Menestysbändi Love Brigaden Euroopan-kiertue on vaarassa, kun karismaattinen laulaja Joonas katoaa. Manageri Kati on tullut Suomeen parhaan ystävänsä, bändin biisintekijän Ankin luo. Mutta miksi Kati on niin suunniltaan? Mitä hän oikein jättää kertomatta?

Nyt voit kuunnella jatkiksen kuunnelmana

Anki heräsi siihen, että jokin karvainen lössähti hänen naamal­leen ja esti saamasta happea. Hän avasi silmänä keskellä kissankarvaa.

”Minttu”, hän totesi ilahtuneena. ”Sä tulit sittenkin takaisin! Mä jo luulin, että naapurissa on paremmat hiiret.”

Anki siirsi otuksen sivuun ja nousi istumaan. Keltaviiruinen
kissa hypähti ketterästi lattialle ja juoksi ulos ovenraosta. Se menisi varmaan herättämään kaksosia. Menkööt. Muksujen pitäisikin
herätä ja lähteä tiedeleirille. Kunhan se ei vain menisi häiritsemään Katia.

Ankin paras ystävä Kati nukkui alakerrassa. Hän oli tullut edellisenä iltana suoraan Berliinistä, vapisevana ja hermostuneena, silmät väsymyksestä seisten. Love Brigaden kiertueella oli tapahtunut jotakin pahaa. Jotain normaalia kiertue-elämää raskaampaa. Kati oli itkenyt ja puhunut Joonaksesta.

Love Brigaden laulaja oli sanonut tai tehnyt jotain Katille.

Anki kierähti sängyssään ja ajatteli Iiroa. Oli taas ikävä. Mitähän kello oli Berliinissä? Ehkä Anki voisi soittaa? Samalla hän kysyisi tiesikö Iiro, mikä Katia vaivasi.

Anki kurotti yöpöydältä puhelimen ja haki Iiron numeron. Puhelin tuuttasi. Nukkuikohan Iiro vielä?  Joskus Ankista tuntui, että heidän suhteensa oli pelkkää ikävöintiä. Hän oli alkanut kaivata miestä jo 12 vuotta sitten.

Anki oli ollut silloin parikymppinen, pitkään kaulahuiviin ja maihariin pukeutuva maailmanparantaja. Hän opiskeli Helsingin yliopistossa kirjallisuustiedettä ja etnomusikologiaa, soitteli akustista kitaraa, kirjoitteli salaa runoja ja haaveili, että niitä julkaistaisiin.

Sanat olivat hänen salainen maailmansa. Niiden kanssa hän viihtyi paremmin kuin monien ihmisten kanssa. Ja se oli aika paljon sanottu, koska hän oli myös varsin seurallinen persoona.

Hän piti melkein kaikesta: kirjoista, juhlista, eläimistä, hyvästä ruuasta, musiikista. Poikaystävärintamalla oli hiljaista, ja Anki tiesi, etteivät läheskään kaikki miehet pitäneet hänen kaltaisistaan räiskyvistä, pienistä pulleroista, mutta Anki oli siinäkin asiassa luottavainen. Rakkaus tulisi sitten joskus. Kyllä hän huomaisi, kun se oikea tulisi kohdalle.

Anki teki osa-aikatöitä eläinkaupassa saadakseen vuokrarahat kokoon, mutta oli silti ainaisessa rahapulassa. Aina kun rahaa oli vähänkin ylimääräistä, hän lunasti jonkin otuksen itselleen. Anki ei voinut vastustaa niitä. Niin kuin nyt vaikka verkkopyton Jim Morrison. Se oli tehnyt kauhean lohkaisun hänen joululahjabudjettiinsa.

Anki seisoi keskellä tavaratalon jouluruuhkaa ja tarkasteli lompakkonsa sisältöä. Tädin mantelilikööri oli ollut liian kallis investointi. Loput olisi pakko ostaa kirppu­torilta.

Anki suuntasi kohti hissiä ja otti pari juoksuaskelta. Ovet olivat jo sulkeutumassa. Miehen käsi tarttui oveen ja piteli sitä auki.

”Vielä ehtii.”

