Tuiren itkulle ei meinaa tulla loppua, kun tytär Pinja lähtee vaihto-oppilaaksi Australiaan ja 14 vuoden yksinhuoltaja-arki vaihtuu yksinelämiseen Tuulentien mökissä. Paras ystävä Marina haluaa juhlistaa tyttären lähtöä usealla tuopillisella, mutta naapurin ihana Tony sentään vaikuttaa ymmärtävän äidin ikävää. Mutta miksi Tonyn luokse muuttaa uusi vuokralainen Toivo?

Helsinki-Vantaan lento­kentän parketti kiilsi hunajankultaisena. Kun joskus harvoin varasin ulkomaanmatkan, ajattelin ­ensimmäisenä tätä parkettia ja näin itseni kävelemässä sillä kengät kopisten, liitävää matkalaukkua rinnallani kuljettaen.

Parasta matkoissa olikin odotus, se että olisi kentällä, istuisi terminaalin irkkupubissa lähtösiiderillä, ja pian kone nousisi ilmaan. Kaikki olisi vielä ihanasti edessä.

Nyt mikään ei ollut edessä vaan kaikki oli takana. En ollut tullut kentälle lähteäkseni vaan jäädäkseni. Minä olin täällä vain saattamassa.
Minulla ei ollut jalassani kopisevia korkokenkiä eikä vierelläni trendikästä, itsekseen liihottavaa matkalaukkua.

Jaloissani olivat matalat, talven loskissa haaltuneet talvikengät, ja olallani roikkui ­kulunut Marimekko, jonka etu­taskuun olin ängennyt lähtiessäni kaksi pakettia nenäliinoja. Ne oli nyt kaikki käytetty, turistettu täyteen itkuräkää, ja kaksi siistiä pakettia oli muuttunut ­kasaksi läpimärkiä paperitolloja.

– Äiti, sä nolaat mut.

Tätä Pinja oli toistellut siitä lähtien, kun aamulla raahasimme ­hänen kaksi valtavaa, isänsä ostamaa ja siksi supertyylikästä ja ­kovapintaista matkalaukkua taksin peräkonttiin.

Pinja oli pamauttanut taksin oven kiinni eikä ollut kääntynyt katsomaan enää kotiaan. Tytär olisi tuskin edes surrut, jos en olisi ehtinyt kavuta hänen viereensä takapenkille.

Taksi oli vienyt meidät juna-asemalle, mistä olimme tulleet junalla Tikkurilaan. Vantaalla meillä oli ollut treffit Iiron, eksäni kanssa.
Koko junamatkan Pinja oli ­hävennyt minua. Olin voivotellut, muistellut etappeja hänen kuudentoista vuoden pituisesta elämästään ja purskahdellut itkuun. Tikkurilan asemalla hän oli kävellyt kolme metriä edelläni, ja vaikka olin kiidättänyt hänen toista matkalaukkuaan kuin pieni orja, hän ei ollut suonut minulle pienintäkään tasoitusta tai nuivinta kiitosta.

Jos hän ei olisi ollut lähdössä maailman toiselle puolelle kokonaiseksi vuodeksi, olisin läksyttänyt häntä huonosta käytöksestä, mutta nyt vain ulisin ikävääni ja ­pian alkavaa yksinäisyyttäni.

Iirolle Pinja kertoi minun itkeneen koko junamatkan. Tytär valitti, että oli kuulemma tosi hauska lähteä reissuun, kun yksi vain ­porasi.

Iiro oli katsonut minua vaaleat kulmat koholla heilauttaessaan Pinjan pakaasit Audinsa perään ja kysynyt, enkö voisi kerrankin laittaa omia tunteitani sivuun. Että eikö ollut makeeta, kun Pinjalla oli tällainen mahdollisuus.

Iiron kustantama mahdollisuus. Iiron ehdottama paskaidea. Vedin silmät kieroon, kun Pinja ei nähnyt.

Vaikka turha luulo. Pinja ei ­kytännyt minua. Hänen katseensa oli suuntautunut eteenpäin. Hän katseli tulevaisuuteensa, paikkoihin joihin minä en pääsisi hänen kanssaan ja joihin hän ei edes toivonut minua mukaansa.

– Mua odotetaan jo, hän sanoi kärsimättömänä ja huitaisi kohti raitapaitaista naista, joka hääri ­lähistöllä kyltteineen.

Kyyneltenkin läpi näin kyltissä tutun logon – vaihto-oppilasjärjestö oli lähettänyt Pinjalle postia viikoittain viimeisen puolen vuoden ajan, vaikka laskut olivat menneet Iirolle.

– Halataan vielä!, huudahdin ja heittäydyin Pinjan kaulaan.

Yllättäen hän silitti lohduttavasti selkääni.

– No niin, äiti, hän sanoi.
– Kyllä sä pärjäät.

