Menestysbändi Love Brigaden Euroopan-kiertue on vaarassa, kun laulaja Joonas yhtäkkiä katoaa. Bändin manageri Kati on tullut biisintekijä Ankin luo Suomeen kalpeana hermokimppuna. Ankin painostamana Kati suostuu viimein kertomaan, mitä hänen ja Joonaksen välillä on tapahtunut.

Voit myös kuunnella jatkiksen kuunnelmana

Anki pudotti kännykän puutarhapöydälle niin, että kolahti. Lämpötila tuntui pudonneen monta astetta.

”Mitä Iiro oikein sanoi?” minä kysyin. ”Mitä siellä Berliinissä tapahtuu?”

”Iiro on poliisiasemalla. Ne on kaikki siellä. Koko bändi.”

”Onko Joonas löytynyt?”

”En mä tiedä! Ei se ehtinyt puhua.”

Huoli pisti kuin veitsi. Minun ei olisi ikinä pitänyt lähteä Berliinistä. Olin Love Brigaden manageri – minun työni oli selvittää tällaiset sotkut.  Anki otti minua kädestä ja katsoi minua suoraan silmiin, koko vihreän, vakavan katseensa voimalla.

”Mitä siellä kiertueella oikein tapahtui? Sä tulit tänne ihan kuin olisit nähnyt kummituksen.”

Otin siemauksen kahvia saadakseni ajatteluaikaa. Kuinka paljon voisin kertoa Ankille?

”Mä tiedän yhtä vähän kuin säkin”, sanoin.
”Ei siellä mitään rikoksia tapahtunut.   En mä tajua, mitä poliisi tähän liittyy. Normaalia kiertueväsymystä kaikilla. Pientä sekoilua. Mikalla ei varmaan ollut reseptiä ihan kaikkiin nappeihin, joita se veti, mutta ei mitään sen pahempaa. Varmasti tämä liittyy Joonaksen katoamiseen. Ehkä se on nyt löytynyt. Tai ehkä pojat ovat vain juhlineet liikaa. Kyllä kai muusikoiden kuuluukin joskus viettää yö putkassa.”

Anki pudisti päätään.

”Ei Iiron. Ja sä tiedät sen itsekin. Mun mies on kunnollisuuden perikuva. Eikä kukaan muukaan pojista enää sekoile siihen malliin kuin joskus ennen. Mika ehkä, jos sen kama­ongelmat ovat niin pahoja kuin te sanotte. Mutta ei kukaan muu. Joonaskin on nykyisin niin päämäärätietoinen.”

Anki ponkaisi jaloilleen ja alkoi siivoilla hermostuneena. Hän napsi kuivia lehtiä pensaista, tuhisi, siirsi kaksosten polkupyöriä sivuun ja pinosi puutarhatyökalut vaappuvaksi kasaksi. Anki siivosi yleensä laiskasti, joten tunnistin stressi­oireet. Tiesin, että kohta hän alkaisi huutaa.

”Tule nyt istumaan”, minä sanoin.

Käytin samaa äänensävyä, jolla rauhoittelin poikia, jos heidän levynsä sai huonot arvostelut tai joku tekninen ongelma uhkasi täydellistä keikkaa.
”Rauhoitu. Se on varmaan ihan pikkujuttu. Kai Joonas lähti jonnekin seikkailemaan ja jäi vähän viihteelle. Toiset on hakemassa sitä putkasta tai jotain. Odotetaan vain. Iiro soittaa sulle kuitenkin kohta.”

Anki otti kahvikupin kädestäni.

”Mulla on se vielä kesken.”

”Ala selittää!” hän huusi ja heitti kupin kohti kukkaperennaa. Se sinkosi ilman halki vetäen perässään kahvihäntää.

Toisissa olosuhteissa minua olisi ehkä naurattanut. Anki oli punainen ja polki jalkaa kuin lapsi.

Nostin käteni ilmaan.
”Okei, okei, mä kerron kaiken! Mutta ei se tätä ratkaise!”

Hain kupin liljojen keskeltä. Korva oli irronnut. Ravistin roskat pois ja täytin sen uudestaan. Ankin vaahtoaminen sai minut tavallaan paremmalle tuulelle. Se oli niin tuttua, se ankkuroi minut ystävyyteen ja arkeen. Oli aina turvallista olla seurueen täyspäisin.