”Kiitos”, Anki sanoi ja pujahti sisään. Ostoskassit ottivat kiinni ovenkarmiin. Hänellä oli takki auki ja silti hiki.

”Eipä mitään”, sanoi mies.

Anki katsoi hissiseuraansa tarkemmin. Pitkä mies, jolla oli epämääräisen vaalea, puolipitkä tukka, vähän sellainen kuin Kurt Cobainilla. Kumarainen ryhti, niin kuin pitkillä ihmisillä usein, pienen pieni, vaaleanpunaisella rusetilla koristettu lahjapaketti kädessä. Mies näytti kivalta, mutkattomalta.

Ovet kilahtivat ja liukuivat kiinni. He olivat kahdestaan pienessä kopissa. Mies veti ilmaa sisäänsä nenän kautta. Haisteliko mies häntä? Ja miltäköhän Anki oikein haisi? Hän oli ollut tällä takilla yksissä juhlissa, joissa jotkut hipit olivat poltelleet pilveä. Olikohan häneen piintynyt hampun haju? Tai vielä pahempaa – haisiko hän hieltä karmean joulushoppailun jälkeen?

”Kauhea ryysis”, Anki sanoi.

”Joo.” Mies vilkaisi Ankin muovikassipaljoutta.
”Mutta sä näytät pitävän shoppailusta.”

”Tämä on velvollisuus eikä nautinto. Mun suku on Oulusta, ja meitä on todella paljon, ja sitten kun me kerran vuodessa tavataan, niin jokaiselle pitää olla lahja. Ja aina on jotain uusia sukulaisia. Mun koko opintotuki menee potkupukuihin ja vauvantossuihin."

”Niitä saa äitiyspakkauksesta.”

Mistäköhän mies tiesi vauva-asiat niin hyvin? Mies oli tietysti varattu. Noin kivat olivat aina.

”Oletko sä isä?”

”En, mutta mun tyttöystävällä on kauhea vauvakuume. Meillä jutellaan tällaisista jutuista kaiket illat.”

Pieni hikipisara valui Ankin nenän alta kohti suuta.

”Mä paistun.”

Hissi pysähtyi ääntäkään päästämättä kerrosten välille.

”Mitä nyt? Jäikö tämä jumiin?”

Anki painoi nappia, mutta hissi ei liikkunut.

”Voi helkkari”, mies sanoi.

Seuraavat minuutit kuluivat hermostuneen nappien hakkaamisen merkeissä. Vihdoin kaiuttimesta kuului huolettoman asiallinen naisenääni.

”Kuinka voin palvella?”

”Me ollaan jumissa hississä!”

”Missä te tarkkaan ottaen olette?” nainen kysyi.
”Me lähetämme sinne jonkun,”

Mies selitti heidän sijaintinsa.

”Kauanko teillä kestää?” Anki kysyi.

”Tunti, pari. Korjaaja on tällä hetkellä Vantaalla.”

Anki ja mies katsoivat toisiaan. Anki tunsi, kuinka paniikki alkoi kuristaa hänen kurkkuaan.

”Okei”, mies sanoi ja puristi nenänvartaan. Hän kuulosti jämäkältä, vähän kuin partionjohtajalta.
”Nyt otetaan ihan rauhallisesti ja odotetaan pelastusta.”

”Mutta mulla on pissahätä!” Anki parkaisi.

Tuskanhiki alkoi puskea hatun alta ja kainaloista. Pissahätä oli ollut aivan mitätön ennen hissin juuttumista, mutta nyt se tuntui sietämättömältä.

”Se täytyy hoitaa nyt ihan ensimmäisenä pois päiväjärjestyksestä”, mies sanoi.
”Muuten koko aika menee kärsiessä, ja mehän voidaan joutua olemaan täällä ties kuinka kauan. Ne sanoi, että tunti tai pari, mutta se voi olla ihan yhtä hyvin vaikka puoli päivää.”

”Ei kai...”

”Totta kai. Hätä ei lue lakia, ja myös mulla on kusihätä.”