Umpeen muurautuneiden silmä­luomieni takana saattoi liikkua kaksi aivosolua, jotka muistuttivat toisiaan, että Pinja sanoi ­minun repliikkini. Että minun piti vakuuttaa Australiaan lähtevälle tyttärelleni, että kyllä hän pärjäisi.

Vinkaisin jotakin sen suuntaista, ja nyt puolestaan Iiro ilmeili ­minulle.

– Menehän sitten, typykkä, eksä sanoi ja kaivoi taskustaan muhkean lompakon ja sieltä setelitukun.

Hän taittoi rahat nipuksi ja painoi Pinjan kämmeneen.

– Voi kiitos, iskä!

Pinja puristi rahaa nyrkissään ja keikkui isänsä kaulassa kuin olisi kohdannut palvomansa bändin keulahahmon, vaikka Iiro oli ihan tavallinen kolmeseiska niin kuin minäkin ja kaiken lisäksi korni keltaisine farkkuineen.

– Mullakin on sulle jotakin, muistin ja kaivoin Marimekkoa.

Hunajaiselle parketille plopsahteli märkiä papereita, mutta Pinja oli nyt kohteliaasti hiljaa.

Ojensin hänelle ylpeänä CD-­kotelon, jonka kanteen olin leikellyt ja liimannut valokuvia hänen elämästään ja minustakin.

– Levy? Pinja tunnisti ja käänteli koteloa.

– Mä äänitin sinne kaikkea, ­mistä sä muistat meidän elämän, sanoin

– Niitä lauluja joita mä lauloin sulle kun sä olit pieni ja sellaisia Suomeen liittyviä lauluja, pari pientä kansanlauluakin, ihan hassuja, ja tämän päivän artisteja, ­kuten Anna Puuta ja Cheekiä.

Lauloin vähän Annaa:

– Olen kasvanut kiinni maahan / lapsuuden maisemaan.

Pinja katsoi minua hölmistyneenä, sitten vilkaisi taas lähistöllä ­levottomana liikehtivää vaihto-­oppilaiden ryhmää. Hän tunki levyn reppuunsa, jonne olin pakannut ­hänelle evääksi karkkia ja voileipiä.

– Mä en tiennyt, että sä osaat tehdä tällaista, äiti, Pinja sanoi nostaessaan repun selkäänsä.

– Tai niin kuin viitsit.

– Totta kai viitsin!, nauroin ­hämilläni.

Iiro kuunteli meitä tarkasti, ja Pinjan sanat saivat minut kuulostamaan vähän siltä kuin olisin superlaiska tai kykenemätön äidiksi.

– Tai että sulla on aikaa… 

– Höpö höpö nyt, keskeytin, ja ensimmäistä kertaa toivoin, että hän olisi jo mennyt.

– Soita heti, kun olet perillä.

– Kyllä tekstari riittää, Iiro sanoi.

– Ei riitä!, huusin Pinjan jälkeen, mutta hän ei katsonut enää taakseen.

SAIN PINJAN PARIKYMPPISENÄ, kesken opiskelujen. Hän oli Iirolle ja minulle yllätys, mutta toisaalta olimme niin nuoria ja umpirakastuneita, että tuntui kuin Pinja ­Elisabeth olisi ollut hyvinkin harkittu juttu.

Heittäydyin äitiyteen joka solullani. Yhtäkkiä minusta oli mahtavaa olla äiti. Äiti! Imetin lastani niin, etten voinut piipahtaa lähikaupassa puoleen vuoteen, ja ­ensimmäisen yön olin hänestä erossa, kun hän oli kaksi ja me lähdimme Iiron kanssa viikonlopuksi kylpylään.

Se viikonloppu katkaisi Pinjan ja minun välisen napanuoran – mutta myös Iiron ja minun välit.

Pinja oli lapsena hyvin pieni ja hyvin vaalea. Minä itse olin tumma ja keskikokoinen, eikä kukaan ­sanonut lastani näköisekseni.

Pinja roikkui neuvolan alakäyrillä, ja vaikka hän söi normaalisti, hän ei vain kasvanut. Iiron suvussa oltiinkin kuulemma pitkään kitukasvuisia, mutta sitten hujahdettiin yhdessä yössä. Iiro itse oli parimetrinen, ja Pinja ponkaisi rippikesänään minua päätä pidemmäksi.
Tuosta vain.

Pinjan kanssa kaikki tapahtui tuosta vain. Puolitoistavuotiaana hän alkoi yhtäkkiä puhua kokonaisia virkkeitä ja kantoi itse vaippansa roskikseen.
Hän opetteli yksinään lukemaan neljän vanhana ja kouluunkin hän meni ensimmäisenä päivänä ilman minua. Hiivin perässä puskia pitkin kameroineni, jotta näkisin, että tuolla se nyt menee…

Paras ystäväni ja Pinjan kummitäti Marina ihmetteli valitustani ja kysyi, eikö ollut hyvä, ettei lapsi ­ollut takertuja, varsinkin kun olin ollut lapsen yksihuoltaja melkein koko ajan. Mutta ei, liian itsenäinen lapsi ei ollut minusta hyvä.

