Jaana Nivalan elämässä on kaksi tärkeää miestä: tyyliniekka kämppis Simo ja pomo Niklas. Pomo on perheellinen, naimissa oleva mies, mutta hän viettää Jaanan kanssa säännöllisesti intiimejä tuokioita. Luvassa on mielenkiintoisia hetkiä, kun kolmikko suuntaa työporukan kanssa matkalle 1980-luvun Leningradiin.

Välillä tarkkailin miestä kuin jotakin avaruudesta pudonnutta, oudon kaunista taivaankappaletta.

Pitkät jalat. Ristii ne häiritsevän seksuaalisesti. Liikehtii käsillään. Hämmästyttävän sirot kädet pitkään vartaloon suhteutettuina. Upea ääni. Ihan parasta. Samettia. Ei, ei sittenkään samettia­ vaan hunajaa, sulaa hunajaa, jota valutetaan kermajäätelökeon huipulle. Korkea otsa. Jotenkin… puhdas? Hassu sana, mutta ”puhdas” sen on oltava. Suora nenä. Hollywoodilaisittain valkoinen hammaskalusto. Hiukset. Tuuheat ja toffeenkultaiset. Muodikas takatukka kihartuu poikamaisesti korvalliselle.

Muu vartalo… Mmm. Sitä on paljon, todella paljon, sillä mies on pitkä. Atleetin lantio, litteä vatsa. Olkapäät. Aah, muotisuunnittelijan märkä uni. Ei härkämäistä niskaa, ei punttitreenaajien ylipaisuneita olkalihaksia. Pitkä kaula, joka jatkuu loivana, sulavana hyppyrinä hyvämuotoisiksi olkavarsiksi ja hauiksiksi.

Ja kaikki tuo oli olemassa vain minua varten. Minun käytettävissäni. Minun otettavissani milloin tahansa. Tai no, ehkei aina, ei milloin tahansa. Silloin, kun komistuksen vaimo ei ollut paikalla. Silloin, kun tämän perhe ei vaatinut miehen aikaa. Tai yritys. Alaiset. Asiakkaat. Kaverit, ja niitähän riitti menevällä miehellä. Sählykavereita, veneilyfrendejä, auton räplääjiä tai eppunormaalirundaajia. Mutta muuten. Ihan. Vain. Minun. Kuten viime yönä. Se oli ihana. Hikisen kiihkeä.

Liikahdin levottomasti tuolissani, ja ilkeä viiltely oikeassa lonkassa muistutti jälleen olemassaolostaan. Hipaisin näppäimistöä aivan kuin sellainen pieni ele olisi voinut salata sen, etten ollut tehnyt töitä viimeiseen puoleen tuntiin.

Hikinen. Sitä yö totisesti oli ollut,­ ja jos ihan rehellisesti puhuttiin, ei se hikoilu johtunut ainoastaan seksuaalisesta kiihottumisesta. Liian kova lattia ja aivan turhan helposti karkuun liukuvat sohvatyynyt, jotka Niklas oli viskonut lattialle mukamas pehmikkeeksi hätäisin,­ malttamattomin käsin.

Siitä se hikoilu. Kun oli sinniteltävä aktin loppuun asti, vaikka alkuhuuma oli hävinnyt jo aikaa sitten jäisen kylmiä klinkkerilaattoja vasten ryskivän alaselän kivulle. Kun näkymättömät pihdit ryhtyivät puristumaan kiinni jossakin alanikamien paikkeilla, ei siitä syntyvää kipua olisi saanut lievitettyä edes Mel Gibsonin trimmattu kroppa. Ei vaikka herra olisi valellut itsensä kermavaahdolla ja anellut minua lipomaan sen pois vihoviimeistä pisaraa myöten.

Oikaisin ryhtiäni, siristin silmiäni ja teeskentelin pohtivani jotakin äärimmäisen kinkkistä pulmaa, joka vilkutti minulle vihreää kursorisilmäänsä tietokoneen näytöltä. Onneksi edessäni kohosi harmaa sermi. Se esti työkaverini Mallan uteliaan tirkistelyn tehokkaasti.

Tätä vartta ei ollut tehty lattia-asentoja varten, niin nuori ja vetreä kuin se yhä olikin. Eikä pikkuautojen etupenkeillä tapahtuvia akrobaattisia taivutuksiakaan varten saatikka linja-autojen matkatavarakonteissa harrastettavia ”älä vain nosta päätäsi” hierontahetkiä varten. Minä halusin sängyn. Kunnon vuoteen, riittävän leveän ja tukevan patjan, joka ei inahtaisikaan, vaikka sen päällä ratsastettaisiin läpi yön.

