Jaanan matka Leningradiin ei ala lupaavasti. Hän joutuu tullimiehen kuulusteluun, ja bussistakin löytyy jotain epäilyttävää. Kaiken kukkuraksi matkaseurue joutuu keskelle miliisien kiinniotto-operaatiota, ja Simokin alkaa epäillä, että Jaanan ja Niklaksen välillä on meneillään jotain. Kaikki viittaa siihen, että lisää ongelmia on luvassa.

Totuus on kuin perse, ja jokainen istuu omallaan.

Toisissa olosuhteissa se olisi ollut hyvä heitto, mutta ei juuri nyt. Vastasin kivettyneeksi jäykistyneenä venäläisen tullimiehen kylmään, haaleansiniseen katseeseen, kun hän lehteili matkalaukustani löytämäänsä kirjaa ja silmäili vuoroin minua, vuoroin eteensä avautuvaa tekstiä. Jokainen sivun kääntö oli kuin kiukkuinen sivallus.

– Johdatus Marxin, Engelin ja Leninin tutkimiseen, tullimies tavasi­ sihahtavalla aksentilla kirjan nimiösivulta.

Lyhyt tauko ja sitten mies sulki kirjan, mutta piti sen vielä itsellään.

– Teidän kirja?

Nyökkäsin, kuinkas muuten. Kirja oli ollut päällimmäisenä matkalaukussani, vaikka en ollut ikänäni sitä nähnyt. Saatikka että olisin edes avannut mokomaa opusta, jos sellainen olisi joskus käsiini eksynyt. Marxilaisuus ei yksinkertaisesti ollut minun heiniäni.

Samassa tullimies puhkesi polottamaan­ venäjää, ja kesti tovin ennen kuin tajusin, että selkäni taakse oli ilmestynyt toinen virkailija, pyöreäkasvoinen nainen, jonka oliivinvihreä hame kiristi vyötäröltä.

Pääni ylitse käytiin kiivastempoista keskustelua, joka kuulosti kinastelulta. Sananvaihdon jatkuessa naisen ääni kohosi ja terävöityi, mies sen sijaan vaikutti tyynnyttelevän maatuskaa, jonka Rexona oli hajusta päätellen pettänyt.

Vilkaisin naista silmäkulmastani, ja kirkuvan punaiset natsat hyllyvillä olkapäillä pelästyttivät minut.­ Niitä oli selkeästi enemmän kuin edessäni seisovalla tullimiehellä. Jos nainen saisi tahtonsa lävitse,­ minut käskettäisiin takahuoneeseen ja vinyylihanskat otettaisiin käyttöön. En epäillyt sitä hetkeäkään. Sitten totuus todellakin selviäisi, jos se kerran löytyisi istumalihasten välistä, kuten kirjan marginaaliin tuhertanut tuntematon vitsiniekka röyhkeästi julisti. Jo pelkkä ajatuskin puistatti.

– Ja se kirjoitus. Myös teidän?

Hätkähdin.

– Ei.

Ääneni oli pelkkä korahdus. Rykäisin­ ja vastustin halua kuivata kostuneita kämmeniäni farkkuja vasten. Jostakin takaani kuului matala hörähdys, mutta en rohjennut kääntyä katsomaan, ketä jonossa seisojaa piinani niin huvitti.

– Jos ei sinun, kenen sitten?

Kysymys oli tyly ja sitä tehosti tuohtunut polotus olkapääni vierestä.

– Ajattele! hoin mielessäni.

– Se on koulukirja, ähkäisin hädissäni.­

– Ne kiertävät oppilaalta toiselle vuodesta toiseen. Kirjoitus voi olla kenen tahansa.

Hetkisen oli äänetöntä. Sitten tullimies laski kirjan takaisin myllätyn vaatepinoni päälle ja työnsi laukkuani eteenpäin matalalla tiskillä. Matami sihahti tyytymättömästi, mutta minä tuijotin tiiviisti levällään olevaa laukkuani ja pidätin hengitystäni toiveikkaana.

– Seuraava!

Astuin pari askelta sivulle ja kurotin­ sulkemaan laukkuni. Ikkunasta näin, että bussimme oli pysäköity oven eteen ja matkatavaraluukut nostettu valmiiksi ylös. Kiiruhdin ulos ja tömäytin laukkuni tyhjään konttiin. Olin joukkomme ensimmäinen tullitarkastuksesta selvinnyt.

