Menestysbändi Love Brigaden Euroopan-kiertue päättyy äkisti, kun bändin keula­kuva Joonas löytyy kuolleena hotellin liinavaate­komerosta. Manageri Kati alkaa epäillä, että kuolemaan liittyy jotakin hämärää mutta joutuukin itse epäillyksi.

Ankista tuntui oudolta, että Iiro oli viimein kotona. Kolistelu keittiössä, lämpö sängyssä, suhiseva ääni kellarista, jossa mies nikkaroi soittimia.

Anki oli odottanut tätä niin pitkään. Se oli ainoa hyvä asia, joka Joonaksen kuolemasta oli seurannut. Love Brigade oli hajonnut sillä hetkellä, ja Iiro oli palannut viimein pysyvästi kotiin vuosien kiertue-elämän jälkeen.

Tosin miestä olisi tarvittu vielä enemmän takavuosina. Nyt Viveka ja Viljami olivat jo ekaluokkalaisia, kulkivat itsenäisesti koulussakin.
Mutta hyvä tietysti silti, että Iiro oli kotona. Heillä oli nyt aikaa korvata vuosien erillään olo.

Kummallakaan ei ollut mitään menoja päivisin. Kun lapset olivat koulussa, he olivat talossa aivan kahden. Heillä oli aikaa keskustella tulevaisuudestaan, miettiä mitä tekisivät, nauttia toistensa seurasta.
Tai olisi ollut. Mutta Iiro oli lähinnä kellarissa veistelemässä soittimia.

Mies oli muuttunut. Hän tiuski Ankille ja lapsille ja oli hiljainen ja äreä. Ensi töikseen hän halusi eroon kissoista.

Anki seisoi keittiön ikkunassa ja katseli ulos. Puutarha oli jo jäässä. Sen keskellä tökötti pystyyn kuollut, yli kaksimetrinen auringonkukka. Se näytti hyvin vaikuttavalta, pelottavalta suorastaan. Kuin kesän ja onnen vastakohdalta, kuoleman muistomerkiltä.

Anki toivoi, että Joonas olisi nähnyt sen. Joonas olisi arvostanut sen symboliikkaa, alkanut kehitellä siitä jotakin biisiä tai musiikkivideota.

Ankin oli yllättävän ikävä Joonasta. Mies oli ollut rasittava ja ylimielinen, ja hänen kunnianhimonsa oli vienyt käytännössä Ankilta miehen ja Ankin lapsilta isän. Bändillä oli ollut raudanluja sopimus, jonka mukaan kukaan ei saanut lopettaa ilman Joonaksen suostumusta tai muuten lähtijä menettäisi kaikki tulot. Se oli koskenut Iiroa ja Ankiakin.

Mutta maailma tuntui tyhjältä ilman Joonasta. Joonaksen energia oli ollut niin tarttuvaa. Ja musiikki. Anki pelkäsi, ettei enää koskaan löytäisi Joonaksen veroista työ­paria. He olivat olleet saumattomia yhdessä.

Portaista kuului kolinaa. Iiro nousi kellarista ylös sahajauhoa hiuksissaan ja poskessaan. Hän tuli keittiöön ja valutti vettä hanasta.

”Mitä sä teit? Sitä kitaraako?” Anki kysyi.

Iiro ynähti vastaukseksi.

”Mennäänkö hakemaan lapsia koululta?” Anki sanoi.
”Voitaisiin mennä vaikka porukalla moikkaamaan Katia. Mä luulen, että se on todella masentunut. Nyt Joonaksen hautajaisten jälkeen.”

Iiro murahti jotain epäselvää ja laski lasin tiskipöydälle. Sitten hän kääntyi ja palasi kellarin portaisiin. Hän näytti kumaraiselta. Oli vaikea nähdä hänessä enää sitä nuorta miestä, johon Anki oli rakastunut juuttuneessa hississä. Miestä, joka oli jättänyt kihlattunsa silmänräpäyksessä Ankin tavattuaan, miestä, joka oli lentänyt jouluaattona Helsingistä Kittilään yllättääkseen Ankin. Miestä, joka oli halunnut perustaa perheen silloin, kun toiset halusivat vain bilettää.

”Iiro”, Anki kuiskasi. ”Mikä on hätänä?”