Anki ihaili miehen käytännön­läheisyyttä. Hänestä tulisi varmasti hyvä isä. Hänen koko olemuksensa oli täynnä huoletonta asioiden hoitamista. Eikä aikaakaan, kun mies otti kassistaan esille tyhjän urheilupullon, jossa oli tiivis muovi­kansi.

”Tämä on kuin luotu kenttävessaksi. Mä laitan silmät kiinni”, mies sanoi. ”Anna mennä.”

”En mä kehtaa! Laula jotain, ettei kuulu lirinää”, Anki pyysi. Hän heitti toppatakin nurkkaan ostoskassien päälle ja valmistautui laskemaan sukkahousunsa.

Mies kääntyi selin ja alkoi laulaa epävireisesti kappaletta, jota Anki ei ollut koskaan kuullut. Siinä puhuttiin englanniksi rakkaudesta, joka oli kuin tuskan suolampi, tai jotain vastaavaa yhtä järjetöntä. Anki hoiti asiansa ja laittoi pullon kannen kiinni. Hänen olonsa oli niin helpottunut, ettei hän voinut olla hymyilemättä miehelle, joka piti edelleen silmiä kiinni ja lauloi kädet korvillaan.

Anki tökkäsi miestä sormellaan.
”Sun vuoro.”

Mies kääntyi ja avasi silmänsä.

”Ei mulla oikeasti ole hätä. Mä vain sanoin, että sä et kainostelisi.”

Anki katsoi miestä aivan uusin silmin.
”Sä olet oikea herrasmies”, hän sanoi täydestä sydämestään.
"Jos sanakirjassa olisi herrasmiehen määrittely, niin tämä tapaus olisi siellä malliesimerkkinä."

”Iiro”, mies sanoi ja ojensi kätensä. Anki puristi sitä.

”Anki. Ja nyt kyllä juodaan mun tädin joululahja.”

He istuutuivat hissin lattialle takkiensa päälle ja avasivat manteli­liköörin. Tila oli niin ahdas, että heidän jalkansa koskettivat.

”Pelkäätkö sä, että hissi putoaa ja me murskaudutaan?” Anki kysyi.

”Joo. Pelkäätkö sä, että täältä loppuu ilma?”

”Pelkään. Parasta nyt vain juoda tämä pullo nopeasti.”

He ottivat muutaman siemauksen ja muistivat heti, että suomalainen hissitekniikka oli maailmankuulua luotettavuudestaan. Vaikka he tällä tavalla juuttuivat, niin varmastikaan kyseessä ei ollut vaaratilanne, pelkästään pieni häiriö.

”Kyllä tämä joulushoppailun voittaa”, mies sanoi.

He alkoivat jutella niitä näitä. Tuntui samalta kuin silloin, kun tutustui yllättäen junassa vierus­kaveriinsa, joka osoittautui hyväksi juttuseuraksi.

”Ai Oulusta vai? Ja iso suku? Oletteko te lestadiolaisia?”

”Ei”, Anki sanoi. ”Mutta joskus musta tuntuu, että jotkut mun sukulaiset saa vaikutteita niiltä lestadiolaisilta! Mun siskollakin on jo viisi lasta. Kuvittele, viisi!”

”Siinä on kyllä aika monta. Haluaisitko sä lapsen?"

”Nyt vai?”

Hissi tuntui yhtäkkiä vielä pienemmältä. Iiro punastui, katsoi Ankia liian pitkään.
”Oho”, hän sanoi.

”Niin”, Anki sanoi ja nielaisi.

Yhtäkkiä hissi oli koko maailma, täynnä latausta, joka oli pakko purkaa.

”Mikä se biisi oli, jota sä lauloit?” Anki kysyi nopeasti normalisoidakseen tunnelmaa.

”Se meidän oma biisi”, poika sanoi.
”Sen nimi on Suonsilmäke.”

”Älä nyt viitsi. Väitätkö sä, että olet paitsi täydellinen herrasmies myös rokkitähti?”

Iiro ähkäisi.
”En mä ole rokkitähti. Mä olen rumpali. Rumpaliksihan aina valitaan rumin.”

”Et varmasti ole rumin. Tai jos  olet, niin mä veikkaan, että teidän bändi tulee menestymään ulko­musiikillisilla keinoilla.”