Istahdin laukkuni viereen ja päästin värisevän huokauksen. Kun saisin kiinni sen törpön, joka oli kirjan laukkuuni muiluttanut, nostaisin äläkän. Neuvostoliiton tulli ei ollut leikin asia. Se, jonka mielestä marxilaisuuden pilkkaaminen neuvostosotilaan edessä oli ollut hyvä vitsi, täytyi olla­ joko typerys­ tai ilkeä.

Polvieni tärinän laannuttua pukkasin laukkuani taaksepäin, jotta toisten pakaaseille jäisi tilaa. Tavarakontti oli kuitenkin niin leveä, että lopulta kömmin sinne sisään, jotta sain tökittyä painavan kapsäkkini perälle asti. Peruuttaessani takaisin kolautin päälakeni kattoon ja liu’uin sadatellen kyljelleni.

Katosta törrötti jotain. Siristin silmiäni. Koko katto oli musta, ja jos törmäykseni ei olisi irrottanut pientä, mustaa liuskaa, en ikinä huomannut sitä. Nyt se kuitenkin riippui helposti nähtävillä. Kapea, viattoman oloinen muoviliuska. Nostin käteni ja tunnustelin sitä. Tartuin sen liukkaaseen pintaan, ja pysähtymättä miettimään sen tarkemmin vedin liuskaa alaspäin. Kuului vaimea naksahdus. Liuska toimi vipuna, josta kiskomalla aukesi­ isompi muovilevy. Hilasin levyä sormenpäilläni sivuun ja tajusin­ katsovani samoja videokasetteja, joita olin siivonnut Niklaksen työpöydältä.

Kätkö. Salainen kätkö firman bussissa. Ajatukset laukkasivat villeinä pitkin pääkoppaani, mutta sitten vaimeat askeleet bussin ulkopuolella­ saivat minuun liikettä.

Pukkasin levyn kiinni ja painoin avausvivun tiukasti takaisin koloonsa.­ Kierähdin takamukselleni ja hivuttauduin yhtä kyytiä ulos. Pyyhkiessäni hiekkaa farkuistani pidin silmällä bussin edessä ja takana vartioivia sotilaita, joiden tasaiset­ askeleet olivat saaneet minut­ takaisin järkiini.

Bussin edustalla partioiva solttu pysähtyi kuin aistien levottomuuteni. Katseemme kohtasivat, enkä osannut ajatella mitään muuta kuin nuorukaisen olan takana häämöttävää kiväärin piippua.

Nielaisin.

Sotilas tuijotti minua vihreän suikkansa ali, ja minä tuijotin takaisin. Hiki norui niskaani pitkin. Ja sitten se pentele iski silmää. Hitaasti ja vihjaillen. Kun vain toljotin tyhmänä takaisin, poju toisti flirttinsä ja vihdoin hoksasin vastata siihen. Pakotin valjun hymyn­ huulilleni ja aloitin varovaisen perääntymisen kohti bussin takaovea.

Sotilas astui lähemmäksi ja sanoi­ jotain. Puhui venäjää, enkä minä­ osannut sitä enempää kuin keskiverto vodkaturisti. Da, njet ja spasiba. Sotilas lähestyi askeleen verran. Hymyili ja suhisutti sitä venäjäänsä.­ Mitä hittoa se oikein halusi? Kielisuudelman? Pummata tupakkaa? Peräännyin pingottuneesti hymyillen.

– Täällä sitä vain pidetään silmäpeliä neuvostosoltun kanssa. Sinuna odottaisin edes Viipuriin asti. Kaupungeista ne isot koppalakit vasta löytyvät, ja tuohan on ihan penikkakin vielä.

Pyörähdin ympäri. Myyntipäällikkö Suhonen, entinen ammattijääkiekkoilija, nykyinen myyntitykki, ex-aviomies ja viikonloppuisä. Suhonen hekotteli omille sanoilleen ja viskasi putkikassinsa matkatavarakonttiin yhdellä lennokkaalla liikkeellä.

Muistin, että Suhosen­ vanhin tytär opiskeli Helsingin yliopistossa. Näinköhän likan­ kursseihin kuului marxilais-leniniläinen ideologia.

– Kiitos matkalukemisesta, sanoin­ testaten mieleeni putkahtanutta teoriaa.

