläkin. Hän tuli lankoja pitkin, hän laittoi tekstareita ja viestejä Facebookissa ja WhatsAppissa, hän kopisteli ovellani.

Ensimmäiset viikot Pinjan lähdön jälkeen ajattelin, että Marina varmisteli, että pysyin ylipäätään hengissä. Mutta sitten olin alkanut vähitellen ymmärtää, että hän halusi­ minusta ympärivuorokautista seuraa. Hän otti nyt päättäväisesti takaisin ne vuodet, jolloin olin ollut yksinhuoltaja ja jättänyt hänet­ yksin baareihin, yksin sydänsuruihinsa, yksin väitöskirjansa kanssa…

Mutta liika oli liikaa.

– Hmmm, kuuntelin aamukahdeksalta hänen aprikoidessaan, laittaisiko hän kynähameen vai vajaamittaiset­ housut ja ballerinat.

– Kun kävelee, kynähame nousee, hän kertoi.

– Siinä on sellainen kuminauha, joka nousee ensin polvien yläpuolelle, eikä siitä tule sitten loppua.

Ehkä parikymmentä vuotta sitten olisi ollut kiinnostavaa miettiä, kuinka korkealle kynähame voisi nousta mutta ei enää. Minulla oli sitä paitsi kiire elämäni ensimmäiseen kirjapalaveriin.

– Mun pitäisi jo mennä, sanoin.

Yritin itse juuri päättää, pukeutuisiko kettutaiteilija ketunväriseen neuleeseen vai mustaan lempivillatakkiinsa. Olin löytänyt Pinjan vaatekomerosta hauskat pantterihousut, jotka ilokseni mahtuivat minulle napakasti. Peilailin pyllyäni lattiasta kattoon ulottuvan vanhan peilin edessä, joka vääristi sääreni riisitautisen käyriksi.

Samaan aikaan kurkistelin ikkunasta, ettei Tony ehtisi lähteä töihin ennen minua vaan voisimme sattumanvaraisesti törmätä tiellä.

– Mä voin viedä sut, Marina sanoi­ ja jatkoi:
– Ehkä toi Sandin villamekko on sittenkin paras… vai onko jo liian keväistä villamekolle…

– Mun pitäisi ehtiä syödä…

– Joo, mä olen alkanut tehdä aamulla­ superfood-pirtelöitä, mutta mä en saa alas kookosöljyä. Se on kuin suksivahaa…

– Älä sitten syö sitä.

Mutta hän jatkoi, että hänellä oli kaappi täynnä chiaa, macaa, spiruliinaa ja chorellaa. Ne piti syödä pois, jos ne oli ostanut, sillä vaikka hänellä oli iso palkka, hän oli rahoistaan­ tarkka tyttö.

Se meitä kai yhdisti, pihiys.

– Nähdäänkö mun töiden jälkeen Perryssä? Marina kysyi.

– Mun työt loppuvat vasta seitsemältä, sanoin arvokkaasti.

Minulla tosiaan oli täysi työpäivä, mikä oli aika harvinaista. Ensin kirjapalaveri Kaisan kanssa ja sitten ihan täysi päivä Pagessa. Sitä paitsi, ajattelin ja pyörittelin pantterin täpliä peilissä, pyllyni ei kohta mahtuisi Pinjan housuihin, jos kököttäisin­ kaikki illat Perryssä.

Marina kuulosti pettyneeltä, mutta kertoi päätyvänsä villamekkoon.

– Se on kuin hyvä ystävä, hän sanoi­ lämpimästi ja ajattelin hänen tarkoittavan minua.

– Lämmin ja luotettava. Sellainen kokovartalohali.

Ja sillä sekunnilla annoin hänelle anteeksi sen, ettei hän ollut kuunnellut sanaakaan, mitä sanoin.

Jäin tekemään lumitöitä pihalleni ennen lähtöäni, mikä oli sinänsä mahdotonta, koska lunta ei enää ollut.­ Kiemurtelin hetken aikaa lumentyöntimen­ kanssa pantterihousuissani. Sitten puhdistin ikkunalaudat nenäliinalla ja kannoin portaalle tuodut havut talon taakse. Havuista tuli taas alakuloinen olo: Pinja oli levitellyt havut joulufiiliksissään portaanpieleen.

Paiskasin havut Siwa-mummon puolelle ja hain polkupyörän – Marinaa­ ei kuulunut, vaikka hän oli luvannut kyydin.

Nostaessani jalkaani tangon yli haaroista kuului rits räts. En ollut enää kuusitoista, vaan äitienpäivänä olisin kolmekasi. Ja niin jouduin loikkimaan pantterinhäntä koipien välissä sisälle vaihtamaan vanhat kunnon levikset jalkaani.

Kun astuin ulos, Marina oli saapunut. Ensin olin kiitollinen kyydistä, mutta samassa näin, miten Toivo tuli Tonyn pihasta ja asteli luoksemme.

– Moi, hän sanoi ja katseli Marinaa kiinteästi.

– Moi, sanoi Marina, avasi minulle­ takaoven ja päästi Toivon etupenkille.

Minusta se oli epäreilua. Minä olin Toivoa vanhempikin ja Marinan ystävä.

– Kiitti tosi paljon kyydistä, huikkailin takapenkiltä,­ mutta Marina­ ei tainnut kuulla.

Hän keskittyi ajamiseen, ja ranne­renkaat kilisivät hänen vaihtaessaan vaihdetta. Kilinä­ kuulosti hiljaisessa autossa kuin kirkon­kellot olisivat helisseet. Huomasin hänen päätyneen kynähameeseen, joka todellakin nousi huomattavan korkealle.

Jatkuu ensi viikolla.