Puutarhan portti kolahti. Pihaan astui mustaan takkiin pukeutunut, pitkä ja hoikka hahmo. Kati. Lumihiutaleiden täplittämä ruskea tukka leyhähteli kylmässä tuulessa.

Kati-ressu. Hän oli niin tuuliajolla bändin hajottua. Hän oli ollut niin ihastunut Joonakseen kaikki ne vuodet.

Joku käveli Katin vanavedessä. Pitkä ja leveäharteinen mies, jolla oli farkut, toppatakki, kiharainen tukkapehko ja parta, josta tuli Ankin mieleen Hemingway.

Anki meni vastaan. Ulkoilman kylmyys huokui kasvoille.

”Hei Kati”, hän sanoi ja katsoi kysyvästi tämän seuralaisen suuntaan. Mies ei vaikuttanut miltään treffiseuralta. Kumpikin oli niin totinen.   

”Hei. Tässä on komisario Pentti Penttinen.”

Mies väänsi suutaan johonkin hymyn tapaiseen. Huoli kouraisi Ankin vatsaa. Miksi poliisi oli heidän ovellaan? Ei kai... Oliko lapsille tapahtunut jotain?

”Jutellaan vähän Love Brigaden laulaja-kitaristista”, Penttinen sanoi.
”Hänen kuolemaansa liittyy joitakin avoimia kysymyksiä. Hän oli ilmeisesti läheinen työtoveri sinun ja miehesi kanssa.”

Anki katsoi hämillään Katista poliisiin. Kati oli kertonut menneensä poliisiasemalle kertomaan järjettömastä ”Joonas elää” -teoriastaan. Mutta sitten Kati oli itse joutunut epäillyksi. Hän oli viimeinen, joka oli nähnyt Joonaksen hengissä. Kati ja Joonas olivat viettäneet kiihkeän yön berliiniläisessä hotellissa, ja vain tunteja sen jälkeen Joonas oli löytynyt liina­vaatekomerosta tukehtuneena. Mutta siitä oli jo aikaa. Näyttö ei ollut riittänyt tai jotain.

”Se oli opiaattien yliannos, eikö niin?” Anki sanoi. Sillä tavalla lehdissä oli sanottu.

He menivät kolmisin sisään. Kissat vilahtivat lattian poikki, hyppäsivät ketterästi kirjahyllyn päälle. Kellarista kuului sirkkelin ääntä. Iiro teki puutöitään.

”Kuka kellarissa on?” Penttinen kysyi.

”Minun mieheni.”

”Iiro? Love Brigaden rumpali?” Penttinen varmisti.

”Niin”, Anki sanoi.
”Ei minulla muuta miestä ole.”

Sitten hän muisti käytöstavat ja pyysi Katia ja poliisimiestä keittiöön, laittoi vedenkeittimen päälle ja nosti kupit pöytään.

Penttinen istui ikkunan viereen siniseksi maalatulle pallille. Kati istui hänen viereensä vakavana mutta tyynen oloisena. Kati viihtyy tuon miehen kanssa, Anki oivalsi. Tajuaakohan se sitä itse? Hänen mielensä alkoi oitis punoa romanssia näiden kahden välille. Se tekisi Katille niin
hyvää. Joku tuollainen jämerä oikeu­den palvelija vuosien toivottoman rakkauden jälkeen.

”Ne kipulääkkeet, jotka lamauttivat Joonaksen hengityksen, olivat ilmeisesti bändin kitaristin”, Penttinen sanoi.

”Mikan? Niin kai. Se oli niihin pahasti koukussa. Onko Mika syytteessä jostain?”

”Ei. Kävi ilmi, että myös bändin basistilla oli niitä melkoinen varasto.”

”Sillä oli se akillesjänteen tulehdus”, Kati sanoi.
”Se lainasi niitä siihen.”

Anki ojensi teemukin Penttiselle ja Katille. Kumpikin kietoi kätensä kupin ympärille ja lämmitti niitä. Anki laittoi keksejäkin pöytään. Hetken tuntui siltä kuin he olisivat rupattelemassa mukavia.

