Menestysbändi Love Brigaden Euroopan-kiertue päättyy äkisti, kun bändin laulaja Joonas löytyy kuolleena. Bändin manageri Kati tunnustaa biisin­tekijä Ankille hänen ja Joonaksen suhteen luonteen. Naiset alkavat epäillä, että kuolemaan liittyy jotain hämärää.

Kuuntele jatkis kuunnelmana

Onko Love Brigaden laulaja kuollut??!!??

Joonas!!!!11

RIP Joonas En pysty kuin itkemään!

Mene valoa kohti, Joonas, enkelien luo.

Anki katseli apaattisena edessään nököttävää tietokoneen ruutua. Love Brigaden fanisivut ja Twitter-feedi olivat täynnä hysteerisiä otsikoita.

”Uutinen on nähtävästi levinnyt”, Kati huokaisi.

Huhut Joonaksen kuolemasta olivat kiirineet ympäri maailmaa muutamassa tunnissa. Joku oli kai tunnistanut bändin pojat poliisiasemalla Berliinissä.

Ankin ja Katin puhelimet olivat soineet koko päivän tauotta.  Toimittajat yrittivät varmistaa uutista, saada edes pienen pientä lausuntoa naisilta bändin takana. Kumpikaan ei ollut pystynyt vastaamaan.

Nyt he istuivat Marin, bändin tiedottajan, pienessä työhuoneessa Punavuoressa. Mari oli neljäkymppinen, hieman räjähtäneen näköinen blondi ja tällä hetkellä selvästi innoissaan. Laulaja-kitaristin täydellisen rock-uskottava menehtyminen oli jännittävintä, mitä Love Brigadelle oli tapahtunut vuosiin. Mari ajatteli varmasti jo tribuuttilevyä ja upeita hautajaisia.

Huoneen seinällä oli suurennettu kuva Love Brigaden suosituimman levyn kannesta, siitä, joka oli myynyt tuplaplatinaa vuonna 2004. Levyn nimi oli Dying Scene. Kuvan näkeminen puistatti Ankia. Kannessa oli vanhanaikainen kamera, sellainen josta tuli mieleen film noir -elokuvat ja vanha Hollywood sekä  Joonas, joka makasi kalpeana ja eteerisen näköisenä sateisella kujalla. Kuva tuntui nyt suunnattoman mauttomalta.

Anki oli tehnyt Love Brigadelle kymmenittäin biisejä nuorena kuolemisen romanttisuudesta. Mutta tällaista se sitten olikin. Epätodellista. Kamalaa. Väärää.

Tiedottaja klikkasi tyhjän tekstitiedoston auki.

”Kati, Anki. Mimmit hei. Mä tiedän, että tämä on kova paikka, niin on mullekin, mutta meidän pitäisi nyt vahvistaa tai kieltää nämä huhut. Laittaa joku tiedote.”

”Kyllä se kuollut on”, Anki huokaisi.
”Niin Iiro mulle sanoi. Pojat ovat kaikki Berliinissä poliisiasemalla. Niiltä otetaan lausuntoja. Mutta sen enempää me ei tiedetä.”

”Mutta mihin Joonas oikein kuoli? Yliannosko se nyt oli? Käyttikös se Joonas jotain? Minä luulin, että Mika oli se Brikkareiden nisti.”

Kati nousi, pyysi tukahtuneella äänellä anteeksi ja ryntäsi ulos ovesta.

”On siinäkin nyt manageri”, tiedottaja tuhahti ja pyöritti silmiään.
”Juuri nyt kun pitäisi panna tunne-elämä sivuun ja pistää hösseliksi.”

”Joonas ja Kati olivat...”, Anki ei löytänyt oikein sopivaa sanaa.
”Läheiset.”

Anki nosti kannettavan tietokoneen syliinsä, painoi hetkeksi silmänsä kiinni, mietti ja alkoi naputtaa. Hän kirjoitti lyhyen tiedotteen, jossa vahvistettiin tiedot Joonaksen kuolemasta ja kerrottiin, että läheiset ja työtoverit odottivat lisätietoja.  Sitten hän päivitti bändin Facebook-sivun ja Twitterin.

”Laita toi menemään isoimpiin medioihin. Tätä enempää ei tässä vaiheessa tarvita. Mutta älä laita siihen Katin numeroa. Annetaan sille nyt vähän aikaa kerätä itsensä kokoon.”