Helpommin sanottu kuin tehty. Minä, Niklas ja sänky. Se epäpyhä kolminaisuus ei ihan heti näkisi päivänvaloa. Tukahdutin huokauksen ja säpsähdin heti perään, kun toimiston kaksi puhelinta pirahtivat yhtäaikaisesti eloon.

– Tuusulan Paperi & Liitin. Kuinka voin auttaa?

Innokas Malla. Nappasi luurinsa ylös yhdessä hujauksessa jättäen minut toiseksi. Hieno juttu, että tyttö oli reipas. Koeaikaa oli jäljellä enää kuukausi, joten todellinen Malla ei luultavasti ollut näyttäytynyt eikä näyttäytyisikään ennen kuin nimi olisi sutaistu vakinaisen työsopimuksen alle.

Olisin voinut rauhoittaa likkaa. Paljastaa, että Niklas oli vasta eilen kysellyt, miten tulimme toimeen ja hoitiko Malla osuutensa moitteetta. Olin antanut Mallalle puhtaat paperit, ja siitä arvasin,­ että hänet vakinaistettaisiin. Mutta miksi hosua? Malla teki kaikkensa vakuuttaakseen minut ja Niklaksen erinomaisuudestaan, joten­ meikäläinen pääsi helpommalla, kun vastapäätä häselsi ylienerginen duracel, jonka janefondamainen tarmokkuus pani hommat kerta laakista pakettiin ilman, että minun piti tehdä muuta kuin hymyillä­ hyväksyvästi työpäivän päätteeksi.

Malla oli juuri täyttänyt huikeat kaksikymmentäkaksi vuotta ja asui yhä vanhempiensa luona. Minä taas tunsin itseni vuosia vanhemmaksi – oikeasti vuosia oli vain kuusi enemmän kuin Mallalla – ja kokeneemmaksi, koska asuin omillani. Tosin puolet vuokrasta maksoi kämppäkaverini Simo.

Simppa, Simo Koskelainen. Olin tuntenut Simon jo ennen peruskoulun alkua, sillä perheemme olivat naapuruksia ja äitimme parhaat ystävykset.

Simo oli niitä poikia, jotka eivät pelänneet neonvärisiä trikoita tai tummaa kajalia. Sellainen kaveri, joka meni skinheadjoukon ohitse jazztanssisalilla harjoitettuja pakaroitaan keikuttaen ja mainostaen uljaasti Wham!:ia vitivalkoisen hupparinsa selkämyksessä. Kun nuppi huojui lähes kahden metrin korkeudessa ja hauis­ tyrkytti itseään kireän t-paidan alta, ei tarvinnut arastella.

Se, että Simo joskus meikkasi ja kuunteli mielellään kevyttä poppia rockin sijaan, oli monen mielestä turhan neitimäistä.  Minulle tuo kaikki sopi kuitenkin hyvin. Eipä tarvinnut riidellä kuunneltavasta musiikista, mitä nyt meikkipussin sisältö eksyi joskus väärään makuuhuoneeseen,­ mutta se oli pientä siihen verrattuna, että kämppiksenä oli pyykkinsä ja tiskinsä omin käsin pesevä tyyppi.

Sitä paitsi Simon trikookausi ei luultavasti kestäisi edes kesän ylitse. Mies oli kuin kameleontti. Vaihtoi asua ja kampausta tuulen ja seuran mukaan. Viime vuonna olin punkannut hopeanharmaaseen bleiseriin ja nahkaiseen kravattiin sonnustautuneen Ken-nuken kanssa. Sitä ennen toivottelin hyviä öitä siilitukkaiselle yrmyilijälle, joka suunnitteli vakavissaan lävistävänsä alahuulensa

Että näin. Ei tylsiä hetkiä Simon kämppiksenä. Kuten sanottu, elimme parhaillaan trikookautta, kuntoilimme ja luimme Suosikkia. Walkmaneista kuiski Cindy Lauper ja Madonna. Ilmeisesti vahvat naiset olivat tällä erää in. Toisinaan ihmettelin Suomen poliisilaitosta, vaikkakin samaan aikaan nostin sille kuvainnollisesti hattua. En olisi uskonut, että perinteisiin sidottu työpaikka olisi innokas pitämään palkkalistoillaan Simon kaltaista originellia elämäntapaintiaania.