”Katsokaas”, Penttinen sanoi mietteissään.
”On ihan mahdollista, että se oli tapaturma. Joonas otti ehkä vain vahingossa väärät annokset. Tai ehkä se oli itsemurha. Sekin on kai mahdollista. Näinhän ne lehdet nyt spekuloi. Mutta minä luulen, että tässä on vähän muutakin. Nimittäin teillä jokaisella oli syy toivoa Joonaksen kuolemaa.”

”Ei pidä paikkaansa”, Anki kuiskasi.

”Mä menen nyt vessaan”, Kati sanoi ja nousi äkkiä.

Anki ja Penttinen jäivät kahdestaan. Penttinen otti suullisen teetä, makusteli sitä suussaan ja nielaisi. Sitten hän alkoi laskea sormillaan.

Etusormi:
”Kati oli tietysti hulluna mustasukkaisuudesta, koska Joonas vei ilmeisesti puolta Euroopan naisista sänkyynsä.”

”Joo, mutta ei Kati...”

Keskisormi.
”Ja Franz halusi irti bändistä  mutta oli kiinni siinä sopimuksessa, jonka Joonas oli tehnyt hänen kanssaan.”

”Niin se sopimus oli ihan kauhea, että jos lähtee ei saa senttiäkään, mutta ei Franz...”

Nimetön.
”Ja sama juttu Iirolla.”

Anki ei saanut enää sanaa suustaan.

”Ja Mika ja Joonas olivat kuulemma riidelleet koko kiertueen ajan Mikan kamankäytöstä. Joonas ei huolinut Mikan sävellyksiä uudelle levylle ja uhkasi erottaa hänet. Mika oli taatusti todella vihainen.”

Anki nousi ja alkoi latoa tiskejä tiskikoneeseen. Hänen oli pakko tehdä jotain tai hän alkaisi kirkua.

”Mutta minä en usko, että se oli Mika. Minä vein hänet asemalle ja kuulustelimme häntä. Hän sanoi, että häneltä varastettiin kipulääkkeitä. Tiesitkö sinä, että Joonaksella oli ultranopea metabolia? Sen takia se melko pieni määrä kipulääkkeitä surmasi hänet. Ne tekivät hänestä selvää, kun pohjalla oli alkoholia.”

Anki nyökkäsi.

”Kyllä mä tiesin, että Joonaksella on se juttu.”

”Kati väitti, ettei tiennyt. Minusta sitä on vaikea uskoa, kun ottaa huomioon, että hän käytännössä eli bändin kanssa.”

”Joonas salasi sen Katilta.”

”Miksi?”

Anki katsoi ulos ikkunasta mitään näkemättä. Mielessään hän näki Joonaksen ja itsensä, yli viisi vuotta nuorempina, kävelemässä lastenrattaiden kanssa kohti sorsalampea. Joonas syljeskeli tien poskeen punaisia läiskiä.

Hänen naamansa vasen puoli oli turvoksissa. Hän oli tullut tapaamaan Ankia ja Iiroa suoraan viisaudenhampaiden poistosta.

”Onko sinulta syntynyt mitään uutta?” Joonas kysyi ja piteli poskeaan. ”Pitäisi päästä taas studioon.”

Maa oli silloinkin roudassa. Rattaiden pyörät ratisivat hiekkatiellä. Koivussa rasahti. Orava kiipesi latvaan. Sillä oli jo harmaa turkki.

”Katsokaa, lapset!” Anki sanoi, mutta pikkuiset katsoivat vain äitiään.

He tulivat sorsalammelle, ja siellä Viveka ja Viljami innostuivat. He katselivat riemuiten, kuinka sorsat parveilivat heidän ympärillään ja himoitsivat leivänmuruja.

”En minä vain tiedä”, Anki sanoi pahantuulisesti.
”Jotain mä joskus yritän rustailla, kun noi nukkuvat, mutta ne ei nuku ikinä samaan aikaan.”

Joonas sytytti tupakan. Savu haisi kitkerältä pakkasilmassa. Sitten hän neppasi tupakan lampeen.

”Mä en pysty edes polttamaan. Mun koko naama on yhtä tuskaa.”

”Otan osaa”, Anki sanoi tylysti. Hän oli niin pahalla päällä, ettei häneltä herunut kovin sympatiaa toisille. Sitä paitsi hän oli varma, että Joonasta harmitti vain se, että hän näytti niin tyhmältä puoli päätä turvonneena.