Anki löysi Katin ulko-oven vierestä kalpeana ja itkuisena.

”Tulepas nyt”, hän sanoi ja talutti ystävänsä kadun laitaan parkkeerattuun farmariinsa.
”Mennään hakemaan muksut tiedeleiriltä. Käydään vaikka hampurilaisella kotimatkalla.”

Kati antoi taluttaa itseään.

Ankista tuntui kuin hänellä olisi vastuullaan yksi lapsi lisää. Mikä hänkin oikein oli – joku yleinen kaikkien asioiden hoitaja ja jokaisen äiti?
Yksi asia tässä on hyvää, Anki ajatteli. Iiro tulee varmasti pian kotiin. Love Brigade hajoaa taatusti ilman Joonasta. Silloin se ei tarvitse rumpaliakaan.

Anki ja Iiro olivat tutustuneet vuonna 2003 kerrosten väliin juuttuneessa hississä. Joskus Ankista tuntui, että hän oli kaivannut miestä siitä asti.

”Mitä se meidän neiti oikein puuskuttaa?” isotäti kysyi.

”En mitään”, Anki sanoi, huokaisi entistä syvempään ja veti peittoa korvilleen. Hänen sängyllään istuskeli kolme serkkua, yksi isotäti ja kaksi koiraa.  Vietettiin joulua 2003, eikä Anki saanut potea rauhassa sydänsurujaan.

Muonion mökissä leijaili kanelin ja inkiväärin tuoksu, ja joka nurkka pursusi koiria ja sukulaisia.

Revontulet tanssivat ikkunoiden takana, ja maailma oli niin täynnä joulun taikaa, että hyvä kun ei tonttu-­ukkoja näkynyt. Kaikilla oli hauskaa, paitsi Ankilla.

Hän oli joka yö juuttuneessa hississä Iiron kanssa. Hän näki unta, että hissin takaseinä aukesi ovena. Iiro otti häntä kädestä, ja he astuivat yhdessä ulos, kulkivat yhä uusiin huoneisiin, ja hissi muuttui kokonaiseksi taloksi. Unessa Anki tiesi, että talo sijaitsi maailmassa, jossa olisi kukkivia niittyjä, suuria seikkailuja ja täydellistä onnea. Mutta Anki pääsisi sinne vain Iiron kanssa.

”Mä näen joka yö unta sellaisesta pitkästä ja ihanasta rumpalista”, Anki sanoi.

”Ai kenestä? Remu Aaltosesta?”

Ankin suku oli melko musikaalista joukkoa, mutta isotäti oli lakannut seuraamasta rockin uusia tuulia jo joitakin vuosikymmeniä sitten.

”Onko Remu Aaltonen pitkä?”

”Ei aavistustakaan”, täti myönsi.

Ankin suku oli iloinen ja meluisa joukko. Mökissä vietti joulua Ankin isä, äiti ja kaksosveli Anton, sisko perheineen, kaksi tätiä, yksi eno, yksi isotäti ja vielä mummikin sekä pari serkkua perheineen. Yleensä se oli Ankista hauskaa.

Tänä jouluna hän olisi halunnut hautautua yksin sängyn pohjalle ja riutua kuin 1700-luvun romaanin sankaritar, mutta se oli vaikeaa, kun teini-ikäiset serkut ja isotäti söivät piparkakkuja hänen sängyllään.

”Mun pitäisi vähän murehtia tässä”, hän yritti.

”Ei se mitään”, tytöt heläyttivät ja ojensivat piparkakkutarjotinta.
”Ei meitä haittaa.”

Anki otti possunmuotoisen piparin.Hän sulki silmänsä ja hipaisi possulla huuliaan. Hän muisteli Iiron suudelmaa. Se oli tuntunut niin hyvältä. Niin oikealta. Anki tunsi kaipauksen koko kehossaan. Hän tarvitsi lisää, niin kuin janoinen tarvitsi vettä. Miksi Iiro oli tehnyt niin? Kuinka hän oli saattanut suudella sillä tavalla Ankia, kun oli juuri menossa kosimaan tyttöystäväänsä?

Anki kelasi tapausta yhä uudelleen mielessään. Oliko se ollut vain leikkiä, ajankulua hissinkorjaajaa odottaessa? Mutta se ei ollut tuntunut siltä! Se oli tuntunut tärkeältä suudelmalta.

