Menestysbändi Love Brigaden Euroopan-kiertue päättyy äkisti, kun bändin karismaattinen keula­kuva Joonas löytyy kuolleena hotellin liinavaate­komerosta. Bändin manageri Kati on varma, että kuolemaan liittyy jotain hämärää.

Komisario Penttinen oli yllättävän karvainen poliisiksi. Hänen olemuksensa toi mieleeni folk-muusikot, joiden kanssa isäni pyöri Englannissa silloin, kun olin pieni. Penttisellä oli ruutupaita ja punertavan vaaleat hiukset, jotka ulottuivat kauluksen yli. Partakin vielä. Hän lueskeli kalastuslehteä­ jalat pöydällä.

Koputin ovenkarmiin.

”Anteeksi. Olenkohan mä oikeassa­ paikassa?”

Penttinen hätkähti ja laski jalkansa maahan niin, että tömähti. Hän ryhdisti olemustaan ja näytti heti asiallisemmalta, vähän kuin sellaiselta rennonpuoleiselta yliopiston professorilta.

”Missäs teidän pitäisi olla?”

”Komisario Penttisen luona. Minut­ neuvottiin tänne tuolta alakerrasta. Oletko sinä Penttinen?”

”Pentti Penttinen.”

Suustani karkasi hihitys, jonka peitin yskäksi.

Mies rypisti kulmiaan ja näytti tympääntyneeltä. Kaduin heti typerää­ kikatteluani. Olin ollut Berliinin tapahtuminen jälkeen ihan ylikierroksella. Normaalit käytöstavatkin unohtuivat. Pentti Penttinen -niminen ihminen oli tietysti saanut kuulla äimistelyä nimestään koko ikänsä. Olisi pitänyt osata hillitä itsensä. Mutta voi hyvä luoja! Millaiset vanhemmat tuollaisella ihmisellä oikein oli?

”Oliko teillä asiaa?” Pentti Penttinen kysyi kuivasti.
”Neiti?”

”Oli”, minä sanoin.
”Haluaisin keskustella eräästä Saksassa tapahtuneesta kuolemantapauksesta. Tuolla aulassa sanottiin, että minun pitäisi tulla tänne, että sinä hoidat kansainvälisiä asioita.”

”Millaisesta kuolemantapauksesta on kyse?”

Penttinen otti tietokoneen hiiren käteensä. Ruutu selkeni. Näkyviin ilmestyi taustakuva, jossa oli komisario vielä pörröisempänä, polvia myöten joessa ja käsissään melkein hänen itsensä kokoinen kala.

”Sä olet sitten kalamiehiä?”

Yritin hyvitellä huonoa aloitusta. Nyt piti tehdä hyvä vaikutus. Halusin, että tämä mies kuuntelisi minua oikein tarkasti. Minä todella tarvitsin poliisin apua.

Penttinen katsoi minua viileästi.

”Minulla on aika paljon töitä, että­ jos teillä oli jotain asiaa, niin mentäisiinkö siihen?”

”No siis”, minä sanoin, siirsin pari­ paperia tuolilta ja istuuduin.
”Minä olen Love Brigaden mana­geri.”

Pidin tauon. Annoin Penttiselle aikaa reagoida kuulemaansa. Ilmekään ei värähtänyt hänen kasvoillaan.

”Ja nyt kun Joonaksen väitetään kuolleen...”, jatkoin.

”Anteeksi. Kenestä sinä puhut?”

Hyvänen aika, minä ajattelin. Eikö­ mies tuntenut Love Brigadea? Missä ihmeen tynnyrissä hän eli? Jokainen lehtihän oli ollut täynnä Joonaksen kuolemaa ja traagisia muistokirjoituksia päiväkaudet.

”Love Brigadesta. Kyllä kai sinä sen tiedät?”

”Eikös se ole jokin amerikkalainen bändi?”

”No ei! Se on suomalainen bändi! Se on varmaan Suomen suosituin bändi. Kaksi Jenkkien listaykköstä. Etkö sä ole muka kuullut Love is a Pool of Painia? Tai Razorblade Loveria?”­

Penttinen kohautti olkapäitään.

”No enpä voi kehua. Ne kuulostavat minusta kaikki samalta. Minä en kuuntele mitään 70-luvun jälkeen tehtyä musiikkia.”