”Mä piristyn, kun sä teet mulle biisin.”

”Sitä saat nyt odottaa. Niitä ei tule.”

”Sä kuulostat aika väsyneeltä”, Joonas totesi.
”Eikö sullekin olisi ihan hyvä, jos lapset menisivät vähäksi aikaa hoitoon, vaikka viikoksi, niin sä voisit rentoutua. Sitten varmaan niitä biisejäkin alkaisi pulputa."

Anki katsoi Joonasta kuin ääliötä.

”Jos mä jotain vihaan, niin tollaisia idioottimaisia ehdotuksia ihmisiltä, joilla ei ole mitään käsitystä vanhemmuudesta.”

”Anteeksi nyt”, Joonas keskeytti.
”Mitä mä muka sanoin?”

”Toi on just niin tota. Luuletko sä, että mä voin jättää mun vauvat noin vaan ja mennä jonnekin vähän rentoutumaan ja tekemään sulle biisejä? Noi vauvat ensinnäkin syö mua!”

”No mutta eikö joka kaupassa myydä jotain... sellaista äidinmaidon vastinetta?”

”Vastiketta. Ja onko sulla mitään käsitystä mitä vauvoille tai äidille tapahtuu, jos ihan yhtäkkiä vaan lopettaa imetyksen? Ne huutaisivat niin, että ikkunat särkyisivät. Ja mun tissit räjähtäisivät.”

”Ai jaa”, Joonas sanoi ja näytti loukkaantuneelta.
”Mä ajattelin sun parasta.”

”Mun parasta! Sä tarkoitat itsesi parasta! Sun ja Love Brigaden. Ja muutenkin, mikä kone sä oikein luulet, että mä olen? Luuletko, että musta tulee hittibiisejä napilla painaen.”

”Sä olet nainen, joka tekee hittibiisin sanat McDonaldsissa lautasliinaan sillä aikaa, kun toinen käy vessassa.”

He olivat tulleet sorsalammelle. Anki otti muovipussin ja ravisti siitä vihaisesti. Leivänmurut lensivät. Lastenrattaista kuului hihkumista.

Ankista tuntui pahalta riidellä lasten kuullen, ne varmaan pelästyivät, että Joonas oli paha ja ilkeä hirviö, joka hermostutti heidän äitiään.

”Ihan totta, sori”, Joonas sanoi.
”Miten mä voisinkaan tajuta? Oikeasti sä olet sellainen luova nero, että mun täytyy vain ihailla sua. Jos on mitään, miten mä voin auttaa, niin kerro.”

”En mä tiedä mikä auttaa! Sanat ovat kadonneet. Niitä ei vain enää tule!”

Anki kaivoi vaippakassista vihon ja ojensi sen Joonakselle.

”Onko täällä kuitenkin jotain?” Joonas kysyi innostuneena ja avasi vihon.

Mutta ei, ei siellä ollut mitään. Ei biisejä, ei sointumerkkejä, ei runonpätkiä, ei edes lauseita. Se oli täynnä piirroksia ja sotkuja, irvisteleviä naamoja ja kummallisia kiemuroita. Niiden välissä oli siellä täällä yksittäisiä sanoja.

”Voi hyvä luoja”, Joonas sanoi.
”Mitä sulle oikein on tapahtunut?”

”En mä tiedä!” Anki sanoi.
”Tuntuu, etten koskaan edes ymmärtänyt, mistä ne runot ja biisien sanat tulivat. Ne vaan virtasivat jostain! Universumi tiputteli niitä mun vihkooni. Mutta nykyisin, kun mä yritän kirjoittaa, mun ajatus keskeytyy. Noi”, Anki nyökkäsi kohti kaksosrattaita, jossa lapset heiluttelivat käsiään, ”haluaa koko ajan jotain. Mä en ole ajatellut yhtään ajatusta loppuun vuoteen.”

”Mä olen ollut aina sitä mieltä,että lisääntyminen on järjetöntä.”

”Ja musta on tullut ihan kauhea ihminen", Anki sanoi kasvot kovina.
"Mä en enää tykkää mistään. Enkä kenestäkään. Mä haaveilen vain siitä, että noi nukkuisivat ja mä olisin vihkon ja kitaran kanssa jossain yksin ja ne sanat taas virtaisivat.”