Suhonen purskahti röhöttämään ja taputti minua selkään.

– Oli se vaan hupaisaa. Kerrassaan hupaisaa.

Kireä ilmeeni tyrehdytti äijän naurun.

– Nooh, älä huoli, tyttöpieni. Anna­ se kirja minulle, niin se ei enää paluumatkalla tuota harmia.

– Varmasti annan, tiuskaisin ja nousin ensimmäiselle askelmalle siirtyäkseni sisälle linja-autoon.

Olisin voinut heittää jonkun ilkeän­ piikin siitä, miten Suhonen nauttisi, kun tullimaatuska paukuttelisi vinyylikäsineitään ja tonkisi hänen perälihojaan, mutta en jaksanut. Videokasetit bussin lattian alla vaativat kaiken energiani. Ne ja Niklas. Minun Niklakseni, jonka omistamassa linja-autossa salakuljetettiin ties mitä.

– ME OLLAAN VISKISIEPPOJA kaikki, kun oikein silmiin katsotaan. Me ollaan kännikaloja elämän, ihan jokainen!­

Epävireinen loilotus kajahteli pitkin linja-auton sisätiloja. Kuoronvetäjänä toimi Suhonen. Äijän römeä basso siivitti iloisessa nousukiidossa leijailevat työkaverit grande finaleen.

Vieressäni torkkuva Simo sätkähteli unissaan kuin ravaava koira, ja pitkä kroppa valui sentti sentiltä olkaani kohden, kunnes urhea poliisimme nojasi koko massallaan kylkeäni vasten. Olin jo työntämäisilläni Simon takaisin omalle puolelleen pari istuinta, kun kohtasin suuresta taustapeilistä Niklaksen katseen. Se oli tumma ja huomattavan pahantuulinen. Tukahdutin hymyni ja annoin Simon­ nykertyä kainalooni. 

Niklas ajoi firman omistuksessa olevaa linja-autoa varmoin ottein. Kello läheni puoltapäivää, ja etenimme kohti Viipuria, missä pidettäisiin pidempi tauko. Ehkä minun onnistuisi siellä vetää Niklas syrjään ja selvittää salaperäisten kasettien­ tarkoitus ilman, että Simon poliisinenä haistaisi palaneen käryä.

Liikahdin jännittyneesti ja kohotin päätäni vain huomatakseni, että olin yhä Niklaksen mielenkiinnon kohteena. Keskittyisi tiehen, eikä vilkuilisi koko ajan peilin kautta matkustamoon. Netan täytyy olla sokea, ellei hän pian oivalla miehensä käytöksen outoutta.

– Porukka hei, meitä seuraa liikkuva rahanvaihtotoimisto, kuulutti Suhonen auton mikkiin.

– Pidettäisiinkö pieni tauko, jotta markat pariutuisivat veljeskansamme ruplien kanssa?

Bussimme rinnalle oli kiihdyttänyt ruosteinen ja loskainen Lada, jonka takaikkunassa vilautettiin vuoroin skumppapulloa, vuoroin vodkalekaa. Vasemmalla puolella avautui järvenselkä ja rantaan raivattu pysähdyspaikka. Muistin sen viime vuoden reissulta. Olin saanut ensisuudelman Niklakselta juuri tällä rannalla. Muisto sai pulssini tekemään lyhyen intervalliharjoituksen.

Niklas jarrutti ja käänsi bussin tottelevaisesti Ladan perään. Ihmiset alkoivat kaivella lompakkojaan ja tupakka-askejaan. Jokainen halusi­ päästä ulos raikkaaseen ilmaan­ oikomaan koipiaan ja hieromaan mustan pörssin kauppaa.

– Joko ollaan Viipurissa?

Simon uninen ääni kutitti korvalehteäni.

– Ei vielä. Mutta me pysähdytään hetkeksi ja voit vaihtaa ruplia, jos laiton rahanvaihtaja kelpaa.

Simo kohautti olkapäitään.

– Vapaallahan tässä ollaan.

Virnistin.

– Et sitten ottanut virkapamppuasi mukaan.

– Mitä pamppua?

Mallan utelias ääni tunki takapenkiltä mukaan keskusteluun, ja voimakas Poisonin lemahdus tuntui ilmassa.