Iiro ei sitä paitsi vaikuttanut tyypiltä, joka leikkisi tyttöjen tunteilla. Hän oli ollut ihana, täysi herrasmies, se kenttäpotta ja kaikki. Ehkä Anki vielä saisi hänet. Voisiko se olla mahdollista? Mutta ei – mieshän oli nimenomaan sanonut, että hän menisi tyttöystäväänsä kosimaan.

”Nouse ylös sieltä, laiskamato”, äiti huusi ovelta.
"Olet riuska nainen etkä mikään riutuva neito. Tule tekemään kastiketta. Ja te muut kanssa hommiin. Lopettakaa se piparkakun mussutus tai muuten ette jaksa syädä pöydässä mitään.”

”Olenpas riutuva neito”, Anki protestoi ja nosti kätensä otsalleen.

”Sinun pitäisi laihduttaa ainakin kymmenen kiloa ennen kuin sinua voisi sanoa riutuvaksi.”

”Etkö tajua miten vahingoittavaa on se, että äiti arvostelee tyttärensä kehoa? Minulle tulee ongelmia kehonkuvan kanssa.”

”En minä mitään arvostellut”, äiti sanoi ja kiskaisi peiton Ankin päältä. ”Päinvastoin. Pääskyn suvun naiset ovat naisellisen pyöreitä, ja juuri sen takia me olemmekin niin miesten mieleen.”

Anki katsoi äitiä kriittisesti. Äiti näytti taas todella itserakkaalta. Hänellä oli kieltämättä itsetunto kohdallaan mitä ulkonäköasioihin tuli. Äiti – samoin kuin Anki itsekin – oli lyhyt ja pyöreä, ja mahdollisimman kaukana lehtien ja mainosten naistyypistä. Mutta äiti oli tosiaan miesten mieleen, ainakin jos suvussa kulkevat legendat pitivät paikkansa. Anki oli kuunnellut niitä korvat punoittaen pienestä pitäen. Tuntui, että joka toinen juttu sukutapaamisissa alkoi sanoilla: ”voi mahoton sitä yhtäki Maikin ihailijaa, joka....”.

Anki ja sisarensa ja veljensä sulkivat korvansa ja pyysivät, että vaihdettaisiin puheenaihetta, mutta Ankin isä suhtautui juttuihin rennosti. Hän myhäili ja oli selvästi tyytyväinen, että oli saanut napattua kaupungin näteimmän tytön itselleen.

Ankin mielestä hänen vanhempiensa avioliitto oli ihana. Kyllähän he aina välillä riitelivät, mutta Anki tiesi, että he todella viihtyivät yhdessä vuosien jälkeenkin, jaksoivat nauraa toistensa vitseille ja keittää kahvit aina toisellekin. Kun Anki oli tullut aikuiseksi, hän oli tajunnut, kuinka harvinaista sellainen oli. Useimpien hänen ystäviensä vanhemmat olivat eronneet.

Sellaisen avioliiton Ankikin oli toivonut saavansa. Hän oli aina ajatellut, että rakkaus tulisi aivan itsestään, oikea mies tulisi vastaan. Mutta nyt tuntui, että se ei ehkä tapahtuisikaan. Anki oli tavannut oikean miehen, mutta oikea mies ei välttänyt hänestä.

Johtuiko se siitä, että hän oli väärän näköinen? Äiti piti itseään kaunottarena, samoin tytärtään, mutta Ankista tuntui, että ehkä muu maailma ei nähnyt asiaa sillä tavoin. Anki katseli itseään joskus peilistä ja näki pelkkiä virheitä – lyhyet sääret, pyöreä lantio ja leveät hartiat. Hän oli ihan kuin sellainen pitkä kaunotar, joka oli lytistetty kuin sinitarraköntti, niin että nainen lyheni ja samalla leveni.

Anki huokaisi jälleen. Ei kai Iiron kaltainen pitkä mies – joka vielä kaiken lisäksi soitti bändissä  – voisi koskaan kiinnostua tällaisesta. Ja sitä paitsi vaikka kiinnostuisikin, niin mitä väliä, mieshän oli lupautunut toiselle.

”Minä tiedän tuon naaman”, äiti sanoi.
”Sinulle tuli tuo ilme jo teininä, kun kattelit kahden peilin avulla omaa takalistoasi."

