Menestysbändi Love Brigaden Euroopan-kiertue päättyy äkisti, kun bändin karismaattinen keulakuva Joonas löytyy kuolleena hotellin liinavaatekomerosta. Manageri Kati ja biisintekijä Anki alkavat epäillä, että kuolemaan liittyy jotakin hämärää. Kati tajuaa, ettei usko Joonaksen kuolleen.

Kuuntele jatkis kuunnelmana:

Joonas elää. Oivallus valaisi tajuntani kuin salama. Ponkaisin istumaan. Tee loiskahti kupista farkuilleni.

Olin kyyköttänyt parhaan ystäväni Ankin puutarhakeinussa koko illan. Ankin kaksoset kiipeilivät puussa kuin apinat ja poimivat omenoita. Ystäväni teki mekaanisesti puutarhatöitä. Oikeastaan näytti siltä että Anki työnteli kottikärryjä päämäärättä edes takaisin.

Anki oli ottanut äidillisen ja topakan otteen heti kun uutinen Joonaksen kuolemasta oli tullut Berliinistä. Hän oli tehnyt mediatiedotteen ja paaponut minua kun vauvaa, mutta tiesin että hänkin oli järkytyksestä tolaltaan.

Love Brigade oli meille kummallekin koko elämä. Minä olin bändin manageri ja Anki biisintekijä. Ja sitten tietysti ei-ammatilliset suhteet: Anki oli Iiron vaimo ja minä olin Joonaksen...niin, mikä minä oikein olin ollut? 

Päivä oli kulunut oudossa sumussa. Tuntui kuin itseni ja maailman välissä olisi jonkinlainen lasiseinä. Netti oli täynnä uutisia Joonaksen kuolemasta, ja olin antanut asiasta lausunnon iltapäivälehdelle – en muistanut kummalle – ja puhunut jotain rauhoittavaa pojille, jotka hermoilivat edelleen Berliinin poliisiasemalla kuulusteluissa.

Olin yrittänyt ymmärtää, että Joonas, upea, ihmeellinen, säteilevä, raivostuttava Joonas on kuollut. Mutta sitä ajatusta oli vaikea hyväksyä.

Ja ihmekös tuo. Ajatusta ei voinut hyväksyä – koska se ei ollut totta.

Suomukset putosivat vihdoin silmiltäni. Joonas tietysti eli mitä suurimmassa määrin. Hän oli varmasti jossain Etelä-Amerikassa naureskelemassa ja lukemassa mitä itkevät fanit kirjoittivat netissä hänen traagisesta rokkitähden kuolemastaan. Sehän oli päivänselvää! Miten minä saattanut epäillä sitä hetkeäkään?

”Anki! Joonas on elossa”, minä sanoin.

Anki pysäytti kottikärryt ja katsoi minua suu auki. Hän pyyhkäisi punaisen suortuvan otsaltaan, vilkaisi lasten suuntaan ja varmisti, etteivät he olleet kuuloetäisyydellä.

”Voi Kati. Nytkö sä... Voi ei...”

”Mä tiedän sen!”

”Mä tiedän että sitä on vaikea ymmärtää, mutta kyllä Joonas on mennyt. Sähän juttelit itse poikien kanssa. Ja jonkun saksalaisen viranomaisenkin, eikö niin? Ainakin mä kuulin että sä puhuit kännykkään saksaa. Joonas oli löytynyt hotellin liinavaatekomerosta tukehtuneena. Yliannos opiaatteja, niinhän ne sanoivat, eikö niin?”

Nyökkäsin.

”Se oli kuolemansyyntutkija. Tai siis niin se väitti. Mutta mä luulen, että se oli joku saksalainen kaduntallaaja! Joku kulkija, jolle Joonas maksoi siitä että se esitti mulle puhelimessa kuolemansyyntutkijaa.”