Toisissa olosuhteissa olisin alkanut luennoida länsimaisen populaarimusiikin lähihistoriasta, mutta nyt ei ollut sen aika. Katselin ympärilleni ja poimin yhdestä paperipinosta­ Ilta-Sanomat. Nostin sen ilmaan niin, että Penttinen näki­ kannen.

”Katso tätä.”

Kannessa luki suurin kirjaimin: ”Hyvästi, Joonas” ja ”Tutut muistelevat Joonasta”. Kuvana oli Joonaksen kasvokuva, jossa hän näytti tapansa mukaan ylimaalliselta. Lehdet eivät olleet onneksi julkaisseet kuolleen Joonaksen kuvaa. Kammottava kuva liinavaatekomeroon tuupertuneesta, sinertävästä Joonaksesta kierteli senkin edestä netissä.

”Ja tästä kuolemantapauksesta sinä siis halusit tulla puhumaan?”

”Niin, siinä on jotain mätää. Mulla on teorioita.”

Penttinen katsoi minua ensimmäistä kertaa kunnolla. Hän näytti yhtäkkiä vähän sympaattisemmalta, vähän ymmärtäväisemmältä. Hän otti lehden käsiinsä ja avasi sen. Hän silmäili nopeasti uutisia ja taitteli lehden.

”Okei”, hän sanoi ja katsoi minua,­ ”Jos ymmärsin oikein, niin tämän sinun manageroimasi yhteen­ laulaja-kitaristi kuoli opiaattien yliannokseen Berliinissä villin illan jälkeen kesken kiertueen. Näinkö se on?”

”No, näin väitetään, mutta siinä on jotain mätää. Joonas ei ensinnäkään käyttänyt huumeita.

”Olen todella pahoillani. Tämä on varmasti kova paikka sinulle ammatillisesti ja voisin kuvitella, että henkilökohtaisestikin. Mutta en oikein ymmärrä, miten sinut on päästetty tänne minun luokseni.”

”Miten niin?”

Penttisen ääni oli lempeä. Hän katsoi minua silmälasiensa takaa ymmärtäväinen hymy kasvoillaan.

”Aina kun joku julkkis kuolee, poliisi­ saa yhteydenottoja kaiken maailman salaliittoteoreetikoilta, jotka sanovat, että kuolemassa on jotain mätää. Se on ihan luonnollinen reaktio, jos todella ihailee jotain­ ihmistä. Kuolemaa on vaikea hyväksyä. Mutta ymmärräthän, että­ meillä ei ole resursseja tällaiseen. Minä en voi auttaa sinua. Olen pahoillani. Voin antaa sinulle psykologin puhelinnumeron.”

”Mutta mä en ole mikään salaliittoteoreetikko enkä mikään höyrypäinen fani! Mä olen Love Brigaden manageri. Tunsin Joonaksen yli kymmenen vuotta.”

Penttinen näytti entistä lempeämmältä.

”Mutta eihän se silti tarkoita sitä,­ ettei kuolema olisi sinulle kova tragedia. Ja että sinä et olisi ihaillut tätä Joonasta.”

Hän taisi olla aika tarkkanäköinen ihminen. Ystävällisyys sai padon­ murtumaan. Kyyneleet alkoivat­ valua silmistäni. Painoin silmiäni hihalla. Penttinen kaiveli laatikoitaan ja löysi pikaruokalan servietin.

”Otas tuosta.”

Niistin nenäni ja pyyhin silmäni. Penttinen odotti, että sain itseni hallintaan ja luki sillä aikaa ilta­päivälehteä. Hän selasi läpi kaikki Joonasta koskevat uutiset, ja sitten hän meni vielä hetkeksi tieto­koneelle tutkimaan jotakin.

”Yksi juttu minua vähän ihmetyttää”, Penttinen sanoi yhtäkkiä.
”Ihmeellisen nopeasti tämä Joonas on menehtynyt. Tässä haastatellaan jotain bändiläistä, joka sanoo, että he olivat juhlimassa samana iltana ja Joonas oli täysissä voimissaan ja odotti innokkaasti Kööpenhaminan keikkaa. Mutta ehkä tässä lehdessä ei kerrota kaikkea.”

”Mä ajattelin samaa! Jos ne olivat niitä opiaatteja, joita Mika – siis Love­ Brigaden kitaristi – käytti, niin ei kai suurikaan annos tappaisi niin nopeasti.”