”Sä et ole nähnyt toisia jätkiä. Jos Joonas olisi täällä, niin sä et edes huomaisi mua.”

”Onneksi se ei ole täällä. Tulisi niin ahdastakin.”

”Niin, tämä on mun onnenpäiväni. Onneksi söin ison aamu­palan. Muutenhan tulisi kohta nälkä.”

”Mulla on yhdessä kassissa jäinen kinkku.”

”Pidetään sitä pahan päivän varalle.”

”Joo. Ja sitten vedetään pitkää tikkua, kumpi saa syödä toisen.”

”Jos me jäädään tänne ikuisiksi ajoiksi, niin sä saat mielihyvin syödä mut.”

”Täydellinen herrasmies viimeiseen asti.”

Hississä alkoi tulla  kuuma. Anki ja Iiro ottivat päällyspaidat yltään ja istuivat t-paitasillaan. 45 minuutin istumisen jälkeen Anki otti sukkahousutkin pois hameen alta. Hän huomasi, että Iiro katsoi häntä pitkään, ei voinut olla seuraamatta, kuinka hänen säärensä ja paljaat jalkansa paljastuivat.

Ilman sukkahousuja tuntui viileältä ja mukavalta – ja nyt kun Iiro sillä tavalla katseli – seksikkäältä. Lohkeillut punainen lakka varpaankynsissä ja sänki säärissäkin olivat vain seksikästä tässä heidän yhteisessä, pienessä maailmassaan, jossa mitkään tavalliset säännöt eivät päteneet. He olivat maailman ainoat mies ja nainen. Jossakin tämän hissin ulkopuolella oli todellinen maailma, vaikka juuri nyt sitä oli melkein mahdoton uskoa. Jossakin siinä maailmassa tällä miehellä oli tyttöystävä.

”Onko tuo lahja sinun tyttökaverillesi?” Anki kysyi.

”Joo”, mies sanoi ja laittoi pienen, kultaisella nauhalla sidotun paketin kassiinsa.

Miehen katse viipyi Ankin vartalolla. Heidän silmänsä kohtasivat. Kumpikin tiesi, mitä toinen ajatteli.

”Kerro lisää teidän bändistä”, Anki pyysi. Jotain jutunaihetta piti nyt keksiä, etteivät he alkaisi repiä toisiltaan vähiä vaatteita päältä.

Iiro kertoi kaveriporukasta, joka oli tutustunut lukiossa. Määrätietoisesta Joonaksesta, hiljaisesta Mikasta ja hyväntuulisesta Franzista, joka otettiin mukaan, koska hänen kotonaan oli kellari, jossa sai treenata. Anki ei muistanut kuulleensa Love Brigadesta koskaan aikaisemmin, vaikka hän seurasi musiikkiskeneä melko tarkasti.

”Ei me olla vielä paljon mitään, mutta Joonas on varma, että me soitetaan vielä Tavastialla.”

”Luuletko, että se on oikeassa?”

”En mä tiedä”, Iiro sanoi.
”Onhan ne hyviä biisejä. Joonas on todella lahjakas. Kaikki jätkät on. Mutta hyviä bändejä on niin paljon. Enkä mä nyt tiedä, onko tässä niin pakko päästä huipulle. Mun mielestä on ihan kivaa soittaa vain. Ei siinä välttämättä tarvita mitään maailmanvalloitusta”

”Se biisi, jota sä lauloit, kuulosti ihan hyvältä. Paitsi ne sanat. Ne oli aika pöljät, anteeksi vaan.”

”Joo”, Iiro sanoi. ”Meistä kukaan ei ole mikään sananiekka. Jos sä haluat, niin mä voin soittaa sulle meidän ep:tä.”

Iiro kaivoi halvan mp3-soittimen taskustaan, kumartui Ankin ylle ja siirsi hiukset hänen korvaltaan. Miehen sormet olivat vähän kömpelöt, vaikka hän yritti selvästi olla varovainen.