”Sun on niin helppo vaahdota täältä Suomesta käsin. Sä elät suojaisessa pikku puutalossa tällaisen villin puutarhan, söpöjen lasten ja eläinten keskellä. Täällä sä vaan haaveilet ja sävellät. Pojat ja minä tehdään kaikki raskas työ”, minä sanoin.

”Niinkö? Oletko sä joskus yrittänyt hoitaa yksin tällaista huushollia, kun mies on jatkuvasti hillumassa ympäri maailmaa?”

Kohautin harteitani. Ankilla ei tuntunut olevan aavistustakaan siitä, miten rankkaa työtä hänen miehensä ja kaikki Love Brigaden jäsenet tekivät. Tai miten kuluttavaa minun hommani oli. Valvomista ja reissaamista, loputtomia hotellihuoneita ja kokkareita, päiväkausia sisätiloissa, pitkissä neuvotteluissa, pressitilaisuuksissa ja juhlissa, jotka olivat muuttunet aikaa sitten huvittelusta työksi.

Romahdus oli ollut tuloillaan jo pitkään. Kaikki oli ollut niin raskasta bändin kanssa. Musiikkibisneskin oli muuttunut. Isojen yleisöjen ja hulppean levymyynnin vuodet olivat ohi. Fanitkin olivat muuttuneet. Kaikki nuoret tytöt ja pojat olivat nyt äitejä ja isiä, jotka soittelivat Love Brigadea Spotifysta samalla kun latailivat lastensa valokuvia Facebookiin. Tuntui, että koko ajan piti taistella, että nenä pysyi veden pinnalla.

Palasin mielessäni Berliiniin, hiljaiseen kahvilaan, jossa istuimme poikien kanssa rättiväsyneinä syömässä kylmiä kanavoileipiä.

Olimme tulleet ravintolaan suoraan keikkabussista pitkän ajon jälkeen. Bussi oli hajonnut kaupungin ulkopuolella, ja matka oli tyssännyt moneksi tunniksi. Muu kiertuehenkilökunta oli jo unessa, mutta meillä oli nälkä. Emme olleet edes vaihtaneet vaatteita tai käyneet suihkussa hotellissa.

Suuri, pyöreä kello tikitti kahta yöllä. Tarjoilija istuskeli tiskin toisella puolella ja valokuvasi poikia kännykällään. ”Ette ikinä arvaa, ketkä tuli kuppilaan viime yönä”, hän sanoisi kavereilleen seuraavana päivänä. ”Katsokaa! LB! Ja ne söivät voileipiä ihan niin kuin normaalit ihmiset!” Olimme tottuneet siihen jo aikoja sitten.

Mika ja Franz näyttivät olevan puoliksi unessa. Majoneesiklöntti putosi Iiron paidalle. Ojensin hänelle servietin, ja hän pyyhki tahraa alakuloisena.

”Pitäisiköhän meidän pitää taukoa tästä bänditouhusta”, Iiro sanoi.

Joonas laski leivän kädestään ylhäisellä eleellä.  Hän heilautti tummaa tukkaansa taaksepäin ja kilisi. Hän kilisi aina; pikkurahat, niittivyöt, korut, ketjut päällä aamusta iltaan.

”Ei pitäisi pitää taukoa! Keskittykää. Jos se olisi teistä kiinni, me oltaisiin soittamassa jossain Pihtiputaan mummin synttärijuhlilla. Humppaa.”

Joonas katsoi meitä kuumeisesti. Hänellä saattoi itse asiassa ollakin kuumetta. Meillä kaikilla oli pientä flunssaa, ja pojat olivat vetäneet keikkoja energiajuoman ja reseptilääkkeiden avulla.

”Me ollaan uusien läpimurtojen reunalla”, Joonas sanoi. Hän heilutteli laajassa kaaressa käsiään, maalasi ilmaan pilvilinnojaan. ”Sun vaimo –”, Joonas osoitti Iiroa sormellaan niin, että mies hätkähti, ”kirjoittaa koko ajan parempia biisejä. Anki kypsyy taiteilijana. Me kypsytään taiteilijoina. Nyt ei ole aika heittää lusikkaa nurkkaan. ”

Tunsin, että pieni hymy väreili suupielissäni. Joonas vain jaksoi. Hän oli vanhempi ja kuluneempi kuin se nuori rokkikukko, johon olin tutustunut kymmenen vuotta aikaisemmin, mutta silmissä oli aina vain se sama nälkäinen kiilto. Mikään ei ikinä riittänyt. Pystyin kuvittelemaan hänet lavalla 60-vuotiaana tai 70-vuotiaana, pursuamassa karismaa ja hurmaamassa naisia, jotka olisivat voineet olla hänen lapsenlapsiaan. 