– Kunhan vitsailee, Simo vastasi ja nousi seisomaan.

Väki jonotti auton kahdelle ovelle. Simon välttelevästä vastauksesta oivalsin, ettei hän halunnut paljastaa ammattiaan, mikä sopi minulle­ vallan mainiosti. Olin pyörinyt Simon kanssa tarpeeksi paljon, jotta tiesin, että rikospoliisiin suhtauduttiin kahtalaisesti. Virkavallan läsnäolo oli kinkkinen juttu. Suomalainen lankesi helposti syyllistämään itseään, ja jos sinivuokko sattui istumaan vieressä, huono omatunto otti selkävoiton itsevarmimmastakin tyypistä.

Ulkona paistoi kevätaurinko ja lähes täysin jäistä vapautunut järvi kimmelsi. Malla imi syöpäkäärylettään posket lommolla ja flirttaili laiskasti Simon kanssa. Tyttö oli naukkaillut naista väkevämpää tiuhaan mutta pysytteli silti tolpillaan, vaikka mokkasaapikkaissa oli yli kahdentoista sentin korot. Aamiaiseksi hän oli nauttinut vain banaanin­ ja lasillisen tuoremehua välittämättä pysähdyspaikan herkkuja notkuvasta noutopöydästä. Itse olin vetänyt puuroa marjojen kera, ison rasvaisen rahkapullan ja kolme kuppia kahvia. Viimeistään Viipurissa täytyisi hankkia Mallalle jotakin haukattavaa, tai muutoin voisi käydä niin, että likasta ei olisi illalla ravintolaan lähtijäksi.

Vaihdoin muutaman kympin rupliksi Viipuria varten, mutta en sen enempää, sillä olin ottanut mukaani sukkahousuja, lenkkariparin ja parit farkut, jotka aioin myydä hotellissa. Niistä saatavilla ruplilla elelisi herroiksi koko viikonlopun. Leningradissa olisi tosin pakko vaihtaa markkoja rupliksi myös ihan virallisesti, jotta kotimatkalla ei joutuisi tullin hampaisiin.

Ladalla matkanneita trokareita oli kolme. Jokaisella oli kulunut nahkatakki yllään, valpas katse silmissään ja päässään lippikset, joiden etumuksessa komeili pollein kirjaimin Hartwall. Ruplien lisäksi tarjolla oli venäläistä samppanjaa ja vodkaa, neuvostosotaväen aselakkeja ja erilaisia kunniamerkkejä.

Kauppa kävi hyvin, ja näin, kuinka Niklas osti Netalle lipallisen koppalakin. Se sopi upeasti Netan tummaan polkkaan ja kaakaonruskeisiin silmiin. Käännyin poispäin ja ojensin käteni pyytävästi kohti Mallan sätkää. Kun vetäisin ensimmäisen henkosen, välttelin Simon ihmettelevää katsetta. Hän tiesi, että sorruin polttelemaan vain hermostuneena tai masentuneena.

– Hei, katsokaa! Mähän sanoin, että mun jemmani olisi turvassa.
Pirjo varastopuolelta heilutti voitonriemuisesti käsissään ryppyistä ruplatukkua. Iloisen pinkki huulipuna oli levinnyt suupielten hentoihin ryppyihin.

– Viime syyskuussa piilotin paluumatkalla­ nämä tyhjään oluttölkkiin tuonne metsään, ja siellä ne saakutti sentään olivat yhä edelleen. Kukaan ei siivoa näitä metsiä, vaikka tässä on hieno hiekkaranta ja mitä upein järvimaisema. Ei Suomessa tällainen peli vetelisi.

Malla kumartui ja nuuhkaisi ruplakasaa kulmat epäluuloisesti kurtussa.

– Yök. Ne lemuaa ihan kamalalle.

– Raha haisee. Aina, Pirjo vastasi ja tunki setelit tyytyväisen oloisena anorakkinsa taskuun.

– Parempi vanhalta oluelta lemahtava­ raha kuin se, että jäisin kiinni tullissa rintsikat ruplia pursuten. Viime vuonna naapurin Maija yritti salakuljettaa kaikki jäljelle jääneet ruplansa Suomeen, koska sen ukko oli lähdössä Tallinnaan seuraavassa kuussa. Jäi akkaparka kiinni ja joutui maksamaan sakkoja satoja markkoja. Ukkokin peruutti­ reissunsa, kun pelkäsi, että sen nimi olisi joutunut KGB:n listalle Maijan tempauksen vuoksi.