Anki puri huultaan. Hän ei ollut koskaan tajunnut, että korvakäytävä oli niin herkkä alue. Nappikuulokkeen asettelu tuntui suorastaan rivolta. Iiro teki sen ihan tahallaan, aivan varmasti. Kuka muka laittoi kuulokkeita toisen korvaan noin...noin... eroottisesti? Mies oli niin lähellä, että Anki haistoi hänen ihonsa tuoksun. Häivähdys saippuaa, puuvillaa ja miehen omaa tuoksua, joka oli kaikkein ihanin.

Anki painoi musiikin soimaan. Love Brigade kuulosti aika hyvältä. Melodiselta ja tunteikkaalta ja vähän vaaralliselta. Sellaiselta bändiltä, josta tykkäsivät sekä pojat että tytöt. Ankille tuli vähän mieleen The Doors ja Velvet Undergroud, jokin sen tapainen. Mutta vähän enemmän metallia, aggressiivisemmat rummut ja basso.

Biisissä oli yksinkertainen  kolmen soinnun melodia, joka jäi mieleen ja joka viiltäisi sielua joka kerta, kun sen muistaisi. Anki otti kuulokkeet korvistaan.

”Tämä on ihan hyvää. Mutta mun pitäisi tehdä teille sanoja. Teidän sanoituksenne on ihan pöljiä. Ja sen Joonaksen pitäisi laulaa englanniksi.”

”Niinkö?”

”Joo", Anki sanoi ja kaivoi laukkuaan. Pohjalta löytyi kuulakärkikynä ja lompakosta kuitteja.
”Odota. Mä näytän.”

Ankin ei tarvinnut kuin asettaa kynä paperille. Runo oli ollut tulossa jo pitkään, mutta nyt hän ymmärsi, ettei se ollut koskaan ollutkaan runo vaan pop-biisin sanoitus.

Musiikin sihahteleva tunnelma, hissin kuuma mikrokosmos ja tämä ihmeellinen mies – se kaikki sekoittui Ankin mielessä niin että hän tunsi olevansa taiteellisen inspiraation syvässä ytimessä.

Hän kirjoitti putoavista lehdistä ja kylmästä marraskuusta, rakkauden kuolemasta ja siitä, että universumi oli piittaamaton ja kylmä. Ja kuinka kaikki oli siitä huolimatta oudolla tavalla kaunista ja häiritsevän täydellistä, ja se johtui siitä yhdestä ainoasta ihmisestä, siitä, jonka kanssa ei voinut koskaan olla.

Kymmenen minuutin päästä hän ojensi Iirolle paperin.

”Katso nyt”, hän sanoi oudon varmana itsestään.
”Eikö toimikin?”

Mies luki paperia pitkään.
”No joo”, hän sanoi.
”On tämä parempi kuin ne Joonaksen raapustelut. Jos me päästään täältä, mä näytän tämän pojille. Ne varmasti tykkää tästä.”

Sitten he olivat hetken hiljaa, katselivat toisiaan, imivät toistensa läsnäoloa.

”Mistä sun perhe on kotoisin?” Iiro kysyi.

”Oulusta. Me puhuttiin siitä jo.”

”Niin”, Iiro sanoi.
”Mä en pysty keksimään uusia keskustelunaiheita, kun mä joudun koko ajan keskittymään siihen, etten mä riisu sua.”

”Mäkin joudun keskittymään”, Anki sanoi.

”Mä tiedän.”

”Mä en enää jaksa keskittyä.”

Kumpikin liikahti yhtä aikaa. Anki kiipesi miehen syliin. Miehen kädet tarttuivat häneen ja nousivat niskaan hiusten sekaan. Iiro suuteli häntä, maistui suolalta ja man­teli­likööriltä.

Ovet aukesivat kilahtaen. Haalariasuinen mies seisoi työkalupakki kädessään tasanteella. Anki ja Iiro päästivät toisensa irti. Anki räpytteli silmiään ja oikoi hamettaan.

”Tulinkos mä huonoon aikaan?” korjausmies kysyi pahoitellen.

Tuntui kuin he olisivat laskeutuneet avaruuskapselilla maan pinnalle. He keräsivät tavaransa ja astuivat ulos.

”Voisinko mä saada kenttävessan?” Anki kysyi. Iiro näytti hämmentyneeltä.
”Mä veisin sen mielelläni itse pois.”