”Mä olen vaan vähän kyllästynyt”, Iiro sanoi.
”Tämä ei ole aikuisen miehen hommaa.” Franz mutisi jotain samansuuntaista.

”Ei mitään lopeteta”, Mika sanoi ja otti kulauksen taskumatista.
Hänen puheensa sammalsi vähän.

Kohautin harteitani. Kieltämättä Love Brigade oli pyörinyt jo pitkään omalla painollaan. Kiertueet oli suunniteltu pitkälle etukäteen. Promokuvaukset, dokumentit, haastattelut, live-chatit, kaikki. Olimme jotenkin väsähtäneet.

En ollut ihan varma kenestä se oli alkanut. Ja sitten väsähdys jotenkin tarttui, kuin flunssa. Se ilmeni jokaisella vähän eri tavalla. Mikasta oli tullut hiljainen. Hän ei enää puhunut kenellekään, joi vain liikaa, käytti nukkumiseen rauhoittavia ja heräämiseen piristäviä. Hän oli tehnyt muutamia kappaleitaaikaisemmille leyville, mutta uudelle ei ollut tulossa mitään. Franz ja minä kuntoilimme kuin hullut. Treenasimme maratonille ja syöksyimme aina kuntosalille, jos hotellista löytyi sellainen.

”Lähdetään nukkumaan”, minä sanoin. ”Aamulla voi olla parempi olo. Mietitään sitten, mitä tehdään.”

”Ei helvetti jätkät. Kati”, Joonas sanoi.
”Ei me voida lopettaa. Mä lähden vain saappaat edellä. Sama ruikutus alusta asti! Teidän motivaatiolla me ei oltaisi saavutettu mitään. Me ei oltaisi käyty Kiinassa eikä päästy Jenkkien listaykköseksi.”

”Joo”, Iiro sanoi.
”Mutta noista on jo aikaa. Musiikkibisnes on ihan erilaista. Love Brigade on viimeisiä suuruuksia. Isot levymyynnit ja stadionkeikat on hiipuvaa perinnettä.”

Valuimme hotelliin alakuloisena joukkona. Mietin yöllä sängyssä Joonaksen ja toisten puheita. En saanut unta vaikka väsytti. En minäkään oikeastaan haluaisi, että Love Brigade lopettaisi, mutta ehkä se oli nyt edessä.

Bändi oli minun koko elämäni. Mitään muuta ei ollut. Joonaksesta haaveileva fanityttö oli kadonnut jo kauan sitten, mutta Love Brigade oli silti kaikki kaikessa. Olin bändin menestyksen taustalla siinä missä Joonas ja Ankikin. Olin nostanut heidät kellaribändistä maailmanluokan tekijäksi ja samaan aikaan olin kasvanut nuoresta tyttösestä tällaiseksi tehokkaaksi ja stressaantuneeksi bisnesnaiseksi.

Seuraava päivä oli vapaata.

Kiertuehenkilökunta ja pojat menivät katsomaan Alexanderplatzin tv-tornia. Minä parantelin flunssaani ja hoidin meilejä. Illalla oli kulttuuriministeriön illallinen.

Viisitoista minuuttia ennen taksin tuloa kömmin sängystä ylös. Astuin kokovartalo­peilin eteen, vedin henkeä ja avasin meikkipussini. Nyt minä virkistyn, päätin.

Joku koputti oveen. Vedin kylpy­takin päälle.
”Sisään.”

Joonas rojahti sängylleni pelaamaan kännykkäpeliä. Hänellä oli mustat nahkahousut ja valkoinen paita ja juhlan kunniaksi ylimääräinen kerros lakkaa kynsissä.

”Mennään samalla taksilla, eikö niin?” hän sanoi.

”Joo”, minä sanoin. ”Mulla menee vartti.”