Anki rypisti otsaansa.
”Miksi sä sanot jotain tollaista? Pliis, älä rupea sekoilemaan! Tämä on muutenkin tarpeeksi kamalaa.”

”Monestakin syystä!” Hurja toivo riehui sisälläni.
”Ensinnäkin miksi Joonas olisi muka ottanut opiaatteja?”

”En mä tiedä. Ehkä se oli masentunut vaikka me ei tiedetty sitä. Tai ehkä se oli vahinko.”

Anki nielaisi, taisteli kyyneliä vastaan.

”Älä nyt itke! Kohta sä näet Joonaksen ilmielävänä ja me voidaan yhdessä potkia sitä pehvalle.”

”Lopeta, Kati.”

Viljami ja Viveka hyppäsivät omenapuusta alas.

”Katsokaa kuinka paljon me kerättiin!” Viveka hihkui.

Lapset näyttivät korejaan, jossa oli valkeita kuulaita.

”Hienosti poimittu”, Anki sanoi ja pyyhkäisi salavihkaa kyyneleen silmästään.

Muksut alkoivat raahata omenakoreja kohti taloa. Puolivälissä Viljamin kori kaatui ja Viveka sai narukohtauksen. Viljami jäi korjaamaan omenoita, ja lopulta siskokin rupesi auttamaan.

Lapset olivat olleet omenahommissa koko illan. Anki oli luvannut jokaisesta korillisesta kaksi euroa. En ollut mikään lastenhoitoekspertti, mutta minusta tuntui, että Anki yritti pitää lapset koko ajan puuhassa rahan ja lahjojen avulla, niin etteivät he huomaisi miten tolaltaan me aikuiset olimme.

”Menkää ottamaan itse jääkaapista iltapalaa, jooko? Mä tulen kohta pesemään hampaat”, Anki huikkasi.

Hän yritti kuulostaa reippaalta ja iloiselta, mutta ei onnistunut kovin hyvin.

”Saadaanko me ottaa taas jätskiä?” Viljami kysyi.

”Saatte. Älkää unohtako laittaa pakastimen ovea kiinni.”

Kun lapset olivat menneet sisään, Anki kääntyi jälleen puoleeni.

”Ne huomaa että mussa on joku vikana.”

”Sä et ole kertonut niille vielä?”

”En. Mutta pian mun täytyy. Viveka osaa lukea jo vähän ja huomenna tämä on lööpeissä. Tämä on lapsillekin kauheaa. Ne tykkäsivät Joonaksesta niin paljon. ”

Yhtäkkiä olin niin vihainen Joonakselle, että olisin voinut kirkua. 

”Mä en tykkää! Helvetti sitä Joonasta! Se on ihan hullu. Idioottimainen, narsistinen rokkikukko, joka ei välitä mistään paitsi omasta navastaan. Ihan sen tapaista tehdä tällainen temppu! Se ei taatusti ajatellut hetkeäkään muita ihmisiä. Se ei välitä tippaakaan siitä miltä tämä jekku tuntuu toisista!”

Anki pudisti päätään ja huokaisi aivan kuin koko maailman paino olisi hänen harteillaan.

”Sanoitko sä jekku? Onko tämä sun mielestä joku jekku?”

”Joonas olisi viimeinen ihminen maailmassa tekemään itsemurhan. Me puhuttiin siitä asiasta sinä viimeisenä iltana jona me oltiin yhdessä. Se sanoi että se on keksinyt jotain, jolla Love Brigade nousee seuraavalle tasolle.”

”Kati kuule, toi kuulostaa mun mielestä nimenomaan viimeisiltä sanoilta. Ja muutenkin tämä on juuri sellainen viimeinen hullu temppu, jonka Joonas tekisi. Se halusi legendojen seuraan. Sinne missä on Marilyn ja Kurt. Se ei kestänyt sitä että Love Brigade oli hiipumassa. Ja se meni sun kanssa sänkyyn viimeisenä iltana ennen kuolemaansa. Se halusi viimeisenä tekonaan panna sua, niin että sä jäisit itkemään sen perään! Etkö sä ymmärrä? Ne oli jäähyväiset, etkö sä tajua? Se jätkä oli täysin kieroutunut.”