– Minä kyllä maksaisin sakot ihan vapaaehtoisesti, jos saisin omin käsin täyttää sun rintaliivisi.

Suhosen rasvainen nauru viilsi korviani, mutta Pirjo ei ollut moksiskaan, tyrkkäsi vain Suhosta olkaan ja lähti astelemaan tämän rinnalla kohti bussia, kun äijä lupasi tarjota napanterit sisätiloissa.

– Jaana ei onnistuisi salakuljettamaan mitään. Sillä on ihan liikaa etuvarustusta, jotta sinne mahtuisi yhtään ylimääräistä mukaan.

Niklas oli hiipinyt ryhmämme luo niin äänettömästi, että kun kuulin hänen härskit sanansa, olin pudottaa tupakanjämäni silkasta sokista.

Lävähdin tulipunaiseksi, enkä tiennyt,  minne olisin katsellut. Niklas oli pomoni, luojan tähden! Voiko pomo lasketella tuollaista kaikkien kuullen? Ilmeisesti voi, sillä Malla tirskui kuin hyvällekin kaskulle eikä näyttänyt lainkaan huomaavan, että oli ainoa, jolle vitsi oli auennut. Simo mittaili Niklasta sen näköisenä, kuin olisi tarkastellut pilaantunutta tomaattia. Löyhkäävää ja matojen valloittamaa.

Jokin hipaisi farkkujeni takamusta. Säpsähdin ja yritin säilyttää ilmeettömän naamioni. Niklas hyväili­ pakaraani reiteen asti ulottuvan bleiserini suojissa. Se ei todellakaan ollut ensimmäinen kerta, mutta ensimmäistä kertaa en pitänyt siitä, että Niklas kosketti minua.­ En nyt, kun Simo voisi koska tahansa hoksata, mitä takkini alla tapahtui.

– Onko sinulla Jaana hetki? Pitäisi­ vaihtaa pari sanaa, ihan työhommista vielä.

Nyökkäsin ja liiskasin tupakantumpin kenkäni korolla.

– Totta kai.

Suoristin ryhtini ja kävelin Niklaksen perässä lähemmäksi rantaviivaa. Olin tuntevinani Simon katseen painon niskassani, mutta en tohtinut tarkistaa, pitikö se paikkansa. Minun olisi pakko jutella Niklaksen kanssa, niin kiusallista kuin se olikin.

– Mitä niissä kaseteissa on? Ja miksi ne pitää tuoda rajan yli salaa?

Sähähdykseni jäädytti Niklaksen aloilleen, ja jos hän oli aikonut valittaa­ Simosta, se jäi puolitiehen, sillä en antanut hänelle puheenvuoroa.

– Ajattele, jos olisit jäänyt kiinni! Mitä sitten? Olisit joutunut vangituksi ja ties minkälaisiin oloihin jonnekin Siperiaan.

Niklas nosti kätensä hillitse­västi.

– Rauhoitu nyt. Ei tässä ole... 

En ehtinyt kuulla lauseen loppua, sillä yhtäkkiä kaikki vinksahti sijoiltaan. Jossakin takanamme auto­ huudatti moottoriaan, kaasutti kuin formulakisan lähtöruudussa.

Käännyin hämmästyneenä katsomaan, mistä meteli johtui. Näin mustan Volgan jarruttavan seisahduksiin niin että soraa lensi yltympäriinsä. Autonovet paukkuivat, joku huusi venäjäksi, joku kirkaisi. Kaksi miestä rynnisti peräkanaa ohitsemme kohti metsää. Toinen oli Ladassa matkustanut rahanvaihtaja, toinen vasta paikalle ajanut muukalainen. Ilmassa kärysi kumi. Pamahduksia, outoja, kumisevia paukahduksia. Puhkesiko joltain rengas?

– Alas! Painu alas, kuuletko?

Seisoin tyhmänä aloillani ymmärtämättä­ näkemääni tai tajuamatta vaaraa. Sitten Niklaksen käsivarret kiertyivät ympärilleni, ja paiskauduin vatsalleni maahan. Makasimme päällekkäin keväisen kylmässä rantahiekassa, ja Niklas painoi minut takaisin joka kerran, kun yritin nostaa päätäni.

