Menestysbändi Love Brigaden Euroopan kiertue päättyy äkisti, kun bändin keulakuva Joonas löytyy kuolleena hotellin liinavaatekomerosta. Manageri Kati ja biisintekijä Anki alkavat epäillä, että kuolemaan liittyy jotakin hämärää. Samalla Ankin tunteet Joonasta kohtaan nousevat taas pintaan.

Nyt voit kuunnella jatkiksen myös kuunnelmana

Helsinki-Vantaan terminaalin tulo­aula oli hiljainen. Berliinin-koneen matkustajat valuivat aulaan yksitellen ja pienissä porukoissa. Liikemiehiä puvut päällä lentolaukkuineen ja älypuhelimineen, pari nuorta saksalaista naista ja taas lisää liikemiehiä.

Anki vaihtoi painoa jalalta toiselle.

Oli ihanaa nähdä viimein Iiro, halata miestä, viedä hänet kotiin ja saunaan, lasten kanssa leikkimään ja lopulta sänkyyn. Mutta syy miehen paluuseen oli niin kauhea, että sitä ei kestänyt ajatella.

Anki puri huulta ja katsoi ympärilleen. Näkyikö toimittajia ja kuvaajia?­ Hänellä oli lippalakki päässään niin, etteivät hänen hulmuavat punaiset kiharansa näkyisi – niistä hänet joskus tunnistettiin kadulla ja ruokakaupassa. Mutta ketään median edustajaa ei näkynyt. Tosin nykyaikana oikeastaan kuka tahansa saattoi olla median edustaja, napata kuvan kännykällään ja tuupata sen sosiaaliseen mediaan.

Netissä kiersi kuva kuolleesta Joonaksesta. Anki oli nähnyt sen epähuomiossa ja toivoi, että se oli lavastus. Jospa vain Kati olisikin oikeassa niissä vainoharhaisissa kuvitelmissaan, että Joonas eli vielä, että kyseessä oli jonkinlainen sairas julkisuustemppu.

Kuolinkuva oli kauhean näköinen: suttuinen kännykkäkamerakuva, ehkä jonkun hotellin siivoojan nappaama. Joonas makasi liina­vaatekomeron lattialla, vieressään kaatunut siivousämpäri ja kasa lattialle pudonneita pyyhkeitä. Kasvot olivat sinertävät. Kati oli sanonut, että kuolinsyy oli opiaattien yliannos. Siihen kai tukehtui.

Vihdoin Love Brigaden jäljellä olevat jäsenet astuivat liukuovista aulaan. He kulkivat rinnakkain, pitkä Iiro keskellä, päätään riiputtava Mika vasemmalla ja yhtä masentuneen näköinen Franz oikealla. Anki­ ei muistanut nähneensä heitä koskaan yhtä alakuloisina.

”Hei!” Anki huusi ja vilkutti.
”Täällä!”

Iiro tuli Ankin luokse, heitti laukun maahan, rutisti tämän syliinsä ja suuteli päälakea.

”Ihanaa, että sä olet täällä”, Anki sanoi.
”Mennään heti, niin ollaan kotona ennen kuin lapset tulee koulusta.”

Anki moikkasi Mikaa ja Franzia.
”Me heitetään teidät matkan varrella.”

Iiro ja Franz pitivät autossa yllä kevyttä juttelua, mutta Mika oli aivan­ hiljaa takapenkin nurkassa. Hänen ohuet huulensa olivat puristuneet yhteen, ja hän tuijotti ulos ikkunasta.

Mikalla oli varmasti ollut kaikkein rankinta Berliinissä poliisin kuulusteluissa. Lääkkeet, joihin Joonas oli kuollut, olivat olleet peräisin­ Mikan hyvin varustetusta matka-apteekista. Mitähän siitä seuraisi? Ehkä huumausainerikos. Tai jopa kuolemantuottamus? Tai... sitä ei uskaltanut ajatellakaan... murha? Joonas ja Mika olivat riidelleet kiertueella rankasti.

Ankin niskaa kylmetti, kun hän ajatteli takapenkillä istuvaa Mikaa.

Anki ajoi Kallion ja Munkki­niemen kautta ja jätti Mikan ja Franzin kyydistä.

Hän kääntyi Iiron puoleen.

”Rakas”, hän sanoi ja halasi.

He olivat pitkään sylikkäin. Sitten Anki­ starttasi jälleen, ja he lähtivät kohti kotia.

”Oliko se ihan kamalaa?” Anki kysyi.­

”Oli”, Iiro sanoi.
”Mutta on se ollut kamalaa jo pitkään. Nyt se on ohi.”