Kaivoin laukkuani ja ojensin Penttiselle Saksasta meilatun paperin.­

”Tässä. Tämä on saksalainen kuolintodistus ja ruumiinavaus­raportti. Mä voin kääntää, jos tarvitaan.”

”Ei tarvitse”, Penttinen sanoi ja kiinnitti koko huomionsa paperiin. Hän tutki sitä pitkään, naputteli hampaitaan lyijykynällä ja mutisi.

”Vainajallahan on ollut monenlaisia lääkkeitä elimistössään. Ihan kunnon cocktail. Ja alkoholia.”

Vihdoinkin! Vihdoin joku muukin huomasi, että Joonaksen kuolemassa oli jotakin, joka ei täsmännyt.

”Niin! Sitä mä olen nimenomaan ihmetellyt! Mä olin Joonaksen kanssa vain joitain tunteja ennen sen väitettyä kuolemaa. Ja kyllä mä olisin huomannut, jos se olisi vetänyt jotain. Se on lavastanut oman kuolemansa!”

”Olisitko huomannut?”

”Tottakai. Joonas ei käyttänyt koskaan mitään aineita. Alkoholia vain ja sitäkin vähän. Se oli lopettanut tupakankin. Se oli todella terveyden perikuva.”

”Ei kuulosta ihan sellaiselta rocktähdeltä, josta minä äsken luin tuosta lehdestä. Ja ihan suoraan sanottuna,­ jos muusikko kuolee huumeiden ja viinan yhdistelmään hotellin liinavaatekaapissa, niin se kuulostaa pikemminkin sellaiselta ammattiin liittyvältä luonnolliselta poistumalta.”

”Joonaksen maine on vain sellaista imagonhallintaa! Kukaan ei halua kuulla, että rokkitähdet syö kolesterolia alentavia margariineja ja nukkuu öisin. Sulla on hyvin vanhanaikaiset käsitykset muusikoista. Love Brigadessa kukaan ei käyttänyt mitään huumeita, paitsi Mika,­ ja Joonas nimenomaan ajatteli, että Mika pitäisi sen takia erottaa bändistä.”

Penttinen näytti edelleen epä­uskoiselta.

”No, hitto vieköön!” minä kivahdin.
”Mä olin Joonaksen kanssa sängyssä vähän ennen kuin se kuoli. Mukamas kuoli! Kai mä olisin huomannut, jos se olisi ottanut tappavan annoksen pillereitä!”

Penttinen hätkähti.

”Sanoitko, että olitte sängyssä? Oliko sinulla siis suhde Joonaksen kanssa?”

Tunsin kuinka puna levisi kasvoilleni.

”No...”

”Olitteko te pariskunta?”

”Ei. Ei oltu”, minä sanoin.

Ääneni kuulosti kalsealta omissa korvissani. Penttinen otti ryhdikkäämmän asennon tuolissaan. Yhtäkkiä hän vaikutti paljon asiallisemmalta ja tiukemmalta.

”Ja sinä tulit kertomaan, että Joonaksen kuolemassa on jotain epäilyttävää? Kai sinä ymmärrät, että olet todennäköisesti viimeinen ihminen,­ joka näki hänet elossa.”

”Entä sitten?”

”No sitä sitten, että minun täytyy soittaa pari puhelua Berliinin poliisille. Ja sinä et lähde mihinkään.”

Penttinen nousi ja lähti ruumiinavausraportin kanssa ovesta. Ovella hän pysähtyi ja katsoi minua.  Silmissä ei ollut enää myötätuntoa. Nyt ne olivat neutraalit, asialliset.

”Haluaisitko sinä kahvia tai jotain?­ Tästä voi tulla pitkä juttuhetki.”

JÄIN ISTUMAAN Penttisen sekaiseen huoneeseen. Ensin minua hermostutti, mutta lopulta minulla oli vain tylsää. Penttisellä kesti ja kesti. Tökkäsin aikani kuluksi limoviikunan multaa. Rutikuiva. Katselin tietokoneen taustakuvaa. Aika komea kala. Missäköhän kuva oli otettu? Ehkä Norjassa. Penttisessä oli jotain­ norjalaisenkin näköistä. Mietin Iiroa, Franzia, Mikaa ja Joonasta kalastamassa Norjan lohia. Se oli melkein naurettava ajatus. He eivät olisi pärjänneet villissä luonnossa sekuntiakaan.