Anki kömpi sängystä ylös. Hän tiesi jollakin osallaan, että oli nyt taantunut pahan kerran. Sellainen kävi helposti, kun oli vanhempiensa hoteissa. Hän ihan unohti, että oli aikuinen ja itsenäinen nainen ja muuttui vätysteleväksi teiniksi. Hän toivoi, että pystyisi selvittämään tämän ihmissuhdekriisinsä aikuisemmalla tyylillä.

Anki laahusti keittiöön ja avasi jääkaapin. Se oli täynnä jouluherkkuja, erilaisia tiiviöitä ja pakkauksia.

Suku laittoi aina yhdessä joulun valmiiksi, ja parhaat hetket koettiin keittiössä, siinä vaiheessa kun joulu tarkoitti muovitiiviöitä, silputtavia salaattiaineksia ja höyryäviä patoja. Sitten kun valmis pöytä oli koristeltu ja hieno, tuntui kuin oltaisiin jo jonkinlaisessa jälkinäytöksessä.  Aika usein mahatkin olivat jo melko täynnä perinpohjaisesta maistelusta.

”Laitatko Anki siitä luumukiisselin tulemaan?” äiti pyysi. Hän ojensi Ankille tehosekoittimen ja kolme suurta pussia kuivattuja luumuja.

”Laitan.” Anki oli kiitollinen siitä, että sai jotakin puuhaa.

”Älä laita liikaa sokeria. Eikä klimppejä.”

Anki kaatoi kuivattuja luumuja tehosekoittimeen, asetti kannen paikalleen ja painoi nappia. Kone surahti käyntiin. Siitä lähti moottori­pyörän ääntä muistuttava jyrinä.

Hetkinen! Olikos nyt jokin vialla? Laite tärisi kättä vasten kuin katupora. Oliko hän vahingossa käyttänyt kivellisiä luumuja? Kuului terävä napsahdus. Kone paukahti rikki. Luumunkivet, muovinpalat ja luumusose sinkosivat ympäri keittiötä. Jokin pieni ja kova osui Ankia otsaan niin, että hän näki tähtiä.

Kipu tuli kuumana ja pistävänä. Lämmintä nestettä valui silmään. Anki pyyhkäisi, ja käteen jäi luumusosetta ja verta. Huone oli täynnä kiljahduksia ja kiroilua.

”Voi hyvä lapsi! Mitä ihmettä sinä oikein teit?” äiti kysyi.

”En mä oikein tiedä. Mä en toimi ihan sadalla prosentilla.”

Äiti haki laastaria ja paikkasi Ankin otsan hellästi kuin pieneltä lapselta.   

”Onneksi ei mennyt silmään.”

”Luumut oli kai liian kovia”, Anki sanoi nolona.

”Kuules tyttö, ei pitäisi kulkea ihan sumussa vaikka olisikin mieshuolia.”

Äiti otti pakastimesta pussillisen herneitä ja ojensi ne tyttärelleen. Anki istui korkealle keittiöjakkaralle ja piteli herneitä otsallaan.

”Mutta mulla on niin ikävä Iiroa!” Anki sanoi ja puristeli lautasliinaa kädessään.
”Mulle tulee luumuistakin mieleen meidän joulusuklaa. Mä annoin sille joulusuklaata hississä, ja se sanoi, että se maistui ihanalta, vaikka yleensä se ei pidä makeasta.”

Sukulaiset päästivät kollektiivisen huokauksen. He olivat jo rättien kanssa sotkun kimpussa.

”Vieläkö sinä nyt sitä?” täti sanoi ja kuulosti jo aika kyllästyneeltä.

”Mikä sä sanoit, että sen jätkän nimi oli?” kysyi Jussi, Ankin veli.

”Iiro Ranta.”

”Iiro Ranta? Ei kai se ole sen nolon metallipop-bändin rumpali? Sen missä on se leuhka laulaja? Se...mikäs se nyt olikaan... Love Brigade.” Jussi tunsi Helsingin muusikkopiirit hyvin. Hän oli melkein valmis musiikinopettaja ja soitti itsekin parissa bändissä.

”En mä tiedä mistään leuhkasta laulajasta, mutta joku bändi sillä oli. Minä tein niille biisinkin, kun me oltiin hississä jumissa. Se otti ne sanat.”

”Pysy niistä erossa. Ne jätkät on ihan yhtä ongelmajätettä.”

”Kyllä niitä kaloja riittää meressä”, tätikin komppasi.
”Sen kun otat seuraavan.”