”Tarkoitatko bänditouhua? Lopettaako­ Love Brigade tähän?”

”Tottakai. Miten me muka voitaisiin jatkaa ilman Joonasta?”

Anki huokaisi. Hän tiesi, että bändin pojat olivat olleet kyllästyneitä jo pitkään. Hän itse oli aina pitänyt työstään biisintekijänä, mystisenä naisena menestys­bändin takana. Oli hänelläkin ollut rankkoja aikoja, mutta ne olivat olleet­ ihan toisenlaisia, lasten hoitamista yksin ja samalla työntekoa.

Mutta ei Ankikaan voinut kuvitella jatkavana ilman Joonasta. He olivat tehneet biisit yhdessä, niiden taika syntyi vain yhteistyössä. He olivat olleet vähän niin kuin sellainen Lennon–McCartney-tiimi.

”Tämä on viime kädessä onneksi meille”, Iiro sanoi.
”Ajattele, miten onnellisia me oltiin­ ennen, ennen kuin tämä kaikki rysähti päälle.”

Anki tiesi, mitä mies tarkoitti. Elämä oli ollut joskus helpompaa, ennen bändin menestystä ja lapsia ja miljoonia vastuun ja huolen lankoja, jotka kietoivat ihmisen otteeseensa kuin hämähäkinverkko. Hän muisti, miten onnellinen oli ollut ennen kuin oli tavannut Joonaksen ja muut. Kun oli ollut vain Iiro. Anki hymyili miehelle ja palasi mielessään kauas menneeseen.

Vuoden 2004 alussa Anki oli onnellinen­ kuin kissa, jolla oli kermaa kupissa. Hänellä ja Iirolla meni­ loistavasti. Iiro oli juuri sellainen poikaystävä, josta hän oli aina haaveillut. Hauska ja ystävällinen ja hämillisen romanttinen. He kävivät­ kävelemässä Helsingin edustalla jäällä, joivat kaakaota ja pussailivat, istuivat viinipullon kanssa olohuoneen lattialla illat, kuuntelivat musiikkia ja jäivät sänkyyn pitkiksi aamuiksi.

Sinä kevättalvena piti kiirettä opiskeluiden kanssa. Onneksi eläinkauppa, jossa Anki oli töissä, oli yleensä melko rauhallinen, joten­ hän hoiteli kirjallisuustieteen kursseja eli luki länsimaisen kirjallisuuden klassikoita samalla, kun lappo juoksutti vettä akvaariosta sankoon.

Jotkut kirjallisuustieteen opinnot olivat aika helppoja. Opintoviikkoja ropisi kasaan, kun teki ihan sitä samaa kuin muulloinkin eli luki kirjoja. Länsimaisen romaanitaiteen juuret -kurssi oli tosin hieman tylsä.

Anki tykkäsi eniten romanttisista naiskirjailijoista ja sellaisista kirjoista, joissa asiat seurasivat toisiaan melko nopeasti, mutta tämä kurssi oli täynnä ikivanhoja teoksia, joista ei tahtonut saada mitään tolkkua.

Niin nyt vaikka Don Quijote, jota Anki luki samalla, kun puhdisti taistelukalan akvaariota. Se oli kuulemma jokin länsimaisen kulttuurin mahtavin satiiri. Ankia ei kyllä naurattanut kertaakaan. Halki vuosisatojen kirjasta oli tunnettu kohtaus, jossa Don Quijote taisteli tuulimyllyjä vastaan, ja kyseinen kohtaus oli aivan­ kirjan alussa, sen jälkeen oli vielä loputtomasti mitä pitkästyttävintä vaeltelua.

Anki arveli, että tuskin kukaan oli koskaan lukenut tuulimyllykohdan ohi. Anki epäili, että sama päti moneen muuhunkin kirjaan. Kadonnutta aikaa etsimässä -kirjasarjasta puhuttaessa mainittiin aina madeleine-­leivosten tuoksu. Ja leivokset esiintyivät ensimmäisellä sivulla.

Don Quijote vangitsi kuitenkin huomion jossain määrin, ja Anki imaisi lappoon pienen taistelukalan.

”Hei”, joku huusi.
”Varo viatonta kalaa!”

Huutaja oli nuori mies, jolla oli tummat hiukset ja nahkatakki ja noin viisi kiloa erilaisia hopean­värisiä ketjuja ja niittejä yllään.