Pudistin päätäni. Poimin nurmikolta omenan ja heittelin sitä ilmaan. Uusi oivallukseni sai minut täyteen sähköä. Huomispäivänä menisin poliisille ja pyytäisin heitä auttamaan tämän jutun selvittämisessä.

”Ei, Anki. Tässä on nyt ainakin yksi juttu joka ei täsmää. Opiaatit. Tiedätkö miten kodeiinin yliannokseen kuolee?”

”Tukehtumalla. Eikö niin? Niinhän sä sanoit.”

”Joo, mutta se kestää pitkään. Se ei tapahdu yhtäkkiä. Ja hotellin siivooja löysi muka Joonaksen liinavaatekaapista sinä aamuna, kun mä olin paria tuntia ennen ollut sen kanssa sängyssä. Aika ei vaan täsmää!”

”Eli mitä sä tarkoitat?”

”Se on lavastus! Joonas on jotenkin lavastanut oman kuolemansa. Sillä on siellä Berliinin ruumishuoneella ja kyttiksellä apulainen. Mistä vetoa?”

Anki työnsi kottikärryt seinän viereen ja nosti ne pystyyn.

”Mä en kestä näitä sun sekoiluja. Sori. Mä en nyt pysty tähän. Mä menen laittamaan lapsia nukkumaan.”

”Joonas lavasti oman kuolemansa!” Huusin hänen peräänsä. Olin siitä ihan varma.

Kodeiini. Mistäköhän Joonas oli sen keksinyt? Mikalta kai. Mika oli syönyt särkylääkkeitä kuin karkkia. Mies oli nuokkunut opiaattipilvessä keikkabussissa koko kiertueen ajan ja ottanut sitten piristäviä, että selvisi keikat. Me olimme kaikki joskus lainanneet niitä. Ne olivat ihan hyviä pieninä annoksina päänsärkyyn ja kuukautiskipuihin. Ja Franzilla oli ollut akillesjänteen tulehdus.

Palasin mielessäni Love Brigaden keikkabussiin. Olin matkustanut sen kyydissä tuhansia ja taas tuhansia kilometrejä viimeiset kymmenen vuotta.

Pystyin palauttamaan mieleeni verhoilun tekokuidun hajun, piintyneen tumman tahran lattiassa (se oli tullut jollakin sellaisella reissulla, jossa en ollut ollut mukana, eivätkä pojat olleet koskaan suostuneet kertomaan mitä se oli), punkat ja pienen televisioruudun. Poikien sukkahien hajun, piipittävät kännykkäpelit, eväät, vesipullot, huonot vitsit, hyvät vitsit.

Takavuosina bussissa oli ollut käytännössä jatkuvat bileet. Festarimatkat olivat olleet pelkkää juhlimista.

Joonas oli heilunut metalliketjut kilisten ja nahkapuku naristen kukkona tunkiolla. Iiro ja Anki olivat kuherrellleet omassa nurkassaan, Mika ja Franz olivat laulaneet ja pelleilleet.

Aurinkokin oli tuntunut paistavan silloin koko ajan. Keikkabussissa oli ollut kuuma - ikkunoiden läpi oli tullut kultaista valoa, jossa me kaikki olimme kylpeneet nuorina ja kuolemattomina ja upeina. Saattoiko se pitää paikkaansa? Oliko minusta tullut niin vanha, että muistelin nuoruuttani jonakin ikuisena kesänä?

Olihan se ollut aina kovaa työtä. Ei pieni helsinkiläinen kellaribändi noussut listaykköseksi ympäri maailmaa ilman päättäväistä puurtamista. Mutta tunnelma oli ollut niin leikkisä ja vapaa.