Täti avasi vesihanan ja huuhteli rättiä. Sitten hän repäisi lattialuutusta harjaosan pois ja asetti senkin vesihanan alle.

”Ei tällaisia. Iiro on elämäni kala. Sellainen suuri hauki, jollaisia on vain yksi joka järvessä.  Ja mä haluan uida sen kanssaan kaislikkoon ja saada miljoona pientä hauenpoikasta, mutta se on valinnut jonkun toisen, jonkun pitkän ja laihan naishauen.”

”Oliko se sitten niin komea ja rikas, vai mikä meidän likan on saanut noin tolaltansa?” täti kysyi.

”Ei!” Anki sanoi.
”Ei se ollut mikään täysi kymppi. Se oli ihan sellainen tavallinen mies, pitkä ja vähän huonoryhtinen. Ja sen kengät olivat tosi huonossa kunnossa, eikä farkutkaan niin hirveän hyvin istuneet. Mutta, mutta, se oli...”

Äiti halasi Ankia.

”Sellaista se on. Mutta nyt vain katse eteenpäin.”

Anki katsoi äitiä ja nyökkäsi.

”Ja sitten kun se suuteli minua....”

”Ota sukset. Mene hiihtämään ja ajattelemaan. Me siivotaan sillä aikaa tämä sotku.”

”En mä halua hiihtää.”

”Totta kai sinä haluat hiihtää”, äiti sanoi.
"Täällä on niin ihanat maisemat. Vai haluatko sinä mieluummin siivota luumusosetta?"

Äitiä vastaan ei auttanut väittää. Hän oli osallistunut Finlandia-hiihtoon jo 20 vuotena peräkkäin ja oli sitä mieltä, että ilo ilman mustikkakeittoa ja suksivoiteen hajua oli teeskentelyä.

”No mä menen”, Anki sanoi.

Parempihan sekin kuin luumu­soseen luuttuaminen.

Anki puki eteisessä hiihtohousut ja takin päälleen ja veti päähänsä pipon. Äidin monot olivat hyvän kokoiset, 37 ja puoli. Kun Anki sujautti jalkansa niihin, hän tunsi jotakin lohdun tapaista. Äiti oli hänen puolellaan. Kaikki nämä tyypit olivat hänen puolellaan. Iiro oli ollut ihana, mutta ehkä jossakin olisi vielä joku toinenkin ihana.

Ulkona avautui kaamoksen outo maisema. Oli aivan tyyntä. Tuntui melkein kuin olisi astunut avaruuteen, niin hiljaista ja avaraa oli kaikkialla.  Auringonvalo oli vain pieni himmerrys valkoisella lumella.
Anki kiinnitti sukset jalkoihinsa ja potkaisi itsensä liikkeelle. Maisemassa oli jotakin tyynnyttävää.

Ihminen tunsi olevansa osa suurempaa kokonaisuutta, ja jopa rakkaussuru tuntui vetäytyvän taka-alalle. Hiljainen sihinä kuulosti tyynnyttävältä korvissa. Ajatukset Iirosta palasivat hänen mieleensä, mutta toisaalta ne eivät tahtoneet enää tarttua, ne lipuivat ohi. Lumisessa maisemassa hiihtäminen vei vähän erilaiselle tajunnan tasolle, sellaiselle, jossa ihmissuhteiden pohtiminen oli mahdotonta. Ja Anki tiesi, että pääsisi Iirosta yli.

Anki hiihti kaksi tuntia. Kun hän liukui takaisin pihaan, hän katsoi sisälle ikkunoista, näki keltaisen valon, joulukuusen ja iloisia naamoja. Se tuntui aika mukavalta. Ja mikä parasta – luumusose ja tehosekoittimen palaset oli siivottu!

Anki oli päässyt siitä epämiellyttävästä hommasta kuin koira veräjästä.
Anki hyödynsi rakkaussuruissa riutuvan neidon rooliaan ja livahti vielä yksin saunaan, vaikka todellisuudessa häntä ei enää erityisemmin surettanut.  Hän valutti lämmintä vettä päälleen suihkussa, saippuoi itsensä kaikessa rauhassa ja meni löylyyn istumaan. Sen jälkeen hän tunsi haluavansa palata ihmisten joukkoon.

”No, oliko hyvä hiihtoretki?” äiti kysyi, kun Anki tuli tupaan kylpytakissa.