Eikä ollut hyvä, että Pinja lähti vaihto-oppilaaksi. Eikä varsinkaan niin kauas.

Katsoimme Iiron kanssa, miten Pinja otti paikkansa vaihtarien remmistä ja alkoi jutella pojan kanssa, jolla oli kitara selässä. Näytti kuin he olisivat tunteneet toisensa aina.

– Tuo tyttö pärjää, Iiro sanoi ­ylpeänä.

– Eikö sinun tule ikävä? kysyin ja tuijotin raakalaista kutiavin silmin.

Silmiäni hiersi, sillä jos on itkenyt tarpeeksi kauan, kyynelet loppuvat ja silmiin sattuu.

– Varmaan voi joskus olla orpo olo, Iiro myönsi, mutta muistutti, että oli elänyt Pinjasta erossa ­neljätoista vuotta, joten hän oli tottunut.

Iiro sai sen kuulostamaan syytökseltä minua kohtaan. Ihan kuin minä olisin kiljuen häätänyt hänet pois lapsensa luota, vaikka totuus oli se, että Iiro jätti minut. Jätti ­yksinäni kylpylän pihalle kasseineni ja märkine uimapukuineni.

Eromme oli yllättävä, eikä se seurannut pitkiä riitoja. Me emme oikeastaan olleet riidelleet ikinä. Ei ennen eroa eikä eron jälkeen.

Minä en pitänyt riitelystä, olin ainoa lapsi ja ankaran isäni kasvattama; äiti kuoli kun olin kymmenvuotias. Lapsuudenkodissani ei ollut riidelty, eikä meillä.

Puhuin Pinjalle Iirosta aina kunnioittavasti, vaikka Iiro mielestäni hemmotteli Pinjan pilalle ja paikkasi rahalla ja roinalla sen, ettei ­ottanut tyttöä usein luokseen.

Pari vuotta sitten Iiro meni naimisiin. Iiron vaimo oli minua kymmenen vuotta nuorempi. Oikein nätti ja reipas. En tiennyt tarkkaan, mitä Pirre teki työkseen ja mikä se oli naisiaan, mutta Pinjan mielestä Pirre oli ihana.
Heillä oli kuulemma aivan ­samanlainen maku, he olivat ­samankokoisia ja -näköisiä, ja kun Pinja meni Pirren kanssa kauppoihin, takaisin tultiin viidentoista nyssäkän kanssa.

Me elimme Pinjan kanssa eri ­yhteiskuntaluokissa. Pinja oli rikas ja minä köyhä. Pinja eli isänsä ­rahoilla, minä nitkutin pienellä palkallani.

– Haluatko sä kyydin Vantaalle? Menetkö sä kotiin?

Nyökkäsin. En ollut vielä ajatellut, mitä tekisin, kun Pinja oli lähtenyt. Oli kuin elämää ei sen jälkeen enää olisi.

Mietin Tuulentien-taloani reilun sadan kilometrin päässä lentokentältä ja näin silmissäni aamupalatarpeemme keittiön suurella pöydällä, joka oli myös minun piirustuspöytäni. Muistelin, olinko ­pedannut sänkyni ja voisinko ­sukeltaa suoraan lakanoihin.
Tuntui etten jaksaisi siirtää edes päiväpeittoa sivuun.

– Etkö sä voisi ajaa mua kotiin?

Katsoin Iiroa anelevasti kirvelevillä silmilläni, mikä ei ollut kovin helppoa.
Tuntui, että junamatka ja selviytyminen asemalta kotiin menivät yli sietokykyni. En takuulla selviäisi niistä, putoaisin junan ja asemalaiturin väliin ja junan renkaat muussaisivat minut sotkuksi ja…

– Enhän mä voi ajaa keskellä työpäivää melkein kolmeasataa ­kilometriä huvikseni. Kai sä käsität, että jo tämä keikka oli ylimääräistä ja mun päivä venyy ainakin kaksi tuntia? Tällaiset pyynnöt, että heitätkö sä mut kotiin, pitää, Tuire, pyytää ajoissa, ymmärrätkö sä sen?

Nyökkäsin apeana.

– Oli ajattelematonta pyytää kyytiä, myönsin, vaikka olisin ollut hyvin hämmästynyt, jos Iiro ei olisi tullut lentokentälle saattamaan ­ainoaa lastaan.

– Kyllä mä pärjään, sanoin vielä niin kuin Pinja oli minulle luvannut.