Vaikka ei todellisuus ollut sellainenkaan kuin Love Brigaden fanit luulivat. Eivät pojat viettäneet aikaansa­ pelkästään paheellisilla rokkiklubeilla, eivätkä he koskaan hengailleet hautausmailla tai lojuneet Hollywoodin rapistuneissa palatseissa. Love Brigade oli viettänyt viime vuodet lähinnä bussissa, lentokoneissa ja hotelleissa.

Mietin ensimmäistä kertaa tulevaisuutta. Se tuntui pelottavalta. Olin kuin pieni hiiri, joka haisteli ilmaa kolonsa ulkopuolella ja räpytteli­ silmiään kirkkaassa valossa. Mihin oikein menisin ja mitä tekisin? Love Brigade oli mennyttä. Se oli sanomattakin selvää. Bändi romahti sillä hetkellä, kun Joonas katosi, aivan kuin teltta, jonka tukikeppi oli katkennut.

Mika oli niin pahassa kama­koukussa, että hänellä olisi tarpeeksi työtä päästä edes jaloilleen. Franz rupeaisi kuntosaliyrittäjäksi. Siitähän mies oli jo pitkään puhunutkin. Iiro varmaan jatkaisi musiikin parissa. Hän alkaisi ehkä tehdä musiikkia yhdessä Ankin kanssa. Heistä tulisi jonkinlainen pariskuntana esiintyvä akti. Varmastikin jotain suomenkielistä ja jotain aikuisempaa­ ja vähemmän räiskyvää kuin Love Brigade.

Mietin hetken, pitäisikö minun tarjota palveluksiani heille. Ehkä ei. Eivät he tekisi mitään minulla. Iiro ja Anki haluaisivat tehdä jotain pientä ja kesyä nyt, kun he vihdoinkin saisivat. Minä olin sopinut Joonakselle.

Puhelin alkoi piristä. Anki.

”Moi Anki”, minä vastasin.

”Moi. Miten menee?” Taustalta kuului pianon pimputusta. Kuulosti siltä, että kaksoset soittivat nelikätisesti.

”Mä olen poliisiasemalla.”

”Mitä? Miksi?” Ankin äänessä kuului viime aikoina tutuksi tullut kireys.

Pystyin kuvittelemaan, kuinka hän ottaisi rätin toiseen käteensä­ ja alkaisi pyyhkiä pölyjä. Anki purki hermostuksensa siivoamiseen. Hänen ennen niin boheemin räjähtänyt kotinsa oli ollut viime aikoina kuin nuoltu.

”Mä tulin kertomaan niistä Joonaksen kuolemaan liittyvistä epäilyksistäni. Mä luulen, että siinä on jotain, mitä pitää selvittää.”

”Se on kauhea juttu, mä tiedän, me ollaan kaikki nyt tosi huonona, mutta sä vahingoitat vain itsesi, jos  et anna sen asian olla. Tule pois. Tule tänne. Tehdään jotain rentoa yhdessä. Sä voit vaikka asua meidän kanssa niin kauan kuin haluat. Eletään ihan sellaista arkista elämää ja mietitään, mitä tehdään. Iiro on ruvennut jo veistämään soittimia. Ja muksut viihtyy koulussa.”­

”Mä en usko, että Joonas on kuollut. Mä tulin kertomaan siitä poliiseille.”

”Tiedätkö sä surun viisi vaihetta? Kieltäminen, viha, neuvottelu, masennus ja hyväksyminen. Sä olet nyt siinä ensimmäisessä.”

”Ehkä. Mutta mä haluan selvittää tämän. Joonas sanoi silloin viimeisenä iltana, että sillä on hyvä suunnitelma Brigaden tulevaisuudelle. Se oli varmasti tämä. Se lavasti kuolemansa. Ajattele nyt. Brigaden suosituin levy on Death Scene. Se teki oman death scenen.”

Anki huokaisi.

”Ehkä. Ehkä se yliannos ei ollut vahinko. Ehkä se oli itsemurha.”

Olisin halunnut heittää puhelimen seinään. Miksi kukaan ei uskonut minua!