”Oli, kiitos. Anteeksi, kun minä olen ollut niin vaisu. Ja teinimäinen.”

”No ei sille mitään voi.”

”En mä enää ajattele sitä miestä”, Anki sanoi.

”Voi ei”, sanoi ääni ovensuusta.
”Tulinko minä tänne turhaan?”

Iiro seisoi tuvan ovella niin pitkänä, että pää hipoi melkein oven karmia, vaaleana ja hämillisenä.

”Iiro. Mitä....?”

”Meillä jäi juttu kesken”, Iiro sanoi.
”Mä tulin puhumaan sun kanssasi.”

Oli hetken aivan hiljaista. Jopa lapset ja koirat tuntuivat ymmärtävän hetken dramatiikan ja vaikenivat. Halko kaatui takassa kahahtaen.

”Älä enää koskaan jätä mua”, Iiro sanoi.

Anki ei saanut sanaa suustaan. Kuinka mies oli tässä? Mitä ihmettä oli tapahtunut?

”Enhän mä jättänyt sinua”, hän sanoi lopulta.

”Jätitpäs. Sinä juoksit sen pottasi kanssa ulos sieltä tavaratalosta ennen kuin mä ehdin sanoa mitään.”

”Mutta sinulla oli kihlasormus toiselle naiselle!”

”Niin, joka minun piti antaa sulle.”

”Hetkinen”, Anki sanoi.

Hänen syvästi traaginen 1700-luvun sydämentuskansa oli  kadonnut hiihtolenkin ja äidillisen myötätunnon avulla. Ja nyt Iiro oli tässä.... Eikö tämä nyt tapahtunut vähän liian nopeasti? Miten mies oli täällä Muoniossa? Eikö heidän olisi pitänyt tavata jossain Helsingin kahvilassa ja jutella järkevästi ja tutustua pikkuhiljaa?

”Mennään jonnekin rauhalliseen paikkaan ja jutellaan”, Iiro sanoi.

”Se voi olla helpommin sanottu kuin tehty”, Anki sanoi mutta johdatti miehen mukanaan makuuhuoneeseen.  He istuutuivat sängylle. Anki huiskaisi piparkakun muruja lattialle.

”Miten sä nyt tänne tulit? Mistä sä tiesit, että mä olin täällä?” Anki kysyi.

Ilo alkoi vastustamattomasti kuplia hänen sisällään. Tässä Iiro nyt oli, vaikka hän oli ollut varma, etteivät he enää koskaan tapaisi.

”Mä tiesin heti, kun sä katosit sieltä tavaratalosta, että mun ei olisi pitänyt päästää sua menemään”, Iiro sanoi.
”Mä menin kotiin. Ja mä kerroin kaiken Terhille.”

”Sun tyttöystävälle?”

”Niin.”

”Miten se otti sen?”

Iiro kohautti hartioitaan, näytti vakavalta.

Terhi oli tietysti murskautunut, sen Anki osasi aavistaa. Iiro oli kertonut, että hänen tyttö­ystävällään oli vauvahaaveitakin. Tuntui kurjalta sen tuntemattoman naisen puolesta, mutta samaan aikaan ilo kasvoi kasvamistaan Ankin sisällä.

”Ja sitten mä aioin soittaa sulle, mutta sun puhelin oli kiinni. Mä otin numerotiedustelusta selville sun osoitteen ja menin sun oven taakse kukkien kanssa. Mutta sä et ollut kotona. Sun veljesi avasi oven.”

”Jussi oli kai siellä hakemassa jotain sen kamoja”, Anki sanoi.

”Ensin mä luulin, että se oli sun poikakaveri, ja meillä oli siinä aika pitkät välienselvittelyt. Mutta sitten Jussi tunnisti mut. Se oli ollut Brigaden keikalla. Ja mä kerroin, että mä halusin tutustua suhun, ja se sanoi, että te olette menossa Lappiin koko suku. Ajattelin, että otan yhteyttä sitten joulun jälkeen. Sitten kun mä istuin yksin kotona, niin mä tajusin, että en odota hetkeäkään.” Iiro hymyili leveästi.
”Mä otin ensimmäisen lennon Kittilään ja soitin kentältä Jussille. Mä tulin tänne taksilla. Mä tässä tutustuin jo sun sukuun sillä aikaa, kun sä olit hiihtämässä.”

”Oho”, Anki sanoi.
”Toi kuulostaa aika sekopäiseltä.”