Ainoa vika, jos Simosta nyt ylipäätään mitään huomautettavaa piti etsiä, oli se, että hän oli sukua Niklas Strömmerille. Minun Niklakselleni. Se piti Niklaksen tehokkaasti etäällä kotikulmiltani, ja haave sängystä ja sen patjalla jäseniään raukeasti oikovasta Niklaksesta jäisi silkaksi päiväuneksi ainakin­ siihen asti, kunnes jompi kumpi meistä muuttaisi omilleen.

Ilmankos olin retkahtanut pomooni. Olisin ominut Simon jo yläasteella, jos hän olisi milloinkaan vihjannut tuntevansa vetoa minuun. Simo oli herkkupala, kaikin puolin. Kohtelias, älykäs, huumorintajuinen ja lempeä. Rakasti pizzaa ja Raffeleita. Voiko tyttö toivoa sen enempää?

Kun törmäsin Simon kypsyneempään versioon ja sellaiseen, joka todistetusti kallistui vain naisten puoleen, olin kertakatseesta myyty. Siitä huolimatta, että mies oli naimissa. Siitä välittämättä, että hän oli perheenisä. Siitä huolimatta, että hän on pomoni. Ja että selkäparkani ei tulisi enää toistamiseen kestämään viime yön kaltaista rendez-vousia.

– Onko sun selkäsi taas kipeä? Etkö sä mennytkään sinne kiropraktikolle vaikka lupasit?

Pyöräytin tuolini ympäri ja kohtasin Mallan huolehtivan, kreikansinisen katseen. Tyttö nojasi sermiä vasten käsissään kaksi höyryävää kahvimukia. Oliko kello jo tosiaan­ kaksi, iltapäivän tauon paikka. Näin ilmeisesti oli, sillä Malla laski toisen mukin eteeni.

– Kaadoin ensin maidon ja vasta sitten kahvin, hän sanoi ja killitti minua kuin paijausta odottaen.

Kiltti, sievä puudeli. Pyöreät silmät, takaraivolla vaalea, kreppiraudoilla pöyhötetty ponnari, korkea, huilumainen ääni ja nykivä, vähän hypähtelevä kävelytyyli.

– Kiitos, vastasin.
– Ja ei, en saanut aikaa sille kiropraktikolle. On kuulemma hiihtämässä jossakin Alpeilla ja palaa vasta kahden viikon kuluttua.

– Ai.

Malla vaikutti pettyneeltä ja maisteli hetkisen kahviaan sen oloisena, että yritti keksiä uutta jutunjuurta.­ Olimme vielä vähän vieraskoreita toistemme seurassa. Rupattelimme vain töistä, päivän uutisotsikoista, lempiruuistamme, musiikista ja muusta sellaisesta. Emme miehistä, emme edes entisistä nykyisistä nyt puhumattakaan.

– Pääsiäinen on parin kuukauden kuluttua, autoin lopulta likkaa mäessä, kun hiljaisuus uhkasi venyä­ kiusallisen pitkäksi.

– Mitäs ajattelit tehdä ylimääräisillä vapailla?

Malla liikautti ohuiksi viivoiksi nypittyjä kulmiaan kuin ihmetellen kysymystäni. Jos ei pitäisi varaansa, kulmien karvoitus olisi kadonnut siinä vaiheessa, kun pimatsu täyttäisi viisikymmentä. Vaikka siinä iässä ei kai enää kulmakarvoja surisi,­ tai luultavasti olisi vain iloinen, jos karvoitus vähenisi edes jostakin kohtaa. Olisi muita, suurempia murheita.

Mummoaallot, saharaksi muuttunut alapää ja maankamaraa lähentelevät allit. Värähdin. Luoja suokoon, että sitä säilyttäisi hehkeytensä kuin Dallasin ja Dynastian painovoimaa uhmaavat luksusdaamit konsanaan.

– Silloin levätään, Malla vastasi ja hihitti kahviinsa.

– Vai etkö luule, että edellisen viikonlopun Leningradin-reissu ei painaisi kantapäissä?

Totta tosiaan. Olin unohtanut, että koko Tuusulan Paperin & Liittimen väki nousisi bussiin ja ajaa huristaisi rajan ylitse suureen ja mystiseen Neuvostoliittoon. Se oli jokavuotinen perinne tässä firmassa, joka vei suuria eriä toimistotarvikkeita rajanaapurimaahan.