Joonas meni minibaarille ja otti vodkaa ja jäitä.
”Otatko säkin?”

”Ei kiitos.”

Meikkasin ja ajattelin äitiä. Hän oli meikannut joka aamu mennessään johtamaan pientä maahantuontiyritystään. Meikin avulla lempeästä ja rennosta äidistä tuli hallittu, huoliteltu nainen. Meikkaaminen liittyi lapsen mielessä siihen, että äiti lähti pois kotoa, oli kiireinen, usein stressaantunut, vieraan tuntuinen.

Istuin joskus lapsena pesu­koneen päällä ja katselin kuinka äiti siveli naamaansa meikkivoidetta, puuteria, poskipunaa ja huulipunaa. Näytti sitä, että meikkaaminen oli työvelvoite, osa aikuisten tylsiä, pakollisia hommia. Lämpörullat haisivat palaneelta ja hiuslakka aivastutti. Kerran kosketin lämpörullaa ja poltin sormeni. Äiti tiuskaisi, etten saisi koskea hänen kauneustuotteisiinsa. Oli hienoa mutta myös hieman pelottavaa, että äiti pani joka päivä kuuman raudan päähänsä.

Meillä ei koskaan ollut yhteisiä naisten meikkaushetkiä eikä mitään äidin ja tyttären prinsessaleikkejä. Meikkaaminen oli naisen velvollisuus eikä ilo.
Kun tulin teini-ikään, rupesin tietysti itse meikkaamaan. Siitä tuli ihan erilaista, hauskaa ja iloista. Rokkitytöt meikkasivat aina paljon. Mustaa ja punaista, vahvat varjostukset, tekoripset, rajaukset. Meikki tarkoitti silloin juhlimista. Se tarkoitti, että edessä oli iloa, musiikkia, flirttiä.

Ja nyt kun seisoin peilin edessä berliiniläisessä hotellissa tajusin, että meikkaaminen tuntui työltä.  Minulla oli täydellinen meikkipussi: luonnonharjakset siveltimissä, iso, pyöreä vippa, nestemäinen pohjustusvoide, seerumi kasvojen joka osalle. Osasin tehdä sotamaalauksen vaikka unissani.

”Musta on tullut mun mutsi.”

”Sun mutsisi on upea nainen”, Joonas sanoi.
”Tässä on sulle drinkki. Sun pitäisi relata vähän.”

Viimeistelin lookini ja laitoin pikkumustan ja yhdeksän sentin korot jalkaan. Koruksi riitti yksi ainoa hopeaketju, jossa roikkui safiiri. Kyllä minä tämän osasin.

”Sä näytät kauniilta”, Joonas sanoi.

”Kiitos”, minä sanoin.

”Ihan oikeasti”, hän sanoi ja suuteli minua poskelle.
”Meikeissä tai ilman.”

”Säkin näytät ihan siedettävältä.”

Juhlat olivat vanhassa teollisuushallissa Friedrichshainissa. Katossa oli valtava kristallikruunu ja seinillä oikeita kynttilöitä ja sinisiä spottivaloja.

Huone oli täynnä ihmisiä, hajuveden tuoksua, välkkyviä pukuja, puheensorinaa ja musiikkia.

Tällaiset tilaisuudet olivat kokemukseni mukaan usein vähän kummallisia. Virkamiehet innostuivat irrottelemaan liikaa ja saattoivat loppuillasta tanssia pöydillä ja puristella peffoja. Taiteilijat puolestaan ylikompensoivat yrittäessään käyttäytyä asiallisesti. He seisoskelivat nurkissa ja siemailivat hillitysti samppanjaa, yrittivät keksiä jotain sanottavaa päivänpolitiikasta ja lähtivät aikaisin pois. Tai sitten hekin joivat lopulta liikaa ja rupesivat puristelemaan peffoja.

Kuljin ihmismassan läpi kohti buffetpöytiä. Moikkasin ja poskisuukottelin tuttuja ja puolituttuja. Paljon musiikkialan porukkaa ja sitten sellaisia julkkiksia, jotka oli kutsuttu varmaan ihan vain siksi, että he olivat koristeellisen näköisiä iltamekoissaan.