”Se ei ollut itsemurha! Mä tunsin Joonaksen. Se ei ollut masentunut. Sillä ei ollut mitään syytä tappaa itseään.”

”Mäkin tunsin Joonaksen”, Anki sanoi.
”Mun täytyy lopettaa, Iiro tulee­ sisälle. ”

PENTTISELLÄ OLI MUKANAAN virkapukuinen naispoliisi, jolla oli vaalea letti niskassa ja terävät, älykkäät piirteet. Hän näytti tuimalta, siltä että oli pelkkää asiaa varpaista päälakeen.

”Tässä on etsivä Suonperä”, Penttinen sanoi.

Suonperä nyökkäsi aavistuksen.

”Hei”, minä sanoin.

”Mennään kuulusteluhuone kolmoseen”, Suonperä sanoi. 

”Anteeksi mihin?”

”Kuulusteluhuone kolmoseen.”

”Miksei me tässä voida puhua?”

”Me esitetään nyt kysymykset.”

Katsoin hämmentyneenä Penttiseen. Mies kohautti hartioitaan.

”Tule vain.”

Nousin tuoliltani ja oioin hermostuneena hameeni ryppyjä. Poliisit­ johdattivat minut lattia­vahan hajuiseen käytävään. Kuljimme ohi näyttöpäätteitä näpyttelevien poliisien ja lukuisten huonovointisten viherkasvien. Lopulta Suonperä tempaisi oven auki.

”Peremmälle.”

Kuulusteluhuone oli ikkunaton koppero, jonka sisällä oli pöytä ja kaksi muovituolia. Se oli niin karu, että jopa kuivahtanut fiikus olisi piristänyt sitä. Seinät oli maalattu vaaleanpunertavalla värillä, joka toi mieleen siskonmakkaran. Seinien tekstuurikin oli samantapainen kuin makkarassa, kevyesti rypyliäinen.

Tunsin yhtäkkiä pahoinvoinnin aallon vatsanpohjassani.

”Istu”, Penttinen sanoi.

Istuuduin tuolille hämmentyneenä. Tilanne oli muuttunut oudoksi.­ Penttisessä ei ollut jälkeäkään siitä lokoisasta miehestä, joka oli istunut jalat pöydällä huoneessaan ja rauhoitellut minua itkukohtauksessa. Ja Suonperä oli suorastaan pelottava.

”Epäilettekö te, että mä... mitä tämä oikein on?”

”Ei me epäillä vielä mitään. Meillä on kysymyksiä”, Penttinen sanoi.

Hän nappasi itselleen tuolin, käänsi sen väärin päin ja istuutui hajareisin. Suonperä jäi seinän viereen kädet ristissä rinnalla. Hysteerinen hihitys alkoi jälleen kuplia sisälläni.

”Te näytätte ihan poliisisarjalta. Te olette katsoneet liikaa telkkaria.”

”Vastaa nyt vain yksinkertaisesti kysymyksiin.”

Penttinen katsoi minua lasiensa läpi. Ne olivat paksusankaiset lasit, sellaiset jotka olivat taas muotia. Silmät olivat rauhalliset. Hän olisi varmaan nyt se hyvä kyttä. Suon­perä oli niin nyrpeä, että hän oli taatusti paha.

”No niin Kati. Sinä sanoit, että Joonas ei käyttänyt lääkkeitä eikä huumeita. Minä nyt kuitenkin selvitin, että hänellä on rekisterissä kannabiksen hallussapitorikos.”

”Oletko varma? En mä ole koskaan kuullut sellaisesta. Milloin se on tapahtunut?”

”Me esitetään täällä kysymykset”, Suonperä toisti.

”Miksi sä toistelet tota koko ajan?”

”Vuodelta 1999”, Penttinen sanoi.­

”Aha.” Laskin päässäni. Joonas oli ollut silloin tuskin täysi-ikäinen.
”Se on kai ollut jotain nuoruuden toilailuja. Mä tutustuin Joonakseen vuonna 2004, eikä se silloin käyttänyt mitään. Eikä sen jälkeenkään. Se ei ollut sen tyyliä. Se oli hyvin keskittynyt musiikkiin.”

"Musiikkimaailmassa liikkuu aika­ paljon aineita. Se ikään kuin kuuluu siihen kulttuuriin, eikö niin?”