Opiskelukaverini olivat päätyneet töihin yritysten markkinointiin, lääkefirmojen konsulteiksi ja sentapaisiin hommiin. He kulkivat jakkupuvut päällä ja kännykkä korvallaan tylsinä läpi elämänsä, odottivat vain sitä että tulisi perjantai ja pääsisi lössähtämään telkkarin eteen. Olin ollut onnellinen siitä, että olin välttänyt sen kohtalon. Elin Love Brigaden kanssa takki auki ja hiukset hulmuten, nautin musiikista ja juhlimisesta, menestyksestä ja toveruudesta. Ja Joonaksesta.

Mutta viimeisellä kiertueella oli ollut toisenlainen tunnelma. Joonas oli ollut vihainen ja julman päättäväinen. Hän ei enää juhlinut eikä pelleillyt entiseen tapaan. Sen sijaan hän keskitti kaiken energiansa lavalle. Ja siellä hän oli hyvä - oikeastaan parempi kuin koskaan.

Joonaksella luonnostaan hyvä ääni, kouluttamaton, mutta kaunis, mutta hänen hengitystekniikkansa oli ollut aina heikko. Joskus ennen Mika ja Franz olivat joutuneet paikkaamaan taustalaulajina aika tukevastikin. Viimeisen kiertueen aikana Joonas treenasi hengitystekniikkaansa joka päivä, joogasi ja lauloi skaaloja. Joonas oli laulanut joka keikan vahvasti ja hyvin.

Iiro oli ollut puolestaan kuin mikäkin vanha vaari. Hän oli soitellut skypellä Ankille, Vivekalle ja Viljamille ja mennyt iltaisin aikaisin sänkyyn. Hän pelasi sudokua ja luki sotahistoriaa. Jos joku innokas fani oli tuputtanut hänelle viskipulloa, hän oli katsonut toista hölmistyneesti ja todennut että hänelle tuli ilmavaivoja alkoholista.

”Toi ei ole rock-uskottavaa”, minä olin nauranut, mutta se oli vain puolittain vitsi.

Ja entä Mika sitten? Se oli ollut oikeastaan ihan kamalaa. Olin ollut varma, että tragedia olisi tullut sieltä suunnalta.  Jos jonkun olisi luullut löytyvän hotellin liinavaatekomerosta yliannokseen kuolleena, niin se oli Mika.

Kitaraa soittava Mika oli ollut aina se bändin hiljaisin ja pidättyväisin tyyppi. Hän oli ollut omalla hiljaisella tavallaan ollut yhtä tosissaan kuin Joonas, mutta hän ei ollut koskaan nauttinut julkisuudesta. Se oli häirinnyt ja ujostuttanut häntä. Bändin alkuaikoina Mika oli saattanut kääntyä selin kitarasoolojen aikana. Olin joutunut maanittelemaan ja houkuttelemaan häntä.

”Ne haluaa nähdä sun kauniin naamasi”, Joonaskin oli usuttanut.

Mika oli hymyillyt ujosti ja yrittänyt parhaansa. Vuosien kuluessa hän oli tottunut yleisöön ja faneihin. Hän ei voinut olla tottumatta. Hengaajia oli joka paikassa, kaikkialla mihin me menimmekin. Joihinkin iltabileisiin myytiin lippuja, ja niissä kekkereissä oli kerta kaikkiaan pakko olla paikalla ja näyttää iloista naamaa.

”Mä tiedän että se ei ole niin helppoa”, olin sanonut, ”munkin piti aluksi ihan pakottaa itsenikin puhumaan ja minglaamaan. Mutta kyllä sä pystyt siihen.”

Viina oli aina maistunut Mikalle. Jossain vaiheessa hän oli alkanut käyttää muitakin aineita. Olin yrittänyt olla tiukkana. Viimeisellä kiertueella meillä oli siitä jo isoja riitoja.