”Millainen eläinkauppa tämä oikein­ on?” mies paasasi.
”Mä olen seissyt sun takanasi varmaan viisi minuuttia ja odottanut palvelua, ja nainen lukee ja pahoinpitelee kaloja.”

Anki  kumartui sankoon, jossa pieni taistelukala näytti taistelevan hengestään. Matka muovi­putken sisällä oli varmasti litistänyt sen. Vapaaksi päässyt lappo loiskutti vettä lattialle.

”Voi ei”, Anki sanoi.
”Mitä sinulle kävi?”

”Ei haittaa, en minä pahasti kastunut”, mies sanoi.

”En mä sulle puhut vaan kalalle.”

Anki kääntyi ja katsoi miestä tarkemmin. Mies – tai poika ehkä pikemminkin – selvästi vietti joka aamu aikaa peilin edessä, jotta näyttäisi mahdollisimman huolettomalta. Hänellä oli tumma tukka ja syvät silmät ja virheettömän kaunis, kalpea iho. Kummastakin hihasta pisti esiin tatuointien kiemurtelevia viivoja. Hän seisoi huoneessa kuin omistaisi sen, vähän kuin prinssi tai ainakin joku melko korkeatasoinen aatelinen.

Kala ui ympyrää ja näytti suhteellisen normaalikuntoiselta, nyt kun sitä tarkemmin katsoi. Kaloista oli tietysti vaikea sanoa, ne kun eivät valitelleet. Mutta Anki ei erottanut sen suomupeitteisissä kyljissä naarmuja eivätkä evät olleet repeytyneet.­

Mies kyykistyi hänen viereensä sangon viereen. Anki muisti myyjän velvollisuutensa.

”Miten voisin auttaa?” hän kysyi.

”Haluaisin perustaa akvaarion.”

”Ja millaista olet ajatellut?”

Anki tiesi, että jotkut ihmiset halusivat­ perustaa akvaarioita hetken mielijohteesta. Kun he kävelivät eläinkaupan ohi ja näkivät ihanat vesialtaat, heille tuli mieleen, että sellainen elähdyttäisi sisustusta.

Mukavasti pulputtavassa akvaariossa oli kieltämättä paljonkin feng shuita, mutta sen ylläpito oli haastavaa. Veden pH-arvon mittaaminen ja optimoiminen, kalojen yhteensopivuus, kasvien yhteen­sopivuus, kotilo-ongelmat tai – jos kotiloista ei ollut ongelmia – leväongelmat. Niinpä Ankilla oli tapana pitää uusille akvaariointoilijoille luento, jonka aikana hän pelotteli heitä.

”Helsingin vesijohtovesi on nykyisin­ melko kovaa, joten miten olet ajatellut ratkaista happo-emästasapainoon liittyvät kysymykset? Entä mikä on käsityksesi tavallisimmista kalataudeista? Kuinka paljon käytännön kokemusta sinulla on itiöllisten kystojen hoidosta?”

Mies vakuutti tietävänsä, mitä teki. Hän oli lukenut kirjastossa pinon­ lemmikkilehtiä.

”Haluaisin piraijan”, hän sanoi.

”Ei täällä myydä”, Anki sanoi.

Asiakas otti nahkatakkinsa pois ja paljasti olkapäästä ranteeseen ulottuvat tatuoinnit. Hän halusi selvästi jonkin pelottavan kalan. Hän oli juuri sitä tyyppiä. Ehkä jopa­ käärmeen, liskon tai tarantellan. Mies selvästi piti naisten pelottelusta.

Anki tuhahti, hän ei ollut yhtään pahojen poikien perään. Hänellä­ oli Iiro, joka oli maailman lempein ja huomioonottavaisin mies.

”No helvetti, mikä teidän pelottavin kalanne on?” mies kysyi kuin todistaakseen Ankin päättelyn oikeaksi.­

”Tämä”, Anki sanoi ja osoitti ämpäriin.­ Pikkuinen taistelukala uiskenteli ympyrää.

”Toi sintti?”

”Laitapa tuo pikku sintti toisen vastaavan kanssa samaan altaaseen, niin ne tekee sulle sellaisen esityksen, että heikkoja itkettää.”

Mies kertoi haluavansa taistelukalan. Anki haki läpinäkyvän, erikoisvahvan muovipussin, jossa kaloja kuljetettiin, ja täytti sen vedellä.­ Hän otti taistelukalan varovasti haaviin ja siirsi sen pussiin. Sitten hän veti pussin suun solmuun.

”Tässä, ole hyvä.” Hän ojensi pussin miehelle.