Iiro kietoi kätensä hänen ympärilleen. Mies oli lämmin ja ihana, Anki ei halunnut lähteä tästä paikasta koskaan pois.

”Ei erota enää koskaan”, Anki sanoi, kohotti päänsä ja suuteli Iiroa.

Oven takaa kuului iloista mekastusta. Jussi ja muut olivat koristelemassa kuusta.

Anki oli ollut silloin täydellisen onnellinen. Hän ei ollut tiennyt, että he eroaisivat yhä uudestaan ja uudestaan. Se pieni ja merkityksetön bändi, jossa Iiro soitti kavereittensa kanssa – siitä oli tullut maailmankuulu, ja pian Iiro oli poissa yli puolet vuodesta, soittamassa hurmaantuneille yleisöille Amsterdamissa, Lontoossa, Pekingissä ja Buenos Airesissa. Heidän suhteensa oli yhtä eroa.

Anki käänsi rattia ja ajoi Viikin suuntaan. Kati istui hänen vieressään ja pureskeli kynsiään.

”Kiitos. että sä hoidit sen hirveän Maijan. Miten mä ikinä palkkasin Love Brigadelle niin karmean tiedottajan? Mä avaan mun kännykän”, Kati sanoi.
”Kai mun on pakko ruveta tässä töihin.”

Kati tekstaili hetken kiivaasti. Sitten hän soitti johonkin, puhui hetken saksaa puhelimeen. Anki ei ymmärtänyt mitään. Hän keskittyi liikenteeseen. 

”Joonaksen ruumiinavauksen tulokset ovat tulleet”, Kati sanoi.
”Se kuoli opiaattien yliannokseen.”

”Opiaattien? Käyttikö Joonas muka sellaista?”

”Ei”, Kati sanoi.
”Ei todellakaan. Se on vähän niin kuin morfiinia. Mika väärinkäytti sellaisia kipulääkkeitä aika paljon, koska niistä tulee sellainen pehmeä ja hyvä olo rankan päivän päälle. Ehkä säkin tiedät, jos sulta on joskus poistettu viisaudenhampaita tai jotain.”

”Outoa”, Anki sanoi.

”On. Paristakin syystä. Ensinnäkin Joonas ei olisi ikinä ottanut Mikalta mitään pillereitä. Ja toisekseen opiaattien yliannokseen ei pitäisi kuolla niin nopeasti.”

”Mistä sä tiedät nämä jutut?”

”Pakkohan mun on. Mä olen Love Brigaden lastenvahti, kyllä mun suunnilleen pitää tietää mitä lead-kitaristin lääkekaapista löytyy. Opiaattiyliannos lamaa hengityksen, mutta se tekee sen todella hitaasti. Se voi kestää päiväkausia. Ja Joonas oli vielä elossa silloin, kun me....”

Silloin, kun Kati ja Joonas olivat olleet sängyssä, Anki täydensi mielessään.   

He tulivat Viikin sänkipellolle. Näky sai Ankin helpottumaan. Omat rakkaat lapset, Viljami ja Viveka, kumpikin lennättämässä suurta, keltaista leijaa. Anki tiesi, että hänen pitäisi mennä tervehtimään tiedeleirin ohjaajaa ja toisia vanhempia, mutta hän ei jaksanut millään. Sen sijaan hän avasi auton oven.

”Viljami! Viveka! Tulkaa!”

Kaksoset eivät olleet huomaavinaankaan äitiään, heillä oli niin hauskaa.

Anki ja Kati katselivat heidän menoaan ja odottivat.

”Ne on onnellisen näköisiä”, Kati sanoi. Lapset juoksentelivat pellolla, Viljami isänsä näköisenä, pitkänä vaaleana honkkelina ja Viveka pikkuisena ja punatukkaisena.

Anki hymyili surullisena.

”Aina kun mä näen jotain tällaista, mulle on tullut se olo, että missä kamera, mun pitää ottaa tästä kuva, että Iirokin näkee. Mä olen niin tottunut siihen, että se ei ole koskaan paikalla, kun lapset tekee jotain ihanaa tai tapahtuu jotain tärkeää.”

”Niin”, Kati sanoi.
”Se on varmaan ollut rankkaa.”

”Mutta nyt se varmaan tulee kotiin”, Anki sanoi.
”Ja jää vihdoinkin tänne.”

Jatkuu ensi viikolla.