– Ei vielä. Odota. Vasta sitten, kun aseita ei enää näy.

– Aseita?

Sydämeni jätti lyönnin väliin ja suljin hetkeksi silmäni. Luoja, jos joku niistä kuulemistani laukauksista olisi osunut meihin. Sairaalaan joutuminen Neuvostoliitossa olisi ollut todeksi tullut painajainen.

Viimein huudot vaimenivat, ja Niklas hellitti otteensa. Hän auttoi minut takaisin jaloilleni ja pyyhki roskia ja kivensiruja yltäni.

– Ratsia, hän selitti lyhyesti, kun en järkytykseltäni saanut vieläkään sanaa suustani.

– Siviilimiliisi nappasi nuo mustan pörssin kauppiaat. Lada seurasi bussiamme ja Volga taas Ladaa. Taitaa olla parasta ensi kerralla vaihtaa ruplat ihan virallisesti.

Seurasin vaiti, kuinka miliisit riepottivat nahkatakkisia trokareita kohden Volgaa. Nuorin kauppiaista yritti vängätä vastaan, piti auton ovipielestä kiinni, rähjäsi naama punaisena ja kieltäytyi menemästä sisään. Miliisi, joka roikotti kädessään äsken anastamaansa todistusaineistoa, kuoharipulloa, kohotti pullon ja iski sen muitta mutkitta vasten vangin yläselkää. Kerran, toisen ja vielä kolmannenkin kerran. Kun lyönnit vihdoin taukosivat, mukiloitu kauppamies antoi sysätä itsensä auton takapenkille.

Yksi miliisi penkoi Ladan konttia kunnes jysäytti kannen kiinni ja ärjäisi­ tiukan lähtökäskyn tovereilleen. Ei mennyt paria minuuttia kauempaa, kun molemmat autot olivat lähteneet, ja pysähdys­paikalle jäi vain bussimme ja liuta hölmistyneen oloisia turisteja. Kaikki oli ohitse alle vartissa.

Tartuin Niklaksen käsivarteen ja puristin sitä rystyset valkoisina.

– Hankkiudu niistä kaseteista eroon ja heti. Lupaa.

– Älä nyt ru...

– Lupaa! Ääneni lähenteli kir­kaisua.

Luultavasti Niklas olisi vastannut myöntävästi kiusallista kohtausta karttaakseen, mutta siinä vaiheessa Netta ehti luoksemme, ja Niklas pääsi pälkähästä.

– Hei, oletteko te kunnossa? Olipas kammottavaa. Jos Simo ei olisi pitänyt meistä huolta, olisin varmasti pissannut housuihini.

– Kaikki hyvin, Niklas tyynnytteli ja ojensi kätensä vaimolleen.

– Jaana taisi säikkyä vähän liikaa, mutta eiköhän hänkin rauhoitu, kun saa tujauksen lempivodkaansa.

– Sitä valkoetikettistä, jossa on viljapelto? Ostin sitä pullollisen.

Netta hieraisi kalliin nahkatakin verhoamia käsivarsiaan kuin häntä paleltaisi.

– Eipä hyödy miespolo ainakaan niistä markoista, joita minulta vastikään sai. Toivottavasti vievät hänet airaalaan paikattavaksi ennen kuin heittävät telkien taakse.

Kuuntelin mitään puhumatta Netan päivittelyä ja kävelin hänen ja Niklaksen vanavedessä bussille. Sisällä minua odotti Simo ja korkattu vodkapullo viljapeltoineen kaikkineen. Hörppäsin kiitollisena päivän ensimmäisen alkoholiannokseni ja nojauduin voipuneena vasten selkänojaa.

– Onko teillä kahdella menossa jotain?

Simon ääni oli vaimea, mutta sen kireästä vireestä ei voinut erehtyä.­
Pullossa oleva vodka heilahti vaarallisesti, kun otteeni lipsui.

– Ei. Ei tietenkään. Niklashan on naimissa!

Vaikenin ja tunsin äkkinäistä halua läimäistä itseäni. Typerys! Pitikö mennä heti mainitsemaan Niklas nimeltä. Vedin pari kertaa henkeä ja toistin sitten jo tyynemmin:

– Ei siis todellakaan ole mitään menossa. Että viitsitkin kysellä.