”Mun pitäisi saada kyyti. Ei tällaista luontokappaletta voi viedä bussilla.”

”Sitä mä en pysty valitettavasti järjestämään. Voisit ehkä mennä taksilla.”

”Ei mulla ole varaa. Minun viimeiset rahani menivät studiovuokraan.”

Anki nosti kulmakarvojaan. Kun tarkempaa tiedustelua ei kuulunut, mies tarjosi itse lisää informaatiota.

”Niin, studiovuokraan, kun meillä on bändi.”

Mies näytti siltä, että odotti ihailua.

”Jaaha”, Anki sanoi.
”Kenellä ei olisi? Minun poikaystävällänikin on bändi.”

Nahkatakkinen komistus onki taskustaan puhelimen ja soitti.

”Tuletko hakemaan mua ja Ramboa? No, minun kalaani.... Niin, ostin­ kalan.... Tule nyt vain. Täällä on tällainen söpö punapäinen puoti­puksu, joka mulkoilee jo vihaisena.­ Se haluaisi lukea rauhassa.”

Mies sulki puhelimen ja nosti kalapussin silmiensä tasolle, istuutui jyrsijänheinäpaalille ja antoi pussin heilua hitaasti edestakaisin. Kala tuijotti miestä ja mies kalaa. Ankikin jäi tuijottamaan. Se näytti hypnoottiselta.

”Ei tämän nimi ehkä olisikaan Rambo.”

”Ei vai? Yleensä taistelukaloille annetaan jonkun taistelijan nimi. Esimerkiksi Törni. Tai Rokka tai vaikka... hmm... Sunzi.”

”Ehkä Pirjo. Hei, Pirjo.”

Kala ui paikallaan nenä vasten muovia. Miehen nenä oli melkein kiinni muovissa.

”Toi näyttää ihan musiikkivideolta”, Anki sanoi.
”Se kameran linssi olisi niin kuin tässä niin, että kuvassa­ näkyisi sinun nenäsi ja silmäsi ja sitten tuo kala. Ja teidän välissänne olisi tuo muovi. Se niin kuin symboloisi...”

”Toivotonta rakkautta”, mies täydensi.
”Tai sitä, että ei voi koskaan saada sitä rakastaan.”

”Niin, koska se on kala! Mä kylläkin ajattelin, että se kuvaisi jotain, hmm, että elämä on vankilaa.”

”Ei helvetissä. Meidän bändi kirjoittaa biisejä rakkauden tuskasta. Ketään ei kiinnosta jokin elämän vankila.”

”Niin, onhan se tietysti parempi biisi, että on vaikeaa rakastaa kalaa,­ kun siinä on se traaginen lajien­ välinen kuilu.”

Anki rupesi puhdistamaan jyrsijöiden häkkejä. Rottien papanat veivät tehokkaasti liian runollisuuden hänen mielestään.

”Mun nimi on Joonas. Kuka sä olet?” mies kysyi.

Anki nosti märkää purua rotanpoikasten häkistä ja ravisti hellästi pikkuiset pennut sormestaan. Ne roikkuivat siinä kiinni tassuillaan ja hampaillaan.

”Joonas? Et kai sä... Oletko sä sellaisessa­ bändissä kuin Love Bri­gade?”

Mutta hän ei ehtinyt saada vastausta. Oven yllä oleva kello kilah­ti, ja sisään astui Iiro. Pitkänä, pörröisenä,­ kumaraisena, täydel­lisenä.

”Te olette sitten tavanneet! Tässä on Joonas, mä lähetin sen tänne kalaostoksille. Ja tässä on Anki, morsiameni.”

Anki ja Iiro menivät naimisiin syksyllä 2004. Häissä oli upea vitivalkoinen kakku, ja Ankin tukassa oli pihlajanmarjoja. Heidät vihittiin kallioilla valkoisena kuohuvan meren äärellä.

Anki rakasti syksyistä merta. Hän tunsi olevansa täynnä rakkautta, täynnä syksyn päihdyttäviä värejä, runoutta, musiikkia ja onnea.

He olivat yhdessä yötä päivää. Anki teki edelleen hommia eläinkaupassa, ja Iirolla oli bändinsä.

Love Brigade alkoi pikkuhiljaa menestyä.­ Se alkoi saada yhä suurempia keikkapaikkoja, ja Joonaksen naama alkoi olla koko kansalle tuttu. Anki huomasi sen, jos he kävelivät­ Joonaksen kanssa yhdessä kadulla – ihmiset kääntyivät katsomaan ja kuiskuttelivat.