Love Brigade oli helppo erottaa joukosta. He olivat ainoita, jotka olivat kokomustissa nahkavaatteissa. Paitsi Joonas, jolla oli valkoinen, liehuva paita. Hän näytti puoli­pukeiselta muskettisoturilta tai vampyyrilta.

Rekisteröin kävellessäni poikien asemat ja humalatilan. Kaikki näytti olevan suurin piirtein kunnossa. Joonas oli jo iskenyt jonkun mimmin. Hän nojasi kädellään seinään, niin että nainen oli seinän ja Joonaksen välissä. Muistin, miltä se kohta tuntui; siltä kuin ihon pinnalla juoksisi kevyt sähkövirta.

Ravistin päätäni ja menin buffet-pöydän luo. Tarjottimilla oli komeat kattaukset marinoituja katka­ravunpyrstöjä, villivihanneksia, pieniä makkaroita ja minikokoisia, pyöreitä voileipiä, jotka oli päällystetty niin taiteellisesti, ettei niitä melkein raaskinut syödä. Keskellä pöytää oli jääveistos, suuri joutsen, joka hikoili vesipisaroita.

”Tervehdys!” joku sanoi. Joku pukumies. Hans? Klaus? En ollut ihan varma. 

”Hei”, minä sanoin ja suukotin ilmaa hänen kummallakin puolellaan.
”Upeat bileet. Eikö ole hieno jääveistos?”

”No sanopa muuta!”

Juttelin Hans/Klausin kanssa suomalais-saksalaisesta kulttuuriviennistä jonkinlaisella englannin ja lukiosaksan sekoituksella. Näissä tilaisuuksissa oli oikeastaan ihan sama mitä puhui, kunhan vain puhui. Minusta oli tullut tässä vuosien mittaan ihan kohtalaisen hyvä. Osasin pitää keskustelua yllä seitsemällä kielellä ja puhua asiaa neljällä.

Minun tehtäväni oli olla sellainen. Tarpeen mukaan hölöttävä pelle, tarpeen mukaan bisneshai, tarpeen mukaan vahtikoira. Tein kaupat ja sovin diilit, jututin yhteistyökumppaneita, otin tarpeen tullen keikkamyyjien ja sponsoreiden vihan niskaani. Bändi sai aina esiintyä kapinallisina taiteilijoina, ikuisina rokkipoikina. Eikä siinä mitään. Tämä oli minun hommaani, ja tein sen mielelläni. Mutta päivän paras hetki oli yhä useammin se, kun laitoin korva­tulpat korviini ja menin sänkyyn. Tosin heräsin melkein aina aamuyöllä hermoilemaan milloin mistäkin; maailmanlopusta, heikkenevistä levydiileistä, Mikan pilleririippuvuudesta.

Aamuun mennessä pelot olivat aina hälvenneet, mutta niistä jäi ikävä jälkimaku koko päiväksi.

”Jumala on yksityiskohdissa”, Hans/Klaus sanoi. Tai sitten hän sanoi jotain muuta. Meteli oli aika kova,  enkä jaksanut keskittyä hänen juttuihinsa.

”Todellakin!” minä sanoin.
”Jos nyt katsotaan vaikka tätä!”

Nostin hänen nenänsä eteen pienen voileivän, jonka päälle oli asetettu pieni vihreä lehti ja mansikanviipale. Mies myönteli. Hänen omalla lautasellaan oli viisi samanlaista.

Samassa suuri koura laskeutui miehen lautaselle ja kahmaisi voileivät. Se oli Mika, täydessä kännissä.

”Was ist denn los?” Hans/Klaus huudahti. Mika tunki voileipiä kitaansa.
Hymyilin kireästi.

”Tämä ääliö tässä on Mika, Love Brigaden soolokitaristi”, minä sanoin.
”Ja tämä tässä on...”, tungin kiireesti leipäpalasen suuhuni niin, ettei seuraavasta sanasta saanut aivan selvää ”Hanus! Kulttuuri­ministeriöstä.”

Mika murahti ja hoipperoi tiehensä.

”Anteeksi, tämä on joskus kuin olisi joku hullujenhuoneen vartija”, minä sanoin ja yritin näyttää siltä, että kaikki oli kunnossa.

Mika horjahteli uhkaavasti kohti pöytää. Toivottavasti se oli tarpeeksi lujaa tekoa. Näytti siltä, että hän aikoi törmätä siihen koko painollaan. Juuri ennen törmäämistä hän putosi polvilleen ja ryömi pöydän alle.