– Joo, sä olet aina ollut reipas tyttö, Iiro kehui ja raaski uhrata kiireisestä bisnesmiehen aikataulustaan sen verran, että nakkasi minut Tikkurilaan.

Moikkasimme toisiamme huolimattomasti joidenkin rakennustellinkien varjossa. Sitten laahustin katsomaan, koska seuraava pohjoisenjuna menisi.

TUULENTIE OLI umpiperä. Aina meillä käydessään Marina kysyi, miksi en muuttanut helppoon ja remontoituun kerrostalokolmioon, jossa olisi edes suihku – meillä kun ei ollut.

Marina itse asui keskustan kivitalossa, mistä oli hänen työpaikalleen kivenheitto. Hän oli taloustieteen professori, mikä oli liikaa joillekin baarituttavuuksillemme, ja niinpä hän esitteli itsensä kosmetiikan myyntikonsulttina. Lancômen kuitenkin.

Välillä minua hirvitti hänen hurja maineensa – hän saattoi bilettää opiskelijoidensa kanssa – mutta toistaiseksi hän oli selvinnyt seikkailuistaan kuivin jaloin.

Minä itse olin graafikko. Tai ­oikeastaan en ollut ihan valmis graafikko, sillä Pinjan synnyttyä opinnot olivat jääneet, ja sitten kun olin yrittänyt jatkaa koulua, siellä oli eri meininki ja koneet ja ohjelmat muuttuneet ja kaikki oli tosi kummallista. Yhtäkkiä piti osata esimerkiksi verkkopuoli, vaikka ­kukaan ei neuvonut mitään.

Viisi vuotta sitten pääsin onnekseni oppisopimuksella sivunvalmistukseen keskittyvään yritykseen, ja Pagessa olin saanut jo pitkään vääntää ruokakaupan mainoksia ja vaatekaupan nettikatalogeja. Osasin erityisesti piirtää iloisia eläimiä, ja eläimeni olivatkin Pagen myyntivaltti.

Viimeisen vuoden aikana minulle ei kuitenkaan ollut riittänyt töitä kuin pariksi viikoksi kuukaudessa. Olin myös tietoinen siitä, ettei ­pomoni, sota-Masa, ollut koskaan vakinaistanut minua. Juttu harmitti aina kun sen muistin.

Iiro ja Marina tolkuttivat minulle, että minun pitäisi pitää elämässä paremmin puoliani, ja he olivat kai siinä ihan oikeassa. Minä unohdin kulkea kyynärpäät edellä. Saatoin jäädä piirtelemään tuntikausiksi…

Mutta minulla oli romanttinen, hiukan rapistuva puuomakotitalo, alhaalla tilava olohuone ja keittiö ja ylhäällä kaksi makuuhuonetta. Ja ­minulla oli omenapuupiha ja vain kaksi naapuria: ärsyttävä Siwa-mummo ja ihana Tony, jonka rumpujen ääni kaikui öisin tien toiselta puolelta.

Kiersin avainta kotini lukossa seisten rappujen sillä laudalla, joka ei ollut katkennut. Potkin kuistilla kengät jalastani ja kapusin suoraan yläkertaan, omaan makuuhuoneeseeni vain vilkaisten Pinjan huoneeseen, jonka sänkyä hän ei ollut näemmä ehtinyt pedata. Äidin tyttö, ajattelin ja sukelsin pehmeisiin lakanoihin, vedin peiton ylitseni ja purskahdin itkuun.

Minussa oli sittenkin vielä kyyneliä jäljellä.

OLI MYÖHÄINEN ILTA, kun nälkä iski ja laskeuduin keittiöön katsomaan, mitä jääkaapissa oli.

Aamupalatarpeemme olivat edelleen pöydällä, ja voi oli niin epäilyttävää sotkua, että se piti heittää pois. Narskuttelin kuivunutta leipää ja katselin pihalle: omenapuut ja marjapensaat olivat takatalven heittämän lumen alla.

Mutta kun laskin, että Pinja olisi poissa, kun lumi sulaisi, kun tulisi kevät ja kesä ja syksy ja uusi talvi uusine lumineen, vavahdutti suru taas kroppaani ja tärisin kuin ­minuun olisi iskenyt neljänkymmenen asteen kuume.

Kaivoin kännykän esille toivoen, että Pinja olisi laittanut viestin ­ennen koneen nousua – hänhän lentäisi vielä monta tuntia – mutta näytöllä keikkui vain neljä viestiä Marinalta.

Ensimmäisessä viestissä ystävälläni oli vielä rahtu myötätuntoa. Että olipa kurjaa, kun Pinja lähti ja olin jäänyt yksin.

Toinen viesti kysyi jo, eikö toisaalta ollut mahtavaa olla lopulta itsekseen, kun olin yksinhuoltanut lasta neljätoista vuotta.