Rypistin otsaani. Aina näitä juttuja sai olla oikomassa.

”Okei, mä yritän selittää. Sillä tavalla­ kaikki kuvittelevat. Mutta se ei pidä paikkaansa. Ei ainakaan enää. Muusikon työ on kovaa hommaa. Eivät narkomaanit pysty siihen, ainakaan kovin kauan. Kaikki kuvittelee, että muusikoiden elämä on pelkkää seksiä, huumeita ja rock and rollia. Mutta se ei todellakaan ole. Sillä tavalla joutuu vain ennenaikaiseen hautaan.”

Suonperä tuhahti.

”Nimenomaan.”

”Ensinnäkin”, minä yritin. ”Joonas ei joutunut ennenaikaiseen hautaan. Sehän on herranen aika yli kolmikymppinen ja tehnyt yli kymmenen vuotta korkean profiilin työtä. Ja toisekseen. Se, mitä mä alun perin tulin tänne kertomaankin on, että mä olen varma, että Joonas elää.”

”Minulla on tässä kädessäni hänen­ kuolintodistuksensa”, Penttinen sanoi.

”Se on väärennös. Koko juttu on lavastus. Tämä on Joonaksen keksimä jippo. Ihan sairas jippo tietenkin, mutta se...”

”Pitäisikö tänne kutsua psykologi?” Suonperä keskeytti.

”Ole hiljaa siellä!” minä tiuskaisin.
”Mä sanon teille, että Joonas ei ole kuollut! Se lavasti oman kuolemansa! Mä tunnen sen! Se oli dramaattinen ja helkkarin epäluotettava. Se teki juuri sellaisia tempauksia. Se halusi tehdä kertaheitolla itsestään legendaarisen. Nyt se on varmaan jossain Etelä-Amerikassa makailemassa riippumatossa ja tekemässä­ uusia biisejä. Ja kohta se tulee takaisin. Kunhan vain tribuuttilevy on ensin myynyt oikein kunnolla. Ja sitten se palaa kuin joku­ ylösnoussut Jeesus. Kusipää.”

Poliisit katsoivat toisiaan ja sitten minua. Penttinen vilkaisi kädessään­ olevaa raporttia.

”Kuten sanottua, minulla on tässä kopio Joonaksen kuolintodistuksesta. Berliinistä lähetettiin tarkat kuolinsyyraportit. Itse kuolemassa ei ole mitään epäselvää. Siis siinä, että hän on menehtynyt. Kuolemaan johtavissa olosuhteissa sen sijaan saattaa olla.”

Painoin pääni käsiin. Kyyneleet alkoivat virrata sormien lomasta ja pisaroida pöydälle.

”Haluatko sä pienen tauon?”

”Mä haluan, että te selvitätte, mitä­ sille tapahtui.”

”Sitä me tässä yritetään. Yritetään yhdessä, eikö niin? Sinä siis sanoit, että Joonas eli terveellistä elämää. Ei käyttänyt mitään huumeita tai lääkkeitä. Mistä sinä tarkkaan ottaen tiesit sen?”

MUISTELIN LOVE BRIGADEN menestyksen vuosia. Yritin kertoa niistä Penttiselle ja Suonperälle.

Alkuun se oli ollut yhtä bilettämistä. Joka paikasta tarjottiin drinkkejä ja – tosin sitä ei nyt viitsinyt poliiseille hirveästi mainostaa – kovempiakin aineita. Elämä oli pelkkää sekoilua. Ensimmäinen iso ulkomaankiertuekin oli ollut kuin mikäkin luokkaretki. Keikkabussi oli ollut aina täynnä ihmisiä ja bileitä.­

Jonkinlainen kollektiivinen herääminen­ terveelliseen elämään oli tapahtunut pian sen jälkeen, kun Anki ja Iiro olivat saaneet kaksoset ja Love Brigade oli saanut ensimmäisen­ kerran hitin Jenkkien listaykköseksi ja heitä kosiskeltiin Amerikan-kiertueelle. Silloin kaikki olivat ikään kuin hätkähtäneet. Bändistä oli tullut suurempi  kuin kukaan oli uskaltanut unelmoidakaan – Joonasta ehkä lukuun ottamatta – ja yhtäkkiä homma tuntui vastuulliselta ja tärkeältä. Se ei enää ollutkaan pelkkää hauskan­pitoa, vaan työtä, jossa oli paljon pelissä. Paljon rahaa. Paljon kunnianhimoa.­

”Ollaanko me oikeasti näin hyviä?”­ oli Franz sanonut ja tuntunut sanoittavan kaikkien tunteet.