Iiro ojensi urheilupullon. Anki työnsi sen joulukinkun viereen.

”Voinko mä saada sen sun numeron?” Iiro kysyi.

”Entä se sun tyttöystävä?”

”Mutta jos me halutaan käyttää niitä biisin sanoja?”

”Niin joo”, Anki sanoi apeana. Hän kirjoitti numeronsa kuittiin, siihen samaan, jossa oli kappaleen sanat.

”Mitä sä aiot antaa sun tyttö­kaverille lahjaksi?” Hän kysyi yhtäkkiä. Hän halusi tietää mitä noin täydellinen mies antoi joululahjaksi valitulleen. Varmaan jotain ihanaa.

Iiro pyöritti pientä pakkausta sormissaan ja sanoi hitaasti, hämmästyneen näköisenä, aivan kuin ei itsekään tajuaisi, mitä piteli.

”Täällä on kihlasormus.”

Yhtäkkiä Ankia itketti. Niin, ei tämä mies ollut häntä varten. Vaikka olikin.

”Hyvää jatkoa”, Anki sanoi. Hän keräsi muovipussit käsiinsä ja juoksi tavaratalosta ulos välittämättä edes siitä, ettei hänellä ollut sukkahousuja.

”Anki! Odota!” Iiro huusi hänen takanaan, mutta Anki ei pysähtynyt.

Kesti pitkään ennen kuin he näkisivät uudelleen.

Puhelin tuuttasi ja meni vastaajaan. Anki palasi nykyhetkeen, sänkyynsä omassa kodissaan. Kumma, ettei mies vastannut. Mitä ihmettä Berliinissä oikein tapahtui?

Huoli alkoi painaa Ankin mieltä. Iiro vastasi aina puhelimeen. Jotain oli vialla, se oli selvä. Kati oli mutissut jotain Joonaksesta ennen nukahtamistaan.

No, kai tästäkin jotenkin selvittäisiin. Love Brigade oli ollut kasassa jo pitkään. Anki ja Kati olivat olleet mukana kuvioissa pian kymmenen vuotta, Anki biisintekijänä ja Kati managerina. Kyllähän sitä matkan varrelle sattui kaikenlaista pientä ja isompaakin pulmaa.

Vaikka ei Anki niistä pulmista niin paljon tiennyt. Hän oli kotona tekemässä musiikkia sillä aikaa, kun toiset kiertelivät maailmaa.

Joskus hän oli vähän kateellinen mutta useimmiten kiitti onneaan. Iirokin oli välillä aika väsyneen tuntuinen kotiin palatessaan.
”Ei se kiertue-elämä kovin hääppöistä ole”, mies saattoi sanoa. ”Valvomista ja huonoa ruokaa.”

Vihreiden verhojen välistä pääsi huoneeseen loppukesän auringonvaloa. Talossa oli vielä hiljaista.

Anki nousi ylös ja venytteli. Oli hyvä olo, vetreä ja virkku. Nyt kun lapset olivat isompia, hän sai nukuttua joka yö tarpeeksi. Elämä oli oikeastaan aika mukavasti uomissaan. Koti, työt, lapset, ihan kaikki.

Iiroa oli tietysti ikävä. Se oli sellainen elämän vakiomurhe. Toisaalta Anki oli tavallaan tottunut siihen. Tilanne oli ollut sama koko heidän suhteensa ajan. Ensin Love Brigade oli keikkaillut Suomea päästä päähän, ja sitten bändi oli breikannut maailmalla ja siirtynyt Euroopan, Aasian ja Amerikan lavoille.

Ankin ja lasten arjen kannalta oli sama, soittiko Iiro rumpuja Lahdessa vai New Yorkissa.

Anki meni keittiöön, täytti eläinten juoma- ja ruokakupit ja joi lasin vettä.  Hän valitsi tummapaahtoisia kahvinpuruja ja latasi keittimen. Kati piti sellaisesta kahvista eniten.

Kati-ressu. Hänen upea ystävättärensä oli ollut kuin varjo entisestään, kalpea ja hermostunut. Anki päätti laittaa hänelle oikein ravitsevan aamupalan.