”Sä et saa tuoda keikkabussiin huumeita. Jos sä tuot tänne jotain laittomia aineita, mä lähden.”

”Ei, Kati ei lähde”, Joonas oli sanonut.
”Vaan Mika, sä lähdet.”

”Olkaa hiljaa. Ihan kuin rakkikoirat räksyttäisi”, Mika oli sanonut. Se kuulosti hätkähdyttävän töykeältä hänen suustaan. Mika oli yleensä niin kiltti ja kohtelias. 

”Antaa sen olla”, Joonas oli sanonut yhtenä aamuna, kun muut olivat heränneet punkissaan, mutta Mika oli jatkanut tokkuraista untaan.
”Niin kauan kun se herää keikoille ja pystyy soittamaan, se saa tehdä mitä se haluaa vapaa-aikanaan. Tämän kiertueen jälkeen se saa kenkää.”

”Se viettää sitä vapaa-aikaansa tässä metrin päässä meistä muista. Ei ole hauskaa, että joku narkkaa korvan juuressa kun yrittää vaikka tehdä sudokua”, Iiro oli sanonut.
”Sitä paitsi mä pelkään että jonain aamuna se herää ja huomaa olevansa kuollut.”

Mika pärjäsi lavalla aina. Hän oli hyvä kitaristi; nopea ja tarkka, konemainen. Kaikki kappaleet olivat syvällä hänen lihasmuistissaan, ja hän selvitti joka keikan yhtä hyvin. Ilottomasti ja tarkasti, kuin kone.

Havahduin mietteistäni. Olin yksin Ankin puutarhassa. Kuljin pensaiden ja puiden välissä, liu’utin kättä omenapuun rungolla. Oli tullut jo viileä. Vaikka päivät olivat lämpimiä, syksyn ja talven tulon tunsi iltaisin.

Oloni oli kiukkuinen ja sekava. Äskeinen varmuus Joonaksen "jekusta" oli alkanut tuntua epävarmalta. Ehkä Joonas todella oli kuollut – mutta ei sitä voinut edes ajatella. Se oli liian kauhea ajatus. Idea lavastetusta kuolemasta oli viimeinen oljenkorsi. En voinut luopua siitä.

Painoin kädet kasvoilleni ja hankasin silmiäni. En alkaisi enää itkeä. Olin itkenyt tarpeeksi Joonaksen takia yhdelle elämälle, joka kerran kun hän oli mennyt minun kanssani sänkyyn ja sitten heittänyt menemään. Joka kerran olin vannonut, että se olisi viimeinen kerta.

Mutta ehkä yhteinen yö Berliinissä oli todella ollut viimeinen? Muistin Joonaksen lämpimän, jäntevän vartalon omaani vasten.

Jokin osa minusta oli aina ajatellut, että me päätyisimme yhteen, sitten kun kaikki ihailijat ja fanit ja bändärit ja siipeilijät olisivat menneet, kun Joonas olisi käynyt kaikki ne naiset läpi ja ymmärtänyt, että minä olin hänelle se ainoa oikea. Kai minäkin olin ajatellut että Love Brigade eläköityisi.

Menin sisään ja vierashuoneeseen ja avasin Samsonite-laukkuni.

Ryppyisten, kiireessä pakattujen vaatteiden keskellä oli keltaiset lenkkarit. Pyykkipussista löytyi urheilurintsikat. Ne olivat pesun tarpeessa. Viimeksi niitä oli käytetty Kölnissä. Mutta mitäpä sen niin väliä? Täällä ei tulisi ketään vastaan haistelemaan minua, hyvä jos yhtä ainoaa koiranulkoiluttajaa. Lähimpään naapuriinkin oli monta sataa metriä ja kirkonkylälle pääsi vain autolla.