Naurahdin kepeyttä tavoitellen ja pudistin päätäni. Toivoin, että harmistumiseni ei näkyisi kovin selvästi. En ollut ihan varma, kuinka vaikutusvaltainen tämä... Hanus oli, mutta  Mika ei missään tapauksessa tehnyt hyvää suomalaisen kulttuuriviennin asialle.

Yritin paikallistaa bändin toiset jäsenet. Franz ja Iiro olivat suuren kristallikruunun alla juttelemassa parin tutun toimittajan kanssa.

Joonas istui yksin portailla. Olisi hänkin voinut vähän tsempata, minä ajattelin.  Suurin osa juhlijoista olisi halunnut jutella hänen kanssaan, vaihtaa edes pari sanaa. He olisivat halunneet mennä myöhemmin kotiin ja kertoa lapsilleen: ”Arvaa kenen kanssa isi juhli tänä iltana? Love Brigaden laulajan!”

Jatkoin kevyttä rupattelua ja otin toisenkin lasin samppanjaa. Sen avulla piikkikoroissa seisominen muuttui vähän vähemmän tuskalliseksi. Mutta pieni lepotauko tekisi hyvää päkiöille.

Menin Joonaksen luo ja istuuduin hänen viereensä portaille. Kaiteen takaa lankeava kynttilänvalo heitti Joonaksen kasvoille pitkiä varjoja. Näytti siltä kuin hän olisi ollut kaltereiden takana.

”Moi”, minä sanoin.
"Sä näytät tosi dramaattiselta. Ihan sellaiselta vangitulta pedolta. Superdramaattista. Mihin se tyttö meni?”

”En tiedä. Mulla on periaate, että lähden bileistä huoneen kauneimman naisen kanssa tai yksin. Sä pilaat sen aina.”

”Niin varmaan”, minä sanoin ja pyöritin silmiäni.
”Pidätkö silmällä Mikaa? Sillä menee vähän liian lujaa."

”Se on rokkitähti. Sillä pitää mennä lujaa. Meidän pitää elää kovaa ja kuolla nuorena.”

”Anteeksi nyt, mutta se nuorena kuolemisen mahdollisuus alkaa olla teiltä ohi.”

”Täytyy pitää kai sitten kiirettä.”

”Älä puhu tuollaista.”

Varjot peittivät Joonakset kasvot niin, ettei hänen ilmeensä erottunut.

”En mä nyt välttämättä tarkoittanut itsemurhaa. En mä usko, että mä haluan sentään ihan niin legendaarinen olla. Mitä sä oikein kuvittelet?”

”No hyvä.”

”Mä tarkoitin sitä, että elämä on lyhyt ja jos me halutaan nousta samaan luokkaan kuin suuret, kuin joku U2 ja Rollarit, niin meidän täytyy pitää kiirettä. Meidän pitää painaa lujempaa kuin ennen. Keskittyä.”

Joonaksen silmissä oli taas se kiilto. Mietin, mitä hän oikein näki. Satojatuhansia ihmisiä yleisössä huutamassa? Mikään ei riittänyt, ikinä.

Taputin hänen polveaan.
”Mä en ole varma, onko toiset ihan samalla linjalla. Iirolla on koko ajan ikävä Ankia ja lapsia. Franz haluaa ruveta joogaguruksi. Ja Mika... Mä luulen, että se pitäisi viedä katkaisuun.”

”Mika pitää erottaa bändistä”, Joonas sanoi kylmästi.

Katsoimme buffetpöydän luo. Mika nukkui sen alla kuola suupielestä valuen. Oli kai parasta antaa hänen olla siellä. Jos menisin kiskomaan häntä ylös, herättäisimme entistä enemmän huomiota.

”Mutta Iiro ja Franz – ne tarvitsee vain vähän ruoskaa. Mun pitää muistuttaa niitä meidän sopimuksesta.”

”Mistä sopimuksesta?”

”Siitä, että kukaan ei lähde bändistä ilman kaikkien yhteistä päätöstä. Tai muuten lähtijä ei saa senttiäkään. Meillä on se paperilla.”

”Miksi teillä on noin tyhmä sopimus? Eihän sellaisella ole mitään lainvoimaa.”