Mutta ensin piti hoitaa muksut päivän rientoihin. Viljami ja Viveka tulivat keittiöön tukka pörrössä ja pyjamat päällä. 

”Huomenta, murut.”

”Mä näin pahaa unta”, Viveka sanoi. Tyttö käveli suoraan Ankin syliin. Pieni, terävä nenä painui Ankin vatsaan. Käsivarret kietoutuivat tiukasti hänen ympärilleen.

Anki laski kätensä tytön tukalle ja silitti.
”Millaista? Kerro niin helpottaa.”

”No semmoista, että isän lentokone teki pakkolaskun ja isä syttyi... tuleen...”

Anki puristi tyttöä lähemmäs ja mietti, mitä sanoisi. Kannattaisiko vain huiskauttaa koko uni pois mielestä vai pitäisikö tytön kanssa puhua kunnolla? Viveka oli herkkä tyttö. Hän varmasti kaipasi isäänsä. He olivat melkein aina kolmisin, paitsi tietysti eläimiä oli joka nurkassa.

Nykyisin meni hyvin, mutta Anki oli ollut aika poikki silloin, kun kaksoset olivat olleet pieniä. Olivatkohan lapsetkin olleet?

”Ei isi lennä lentokoneella”, Anki sanoi. ”Ne matkustaa bussilla.”

”Millaisella?” Viljami puuttui puheeseen. Poika oli jo jääkaapilla ottamassa maitotölkkiä.
”Volks­wagenillako?”

”En mä vaan tiedä”, Anki sanoi.
”Sillä missä on Joonaksen naaman kuva. ”

Viljami kaatoi maitoa ja mysliä kulhoon. Viveka seisoi huuli pitkänä tuolin vieressä.

”Mutta joka tapauksessa”, Anki sanoi.
”Isi matkustaa maateitse, joten Vivekan ei tarvitse nyt pelätä lentoturmaa. Illalla isi varmaan skypettää meille. Syökää nyt tai myöhästytte ensimmäisenä leiripäivänä. Eikö teidän ollut tarkoitus halkaista atomi?”

Aamupalan jälkeen etsittiin reppuja ja sandaaleita. Viveka unohti pahan unensa ja pakkasi tarvikkeet huolellisesti. Lapsilla oli vielä hammasharjat suussa, kun naapurin äiti tuli tyttärensä kanssa hakemaan lapsia autolla. Anki suukotteli lasten poskia Viljamin vastustelusta huolimatta ja vetäisi harjan kummankin tukan läpi.

”Hauskaa päivää! Älkää aiheuttako ydintuhoa!” Anki sanoi ja vilkutti ovelta. Auto ajoi pihatieltä koivujen taakse ja katosi näkyvistä.

Anki huokaisi ja kääntyi takaisin sisälle. Yleensä hän aloitti tässä vaiheessa työn, haki kitaran ja ruutuvihkon ja alkoi maanitella sanoja ja säveliä luokseen.

Siirtyminen lasten kanssa touhuamisesta musiikin maailmaan oli usein vähän vaikeaa. Love Brigade ei laulanut kaatuneista maitolaseista tai kissanhiekkalaatikoista, vaan rakkaudesta, kuolemasta, sumuisista hautausmaista, öisistä metropoleista ja sen tapaisista hommista. Joskus kävely metsässä auttoi pääsemään oikeaan vireeseen. Metsän varjot toivat Ankille aina salaperäisen ja romant­tisen olon.

Mutta tänään Anki ei tekisi musiikkia. Nyt hän viettäisi päivää Katin kanssa ja selvittäisi, mikä kumma ystävää riivasi. He voisivat vaikka mennä pitkälle kävelylle. Jotain sellaista tavallista ja mukavaa, joka tasoittaisi Katin mieltä.

Anki kurkisti vierashuoneen ovelta. Kati nukkui tumma tukka hajallaan tyynyllä. 

Anki palasi keittiöön, asetti kahvi­kupin tarjottimelle, leikkasi viereen pari palaa reikäleipää ja höyläsi emmentalia päälle. Katille maistuisi taatusti ruisleipä, nyt kun hän oli pitkästä aikaa Suomessa. Kati oli varmasti elänyt viime kuukaudet pelkällä energiajuomalla, cocktailpaloilla ja kuohuviinillä. Anki kävi hakemassa pihalta ruiskukan maljakkoon.