Joonas nautti tuntemattomien ihailusta. Hän oli synnynnäinen tähti, rakasti huomiota.

”Sen naamalle tulee aina se sellainen nolo ilme, kun joku tunnistaa sen”, Iiro sanoi.

”Joo, mä tiedän”, Anki vastasi.
”Se sellainen, että se on muka tosi cool, mutta läpi näkyy, että se on ihan fiiliksissä.”

Joonaksessa kieltämättä oli paljon katseltavaa, kun hän kulki värikkäiden­ lehtien läpi syksyisessä kaupungissa. Suurin osa ihmisistä pysähtyi ensin katsomaan sitä, kuinka kaunis mies oli, sielukkaita silmiä, jalomuotoisia kasvoja, silkkisiä mustia hiuksia ja rock­jumalan vaatepartta. Vasta sitten he rupesivat miettimään, kuka tyyppi oikein olikaan.

Iiroa ei yleensä tunnistettu. Hän oli ihan tavallisen näköinen, sellainen farkut ja t-paita -tyyppi.

”Ihan hyvä, että se on tollainen”, Iiro sanoi.
”Me muut saadaan olla sitten rauhassa.”

”Mutta eikö se vie kaikki naisetkin?” Anki kysyi.
”Eikö se harmita yhtään?”

”Mullahan on sinut”, Iiro sanoi.
”Sua se ei vie.”

Eikä kyllä veisikään, ei ikinä, Anki­ ajatteli.

Mutta kukaan ei voinut olla täysin immuuni Joonaksen säteilylle. Kun mies katsoi kohti, jokainen ihminen iästä ja sukupuolesta riippumatta tunsi olevansa jotenkin satimessa, jonkinlaisen ylitse­käyvän seksikkyyden ja puoleensavetävyyden polttopisteessä.

Anki tiesi, että mies teki sen tahallaan. Hän osasi laittaa loistonsa päälle tai pois mielensä mukaan. Joka kerran kun Joonas teki sen Ankin läsnäollessa, Anki käski häntä lopettamaan.­

”Lopeta nyt”, Anki sanoi.
”Säästä toi niille tyhmille faneillesi.”

Itse asiassa Anki olisi mielellään katkaissut välinsä Joonakseen. Hän kyllä piti Love Brigaden musiikista kohtalaisen paljon, mutta ei hänellä ollut mitään tarvetta käydä bändin keikoilla. Se oli vähän niin kuin Iiron aikaa vievä harrastus. Eiväthän naiset hengailleet miestensä sulkapallokavereitten tai hirviporukoittenkaan kanssa. Ei Ankinkaan tarvinnut viettää aikaansa­ keikkabussissa tai bäkkärillä. Hänellä oli omat hommansa. Työ ja lemmikit ja kirjat. Ja runot. Niitä hän kirjoitti edelleen.

Ongelma oli vain siinä, että Joonas ja Anki olivat helvetin hyvä tiimi biisintekijöinä.

Ankin hississä kirjoittama runonpätkä oli nyt jo radiohitti. Siinä oli Joonaksen hillityn sydämeenkäyvä ääni ja yksinkertaisen tehokas sovitus, ja se oli niin kaunis, että kun Anki oli kuullut sen ensimmäistä kertaa, hänelle olivat tulleet kyyneleet silmiin.

Ja sitten he olivat jatkaneet.

Joonas oli tullut eläinkauppaan ja soittanut hänelle kitarallaan takahuoneessa uusia melodianpätkiä, kysynyt mitä Anki ajatteli niistä. Anki ei saanut melodioita pois päästään. Tuntui aivan kuin hänen ei tarvitsi edes ajatella, sanat vain tulivat. Ne olivat ilkikurisia ja romanttisia­ ja viiltäviä ja ne kertoivat riviensä väleissä Ankista ja Iirosta­ ja hissistä ja rakkaudesta ja siitä, miten ihanaa sitä oli kaivata. Ja uudesta keväästä, joka oli täynnä toivoa, kalasta ja pojasta, jotka katsoivat toisiaan. Ja sitten rakkauden kesästä ja värikkäistä syksyn lehdistä ja ikuisesta sitoumuksesta. Ja sitten yksi biisi, se ehkä kaikkein paras. Se kertoi kielletyistä rakkaudesta. Kaikki parhaat biisit kaikkialla maailmassa kertoivat aina siitä.

”Kiitos”, Joonas sanoi kun hän kuuli kappaleen ensimmäistä kertaa.
”Tämä on tosi hyvä.”