”On sillä. Se tehtiin lakimiehen kanssa. Me tehtiin se jo ennen kuin sä tulit mukaan. Mä arvasin jo silloin, kun me aloitettiin, että jonakin päivänä voisi käydä näin.”

”Mutta hei Joonas, ethän sä halua, että bändi jatkaa siksi, että sä pakotat.”

Joonas kääntyi katsomaan minua ja hymyili.

”En mä pakota ketään. Mä motivoin.”

Se oli se hymy, joka sulatti ihmisiä lavalla ja lehtien kansissa. Olin täysin varma, että hän treenasi ilmettä aamuisin peilin edessä.

Silmät olivat niin tummat ja totiset, melkein surulliset. Huulet kaartuivat ylöspäin tavalla, joka oli jotenkin – miten sitä nyt kuvaisi – rakastunut. Tai ehkä pikemminkin kiihottunut. Jotenkin siltä väliltä tai molempia.

Lähietäisyydeltä vaikutus oli melkein liikaa. Kuin olisi katsonut suoraan aurinkoon.

”Älä tee tota”, minä pyysin. Yritin naurahtaa.

Joonas tarttui käteeni. Hopeinen sormus painautui kämmeneeni, tuntui kulmikkaalta, kovalta ja lämpimältä. Hymyilin takaisin. En voinut sille mitään.

”Kyllä mä tiedän, että sä valloitat maailman”, minä sanoin.
”Kyllä sä onnistut. Sä saat ihan mitä vain keksit haluta.”

Joonas suuteli minua huulille. Kosketus oli aivan kevyt, kuin
hipaisu.

”Lopeta.”  Työnsin hänet pois ja siirryin kauemmas. Joonaksen alahuulelle  oli tarttunut aavistus huuli­­punaani. 
”Tämä on huono idea.”

”Niin on”, Joonas sanoi, veti minut luokseen ja suuteli minua kunnolla. Maailma katosi ympäriltämme. Hänen lämpönsä ympäröi minut, sai minut täyteen kaipausta. Ihoni oli yhtäkkiä täynnä uusia hermo­päitä, jotka odottivat kosketusta. Joonaksen kädet hyväilivät mekon silkkistä kangasta ja paljasta niskaani.

”Joonas, mä...”

”Mä tiedän”, hän sanoi.
”Kaikki on hyvin, Kati. Mennään.”

Kuljimme juhlien läpi. Joonaksen käsi oli kuuma ja raskas ristiselälläni. Taksi vei meidät öisen Berliinin läpi hotellille, ja siellä annoin Joonaksen johdattaa minut huoneeseeni.

Olin pystynyt luopumaan kaikista huonoista tavoistani. Valvomisesta, juhlimisesta, juomisesta, polttamisesta. Mutta tästä en. Joonas oli kuin huumetta. Vaikka olisin kuinka pitkään ilman, hän sai minut aina lankeamaan.

Hän avasi pukuni vetoketjun. Mekko putosi jalkojeni ympärille. Se oli kuin jano tai nälkä, se melkein sattui.

”Tule, Kati”, hän sanoi ja talutti minut sängylle.

”Mä en tiedä...”

”Älä ajattele liikaa. Tämä on oikein. Minä rakastan sua.”

Se tuntui oikealta, vaikka tiesin ettei se ollut. Tiesin, ettei hän tarkoittanut sitä. Mutta pelkästään niiden sanojen kuuleminen tuntui niin ihanalta, että sen takia olisin tehnyt melkein mitä vain.

Seuraavana aamuna Joonas oli kadonnut. Tietysti. Heräsin yksin hotellin vitivalkoisista, rypistyneistä lakanoista. Peitto oli valunut lattialle.

Painoin kädet kasvoilleni ja kiroilin yhtäjaksoisesti kymmenen minuuttia. Tiesin, että vaihtoehtoja oli tasan kaksi: kiukku tai romahtaminen.

Menin hotellin terassille aamupalalle ja tapasin muut pojat. He istuivat kukkaistutusten vieressä ja katselivat lautasiaan.

”Tämä homma ei vetele”, tiuskaisin.

Pojat tökkivät munakokkeleitaan nyreinä, aurinkolasit päässään. Mika näytti olevan edelleen humalassa. Toisetkin pojat olivat huonossa kunnossa, krapulaisia ja huonotuulisia, riitaisen tuntuisia.