Olimme istuneet silloin joukolla Ankin ja Iiron olohuoneessa, sohvilla ja matolla. Huone oli haissut hennosti maalilta. Anki ja Iiro olivat juuri ostaneet talonsa ja rempanneet sitä kuntoon. Kaksoset nukkuivat vieretysten sittereissä. Tunnelma oli ollut ihmeen vakava, melkein säikähtänyt.

Kiertue alkaisi ihan pian. Startattaisiin Nosturista, ja sitten Amerikkaan. Mukaan tulisivat dokumenttikuvaajat: kiertueesta tehtäisiin myös elokuva ja kirja. Puhelimeni soi koko ajan, ja ensimmäistä kertaa minulla oli niin paljon töitä, että jouduin delegoimaan sitä tiedottajille ja keikkamyyjille. Kaikki halusivat Love Brigaden. Mainostajat, ministerit, yrityspomot. Bändiläisten pienistä unelmista oli tullut suomalaisen kulttuuriviennin ykköstuote.

”Kyllä me ollaan niin hyviä”, Joonas sanoi ja kaivoi taskuaan. Hän otti esille tupakka-askin ja työnsi savukkeen huultensa väliin. Kun savu alkoi leijailla huoneessa, Anki kääntyi kaksosten luota nopeasti kuin kärppä.

”Älä polta.”

”Ai sori”, Joonas sanoi laiskasti.
”Mä en tullut ajatelleeksi noita teidän itiöitä. Johtui varmaan siitä, että ne on kerrankin hiljaa.”

Joonas nousi ja lähti tupakkansa kanssa kohti ovea.

”Ei”, Anki sanoi, säntäsi Joonaksen perään ja nappasi tupakan tämän­ suusta.
”Itsesi takia. Me puhuttiin­ tästä.”

Katsoin hämmästyneenä Ankista Joonakseen. Olin aina luullut, että he kaksi puhuivat vain musiikista keskenään. Osittain siksi, että Ankin aika oli niin kallista; kaksosten hoidolta jäi niin vähän aikaa, että hän käytti sen kokonaan biisien tekoon. Ja toisekseen siksi, että Anki ei ollut erityisen ihastunut Joonakseen. Hän oli niitä harvoja naisia, johon Joonaksen charmi ei purrut. Hän sanoi, että hän näki siitä läpi. Näin tietysti minäkin, mutta se toimi aika usein silti. Mutta ilmeisesti­ he olivat puhuneet nikotiinin ja tervan vaaroista.

Joonas kohautti hartioitaan. Anki­ vei käryävän tupakan vesi­hanan alle ja heitti sen roskikseen.

”Sä et polta enää yhtään röökiä”, Anki sanoi.
”Se tappaa sut. Sun pitää­ huolehtia itsestäsi.”

Joonas istuutui tuoliin. Siitä kuului vingahdus ja rapinaa. Joku lasten lelu oli jäänyt takapuolen alle.

”Okei”, Joonas sanoi ja kääntyi Iiroon päin.
”Sun vaimosi taitaa olla­ taas oikeassa. Meidän on kaikkien aika ottaa nyt tämä homma oikein tosissamme. Ei röökiä eikä viinaa eikä vittu kovia eläinrasvoja eikä mitään. Nyt me vedetään tämä täysillä. Joka keikka 110-prosenttisesti. Tästä tulee vesiselvä kiertue.”

Mika näytti hieman skeptiseltä – hänelle oli alkanut maistua jo vähän­ liiankin hyvin – mutta Iiro ja Franz suostuivat heti. Olin hyvilläni poikien päätöksestä. Tiesin, että he pystyivät vetämään keikat pienessä nousussakin, mutta olihan se totta, että New York ei ollut mikään Alavuden Nuorisoseurantalo. Kyllä siellä kannatti olla skarpeimmillaan.