”Okei”, Joonas sanoi.
"Anna sun kotiavaimet. Mä vien lapset kotiin ja odotan siellä Iiron kanssa. Ja sä istut tohon penkille. Ja tulet takaisin vasta kun sulla on kasassa Love Brigaden seuraavaan biisiin. Mä olen tosissani. Tossa on kynä."

Joonas ojensi Ankille lyijytäytekynän.

”Etkö sä kuuntele yhtään, mitä mä sulle sanoin! Ei luova työ ole sitä, että sä vaan käsket ruveta hommiin, ja sitten vaan nappia painamalla musta tulee jotain mahtavaa Love Brigade -matskua. Mua vituttaa muutenkin yli kaiken se bändi. Mikä helvetti siinä on, että jätkät bilettää ympäri maailmaa ja mimmit palvoo, mutta mä saan hoitaa yksin rumpalin vauvat ja tehdä teidän biisit päälle.”

Joonas tarttui lastenrattaiden aisaan.

”Mä en tiedä noista sun äiti­jutuista tai taiteellisista kipuiluistasi, mutta mä tiedän, että sä olet tehnyt loistavia biisejä iloisena, surullisena ja vihaisena. Virkeänä ja väsyneenä. Ja kännissä ja selvänä. Tee työsi. Tee se sun taika.”

Anki oli alkanut hymyillä. Hän ei voinut sille mitään.

”Okei. Työnnä niitä kunnes ne nukahtaa. Sitten kun ne on unessa, voit työntää kärryt eteiseen. Mä yritän”, hän sanoi.
”Mutta et sitten suutu jos se on jotain paskaa.”

”En. Nähdään myöhemmin kotona.”

Anki jäi yksin.

Joonas oli käskenyt hänen mennä istumaan penkille, mutta hän tiesi, että sanat tulivat useimmiten liikkeessä. Hän käveli lammen ympäri.

Ensimmäisellä kierroksella hän ajatteli vain vauvoja, mietti olivatko Viveka ja Viljami nyt unessa. Toisella kierroksella hän ajatteli yleistä epätoivoaan, sitä että oli imuroinut kodin viimeksi joskus pari viikkoa aikaisemmin, ja koko kämppä oli peittymässä koirankarvoihin. Koko elämä oli muuttunut synkäksi ja mustaksi, pelkäksi umpikujaksi.    

Viveka ja Viljami eivät lähtisi koskaan hänen elämästään. Hän ei olisi enää koskaan vapaa. Huolen paino ei enää koskaan lähtisi. Nytkin tuntui pahalta ajatella, että vauvat olivat hänen katseensa ulottumattomissa.

Anki mietti kuolemaa, sitä että jäisi auton alle ja pääsisi pois vastuusta ja väsymyksestä. Mutta mitä sitten kävisi Vivekalle ja Viljamille? Sitten ne vasta itkisivätkin, ilman äitiä.

Olisi parasta, että vauvatkin kuolisivat, että rekka ajaisi kaikkien päälle. He olivat yhtä. Kaikkien pitäisi mennä kerralla. Mutta sitten jäisi Iiro suremaan. Iironkin pitäisi kuolla. Surun ja kaipauksen ketju vain jatkui, ja lopulta Anki tajusi haaveilevansa siitä, että tuli polttaisi koko maailman. Se olisi paras ratkaisu, eikä Ankinkaan tarvitsisi kirjoittaa nyt menestysbiisiä.

Anki ravisti päätään. Näitä ajatuksia ei voinut sanoa kenellekään. Ei Iirolle, eikä neuvolassa. Hän joutuisi suljetulle osastolle, lapsista eroon.

Anki kulki yhä uudestaan lammen ympäri. Maito alkoi nousta rintoihin. Hän kaipasi lasten suita helpottamaan. Mutta Joonas oli sanonut, että ensin piti kirjoittaa. Helvetin Joonas. Joonakselle ei ollut mikään muu tärkeää kuin Love Brigade. Koko elämä oli yksi pimeä kuilu. Mikään ei auttanut.