Niklaksella oli äidinpuoleiset sukujuuret Karjalassa ja hän puhui moitteetonta venäjää, joten meillä oli tulkki omasta takaa. Lähtö olisi torstaina heti aamusta ja paluu sunnuntai-iltana. Töihin jäisi vain minimimiehitys, sellaiset, joilla ei joko ollut markkoja mällättäväksi tai joita ei houkutellut seurata vodkaturismia lähietäisyydeltä.

–Minä en lähde tällä kertaa, huomautin ja hörpin kahvini loppuun.

Olin luullut, ettei Malla olisi tarvinnut muistuttamista. Hän oli kinunnut­ minua mukaan lähes tauotta, kunnes olin hermostunut ja kivahtanut hänet hiljaiseksi.

Totta kai ymmärsin, että Mallaa jännitti uutena työntekijänä lähteä ensimmäiselle vapaa-ajan reissulle, mutta olihan siellä sentään firman vanhin työntekijä Pirjo varaston puolelta ja itse talouspäällikkö, Niklaksen vaimo Netta. Kolme naista, kun kaikki muut kolmekymmentä olisivat miehiä. Siinä kävisi flaksi joka naisella, peilikuvaan katsomatta.

Se taisi juuri ollakin ongelman ydin. Jos tarjontaa olisi liiankin kanssa, miten kävisi itsehillinnän ja annettujen lupausten vodkan sekoittaessa soppaa entisestään. Huonosti, ennustin ääneti mielessäni. Leningradin-matkat olivat kuin toisinto legendaarisista pikkujouluista. Pahempi toisinto, sillä niiden aikana mahdollisuus virheisiin ja mitä karmeimpiin lankeemuksiin oli moninkertainen.

Kuin aavistaen synkeät ajatukseni Malla pyöritti uutuuttaan kimaltelevaa kihlasormustaan ja vaihtoi rauhattomana painoa jalalta toiselle.

– Sun nimesi, hän kuiskasi ja vilkaisi olkansa ylitse kuin peläten, että joku väijyisi selän takana kuuntelemassa.
– Sun nimesi on kuitenkin lisätty siihen lähtijöiden listaan, joka on kahvihuoneen seinällä. Se ei ole sun käsialaasi, sen minäkin huomasin heti. Mutta siellä se silti on.

Siellä se oli. Tuijotin nimeäni, joka­ oli kirjoitettu vahvoin, lennokkain kirjaimin luettelon alimmaiseksi. Jaana Nivala. Heti nimen vieressä oli ruksi sen merkkinä, että matka oli maksettu. Ruksi puuttui enää viisumikohdasta, missä oli tarkoitus ilmoittaa, että kaksi vaadittua passikuvaa ja kopio passin nimiösivulta olisi toimitettu Netalle, joka hoiti matkan järjestelyt.

Tunsin, miten puna hiipi kaulalta kohti poskia ja tiesin pian helottavani kuin ylikypsä mansikka. Minä olin sanonut ”ei”. Olin väittänyt, ettei­ minulla ollut rahaa. Että olin sopinut Simon kanssa jotain muuta. Mitä tahansa muuta kuin tuntikausien matka täpötäydessä linja-autossa, jonka etupenkillä Niklas istuisi flirttaillen vaimonsa kanssa.

Netta ei yleensä tullut näille henkilökunnan rillumareimatkoille mukaan,­ mutta tällä kertaa hän teki­ poikkeuksen, koska hänet ja Niklas oli kutsuttu leningradilaisen liiketoverin viisikymmenvuotispäiville. Netan poikkeus aiheutti taas sen, että minun oli tehtävä oma siirtoni. Johonkin kai se raja oli vedettävä.­

Netta teki töitä kolmena päivänä viikossa, enkä normaalisti tavannut häntä muuta kuin hyvän huomenen ja moi, nähdään taas -huikkausten muodossa. Minä olin pelkkä asiakaspalveluassistentti, jolla ei ollut mitään sanottavaa kirjanpitopuolen ihmisille. Ja hyvä niin, sillä liiallinen yhteistyö olisi tehnyt Niklaksen ja minun suhteestani ylipääsemättömän vaikean. Nyt sen vielä kesti, juuri ja juuri. Kesti, kun ajatteli­ iltoja, jolloin paikalla olimme vain minä ja Niklas. Ja ne perhanan sohvatyynyt, jotka eivät suostuneet pysyttelemään aloillaan.