Ankista tuntui, että mies tiesi tarkalleen, mistä laulu kertoi.

Joonas istui kanihäkin päällä ja roikotti pitkiä jalkojaan sen yli. Hän laski akustisen kitaran kädestään.

Anki otti sen ja tapaili pari sointua. Hän ei ollut kovin hyvä soittaja, ja metallikielet pistivät häntä sormiin. Hän osasi kuitenkin suurin piirtein säestää ja hän pystyi laulamaan Joonakselle uudet sanat.

”Näillä mennään. Sen jälkeen kun sä tulit mukaan, tämä on mennyt ihan uudelle tasolle”, Joonas sanoi.

Heillä oli koko levyn materiaali kasassa, ihan noin vain. Se oli tullut kuin hengitys, kevyenä ja varmana ja täydellisenä. Täydellisenä yhteistyönä. Ankista tuntui välillä, että se oli maailman paras tunne; parempaa kuin seksi Iiron kanssa. Parempaa kuin mikään muu.

Anki oli varma, että levystä tulisi menestys. Ei välttämättä mikään maailmanmenestys. Ehkä ei mikään­ sellainen radion soitto­listojen renkutus tai joka kalja­baarin taustahäly. Mutta tämä oli niin hyvä, ettei se voinut olla koskettamatta kuulijoita, se oli niin luonnollista ja kevyttä ja silti täynnä puhdasta, vahvaa energiaa.

Joonas katsoi häntä kiinteästi.

”Älä katso mua noin”, Anki sanoi, mutta se ei ollut se katse, jolla Joonas­ houkutteli faneja lavalta. Tämä oli katse pelkästään Ankille.

Joonas otti kitaran Ankin käsistä ja laski sen lattialle. Ilma tuntui väreilevän heidän välillään. Joonas kumartui­ lähemmäs. Anki sulki silmänsä.

Joonas oli Iiroa lyhyempi. Ankin ei tarvinnut kallistaa päätään niin paljon. Huulet pyyhkäisivät hänen omiaan. Se oli kevyt suudelma, kevyt­ ja täydellinen, aivan kuin heidän musiikkinsa, täynnä lupausta ja kaipuuta.

”Ei”, Anki sanoi. Hän avasi silmänsä, ravisti päätään.
”Tämä ei nyt käy. Mä olen onnellisesti naimisissa.”

”Oletko sä onnellinen?”

Anki veti henkeä. Oliko hän onnellinen?­ Oli tietysti. Hyvin onnellinen.­ Anki oli ollut todella onnellinen koko syksyn.

Mutta kaikkein onnellisimmat hetket, ne jolloin hän oli ollut pakahtua tunteisiinsa ja siihen miten syviä ja ihania ne olivat... se oli ollut täällä, Joonaksen kanssa jyrsijän pissalta haisevassa takahuoneessa.

”Olen”, Anki sanoi ja nielaisi.
”Etkö­ sä sitten ole?”

Joonas katsoi Ankia pitkään ennen­ kuin vastasi.

”Mä en tule sinun ja Iiron väliin. Ja se johtuu siitä, että Iiro on mun frendi. Mutta ennen kaikkea se johtuu siitä, että sä olet täydellinen biisintekijä. Mä en aio sotkea tätä.”

Joonas kaivoi kätensä Ankin tukkaan, veti tämän luokseen ja suuteli tätä.

”Etkö sä juuri sanonut, että meidän ei pidä sotkea tätä?” Anki sanoi.­

”Sanoin”, Joonas sanoi.
”Ja tarkoitin. Mutta minun oli pakko tehdä tuo yhden kerran.”

Hän pakkasi kitaran koteloon ja lähti. Anki jäi yksin eläinkauppaan. Hän puhdisti kaikki akvaariot levästä,­ että saisi päänsä taas oikeille­ jengoille.

Hänellä oli tyhjä olo. Kaikki levyn biisit oli tehty. Love­ Brigade menisi studioon seuraavalla viikolla.

Mutta he olivat täydellisessä vireessä,­ hän ja Joonas. Tuskin levy oli purkissa, kun he olivat taas tekemässä lisää kappaleita. Anki ja pojat­ viettivät viikonloppuja mökeillä­ ja jammailivat.

Toisia ei olisi oikeastaan tarvittu mihinkään. Joonas ja Anki tekivät musiikin kahdestaan, keskittyneinä ja päättäväisinä, ja heidän välillään väreilevä luova energia oli sellaista, johon kukaan ei voinut tulla väliin.