Paitsi. Oli yksi asia joka oli aina helpottanut. Sanat. Runojensa avulla Anki oli aina päässyt pois, silloin kun hän oli kaivannut Iiroa ja silloin kun hän oli ollut tuskissaan Joonaksen takia, kielletyn ihastuksensa vuoksi.

Anki istui kivelle, otti kynän käteensä ja kirjoitti ”Sanat. Tulkaa minun avukseni. Universumin hiljaiset ja kovat äänet.”

Kynä pysähtyi hetkeksi. Tästä pitäisi tulla sielukas pop-biisi. Nyt tarvittaisiin rakkautta. Ja kuolemaa. Ja lisää rakkautta.

Ankin mielessä alkoi virrata melodiakulku, sellainen suloisenkatkera ja ihan pieni, mutta siinä oli jotain elinvoimaista, sellaista josta voisi kasvaa jotakin suurta, ehkä jotain melkein mahtipontista ja upeaa, kun Joonas ottaisi kopin. Kynä jatkoi matkaansa.

Sorsat ympäröivät Ankin joka puolelta, yrittivät melkein tulla syliin, mutta Anki ei huomannut. Maito alkoi tihkua rinnoista ja paidan läpi, mutta Anki ei välittänyt siitäkään. Teksti veti hänet mukaansa. Se oli ihan selvästi menossa johonkin.

Lopulta Anki havahtui ja tajusi sorsien nokkien vaativat tökkäisyt saappaillaan ja epämukavan olon rinnoissaan ja selässään. Hän katsoi vihkoa. Se oli siinä! Koko biisi! Viimeistä säkeistöä pitäisi vielä
vähän miettiä, mutta Joonas varmasti sanoisi siihen jotain hyödyllistä.

Ankin sormet syyhysivät kokeilla kitaran tai pianon kanssa miltä se kuulostaisi, mutta toisaalta hän pystyi kuvittelemaan sen päässään. Hyvältähän se kuulosti.

Anki nousi ja kiirehti kotiin. Oven läpi kuului itkua. Hän rimpsautti ovikelloa reippaasti. Iiro tuli avaamaan Viveka sylissään.

”Moi!” Anki heläytti.

Lapsi ojenteli käsiään hänen suuntaansa. Hän otti vauvan syliin, avasi paidan toisella kädellä ja istui eteisen rahille imettämään.

Joonas tuli eteiseen naamaansa pidellen.

”Joonas! Ota mun taskusta se vihko.”

”Vaikka sun tissi on tossa?”

”Älä ole lapsellinen. Ota se vihko.”

Joonas otti vihkon ja luki uuden tekstin. Sitten hän nyökkäsi hitaasti.

”Joo. Tämä on helvetin hyvä. Sä pelastit meidät taas!”

Joonas teki pari pari pyörähdystä eteisessä, varjonyrkkeili ja potkaisi korkealle ilmaan. Hän hihkui kiitoksia Ankille, kilisi ja huitoi. Ankia nauratti.

Joonas jähmettyi paikalleen ja horjahti. Hän otti tukea vaatenaulakosta, kun hänen polvensa notkahtivat.

”Joonas! Mitä tapahtuu?”

”Ah... Mä en tiedä... Mä en pysty hengittämään....”

Joonaksen silmät kääntyivät ympäri. Hän tuupertui lattialle.

Iiro syöksyi hänen viereensä ja ravisteli häntä.

”Mitä sille tapahtui?” Anki kiljui.

”Se on tajuton!”

Iiro käänsi Joonaksen kylkiasentoon ja soitti ambulanssin. Joonas hengitti kevyesti mutta tuli tajuihinsa vasta kun häntä nostettiin paareille.

Anki ja Iiro kävivät katsomassa Joonasta seuraavana päivänä sairaalassa. Hän makasi sairaalasängyssä tavallistakin kalpeampana mutta nyt jo ihan elävien kirjoissa. Kasvojen turvotuskin oli laskenut. Hän intoili uudesta biisistä ja pursusi uusia ideoita.

”Vedäs nyt vähän henkeä”, Iiro sanoi.
”Mikä sua oikein vaivasi?”

”Oletko sä sairas? Vai otitko sä jotain aineita?” Anki kysyi.