Pojat huokailivat. Tällaiset aamiaisripitykset eivät olleet täysin
ennenkokemattomia. Se oli tavallaan osa minun työtäni. Olin jo vuosia sitten tottunut karjumaan heille kuin paraskin vääpeli.

”Kukaan ei katsele tuollaista meininkiä. Jos te haluatte pitää tämän koneen käynnissä, teidän täytyy skarpata. Luuletteko te, että Mick Jagger ryyppää ja hilluu pitkin öitä ja nukkuu buffetpöydän alla kulttuuriministeriön juhlissa? Luuletteko, että Bruce Dickinson tekisi niin?”

”Mua ei kiinnosta Bruce Dickinson”, Franz sanoi.
”Tämä trippi on kestänyt tarpeeksi kauan. Yksi hullu rokkijumala paahtaa niskaan, ja sinä tökit toiselta puolelta.”

Vein lautasen pöytään, istuuduin ja kuorin kananmunan, mutta sitten se ei maistunutkaan minulle. Rupesin painelemaan kuoren paloja sormenpäilläni niin, että ne ritisivät ja menivät pieniksi paloiksi.

”Tiedättekö, missä Joonas on?”

”Ei. Eikä kiinnosta”, vastasi Franz.

Mika rojahti tuolilta maahan. Iiro oli ristinyt kädet rinnalleen ja murjotti.

Sillä hetkellä minusta tuntui, että olin saanut tarpeekseni. Nousin ja kävelin pää pystyssä ovelle.

”Mihin sä menet?”

”Mä menen käymään Suomessa.”

Anki huokaisi syvään, kun kerroin hänelle takellellen Berliinin tapahtumista. Hän kaatoi lisää kahvia ja  antoi vihreäkylkisen omenan. Hän ajatteli kai, että se lohduttaisi.

”No voi ei”, Anki sanoi.
”Kuulostaa kauhealta. Mutta kuule nyt Kati. Mitä ihmeen meininkiä tuo
oikein on? Paneeko se Joonas sinua useinkin tuolla tavalla? Ja heittää sitten menemään?”

Sekoitin kahviani. Se oli jo lakannut höyryämästä.

”Joskus. Harvoin. Välillä mä vain lankean. Me ei puhuta siitä ikinä. Mutta sitten, jotenkin... Tämä kiertue on ollut muutenkin niin raskas. Mä en vain enää kestänyt sitä, että se teki sen taas.”

”Se on paska jätkä”, Anki sanoi täynnä vakaumusta.
”Olkoot vain maailmanluokan taiteilija, mutta paska jätkä se silti on. Ja sä olet aivan liian herkkä sen charmille. Sun pitäisi olla tunteeton ja kova bisnesnainen, eikö niin? Sä olet kuin joku naiivi pikku bändäri sen käsissä!”

Tunsin outoa tarvetta puolustaa Joonasta, vaikka tiesin, että Anki oli oikeassa. Ja tiesin, että Ankikin piti Joonaksesta. Me kaikki pidimme.
Ei hänestä voinut olla pitämättä. Hän oli parhaimmillaan hauska ja lojaali, ja hän teki aina kaikkensa niiden ihmisten eteen, joista piti.

”Toi kiertue kuulostaa muutenkin ihan kamalalta”, Anki puuskahti.
”Jos Iirokin on noin kireänä! Ja Mika tuolla tavalla deekiksellä.”

”Niin, ja Franz urheilee ihan hulluna. Sillä on akillesjänteessä tulehdus, ja se lenkkeilee silti. Mä luulen, että se lainaa jotain Mikan kipulääkkeitä.”

Vajosimme kumpikin synkkiin ajatuksiin. Kissa juoksi pihan poikki ja katosi pensaaseen. Haukkasin omenaa. Se oli vielä vähän raaka.

Puhelin alkoi soida. Anki nappasi sen salamana.

”Se on Iiro! Nyt tulee varmaan jotain tietoa!”

Anki vastasi puhelimeen ja oli pitkään hiljaa. Sitten hän sanoi pari hiljaista sanaa, sulki puhelimen ja katsoi minua kalpeana.

”Mitä, Anki? Puhu!”

”Joonas on kuollut. ”

Jatkuu ensi viikolla.