Simo ei uskonut minua. Luin sen hänen paheksuvasti kiristyvistä leukapielistään, ja äkkiä minua hävetti. Valehtelu. Pettäminen. Salattu seksi ja hiljaa mumistut puhelut keskellä yötä, kun kaikki kuulevat korvat olivat unten mailla.

Käännyin katsomaan ikkunasta ulos, suljin Simon ulkopuolelle, koska uskoin hänen tuomitsevan minut. Hän oli paras ystäväni, mutta tätä hän ei ymmärtäisi. Pettäminen oli  hänen silmissään suurin rikos. Se, mitä ei ikinä anteeksi annettaisi.

Ja nyt minä olin se toinen nainen. Avioliiton ja perheen särkijä, vieläpä Simon sukulaisperheen. Tuijotin ohi viliseviä maisemia mitään näkemättä, eikä niissä oikeastaan mitään katsomista ollutkaan. Huonossa kunnossa oleva asfalttitie, ränsistyneet puutalot, vinossa lenkottavat aidat ja tien vierustalla hölkkäävät takkuturkkiset, laihat koirat. Kaikki oli harmaata, säiden haalistuttamaa, kaltoin kohdeltua.

VAJAAN TUNNIN AJOMATKAN jälkeen saavuimme Viipuriin, missä pysäköimme rautatieaseman kylkeen.

Mallalla oli kauhea vessahätä, joten lähdin luotsaamaan häntä aseman yleiseen wc:hen. Simo lyöttäytyi seuraamme vaikka osoitti edelleen mieltään pysyttelemällä vaiti. Malla rupatteli niitä näitä, eikä­ näyttänyt huolestuvan yksipuolisesta keskustelusta.

Kaupungissa tuntui olevan jo pääsiäinen. Rautatieaseman porrastasanteella kyyhötti kurttuinen ikämies, jonka jaloissa lojui ruskea pahvilaatikko täynnä kesänkeltaisia, pörröisiä kananpoikia. Niiden piipitys oli pehmeää ja hentoista. Simo jäi ulos, ja ennen kuin ihmismassa peitti hänet taakseen, ehdin nähdä hänen kumartuvan hymyillen kananpoikien puoleen. Keltaiset tiput ansaitsivat siis hymyjä, mutta tämä tipu ei.

Vaikka ei olisi tiennyt, missä käymälä tarkalleen sijaitsi, sen olisi haistanut. Mitä lähemmäksi etenimme, sitä vihertävämmäksi Malla muuttui.

Työnsin raskaan oven auki ja tervehdin huivipäistä mummoa, joka istui kiikkerän pöydän takana. Kolikkoa vastaan saimme erän ohuen ohutta wc-paperia, ja sitten oli vain kestettävä se, mitä wc-kopissa tuli vastaan. Sieraimia viiltävä haju ja paljas posliini-istuin ilman kantta tai istuinrengasta.

Selviydyimme takaisin ulkoportaille. Tai ainakin minä selviydyin, Mallalla sen sijaan näytti menevän melkoisen huonosti. Tyttö oli harmaankalpea ja nojautui aseman kiviseinään happea haukkoen. Simo tarjosi Mallalle kurkkupastillia, tämä puisti päätään, mutta tukeutuikin tikkana Simon pastillia tarjoavaan, ojennettuun käsivarteen.

– Meillä on tunti aikaa kierrellä, sanoin ääntäni korottaen.

– Mitä haluaisitte nähdä? Pyö­reän tornin? Itse tahtoisin piipahtaa Punaisenlähteen torilla. Siellä voi tehdä ihan kunnon löytöjä turistirihkaman seasta.

– Mua ei taida kiinnostaa nyt mikään­ muu kuin bussi, Malla mutisi ja hinkkasi poskeaan vasten Simon olkaa. Simo liikahti, ja ensin luulin, että hän ravistaisi Mallan irti, mutta kaikkea muuta. Hän siirrähti lähemmäksi.­

Purin huultani, kun Malla jatkoi valitustaan:

– Heikottaa.

No, varmasti heikotti, kun oli kitannut­ viinaa aamusta lähtien ja jättänyt aamiaisen väliin, ajattelin ääneti, mutta sain kuin sainkin pidettyä­ mölyt mahassani. Simo näytti tulleen samaan lopputulokseen kuin minäkin, mutta hän esitti asian herrasmiesmäisesti:

– Eiköhän me Mallan kanssa hakeuduta­ takaisin autolle ja etsitä jotakin purtavaa. Jaksetaan sitten taas istua bussissa Leningradiin asti.­

– Me? toistin korviani usko­matta.