Pian sen jälkeen Joonas oli alkanut myös joogata ja meditoida ja tehdä joitain omituisia hengitysharjoituksia. Hän ei innostunut urheilusta­ koskaan niin kiilusilmäisesti kuin Franz eikä hän lähtenyt koskaan meidän kanssamme lenkille, mutta hänestäkin tuli omalla tavallaan hyvin hallittu. Hän näyttäytyi mielellään faneilleen viski­lasi kädessä ja antoi ymmärtää, että hän valvoi kaiket yöt kuin mikäkin­ vampyyrien ruhtinas ja eli suunnilleen absintilla ja verellä, mutta todellisuudessa hänen elämäntapansa olivat säntilliset.

Amerikan-kiertueella terveellinen elämä oli joskus aika hankalaa. Jokainen tienvarsikuppilan lautanen oli valtava kuin Iiron rumpu­setin suurin pelti, ja pekonihampurilaiset tuntuivat enteilevän sydänkohtausta. Joonas tilasi salaattia ja jäysti nikotiinipurkkaa.
 
POLIISIT KATSELIVAT MINUA ilmeettöminä, kun kuvailin Joonaksen elintapoja.

”Ja hyvin se toimi”, minä sanoin.
”Se terveellisyys ja tosissaan työskentely nimittäin. Love Brigade lähti Amerikkaan kiinnostavana nousevana kykynä ja tuli takaisin asemansa vakiinnuttaneena megabändinä. Että siinä kuulitte. Joonas eli kuin munkki.”

Suonperä kohotti kulmiaan.

”Kiinnostava sanavalinta, kun ottaa huomioon, että Joonas paneskeli sinun kanssasi ennen kuolemaansa.”

Hätkähdin naisen sanoista. Olipas karmea nainen! Ja mitä Penttinenkin oli ehtinyt selostaa hänelle?

”Tarkoitin muita elämäntapoja.”

”Minä en tarkoittanut”, Suon­perä sanoi kuivasti. ”Joonas ei ollut sinun miesystäväsi. Hän siis hyväksi­käytti sinua seksuaalisesti ja emotionaalisesti. Entä taloudellisesti? Millainen sinun sopimuksesi on Love Brigaden managerina?”

”Hyväksikäytti minua seksuaalisesti ja emotionaalisesti? Mitä sä oikein tarkoitat?”

”Riitelittekö te usein?”

”Joonas oli.... intensiivinen. Ehkä hän olisi saanut jonkin diagnoosin jostain....”

”Hän kuulostaa minusta psykopaatilta. En yhtään ihmettele, että olit epätoivoinen”, Penttinen sanoi.

Siinä vaiheessa minun leukani loksahti auki.

”Mihin te oikein viette tätä keskustelua?”

”Tässä on meillä aika selvä motiivi”­, Penttinen sanoi lempeästi. ”Sinä olit viimeinen ihminen, joka­ näki hänet elossa. Kertoisitko nyt omin sanoin siitä yöstä siellä Berliinissä?”

Tuntui siltä, kuin kaikki ilma olisi kadonnut huoneesta.

”No, kuten sanottua, me tulimme Saksan kulttuuriministeriön juhlista kahdestaan. Ja sitten me menimme minun huoneeseeni ja... ja... harrastimme seksiä. Sitten minä­ nukahdin. Kun heräsin, Joonasta ei näkynyt. Siinä on kaikki. En ymmärrä, miten tämä on kääntynyt näin!”

”Joonaksella oli metabolinen poikkeama, niin kuin varmasti tiesit”, Suonperä sanoi.

Leukani loksahti auki.

”Mikä ihmeen metabolinen poikkeama?”

”Joonaksen elimistö ei pystynyt käsittelemään kodeiinia edes terapeuttisia annoksia”, Penttinen sanoi.­
”Saksalaiset lääkärit ja poliisit eivät tajunneet sitä. Siellä ajateltiin huumeiden yliannosta ja ämpärillistä­ viinaa, lähinnä kai itsemurhaa­ tai jotain sekopäistä tapaturmaa. Mutta minä luulen, että Joonas kuoli ihan muutamaan pilleriin. Minä soitin hänen lääkärilleen. Ja se oli ihan oikea veikkaus. Ultranopea metabolia.”

”Mutta...”

”Sinä tiesit tietysti sen hyvin hänen­ managerinaan. ”

Katsoin poliiseja silmät seläl­läni.

”Teidän täytyy uskoa minua. Mä en tappanut Joonasta!”

Jatkuu ensi viikolla.