Kolmas viesti oli loukkaantuneelta Marinalta, joka ihmetteli, miksi en ollut vastannut kahteen edelliseen ja lähtisinkö hänen kanssaan Perryyn nyt kun saatoin olla huoletta niin pitkään kuin halusin.

Neljännessä viestissä raivotar kiljui, miten hän oli odottanut tätä hetkeä, Pinjan lähtöä, seitsemäntoista vuotta raskausaika mukaan laskien, eikä aikonut antaa minun rypeä itsesäälissäni.

Että hän oli jo tulossa.

Samassa pamahti autonovi ja ­ulkoraput harpottiin ylös. Toivoin, että ovi oli jäänyt valelukkoon eikä minun tarvitsisi nousta avaamaan.

Ei tarvinnut: Marina käveli keskelle olohuonetta korkokengät ­jalassaan ja kassi kilisten.

– Ensin pelastetaan noi sun ­silmät!, hän sanoi ja alkoi kaivaa repun kokoista käsilaukkuaan, joka maksoi enemmän kuin kuukauden ruokaostokseni.

SE ILTA MENI Marinan piikkiin. Hän huitaisi kädellään, kun mutisin, ­että maksaisin seuraavat bileet.

– Tätä on kuule odotettu niin kauan, että mielelläni kustannan, hän sanoi.

– Mitä on odotettu?, kysyin ja katselin ympärilleni:

Perryssä ei ollut mitään mainitsemisen arvoista. Oli tavallinen arki-ilta, vähän porukkaa liikkeellä, edes jättiscreeniltä ei tullut peliä, joita joskus toljotin Marinan seuraksi, vaikka en erottanut kiekkoa tai palloa ruudulla, koska en halunnut lähteä baariin silmälaseissa.

– No, sitä että sä viimeinkin voit tulla ja mennä mun kanssa vapaasti!

Marina pöyhi isoa, punaista tukkaansa, joka oli aina huolella laitettu. Vaikka hän kävi joskus kanssani jumpassa, tukka pysyi silloinkin liikkumatta hänen kapeiden, kauniisti meikattujen kasvojensa ympärillä. Muutenkin hän oli pakkaus, josta miehet saivat harvoin silmänsä irti.

Toki tiesin, että Marina oli odottanut minun vapautumista. Hän oli ollut kärsivällinen kuunnellessaan aikoinaan kaikki puklu- ja kakka­jutut.
Hän oli ollut todella pitkämielinen sietäessään kaikki ne kerrat, kun peruin menomme vedoten korvatulehdukseen, lapsenvahdin ohareihin tai ihan vain siihen, että olin väsynyt tai peeaa, koska lapsen kanssa elämiseen menivät kaikki rahat – eikä ikinä riittänyt, vaan ­aina Iiro avusti runsaskätisesti.

Marina pamautti uudet tuopit pöytään.

– Teillä piti aina puhua lapsi­suodattimella, kun Pinja oli koko ajan siinä.
Marina työnsi uuden juoman eteeni, vaikka vanhakin oli melkein koskematon ja maistui kuralta.
– Ja aina piti kysellä, miten koulussa oli mennyt ja oliko ollut ­kokeita, ja se vain ynisi, että ­emmäätiiä ja ihanhyvinkai. Argh!

– Tosi kurjaa, että sulla oli meillä noin ikävää, mutisin.

Ihmettelin, miten paljon hänessä oli patoutunutta kiukkua.

– Älä viitsi! Taatusti sustakin on helpotus, kun saat koko vuoden kantaa huolta vain itsestäsi. Sä olet ollut niin älyttömän hyvä äiti, ettet ole muistanut itseäsi vuosikausiin!

– Mä olen ollut älyttömän huono äiti, sanoin ja olin kertomassa, ­miten Pinjalla oli lapsena usein ­risat sukkikset enkä yhtenäkään keväänä muistanut kylvää rai­ruohoa ja synttäreille ostin valmiskakun…

– Hei, mä en kuuntele tota paskaa enää!

Marina oli aika hiilenä. Tuntui, että koko seitsemäntoista vuoden kauna purkautui nyt, ja minun oli vain kestettävä se. Huitaisin ensimmäisen tuopin kerralla alas.

Ummistin silmäni ja laskin kulaukset. Kaksikymmentäkahdeksan.
Vähän sama kuin joskus jumpassa, kun ei olisi tehnyt mieli juoda vettä, mutta tiesi, että oli pakko.

– Noin sitä pitää.
Se ei ollut Marinan ääni vaan miehen, ja kun avasin silmäni, siinä oli Tony.

MEITÄ ASUI TUULENTIEN perällä siis kolme perhettä. Tai aika pieniä perheitähän me olimme, koska talotkin olivat pieniä.