Samassa eteeni seinälle, lähtijälistan molemmille puolille, ilmestyi kauniisti ruskettunut käsi ja tunsin, kuinka joku painautui kiinni vartalooni. Hengähdin ja loin hätäisen silmäyksen ympärilleni. Onneksi kahvihuone oli tyhjä ja sen avoimen oven takana häämöttävä käytävä samoin. Asiakaspalvelupisteen takana sijaitsevasta myyntiedustajien avokonttorista kantautui naurunrähäkkä. Äijät lukivat luultavasti päivän Iltalehteä, joka julisti röyhkein lööpein Suomen voittavan tulevat Euroviisut voimakasäänisen Anneli Saariston avulla.

– Kiva, että päätit sittenkin lähteä mukaan.

Enhän minä… Vastusteluni unohtui heti, kun Niklaksen oikea käsi katosi näköpiiristäni ja löysi tutun paikan lantioltani, puristi omistavasti. Äkkiä minua heikotti. Oli pakko ottaa tukea seinästä ja sulkea silmät. Vain tuntea. Aistia miten lähellä Niklas oli. Tuntea miehen hengitys niskaani vasten.

Samassa mies oli mennyt, ja olin jälleen yksin. Tunsin taas lattian nahkasaapikkaideni alla ja ymmärsin säikähtääkin pikkuisen. Muistin, että Netta oli tänään töissä. Että­ ovi oli auki, ja jos Netta olisi mennyt naistenhuoneeseen ja kääntänyt päätään kahvihuonetta ohittaessaan, se olisi riittänyt. Pelkkä puolihuolimaton vilkaisu, ja koko­ hauras unelma, jonka olin kutonut­ tästä salaisesta suhteesta, olisi romahtanut kasaan.

Avasin silmäni ja katsoin listaa uudemman kerran. Kahvipöydällä likaisten astioiden ja puolitäysien tuhkakuppien seassa lojui kynä. Ojensin käteni, mutta vedin sen lähes­ saman tien takaisin. Katuisin tätä. Aivan varmasti katuisin. Puraisin alahuultani ja muistin. Äskeinen, selvästi yllättynyt ilo Niklaksen äänessä. Tyytyväinen hyrähdys korvani juuressa. Se ei suostunut jättämään minua rauhaan.

Kun lähdin kahvihuoneesta, nimeni oli edelleen luettelon viimeisenä.

VIHAAN AIKAISIA AAMUJA. Siinä yksi syy, miksi toisinaan harkitsin muuttamista omaan kämppään. Aamuärtyisää Jaana Nivalaa ei ollut luotu sosiaaliseen kanssakäymiseen ennen tiettyjä rituaaleja. Minulle­ kiireetön aamu oli välttämätön. Kahvilla. Ilman sitä olin kuin virnuilevan maskinsa unohtanut klovni, ja pahaa tuulta riitti päivän toiseen kofeiiniannokseen asti. Jos kahvi tai maito olivat päässeet loppumaan, katastrofi isolla K:lla oli valmis.

Ja juuri nyt näytti pahasti siltä, että isoja alkukirjaimia olisi jaossa. Olin jo älähtää ja potkia varpaani mustiksi vasten jääkaapin ovea, kun eteisestä kantautui toiveikkuuteni herättävä kolahdus.­ ­Pelastava enkeli trikoissaan lehahti sisään ja toi mukanaan kaipaamani valkoisen nektarin. Naapurissa sijaitseva kahvila aukesi onneksi heti aamutuimaan. Ei niiden kuulunut myydä maitoa muuta kuin kahvin tai teen seassa, mutta Simon hurmausvaihde oli sen verran tehokas, ettei yksikään kahvilan työntekijöistä kyennyt näemmä vastustamaan sitä.

– Demoisellen maito, olkaa hyvä.­

En tervehtinyt, en kiittänyt, en edes vilkaissut hengenpelastajaani vaan kiirehdin joka-aamuisen myrkkyannokseni kimppuun kuin kokaiinin puutteesta kärsivä puuterinenä. Muki puolilleen maitoa ja perään tulisen kuumaa kahvia, oikeaa poropannukahvia, ei mitään sähkökeittimellä lämmitettyä suodatinlöröä. Jos olisi ollut viikonloppu, olisin kuumentanut maidonkin. Nyt, haaliessani olemustani kokoon alkavaa työpäivää varten, en ehtinyt perehtyä täydellisen café au laitin väsäämiseen.