”Mulla on ultranopea metabolia. Tai niin lekurit sanoivat. Kuulostaa ihan kuin mulla olisi supervoimat.”

”Mikä ultranopea metabolia on? Joku sellainen, että voi syödä
mitä vain eikä liho?”

”Ilmeisesti sellainen pieni määrä kodeiinia voi olla mulle vaarallinen. Mä olin ottanut särkylääkkeen siihen mun hampaaseen. Sen takia mä putosin.”

”Onneksi sä olet kunnossa.”

”Joo”, Joonas sanoi.
”Mutta hei, älkää kertoko tästä toisille.”

”Kyllä meidän Katille pitää kertoa. Kyllä sen pitää tietää. Mitä jos sä joudut vaikka sairaalaan jossain maailmalla?”

”Varsinkaan Katille ei saa koskaan kertoa. Se nainen ihailee mua niin paljon. Ainoa syy, miksi se mimmi on meidän manageri, on se, että se palvoo mua. Mä en halua, että se saa koskaan tietää, että mä olen mitään muuta kuin täydellinen.”

”Mä luulen, että sä vähän yliarvioit itsesi ja aliarvioit Katin.”

”Jaa”, Joonas sanoi kuivasti.
”Sovitaan niin. Mutta älä silti kerro sille. Lupaa.”

Anki palasi muistoistaan nykyhetkeen ja katsoi Penttistä.

Poliisi joi mietteliäästi teetänsä ja odotti, että Anki auttaisi häntä ratkaisemaan Joonaksen kuoleman arvoituksen.

”Sinä tiesit, että Joonaksen voi tappaa muutamalla kipulääkkeellä”, Penttinen sanoi.

”Niin. Mutta mä en ollut Berliinissä.”

”Mutta sun miehesi oli. Iiro oli siellä. Mä luulen, että Joonas tuli Katin huoneesta yöllä ja Iiro tuli sitä vastaan jossain käytävässä. Ja sitten Iiro antoi Joonakselle opiaatteja. Ja se tiesi tarkasti, mitä ne tekisivät.”

”Mutta miksi Joonas olisi ottanut Iirolta jotain nappeja?”

”Se on voinut antaa sille melkein mitä vain. Kodeiinia on yskänlääkkeessäkin. Kati kertoi, että koko joukko oli flunssassa. Iiro antoi
ehkä pillereitä ja sanoi, että ne ovat tavallista ibuprofeenia. Tai ehkä yskänlääkettä. Vai mitä, Iiro?”

Iiro seisoi ovensuussa. Oli seissyt siinä ties kuinka kauan. Hiljaisena, pitkänä ja kumaraisena.

”Vai väitätkö toisin?” Penttinen toisti.

Mutta Iiro ei väittänyt.

Anki putosi siihen mustaan kuiluun, jossa Kati oli elänyt Berliinistä tultuaan.

Yhtäkkiä hän tajusi menettäneensä melkein kaiken. Miehensä, työtoverinsa, koko elämänsä. Kaikki oli mennyt. Kaikki kauniit muistot olivat saaneet ruman värin.

Hän selvisi talvesta äidin ja veljen avulla. He tulivat auttamaan Ankia ja lapsia, kun Anki ei jaksanut nousta sängystä, kun suru ja lamaannus tuntuivat painavan hänet sinne loppuelämäksi.

Äiti ja Jussi laittoivat Viljamin ja Vivekan aamupalat ja auttoivat pakkaamaan koulureput. Sitten he imuroivat ja syöttivät kissat ja patistivat Ankin kävelylle.

”Kyllä sä siitä selviät”, äiti sanoi.

”Mutta mä en voi ymmärtää sitä”, Anki sanoi.
”Mä en koskaan nähnyt Iirossa mitään sellaista. Se oli aina niin täydellinen herrasmies, niin kiltti.”

”Et sinä olisi voinut tietää”, äiti lohdutti.
”Te näitte niin vähän vuosien mittaan. Iiro oli muuttunut.”

Ehkä joitakin merkkejä oli ollut aikaisemmin, mutta Anki ei ollut koskaan tajunnut niitä. Esimerkiksi se Iiron entinen avovaimo,  Terhi, jonka Iiro oli jättänyt saman tien tavattuaan Ankin. Millainen ihminen teki sellaista, muutti niin yhtäkkiä mieltään elämänsä suunnasta?