Minä ja Pinja asuimme vanhimmassa mökissä, lauta-aidan takana asusti Siwa-mummo, ja hienoimmassa talossa asui Tony, La Hachen rumpali.

En tiennyt, miten heidän bändinsä nimi olisi pitänyt lausua. Moni sanoi vain että La Haske, vaikka olin varma, että metsään meni. Marina lallatteli la ash, mutta kukaan ei ­ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti.

Minä sanoin reilusti että kirves, koska kirveshän se oli. Joskus vielä kysyisin Tonyltä, miksi bändillä oli ranskalainen nimi, vaikka biisit olivat suomeksi. Vielä en ollut kysynyt. Menin aina puihin, kun näin Tonyn.

Niin, Tony oli minusta ihana. Hän oli raamikas ja jyhkeä. Hänellä oli vaalea, lyhyt tukka ja suora nenä ­eikä hän oikeastaan näyttänyt rokkijätkältä. Kesäisin olin huomannut, että hänen käsivartensa olivat täynnä tatuointeja, kun hän niitti omaa pihaansa vahvoin liikeradoin.

Harmikseni Tony ei ollut minusta kiinnostunut vaan huolehti vain.
Talvisin hän saattoi lykkiä meidän lumemme samalla kuin omansa ja kun hän tilasi polttopuita, hän kysyi, otanko minäkin kuution. ­Tämä rumpali leipoi myös sämpylöitä ja toi niitä meille, vaihtoi ­Pinjan pyörän renkaan…

Tony oli Marinan mielestä melko nössö rokkikukoksi, mutta nyt hän salli Tonyn istua pöytäämme.

– Puhu Tuirelle järkeä, Marina kehotti.

Hän suhtautui Tonyyn yhtä mutkattomasti kuin kaikkiin kohtaamiinsa ihmisiin – hän oli yllättävän samanlainen Pinjan kanssa. Siksi he ehkä olivat elämäni tärkeimmät ihmiset.

– Tuirehan on tosi järkevä, Tony sanoi ystävällisesti.

– Eikä ole!, Marina väitti vastaan.

– Nytkin se ikävöi teiniprinsessaansa, vaikka lopultakin pääsi ­siitä eroon.

– Se on ihan luonnollista, Tony sanoi.

– Mistä sä tiedät? Onko sulla lapsia?, Marina tykitti, mutta ei ­antanut Tonyn vastata vaan paasasi jo, miten yhteiskunta oli tehty vain lapsiperheille.

Kukaan ei tukenut kolmikymppistä sinkkuprofessoria, jolla oli velaton kämppä.

Yllätyin, että hän mainitsi ­ammattinsa Tonylle. Hän mainitsi myös sen, että oli sinkku.

Tonykin nosti kulmiaan yllättyneenä ja hymyili minulle. Mutta se oli naapurillista hymyä, sellaista että harmi, kun minun koivuni on pudottanut lehtensä sinun tontillesi -hymyä, ja niinpä minä join toisen juomani.

Enää kaksikymmentäviisi kulausta.

– Jes, ilahtui Marina. Kai hän luuli, että tästä alkaisi minulle ­uusikin ura, mutta ei alkanut, sillä minä vain ajattelin sitä, joka istui ehkä parhaillaan Singaporen lentokentällä ja heitti tirskuen äitinsä laittamat voileivät roskikseen.

Eilen tähän aikaan pyöräilin ­ostamaan Pinjan lempikalkkunaleikettä leipien väliin. Vielä silloin lapsi oli luonani.

Tuijotin tyhjää tuoppia, päässäni soi Eppujen Voi kuinka me sinua kaivataan. Kuolisin ikävään.

– Sinulla jää enemmän rahaakin käyttöösi, armoton taloustieteilijä sanoi.

– Lapset ovat kalliita, Tony myötäili, vaikka mistä hän tiesi.

– Iiro on maksanut Pinjan elämän tähänkin saakka. Ihan yhtä ­rahaton olen kuin ennenkin, valitin.

– Nyt riittää!, Marina puuskahti ja käveli keinuvin lantein tiskille.

Huomasin Tonyn seuraavan ­hänen askellustaan ja tuhahdin.

– Kyllä sinä pärjäät, Tony lohdutti minua silmät kuitenkin Marinan perässä.

Muistelin kuulleeni sanat aiemminkin, tässä elämässä tai jossakin menneessä. Vedin viimeiset ripsivärit villapaitani hihaan ja katsoin Tonyä tyhjyydestä.

PÄRJÄÄMINEN OLI SITÄ sun tätä, kun seuraavana aamuna pesin tukkaani yhteissaunassamme. Jostakin syystä olin heti ensimmäiseksi haistanut pääni lemppaavan ­makkara-perunoilta, ja koska olin kasvissyöjä, en sietänyt hajua vaan suunnistin saunalle.