Imaisin ensimmäisen suullisen seisaaltani, lantio tiskipöytään nojaten.­ Luomeni lupsuivat vielä puoliummessa. Vasen säärystin uuvahti­ ja lysähti kasaan nilkkani ympärille, mutta en antanut sen häiritä. Neulesäärystimet olivat äitini tekemät ja pitäisin niitä urheasti niin kauan kunnes ne purkautuisivat käyttökelvottomiksi. Olin sillä tavalla­ uskollinen. Pienissä, mutta elintärkeissä jutuissa.

– Paha aamu?

– Mhym, ynähdin ja nielaisin uuden­ siemauksen.

Kiittäisin Simoa heti kun saisin suuni tyhjäksi. Tai oikeamminkin, heti kun saisin mukini tyhjen­nettyä.

– Mä olen miettinyt.

Raotin silmiäni ja annoin lämpimän höyryn hyväillä leukaani. Simo seisoi edessäni, kädet housuntaskuihin tungettuina, männynvihreät silmät ilmettäni tarkkaillen. Tänään ei ollutkaan salitrikoiden saatikka kajalien päivä. Ankaranharmaat suorat housut, sileäksi silitetty hennonsinervä paitapusero, jonka kaula-aukosta pilkisti valkoinen t-paita. Käärityt hihansuut, ranteessa… Olin pyrskähtää nauruun. Mikki Hiiri. Muovinen Mickey Mouse -kello. Simppa se osasi säilyttää tyylin.

– Mitä?

– Täh?

Ei taidettu kumpikaan olla ihan terävimmällä päällä heti näin aamusta.­

– Sä olit siis miettinyt?

Simo hieraisi niskaansa, ja vasta silloin hoksasin, että pitkä takatukka oli kadonnut yhdessä härnäävän väristen trikoiden kanssa. Paksut, lappilaisen mustat hiukset oli kynitty­ niukkaan armeijamalliin.

Nenäni värähti ja olin haistavinani jotakin ylellisen merellistä. Partavettä? Vai niin. Kameleontti oli piipahtanut jälleen kylässä.

Silmäni siristyivät. Tämä Simo, tämä virallinen, aikuisen oloinen Simo, oli jollakin tapaa häiritsevä. Sai oloni epämukavaksi, tai ehkä parempi ilmaus olisi ollut epävarmaksi. Järkeeni ei käynyt, miten niin tutusta ja rakkaasta ihmisestä saattoi pelkän muuttuneen ulkoasun vuoksi sukeutua henkilö, joka herätti minussa levottomuutta. Sillä sitä se oli. Hermoilua. Tämä äkillinen tarve suoristaa ryhtinsä, vältellä toisen katsetta ja halu paeta ahtaasta keittiöstä laveammille vesille.­ Tarve väistää läheisyyttä.

–Se Leningradin-matka, Simo sanoi.

Nostin yllättyneenä katseeni ja pingottamiseni unohtui.

– Tuumin tuossa, että lähtisin mielelläni sinne mukaan. Sehän on avec-reissu kuten aina ennenkin, eikö olekin? Tiedätkö, onko bussissa vielä vapaita paikkoja jäljellä?

– No on! Totta hemmetissä.

Aivan loistavaa. Saisin parhaan kaverini matkaseuraksi. Se auttaisi unohtamaan Niklaksen ja Netan. Simon tiimissä se kävisi suorastaan helposti. Virnuilin hullun lailla ja olin vähällä kapsahtaa kaverin kaulaan, mutta samassa Simo liikahti, ja sieraimeni saalistivat uuden häivähdyksen partavedestä. Merta. Myskiä. Vaara. Jähmetyin aloilleni ja spontaanin halauksen sijaan tyydyin hymyilemään laimeasti.

– Aamuhuumeesi jäähtyy. Tässä, otatko kuumennusta sekaan.

Simon kumartuessa mukini ylle tavoitin yllättäen uuden tuoksuyhdistelmän, jonka tunnistaminen sai kaiken jäykkyyden ja ujouden lentämään yhtä soittoa alas vie­märistä.

– Mitä! Lontoon rakeita. Sä olet syönyt Lontoon rakeita. Mulle kanssa!­

Lempikarkkiani. Makunystyrät lumoava salmiakin ja aniksen combo. Voittamaton. Vastustamaton.

– Enkä ole.