Ehkä Iiron rakkaudessa oli ollut jotakin liian kaikennielevää ja äkkijyrkkää, jotakin, joka ei ollut terveellä pohjalla? Ehkä hän oli sitten vain väsynyt ja napsahtanut Joonaksen vaatimuksiin? Ja entä jos hän oli arvannut Ankin ja Joonakset väliset tunteet ja tajunnut, että siinä oli jotakin, johon hän ei koskaan pääsisi väliin?

Mutta Anki ei saisi koskaan tietää sitä. Iiro oli tuomittu ja vankilassa. Mies oli kirjoittanut, ettei halunnut enää tavata. ”Olin valmis tekemään mitä vain sinun takiasi. Mutta se oli aivan turhaa”, Iiro kirjoitti.

Anki arveli, että Iiro syytti Ankiakin siitä, että Love Brigade oli sotkenut Iiron elämän. Ilman Ankin sävellyksiä ja sanoituksia bändi ei olisi koskaan menestynyt. Iiro olisi saanut sen elämän jota toivoi.

Keväällä Anki kirjoitti ensimmäisen runon sitten Joonaksen kuoleman. Siitä tuli ihan kauhea runo, sellainen joka kertoi niin suuresta tuskasta ja hämmennyksestä, että mikään Love Brigaden synkinkään kappale ei koskaan ollut lähellekään sellainen. Anki ei voisi koskaan käyttää sitä missään. Se oli täysin julkaisukelvoton, mutta sen kirjoittaminen teki tavallaan hyvää.

Mutta hän näytti sen Katille.

He istuivat silloin hautausmaan aidalla ja katselivat krookuksia, oravia ja mustiin vaatteisiin pukeutuneita teinejä, jotka etsivät Joonaksen hautaa.

”Noille pikku gooteille se on vasta leikkiä”, Kati sanoi.
”Että joku kuolee.”

”Ihanaa, että se voi olla niille vielä sellaista”, Anki sanoi.
”Mä olen varma, että Love Brigadesta tulee kuolematon. Se on niin hyvä.
Kamalia ihmisiä, mutta hyvää musiikkia.”

He juttelivat hetken Mikasta ja Franzista. Mika oli ollut katkaisussa ja opetteli sinnikkäästi elämään pää selvänä. Franz oli nyt onnellinen kuntosalin omistaja. Hän opiskeli personal traineriksi.

”Hyvä, että edes niillä menee paremmin”, Anki sanoi.
”Musta on tuntunut koko talven tuolta kuin tässä runossa.”

”Mä tiedän”, Kati sanoi.
”Musta tuntui pitkään samalta. Vieläkin tuntuu monina päivinä. Mutta mä olen vähitellen pääsemässä jaloilleni. Tavallaan on helpotus, että mun ei tarvitse enää miettiä, olisiko minusta ja Joonaksesta tullut jotain. Mä käytin siihen kymmenen vuotta. Mutta nyt mä teen jotain muuta. Pentti Penttinen haluaisi mennä mun kanssa kalaan. Ehkä mä vielä menenkin.”

”Toivottavasti te saatte hyvän vonkaleen.”

”Ja sitten mä rupean töihin. Ehkä mä rupean järjestämään jotain pientä festaria.”

”Mäkin olen pääsemässä jaloilleni”, Anki tajusi.
”Kirjoitan runoja ja biisejä, mutta ihan erilaisia.”

”Ja mä haluan kuulla ne”, Kati sanoi.

Teinitytöt kulkivat heidän ohitseen jutellen ja älypuhelimiaan räpläten. Mustat tukat liehuivat tuulessa ja avainketjut kilisivät. He näyttivät iloisilta. Anki huomasi, että häntäkin hymyilytti.

Vähän ajan kuluttua Anki ja Kati hyppäsivät aidalta alas ja lähtivät hautausmaalta.

”Mennäänkö vielä kävelemään rannalle?” Kati ehdotti.
”Kerätään vaikka kauniinmuotoisia kiviä. Tehdään ihan sellaisia pieniä asioita. Harjoitellaan olemaan taas onnellisia.”

”Mennään vain”, Anki sanoi.

Jatkis päättyy.