Oma suihkuni oli ollut rikki pari vuotta. Isä laittoi sen ankaraan käyttökieltoon, kun näki minun korjanneen suihkunnurkkaa jeesusteipillä.

Mutta mitenkään minulla ei ­ollut rahaa kylppäriremonttiin, ja niinpä olin piinannut Pinjaakin Tuulentien yhteissaunalla, joka oli minun ja Siwa-mummon tonttien kulmauksessa. Meillä oli molemmilla rakennukseen itse otettu käyttöoikeus, mutta myös Tony juhli siellä joskus bändinsä kanssa. Sauna oli joka tapauksessa laiton ja lähtisi hetkenä minä hyvänsä.

Siwa-mummo ja Tony kävivät saunassa vain kesäisin, mutta minä tyttö lämmitin sitä läpi vuoden ja hipsin sinne aamutakissani milloin räntäsateessa, milloin myrskytuulessa, milloin krapulassa.

Niin kuin nyt.

Jumppa alkaisi tunnin kuluttua, enkä missään tapauksessa jättäisi sitä väliin.

Syitä oli kaksi: Edellisillan törppöily ei ikinä saanut vaikuttaa seuraavan päivän suunnitelmiin. Ja kaksi, minä maksoin jumpastani ihan liian kallista kuukausimaksua, joka velotettiin häiritsevän epämääräisinä päivinä tililtäni.

Tällä kertaa en viitsinyt enkä ­ehtinyt lämmittää saunatilaa vaan kannoin pihan yli ämpärilliset kuumaa vettä ja tein pesuvedet alalauteelle. Monesti kävin jumpassa suihkussa, koska se oli helpompaa ja ilmaista, mutta nyt piti tehdä toisinpäin. En voinut mennä sinne tämän hajuisena.

Riisuuduin nopeasti saunan kylmässä eteisessä ja uikutin. Sitten kävin hommiin.

Mutta juuri kun olin saanut sampoon tukkaani, joku rymisti eteiseen ja paukutteli lunta kengistään rappusilla.

– Vanha paskahan tämä on, mutta täällä on joskus hauska fiilistellä, kuulin Tonyn äänen.

– Mä olen sisällä!, karjaisin heti, mutta jostakin syystä se ei ollut kunnon karjaisu vain pieni piipitys.

Olin ehkä itkenyt ääneni pois.

Huusin uudestaan.

Mutta se oli myöhäistä, sillä ­Tony oli jo vetänyt saunan oven ­auki ja seisoi ovella hyvännäköisen pojan kanssa. Tai mies hän jo kai oli.

Näin vähän huonosti, sillä ensireaktioni oli nykäistä vati suojakseni ja kääntää heille selkäni. Kaikki lämpimät veteni hulahtivat vadin mukana maahan, eikä yksi muovivati peittänyt mitään.

Kyyhötin heihin nähden nolossa linkussa.

– Mä sanoin, että mä olen täällä!, motkotin.

Nyt ääntä tuli, mutta melkoista raakkumista se oli. Kuulostin harmikseni siltä kuin olisin yrittänyt vampata heitä.

– Sori kamalasti, Tony sanoi ja peruutti jo ulos.

– Sulla oli illalla niin vauhti päällä, etten mä voinut arvata, että sä olet jo täällä.

– Ei ollut vauhtia!, raakuin takaisin, koska sääntö yksi uudestaan: edellisen illan törttöilyt eivät saaneet vaikuttaa seuraavaan päivään mitenkään.

Tonyn seuralaista kuului naurattavan, mutta he olivat jo ulkona, mistä pojot – tosin pienet – heille.

– Näytin vain tälle mun vuokralaiselle mestoja, Tony huuteli ulkoa ja kertoi vuokralaisen opiskelevan yliopistossa.

– Ja Toivo on mun nimi, huusi se vuokralainen.

Sitten he olivat menneet.

Ja toivo on mun nimi. Sanat jäivät soimaan mieleeni, kun kiroten ja suurta tuskaa tuntien huuhtelin sampoot tukasta jäisellä, suorastaan hileisellä vedellä.

Ja toivo on mun nimi!

Se oli kuin jostakin lastenlaulusta, jota oli joskus kauan sitten ­hyräillyt Pinjalle. En muistanut, ­miten laulu tarkalleen meni enkä muistanut, missä Pinja oli tähän aikaan lauantaiaamusta, kun meillä oli kello yhdeksän ja siellä missä Pinja oli, se oli…

Se oli…

Pinja katosi jo elämästäni, hän oli jo poissa, mutta minun oli sillä erää niin kylmä ja olin niin hermostunut ja nolona Tonyn ja hänen Toivo-vuokralaisensa vierailusta, etten pystynyt suremaan sitä, etten tiennyt, oliko Pinja parhaillaan maalla vai merellä vai ilmassa.