Puin juoksuvaatteet ylleni. Niiden tuttu puristus tuntui jo vähän lievittävän stressiä. Tämä oli minun kakkoshuumeeni, se jota käytin jos Joonasta ei saanut. Endorfiini. Rakastin juoksemista. Se auttoi missä tahansa tilanteessa.

”Anki, mä käyn lenkillä”, huusin yläkertaan ja lähdin vastausta odottamatta.

Puutarhan halki ja portista ulos.  Asfalttitien päässä oli hiekkatie, jota reunustivat pihlajat. Sukelsin varjoihin. Hiekka ratisi jalkojen alla.

Pohjelihakset ja jänteet eivät tienneet suruistani, ne olivat vain tyytyväisiä ja valmiita toimintaan. Alussa piti toppuutella. Pitkän tauon jälkeen teki mieli juosta kovaa, mutta alku kannatti ottaa rauhallisesti. Sillä tavalla jaksoi vaikka kuinka pitkään, vaikka tunteja. Ja nyt minä aioin juosta pitkään; niin pitkään että unohtaisin Joonaksen, unohtaisin kaiken.

Olin löytänyt juoksemisen jo vuosia sitten, silloin kun rupesin ajattelemaan, että en enää jaksaisi tehdä töitä krapulassa ja olin ehkä muutenkin riekkunut tarpeeksi rokkareiden kanssa klubeilla ja baareissa.

Vähensin juomista ja juhlimista ja lopetin polttamisen ja tajusin, että että minulle jäi paljon vapaa-aikaa. Heräsin aina ennen poikia. Joonas ja toiset nukkuivat krapulaansa pitkälle päivään, mutta minä oli reippaana pystyssä.

Kun kerroin vapaa-ajan ongelmistani Ankille, hän ehdotti, että lukisin kirjoja.

”Mä vain haaveilen tuollaisista vapaa-ajanongelmista”, hän lisäsi nyrpeästi. Kaksoset olivat silloin pikkuisia ja Anki hoiti heitä yksin. Iiro oli aina kiinni Love Brigaden hommissa.

Yritin lukea. Ja mikäs siinä, monet kirjat olivat ihan mukaviakin, mutta usein  huomasin, että kesken lukemisen olin alkanut naputtaa hermostuneena jalallani lattiaan ja unohtanut ihan tykkänään mitä luin.

Kokeilin joogaa, mutta se oli niin tylsää, että mieluummin olisin voinut katsoa vaikka maalin kuivumista. Sitten luin jotain innostavaa sporttiblogia ja päätin kokeilla juoksemista.

Ensimmäinen lenkki oli lievästi sanottuna epämiellyttävä. Olimme silloin keikkamatkalla Barcelonassa, ja lähdin eräänä aamuyönä juoksemaan suoraan hotellilta Ramblalle.

Juokseminen tuntui inhottavalta ja näytti varmasti epäelegantilta. Onneksi keskusta oli aivan hiljainen. Ketään ei tullut vastaan. Hölskyin joka paikasta. Kylkiluiden alle pisti. Pinnistin voimani äärimmilleen, mutta jouduin hidastamaan kävelyksi. Silloin patsaan takaa tuli esiin tummiin pukeutunut mies.

”Oy, bomba!” mies huusi.

Hän yritti kaupata hasista, mutta kun kieltäydyin, hän otti povaristaan veitsen ja alkoi vaatia rahaa.

”No es dinero. Soy jogger”, kiljaisin itse keksimälläni espanjalla.

Pinkaisin juoksuun. Tein taatusti sadan metrin ennätykseni. Tulin hotellille kuumissani ja hermostuneena. Pojat olivat vielä valveilla aulabaarissa. He eivät olleet menneet vielä edes nukkumaan.

”Mikä ihmeen asu sulla on, Kati?” Franz kysyi.

”Lenkkiasu. Mä olin juoksemassa, mutta mut yritettiin ryöstää.”