Toiset viettivät päiviä järvellä kalastellen tai tikkaa heitellen ja kaljakoreja tyhjennellen. Joskus mukana oli Mikan ja Franzin tyttöystävät.­ Kerran Joonas toi mukanaan­ jonkun Nelli-nimisen tytön, mutta tyttö lähti samana päivänä pois.

”Mä en tajunnut, että sä vain nyhjäisit sisällä tuon punapään kanssa”, Nelli tuhahti.
”Minkä helvetin takia sä oikein pyysit mua tänne? Mene nussimaan sitä, jos se on kerran niin ihana!”

”No mäpä menen. Moido”, Joonas sanoi.

Tuskin Nelli oli kadonnut rämisevällä autollaan, kun Joonas kääntyi Ankin puoleen.

”Mitä sä äsken sanoit? Fis-duuri? Eikö se ole vähän imelä?”

”Ei. Kuuntele.”

Se kuulosti hyvältä. Niin kuin kaikki muukin.

Ja sitten se tapahtui taas.

Toiset olivat nukkumassa, ja Anki ja Joonas joivat punaviiniä terassilla.­ He puhuivat lempi­bändeistään, ja Anki kertoi siitä, kuinka hän oli ollut pieni, ja äiti oli soittanut hänelle ja veljelle akustisella kitaralla lastenlauluja ja kansan­lauluja.

”Mun äidillä oli tosi kaunis ääni”, Anki sanoi.

”Oli? Onko se kuollut?” Joonas kysyi.

”Ei todellakaan!” Anki sanoi.
”Se on täydessä höyryssä.” Anki kertoi äidistään, Oulun leiskuvimmasta naisesta.

”Siitä olisi voinut tulla ihan mitä vain. Vaikka joku tosi kuuluisa laulaja. Se on sellainen upea kaunotar, ja sillä on ihana ääni.”

”Niin kuin sinä”, Joonas sanoi ja suuteli Ankia.

Ratkaisu näytti saapuvan Tavastian-keikalla kahden viikon kuluttua.

Anki istui baaritiskillä, ja viereen sattui pitkä, ruskeatukkainen tyttö, jolla oli innokas ja vähän ujonsorttinen ilme.

Tytöllä oli tuskin lainkaan meikkiä. Tai oikeastaan tarkemmin katsottuna hänellä oli aika paljonkin meikkiä, mutta se oli sellaista nude-meikkiä, jonka naiset erottivat vain läheltä katsoessaan ja miehet eivät ollenkaan. Sellainen tyyli oli kieltämättä todella­ harvinainen näissä ympyröissä.

Tyttö oli suunnilleen Ankin ikäinen, ehkä aavistuksen nuorempi, ja selvästi jännittynyt. Hän katseli lavalle innoissaan.

”Moi”, Anki sanoi.

Tyttö kääntyi hämmästyneenä.

”Moi! Vitsi mua jännittää.”

”Mikä?”

”No Love Brigade tietysti. Joonas.”

He juttelivat vähän aikaa, ja tyttö vaikutti tosi fiksulta. Kivalta jopa­ sellaiselta, jonka kanssa Anki voisi ystävystyä.

Tyttö ei ollut musiikkipiireistä­ eikä muutenkaan kovin taiteellisen sorttinen, ja pian kävi ilmi, että hän opiskeli kauppatieteitä.

”Oho, vau”, Anki sanoi.

”Ihan kuin mä olisin sanonut että mä opiskelen astronautiksi.”

”No, toi on kyllä vähintään yhtä erikoista. Mun kaikki ystävät on jotain taiteilijanretkuja.”

Keikan jälkeen Anki teki päätöksen.

”Mennäänkö moikkaamaan Joonasta?”

Tyttö nielaisi ja näytti melkein kalpenevan innosta. Toivottavasti hän saisi ihailunsa pysymään jonkinlaisissa aisoissa, Anki ajatteli. Muuten Joonas ei jaksaisi millään katsella tyttöä yhtä yötä pidempään. Ja Anki halusi, että tästä tytöstä,­ tästä Katista, tulisi Joonaksen tyttöystävä. Joonas piti saada nyt pois, jollekin toiselle, niin ettei houkutus kasvaisi liian suureksi.

He menivät yhdessä back­stagelle. Anki käpertyi päättäväisesti Iiron kainaloon. Joonas ei vilkaissutkaan häneen päin, oli selvästi tyytyväinen saaliista, jonka Anki oli tuonut luolaan.