"Hu huu!"

Olin yleensä rauhallinen ja rauhaa rakastava. Kuten sanottu, emme olleet Iironkaan kanssa koskaan riidelleet vaan Iiro vain jätti minut kylpylän aurinkoiselle pihalle eräänä toukokuun sunnuntaina.

Mutta oli yksi ihminen, joka sai sappeni kiehumaan ja vatsani kouristelemaan inhosta, ja se yksi oli naapurin huttupää Siwa-mummo.

Hänellä oli nimikin, Anneli tai Mirja-Anneli, mutta en ikinä ajatellut häntä sillä nimellä. Minulle hän oli ikuisesti Siwa-mummo, koska ensimmäisen kerran törmäsin ­häneen lähi-Siwan edessä, kun ­Pinja oli kolme ja huusi pulkassa.

Siwa-mummo haukkui minut silloin pystyyn. Hän sanoi, etten vastaa lapseni hätään ja huudatan häntä hoitaen itse toimistoasioitani postilaatikolla – olin laittamassa jotakin kirjettä laatikkoon.

Kerroin mummolle ensin ihan rauhallisesti, että lapsi huutaa koko ajan, koska on uhmaiässä eikä suostu nousemaan pulkasta, jotta voisimme mennä kauppaan, ja että olen ­yksinhuoltaja enkä voi joka ininään vastata psykologisesti järkevästi, mutta mummo kertoi minulle, että olin itsekäs teiniäiti ja kasvatin ­lapseni väärin.

Meille tuli siitä melkoinen riita ja naapuripubin väki siirtyi ulos katsomaan ja huutamaan: Tappelu, tappelu!

Kun sitten ostin Tuulentien-­mökin, meinasin purkaa kauppakirjat nähdessäni, kenen harmaa pörrö nousi lauta-aidan takaa.

Sen jälkeen minusta tuntui aina siltä, että tein kaiken Pinjan kanssa väärin ja että Siwa-mummo oli aina ikkunan takana arvostelemassa kasvatustoimiani.

Olisin tunnistanut Siwa-mummon huhuilut vaikka helvetin ­tulessa ja karjaisin hänelle peseväni tukkaani ja tekeväni sen yksin.

– Kyllä minä saan tänne tulla, oli hänen korskea vastauksensa.

Marinan mielestä oli sata vuotta vanha ratkaisu, että meillä oli ­yhteissauna, ja siinä asiassa olin hänen kanssaan tismalleen samaa mieltä. Tietenkin olisin mieluummin käynyt suihkussa.

– Lähdin vain katsomaan, mitkä rosvot tänne tulivat, ja kun tiesin, että sinä olit täällä, halusin varmistaa, että… Hyh hyh, miltä täällä haisee!

Mummelin uteliaisuudella ei ­ollut rajoja. Hän oli räkättäjä ja naurettavan ylpeä siitä, että hänellä oli Reino Tolvasen sukka, mistä hän onnistui mainitsemaan ­melkein yhtä usein kuin tapasimme. Mikä oli aivan liikaa.

Reino Tolvanen oli näytellyt ­alikersantti Antero Rokkaa vuoden 1955 Tuntemattomassa sotilaassa, enkä todellakaan osannut olla ­hänen sukistaan kateellinen. En, vaikka sukka oli muka ollut miehen jalassa kuvauksissa. Hikinen sotilaan sukka!

– Tony on ottanut vuokralaisen, kerroin.

– Ja Toivo on sen nimi.

– Toivo, Siwa-mummo maisteli nimeä.

Ei se ehkä hänestäkään kuulostanut rosvolta.

– Miksi Tony otti vuokralaisen?, hän kysyi sitten, ja jäin miettimään sitä itsekin.

Tonyn ei kyllä olisi tarvinnut ­ottaa vuokralaista. Sen lisäksi, että Le Hache keikkaili monta iltaa viikossa, Tonyllä oli virka yläkoulun musiikinopettajana.

– Se ei ole meidän asiamme, muistutin mummoa ja kuivasin ­itseni ripeästi.

– Sinä olet liian laiha, hän huomautti.

– Miehet pitävät pulleammista!

– Eihän sinullakaan ole ketään, kivahdin hänen peräänsä, mutta jäin katselemaan itseäni peilistä.

Pieni seinäpeili oli vähän huurussa. Näin siitä kuitenkin kappaleen kylkeäni, ja koska siinä oli minun silmääni selvät rasvamakkarat, ­kunnon jenkkikset, puin päälleni, hyppäsin reppu selässä pyörän ­niskaan ja lähdin sotkemaan jumppaan.

Ja toi-vo on mun ni-mi, soi päässäni jokaisella polkaisulla. Ja toi-vo on mun ni-mi!

Jatkuu ensi viikolla.