”Voi hyvä luoja sun kanssasi”, Joonas sanoi.
”Mä luulin että me palkattiin sut pitämään huolta meistä, mutta nähtävästi meidän pitää palkata joku pitämään sua silmällä. Kuule nyt nainen, ei suurkaupungissa lähdetä yöllä lenkille.”

”Mä vain luin jotain sellaisia juoksublogeja, joissa hehkutettiin miten mahtavaa on juosta maailman metropoleissa aamuhämärissä.”

”Katsoitko sä postauksien päivämääriä? Varmasti ne kaikki bloggaajat on jo ryöstetty ja tapettu aikoja sitten”, Joonas sanoi.

Hän ojensi kätensä ja pyyhki hikipisaran ohimoltani sormellaan. Sitten hän tuijotti minua silmiin ja laittoi sormen suuhunsa. Se oli juuri sellainen ele, jota hän harrasti, sellainen, joka olisi ollut ällöttävää kenen tahansa muun tekemänä.

”Yök”, minä sanoin.

”Lupaa ettet enää kirmaile yksin yöllä.”

”Okei”, minä sanoin.

”Mä voin lähteä sun mukaan seuraavan kerran”, Franz sanoi yhtäkkiä.

”Niinkö?”

”Joo, mä olen myös ajatellut että olisi hienoa juosta aamuhämärissä metropoleissa.”

Seuraavana päivänä menimme yhdessä ostamaan lenkkareita Franzille.  Se oli aika mukavaa, vähän erikoistakin, koska Franz oli pojista ainoa, jota en tuntenut kovin hyvin.

Franzilla oli ollut aina omat juttunsa, hän oli ollut hieman erillään toisten meiningistä. Olin aina ajatellut hellästi, että Franz oli kuin jokin suuri härkä tai kultainen noutaja, sellainen iloinen ja vähän yksinkertainen luontokappale.

Franz oli vaalea ja huolettoman näköinen, ja oikeastaan hän olisi sopinut ulkonäkönsä puolesta ihan toisenlaiseen bändiin; johonkin sellaiseen, joka lauloi kesästä ja auringonpaisteesta. Hän hymyili melkein aina, ja hänen musiikilliset ansionsa olivat melko vaatimattomat. Franz oli kuulemani mukaan otettu bändiin aikoinaan siksi, että hänen isällään oli ollut tarjota bändille harjoittelutilat.

Urheilupuodissa meitä palveli nuori ja pirteän näköinen poika, joka opasti Franzin jalkapohjia mittaavaan laitteeseen. Poika katseli Franzia pitkään, ehkä mietti mistä tunsi tämän.

Kävi ilmi, että Franzilla oli lievää ylipronaatiota. Hän sai vihertävät lenkkarit, joissa oli erikoispohjalliset.

”Tämä on oikein hyvä idea”, Franz sanoi ja läiskäytti mahaansa.
”Mulla on alkanut tulla vähän tämmöistä keskikessiä.”

Pian meitä kumpaakin yhdisti urheiluhulluus. Puolessa vuodessa kumpikin oli pahasti treenikoukussa. Juoksimme aina kun oli pienikin tauko, missä sitten olimmekin.

Franz rupesi käymään kuntosalillakin ja pian hän puhui, että haluaisi perustaa oman salin.

Kun olimme Suomessa, hän tuli treenikämpälle ja studioon lenkkareissa ja verkkareissa.

Kuntoilu oli ruvennut menemään Franzilta ehkä vähän yli. Minäkin kiipeilin seinille jos en päässyt säännöllisesti juoksemaan, mutta Franz oli vielä pahempi. Hän mitoitti koko elämänsä sen mukaan että pääsi lenkille. Hän lähti vaikka keikan jälkeen keskellä yötä pinkomaan, sen jälkeen kun oli valvonut pitkään ja oli pelkästään levon tarpeessa.

”Ehkä sun pitäisi vähän rauhoittaa tota meininkiä”, minä yritin kun hän taas kerran puki tossuja jalkaansa.