”Huomenta.”

Anki kääntyi. Kati seisoi ovi­aukossa pitkänä ja hoikkana, t-paita ja pikkuhousut päällään ja paljasjaloin, yhtä kauniina kuin aina ennenkin, melkein sellaisena malli-kauniina. Kalpeus ja ahdistunut ilme oli uutta.

”Huomenta. Saitko sä nukuttua? Vieläkö sä näet kaiken mustavalkoisena?”

”Sain, mä otin nukahtamislääkkeen. Ja väritkin ovat palanneet. Onko toi mulle?” Kati osoitti tarjotinta.

”Mennäänkö puutarhaan syömään? Siellä on jo lämmintä.”

Sen sijaan, että Kati olisi vastannut, hän purskahtikin itkuun.

”Mikä sun nyt tuli?”

”Ei mikään”, Kati sanoi ja pyyhki silmiään ja nenäänsä kämmenselkään. ”Mä vaan... sä olet niin kiltti... Ihanaa olla ystävän luona.”

”No voi sua”, Anki sanoi ja halasi Katia.
”Onhan pojatkin sun ystäviä, eikö niin?”

Kati nyyhkäisi eikä vastannut.

”Kerros nyt mulle, Kati. Onko Joonas tehnyt sulle jotain?”

Ankin epäilykset olivat heränneet jo edellisenä iltana. Love Brigaden laulaja oli suorastaan naurettavan seksikäs, mutta Anki oli aina ajatellut, että Kati oli saanut vuosien mittaan riittävästi siedätyshoitoa ja oli immuuni Joonaksen lumolle. Vai oliko?

Olihan Katilla ja Joonaksella kai joskus ollut jotain pientä viritystä. Anki oli itse asiassa yrittänyt sysätä Katin Joonaksen syliin. Hänellä oli ollut siihen silloin omat syynsä. Joonaksen ja ja Katin suhde oli kuitenkin kuivunut kokoon yhden ainoan yhdessä vietetyn yön jälkeen. Anki ei ollut varma miksi.

Ehkä seksi oli ollut surkeaa? Vaikea kuvitella, kun Joonastakin katsoi. Arviolta puolet planeetan naisista haaveili pääsevänsä sänkyyn hänen kanssaan.

Kati otti talouspaperia ja niisti nenänsä.
”Mennään nyt ulos vain”, hän sanoi.
”En mä enää pillitä.”   

Ulkona oli lämmin syyskesän aamu. Viimeiset hyönteiset surisivat puutarhapöydän ympärillä. Kukat olivat vielä hehkeitä. Naiset istuivat puutarhapöydän ääreen.

”Okei, Kati. Nyt sä voisit jo vähän selittää mulle jotain. Mitä siellä Berliinissä oikein tapahtui?”

Kati otti siemauksen kahvia ja rypisti otsaansa. Hän oli rauhoittunut, mutta näytti edelleen ahdistuneelta.

”En mäkään tiedä. Franz lähetti mulle tekstarin viime yönä. Joonas on kuulemma kadonnut.”

”Eikö pojilla ole keikkakin ihan pian?”

”On. Kööpenhaminassa. Joonas oli kadonnut jo silloin, kun mä lähdin, mutta mä luulin, että se oli vain jossain kävelyllä tai jotain. Mä luulin, että se johtui musta. Mutta viime yönä Franz tekstasi minulle, että Joonas ei ole palannut vieläkään.”

”Miksi se muka susta olisi johtunut?”

”Ei mitenkään”, Kati sanoi ja heilautti kättään.

”No älä sitten kerro. Mä soitan nyt Iirolle.”

Anki nousi, käveli syreeni­pensaan viereen ja nosti puhelimen korvalleen. Puhelin tuuttasi kauan. Vihdoin miehen tuttu ääni vastasi.

”Kulta? Anki? Mä en voi just nyt puhua. Me ollaan poliisiasemalla.”

Jatkuu ensi viikolla.