Kati moikkasi poikia jännittyneenä, mutta hän ei kikatellut typerästi eikä mennyt olleenkaan sellaiseksi veteläksi­ spagetiksi kuin jotkut tytöt,­ vaikka Joonas kohdisti häneen­ kaikki yliampuvimmat seksijumalan elkeensä. Kati oli itsevarman­ oloinen siitä huolimatta, että oli niin päivänselvästi ihastunut.

Anki pystyi kuvittelemaan Katin viiden tai kymmenen vuoden kuluttua jossain tiukoissa bisnesneuvotteluissa,­ jakkupuku päällään ja kunnon sotamaalauksessa, tiukkana ja upeana.

He jatkoivat porukalla iltaa, ja Joonas ja Kati lähtivät samalla taksilla. Franz ja Mika halusivat jatkaa iltaa, mutta Iiro halusi kotiin.

Kotona Iiro alkoi taas puhua siitä, että heidän pitäisi tehdä vauva.

”Nyt vai?” Anki kysyi.

”Niin!”

”Mutta mulla on opiskelutkin vielä kesken, ja sulla on bändi­touhut aika hyvässä nosteessa. Onko­ nyt hyvä aika?”

”On. Ei nämä bändihommat ikuisesti kestä.”

Niin, Anki mietti. Olisihan se aika­ mukava ajatus. Ankin koko suku oli lisääntynyt nuorena. Kyllä kai se häneltäkin onnistuisi.

”Okei”, Anki sanoi.

”Jes! Mennäänpä sitten lisääntymään.”

Olipa epäromanttista.

Mutta ajatus lapsesta tuntui mukavalta, Anki ajatteli, kun hän riisui mekkoa päältään hämärässä makuuhuoneessa. Hän piti lapsista, kovastikin, ja olihan hänellä ollut­ koiria ja muitakin otuksia, kyllä hän osasi pitää elollisista olennoista huolta. Ja Iirohan olisi superisä, sen näki jo etukäteenkin. Heille tulisi mukava perhe-elämä.

Anki meni makuuhuoneeseen ja rullasi sukkahousut lanteiltaan. Tuntui oudolta ja juhlalliselta alkaa­ tällä tavalla vauvantekoon.

Yleensä Ankin ja Iiron seksielämä oli hauskaa ja mutkatonta. He nauroivat usein sängyssä, kikattelivat ja juttelivat kesken aktia. Mutta miten nyt piti toimia? Lapsen siittäminen tuntui jotenkin arvokkaalta toimenpiteeltä. Saiko silloin jutella niitä näitä?

Ankille oli tullut juuri mieleen, että heidän pitäisi maksaa yksi sähkölasku, se oli mennyt jo ulosottoon.

Iiro laski kätensä hänen rinnoilleen ja puristi. Entä sitten se intohimo? Kuinka kiihottunut sopiolla silloin, kun esikoista siitettiin?

”Meidän ei olisi pitänyt ehkä päättää tätä etukäteen”, Anki sanoi.­

”Ei niin”, Iiro sanoi.
”Tämä on kiusallisen tuntuista.”

”Mitä tehdään? Ei tunnu yhtään seksikkäältä.”

Iiro istui sängyn laidalle. Pitkä ja hoikka vartalo piirtyi esiin
ikkunasta tulevan katulampun valossa.­

”Ei minustakaan. Mutta yritetään nyt kuitenkin.”

Ankin ja Iiron kehot muistivat miten asia tehtiin. Ja loppujen lopuksi­ se olikin aika mukavaa.

”Pitäisikö sinun seistä päälläsi?” Iiro kysyi jälkeenpäin.

Anki nousi seinää vasten päälläseisontaan. Alkoi naurattaa.

”Toivottavasti se tärppää! Älä tule alas!” Iiro sanoi.

Iiro meni alastomana keittiöön ja hääri siellä vähän aikaa. Hetken kuluttua hän tuli takaisin mukanaan voileipäainekset: patonkia, voita, juustoa ja aurinkokuivattuja tomaatteja. Viimeksi mainitut sotkivat öljyllä lakanat, ja Iiro yritti pyyhkiä niitä huolekkaasti kalsareillaan.

”Mä rakastan sua”, Anki sanoi.

Se oli ollut hyvä yö. Mutta siihen mennessä kun kaksoset syntyivät, Love Brigade vei Iiron ajan. Hän kiersi Eurooppaa ja sitten koko maailmaa. Anki sai kasvattaa heidän lapsensa melkein yksin.

Mutta nyt mies oli tässä. Nyt kun Joonas oli kuollut. Tuntui syylliseltä olla iloinen siitä.

Jatkuu ensi viikkolla.