”Ei, pitää juosta kivun läpi”, Franz sanoi.

”Minkä kivun? Tarkoitatko sä jotain henkisen puolen tuskaa vai onko sulla joku lihasvenähdys?”

”Pientä kolotusta vaan tuolla akillesjänteessä.”

Jalan aristamisen huomasi lavallakin. Yleensä Franz liikehti bassonsa kanssa tasaisesti puolelta toiselle, mutta nyt näki, että liikekieli veti koko ajan vasemmalle.

”Se taitaa olla tosi kipeä”, huolehdin keikan jälkeen, kun pojat höyrysivät bäkkärillä.

”Äh, ei se mitään ole”, Franz sanoi ja huiskautti kättään.

Hän oli luikerrellut nahkahousuistaan pois ja seisoi nyt kalsarit päällään. Hän otti jääpalamaljasta kourallisen kuutioita ja painoi ne jalkaansa vasten.

”Onkohan siellä jotain poikki? Pitäisikö sun mennä lääkärille?” Iiro sanoi.

”Ei se ole mitään. Kai mun on pakko jättää yksi lenkki välistä. Hitsi vaan kun saisi nukuttua.”

”Etkö sä saa nukuttua ollenkaan?”

”En, mä olen vain valvonut. Se akillesjänne on hiton kipeä.”

”Mennään lääkäriin.”

”Ei me ehditä, meidän pitää jatkaa matkaa Lissaboniin”, Joonas puuttui puheeseen.
”Otat ensi yöksi jotain troppia niin saat nukuttua.”

”Luuletko etten mä ottanut?”

”Mitä sä otit?”

”No, Buranaa. Ei se auttanut mitään.”

”Mika!” Joonas sanoi.
”Raota vähän lääkekaappia yhteisen hyvän eteen. Tämä urheilijanuorukainen on telonut jalkansa eikä pysty nukkumaan.”

Mika katsoi alta kulmiensa meitä. Sitten hän kaivoi laukustaan pussin ja kaiveli sitä vähän aikaa. Hän ojensi hopeanväristä liuskaa jossa oli ihan tavallisen näköisiä pillereitä.

”Noi on tehokkaita. Ne myös väsyttää vähän.”

Nappasin paketin ja vaadin käyttöohjeet. Luin ne läpi.

”No hyvä on, mutta älä ota näitä kuin yksi kerrallaan.”

Franz oli seuraavana päivänä paremmassa kunnossa. Lepo oli tehnyt hyvää jalalle. Sen jälkeen me olimme ruvenneet kaikki käyttämään niitä Mikan tabletteja, kuka mihinkin pikku kremppaan. Ne veivät migreenin ensioireet pois ja auttoivat tosi hyvin kuukautiskipuihin. Olivatkohan ne niitä, jotka olivat tappaneet Joonaksen?

Palasin hätkähtäen muistoistani nykyhetkeen. Olin tullut sorsalammelle.
Ei. Joonas ei ollut kuollut. Ei varmasti ollut! Juoksisin niin kauan, että kaikki sellaiset ajatukset katoaisivat.

Juoksin lammen ympäri. Kaislat huojuivat kevyessä tuulenvirissä. Sorsat olivat painaneet pään siiven alle. Juoksin yhä uudestaan. Ja vielä uudestaan ja uudestaan. Ja sitten aloin itkeä kesken juoksemisen.

Tajusin ensimmäistä kertaa, että juokseminen ei auttanut kaikkeen murheeseen. Ei voinut juosta ja itkeä samaan aikaan. Ilma loppui keuhkoista.

Lysähdin maahan niin että kämmenet ja polvet raapiutuivat. Huomenna. Huomenna minä menisin poliisiasemalle. He selvittäisivät mitä Joonakselle todella oli tapahtunut.

Jatkuu ensi viikolla.