Simo vilkaisi minua, eikä sitä katsetta olisi voinut kutsua ystävälliseksi edes parhaalla tahdolla. Mieleni mataloitui.

– Nämähän ovat tuttuja kulmia sulle, eikö vaan? Pärjäät varmaan ilman meitäkin.

– Tietysti, vastasin välinpitämätöntä esittäen.

Hymyni oli kaikkea muuta kuin luonnollinen, mutta ylpeys kielsi minua anelemasta. En halunnut kulkea yksin Viipurissa. En siksi, että olisin pelännyt vaan siksi, että kaipasin Simon seuraa. Tarvitsin hänen nauruaan ja lämpöään. Tunnetta, että kaikki kävisi hyvin huolimatta siitä salaisuudesta, jota Niklas kuljetti mukanamme.

Tuijottaessani Mallan ja Simon etääntyviä selkiä en katsonut, minne jalkani asetin, ja tietysti se osui pääsiäistipujen laatikkoon. Kuului pahaenteinen rasahdus, yksi seinämä murtui ja koko auringonkeltainen lauma villiintyi, kun avara maailma avautui sen edessä.

Tipujen omistaja sylki ärräpäitä ja yritti konkata reumatismin runtelemilla jäsenillään kasvattiensa perässä. Minä tein hänelle seuraa, mutta turhaahan se oli. Yritäpä pysäyttää­ paljain käsin kuuttakymmentä kananpoikaa, joilla on kiire päästä pääsisäisbileisiin.

Sinkoilimme papan kanssa oikealle ja vasemmalle,­ ohikulkijat hyppivät tieltämme syrjään ja tekivät parhaansa ollakseen tallomatta piipittäviä höyhenpalloja. 

Kumartelin perä pitkällä oikealle ja vasemmalle. Hoin anteeksipyyntöjä, kun sohin ohikulkijoiden takkeja ja laukkuja. Sain kalastettua kaksi siipiveikkaa takaisin laatikkoon ja siinä kaikki. Isäntä itse pärjäsi hiukan paremmin, mutta loppujen lopuksi saaliimme käsitti vain kymmenen untuvikkoa. Ei mennyt kuin pari minuuttia, kun suurin osa puolelta toiselle vipeltävistä pyrstösulista oli kadonnut aseman ihmisvilinään. Lopullisesti.

Levittelin nolostuneena käsiäni ja kaivoin kukkaroni esiin. Tästä ahdingosta selviäisin toivon mukaan rahalla. Toisin olisi Simon kanssa. Pelkäsin, että olin menettämässä ystävän ja saamassa tilalle sydänsuruja.

Ladoin seteleitä papan­ kouraan, kun ykskaks tunsin hänen kämmenensä olallani. Papparainen taputti minua kuin isä tytärtään. Viisaat, huuhkajamaisten kulmakarvojen varjostamat silmät tarkkailivat ilmettäni ja harmaiden viiksien alla kävi suu. En ymmärtänyt sanoja, mutta ymmärsin sävyn. Se oli lempeä, lähes säälivä.

Vakuutin itselleni, että kyse oli vain tipuista. Että pappa kevensi tummaa mieltäni, kun olin päästänyt linnut karkuun, siinä kaikki. Niin tehdessäni petin itseäni. Pappa ei ollut tarvinnut suomenkieltä käsittääkseen äskeisen episodin luonteen. Hän tiesi, ettei kyse ollut kananpojista vaan miehestä.

Niinhän se oli aina. Ikiaikainen totuus. Kun nainen suri, syynä oli mies. Jos olisin kieltänyt sen, olisin valehdellut. Lähdin laahustamaan takaisin bussille. Olimme vasta Viipurissa ja kaipasin jo nyt takaisin kotiin. Enpä ollut arvannut, että yhden sijasta murehtisin peräti kahta miestä. Lisäksi jokin alkukantainen vaisto kertoi minulle, että tämä oli vasta alkua. Ensimmäinen kiihdytys ennen varsinaista hyppyä.

Jatkuu kahden viikon kuluttua.