Valheellisen viatonta kulmien kohottelua. Täräytin kahvikuppini tiskipöydälle ja hyökkäsin käyttäen säälittä hyväkseni sitä, ettei Simo kyennyt puolustautumaan kuuma kahvipannu kädessään.

Ähäkutti. Puolitäysi karkkipussi löytyi oikeasta­ housuntaskusta. Verotin sen sisältöä parilla kouraisulla, harhautin Simoa kavalasti maradonamaisella valesyöksyllä, pujahdin voitokkaasti tuulettaen eteiseen ja muistin vasta ovensuussa huikata kiitoksen maidosta.

Maistoin salmiakin kielelläni vielä ulkonakin, kun alaovi naksahti kiinni selkäni takana. Satoi lunta ja pikkupakkanen kiristi poskipäitä. Mahtava ilma. Avasin punaisen potkukelkkani vaijerilukon, hyppäsin jalaksille ja potkaisin kelkan reippaaseen liukuun.

NIKLAKSEN TYÖPÖYTÄ pursui videokasetteja.­ Laskin hänen pyytämänsä puhelinraportin pöydän kulmalle ja ryhdyin järjestämään sekalaisia kasettikoteloja ryhdikkääseen pinoon. En sietänyt sekasortoa edes toisten työpöydillä.

– Anna niiden olla.

Hätkähdin ja käännyin katsomaan kynnyksellä seisovaa Niklasta. Jostakin syystä hänen tyly äänensävynsä­ sai minut tuntemaan syyllisyyttä, vaikka olin kymmeniä kertoja aikaisemminkin siistinyt hänen toimistoaan, enkä koskaan ollut saanut siitä toruja, tosin en kyllä kiitoksiakaan.

Kohautin olkiani ja pudotin pitelemäni VHS-kasetin kasan päällimmäiseksi. Sen selkämykseen oli kirjoitettu jotain venäjäksi paksulla huopakynällä.

Niklas käveli luokseni ja väläytti rennon hymyn.

– Työjuttuja, hän sanoi, pyyhkäisi kädellään, ja koko pino valahti samanlaiseksi sekamelskaksi, mitä se oli ollut ennen siivouspuuskahdustani.

– Vain työjuttuja, mies toisti, vetäisi­ minut lähemmäksi ja liu’utti kämmentään pitkin säärtäni.

Olin pukeutunut tiukkoihin hiihtohousuihin, leveään vyöhön ja korkeakauluksiseen pooloon. Kun kaula-aukkoa ei ollut nimeksikään, keräsivät sääreni kaiken Niklaksen huomion.

Työjuttuja? Entäs minä sitten. Enkö minäkin ollut eräänlainen ”työjuttu”? Kun viimeksi tarkistin, sain edelleen palkkani tästä firmasta. Yhtäkkiä kuulin, kuinka joku nauroi. Nainen? Käänsin päätäni, varmistin pikaisesti, ettei ketään ollut ilmestynyt näkösälle. Netta oli tänään kotikonttorissa, mutta oli silti fiksua olla varovainen.

– Jäätkö tänään ylitöihin? Olisi pari kiireellistä asiaa.

Hymähdin. Ne kiireelliset asiat taisivat olla parhaillaankin läsnä tässä samaisessa huoneessa. Niklaksen kämmenet tuntuivat ihanan lämpöisiltä ristiselkääni vasten. Rentouduin, ja kireys selkälihaksissani helpotti. Niklaksen kädet hieroivat ja silittivät rauhoittavasti kuin tyynnytellen levotonta kissaa. Puistin päätäni, kun taas muistin, että minulta oli kysytty jotain.

Niklas vetäytyi aavistuksen verran taaksepäin, jotta tavoitti katseeni.

– Etkö? Kultapieni. Jäisit vaan.

– Tänään on tiistai, sanoin painokkuutta tavoitellen.

– Tiistai?

Hetkisen näytti lyövän tyhjää, mutta sitten Niklas vihelsi hiljaa ja huokaisi luovuttaen.

– Ratsastuspäivä. Niinhän se taisi olla.

Nyökkäsin ja nojauduin takaisin hänen rintaansa vasten. Kävin ratsastamassa kaksi kertaa viikossa ja lisäksi osallistuin usein parin päivän mittaisille tehokursseille. Rakastin hevosia ja olin harrastanut niiden parissa seitsenvuotiaasta lähtien. Joskus unelmoin ryhtyväni ratsastuksenopettajaksi ja perustavani tallin.

Niin ihania kuin hevoset olivatkin, niillä ei lyönyt rahoiksi. Tarvittiin kosolti kahisevaa, jotta sitä olisi voinut tehdä lisää joko esteillä tai kouluratsastuksen parissa. Hyvät hevoset maksoivat, ja niiden kanssa piti työskennellä vuosia ennen kuin päästiin lähellekään huippua. Vain parhaat ansaitsivat elantonsa satulassa, eikä sitä tapahtunut Suomessa. Suuria seteleitä varten piti asua ja kilpailla ulkomailla.

Niklas tiukensi otettaan, ja tunsin parransängen raapaisevan poskipäätäni, mutta en välittänyt. Minusta oli ihanaa, että Niklas oli niin… niin karvainen. Runsas. Lihaksikas.­ Nallekarhu. Ruotsia ja venäjää puhuva Nalle Puh. Minä olin hunajapurkki, minne Puh työnsi mieluusti käpälänsä. Oi! Ja ilmeisesti myös kielensä.

– Kultani on tainnut syöpötellä Lontoon rakeita.

Niklaksen äänessä soinnahti moite. Punastuin välittömästi, enkä­ vastustellut, kun Niklas irrotti otteensa, astui ohitseni ja istahti korkeaselkäiseen nahkatuoliinsa.

– Hyvä, että menet ratsastamaan. Kai sekin on liikuntaa, vaikka tapahtuukin hevosen selässä.

Olin sanaton. Ilkeyttä. Peiteltyä, mutta ilkeyttä silti. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun tajusin, että kaikki ne lempeät vitsit ja huolehtivaisuuden asuun puetut vihjaukset painostani olivat todellakin totta. Että Niklas oli tarkoittanut ja tarkoitti niitä kaikkia. Niklas halusi minun laihtuvan. Itse asiassa vaati sitä. Antoi sanojensa välissä ymmärtää, että jos tilanne pahenisi ja jos kieltäytyisin tekemästä parannusta, me olisimme finito.

En ollut lihava. Mutta en ollut hoikkakaan. Olin jotakin siltä väliltä. Leveälanteinen ja leveäharteinen. Muodokas. Tiimalasivartaloinen. Väitän kyllä, että minun näkemiseni pitsikorsetissa olisi monen miehen unelmien täyttymys. Olin n o r m a a l i suomalainen nainen. Ainakin omasta mielestäni, mutta en ilmeisesti Niklaksen mittapuulla. Se sattui.

– Tuliko viestejä, kun olin lounaalla? Niklas tiedusteli, nosti luurin ja vilkaisi minua kysyvästi.

Nyt oltiin taas työmoodissa. Asiallisia ja hymyttömiä. Ryhdistäydyin ja ravistin äänettömänä päätäni. En olisi saanut ulos pihahdustakaan vaikka olisin yrittänyt. Pidättelin­ itkua, myönnettäköön. Vain härkäpäinen ylpeys esti kyyneliä tulemasta iholle asti. Jätin Niklaksen soittamaan puhelunsa ja lähdin keräten viimeiset arvokkuuteni rippeet.

Kiirehdin wc-tiloihin ja lukitsin oven haparoivin sormin. Seisoin kaakeliseinäisessä, kaikuvassa kopperossa sitruunaa imitoivan tuoksupilven tukehduttamana ja tarkastelin villien permanenttikiharoiden ympäröimiä kalpeita kasvojani lavuaarin yläpuolisesta peilistä. Ruskeat silmäni kiilsivät pidätellystä itkusta, mutta turvallisesti lukitusta ovesta huolimatta suru ei päässyt valloilleen.

En sallinut sen tulla. En tällä kertaa. Yksikään mies ei ansainnut näitä kyyneleitä. Ei Niklas Strömmer, vaikka olikin rakastajani ja pomoni. Siltikään Niklas ei ansainnut kyyneliäni. Ei edes hän.

Jatkuu ensi viikolla.

KRISTIINA VUORI

Kristiina Vuoren esikoisromaani Näkijän tytär (Tammi) ilmestyi
kesällä 2012 ja oli ilmestymisvuotensa myydyin esikoisteos. Tämän jälkeen häneltä on julkaistu kaksi muuta historiallista romaania, ja neljäs on parhaillaan työn alla. Näin kesäaikaan Vuori kypsyttelee kirjojensa aiheita lattekupillisen äärellä makeita mansikoita napostellen.