Anki saa yllätysvieraan. Paras ystävä Kati tulee Suomeen kesken menestysbändi Love Brigaden kiertueen. Kati on bändin piinkova manageri, mutta nyt hän on täysin poissa tolaltaan. Euroopan-kiertueella on mennyt jokin pahasti vikaan.

Nyt voit kuunnella jatkiksen kuunnelmana

Suomi näytti Suomi-filmiltä. Pilvet seilasivat taivaalla ja koivut huojuivat leppeässä iltatuulessa. Kaikkialla oli rauhallista, kaunista ja mustavalkoista. Värit olivat kadonneet jonnekin Berliinin ja Helsingin väliselle lennolle.

Päästin Samsonite-lentolaukun kahvan kädestäni. Laukku kaatui juna-aseman laiturille. Sen kulmikkaasta olemuksesta tuli mieleen lentokentät ja kiire, stressipäänsärky, jet lag, huonosti puhuttu englanti ja Love Brigaden hitit, jotka osasin etuperin ja takaperin valveilla ja unessa.

Punatukkainen, pyylevä hahmo lähestyi minua asemarakennuksesta. Pisamat ja iloiset silmät, tyttömäinen hymy. Paras ystäväni Anki.
Hän juoksi tukka hulmuten luokseni ja otti minut karhunhalaukseen. Kiharapilvi osui leukaani. Anki tuoksui eläimiltä ja lapsilta ja vastaleikatulta ruoholta, siltä että hänellä oli oikea, onnellinen elämä.

”Kati! Ihanaa kun tulit. Oletko sä ihan poikki? Mitä siellä Berliinissä oikein tapahtui? Iiro ei ole lähettänyt edes yhtä tekstaria.”

Huiskautin kättäni.

”Ei puhuta siitä nyt.”

Ankin mutainen farmari oli parkkipaikalla. Työnsin pelkääjän paikalta koiran puruluun ja pari tyhjää pillimehutölkkiä lattialle. Ajoimme pikkukaupungin läpi

Ankin ja Iiron kodille. Perillä tunsin tahtomattani kateuden piston. Heidän kotinsa oli ihana, kuin suoraan lastenkirjasta tai sadusta. Omena­puita ja luumupuita, romanttisen ränsistynyt puutalo, pihalla hiekkakasa, keinu ja kaksi lastenpyörää.

Syreenipensaan vieressä oli valkoiseksi maalattu puutarhapöytä ja -tuoli ja pöydällä avoin vihko.

Kuvittelin Ankin istumassa siinä ja kynäilemässä sielukkaita hittibiisejä.
En ollut koskaan halunnut perhettä ja omakotitaloa, mutta joskus minusta tuntui, että Anki oli vetänyt pidemmän korren. Täällä hän oli saanut leikkiä lastensa kanssa ja haistella kukkasia sillä aikaa kun Love Brigaden pojat ja minä raadoimme kiertueilla. Hän oli leiponut pullaa, kun me olimme nuokkuneet haisevassa keikkabussissa, ruopsutellut kukkapenkkiä ja suukotellut ipanoitaan, kun minä olin yrittänyt hieroa hyviä diilejä persaukisten levy-yhtiöiden ja ahneiden sponsoreiden kanssa.

Anki katosi touhuihinsa, kun pääsimme sisään.

”Sori, Kati”, hän sanoi. ”Ole kuin kotonasi! Mun pitää laittaa lapset ja elukat nukkumaan ja etsiä Minttu.”

”Mikä minttu?”

”Se on meidän uusi kissa. Se luulee olevansa naapurin kissa.”

”Tiedätkö Anki. Tuntuu ihan kuin värit olisivat kadonneet maailmasta."

”Odota! Palataan tähän!”

Yritin autella Ankia kaksosten hoidossa, mutta lapset olivat jo niin isoja, että heissä ei ollut paljoakaan hoitamista. Viljami ja Viveka tulivat yläkerrasta keittiöön, moikkasivat minua kohteliaasti ja menivät jääkaapille.

He olivat mukavia tenavia, välittömiä ja hauskoja kuten äitinsäkin. Viveka oli lyhyt ja punatukkainen kuten, aivan kuin minikokoinen Anki. Viljami muistutti pitkää ja vaaleaa isäänsä. Kasvoillakin oli sama hölmistyneen ystävällinen ilme kuin Iirolla.

”Kiva nähdä teitä”, minä sanoin. Se oli ihan totta, vaikka olin aina vähän epävarma lasten kanssa. En koskaan oikein tiennyt, mitä heille pitäisi ja saisi puhua.

”Me mennään huomenna tiedeleirille”, Viljami kertoi. ”Siellä rakennetaan ja puretaan atomeita osiinsa.”

”Kuulostaa vaikuttavalta.”

Myöhemmin, kun Anki nukutteli lapsia yläkerrassa, otin lentolaukusta viinipullon. Asetin sen pöydälle ja nostin hyllystä kaksi lasia. Muita tuomisia minulla ei ollut. 

Joku talon monista kissoista hyppäsi kepeästi kirjahyllyn päältä sohvalle. Muuten oli hiljaista. Suljin hetkeksi silmäni. Mieleeni nousivat Joonaksen kasvot. Joonaksen hymy. Mies ojensi kättään. ”Tule, Kati, mennään”, hän sanoi.

”Maa kutsuu!”

Säpsähdin. Anki oli tullut alakertaan. Hän katsoi minua huolestuneena.

”Nukahditko sä? Sä taidat olla ihan romahduspisteessä.”

”Äh, ei tässä mitään. Mulla on vain silmissä jotain vikaa. Pitäisi mennä silmälääkärille."

Anki tarttui viinipulloon, vilkaisi etikettiä ja nuuskaisi.

”Ah, eteläisiltä rinteiltä, sienimäisen elegantti bukee”, hän sanoi ilmavasti pikkusormi pystyssä. Sitten hän kaatoi kumpaankin lasiin.

”Mutta nyt ihan vakavasti”, hän sanoi.
”Sun pitää nyt levätä. Se, että värit katoavat elämästä, tarkoittaa masennusta. Juuri siltä se tuntuu. Mä muistan sen vielä."

Otin siemauksen lasista ja annoin kitkerän nesteen valua kurkkuuni. Olin vain väsynyt. Tietenkin. Minulla oli upea työ, mutta se oli välillä vähän liian vaativa.

Love Brigade oli yksi maailman suosituimmista bändeistä ja minä sen manageri. Ja kulunut kesä oli ollut poikkeuksellisen rankka.

Olin reissannut bändin kanssa ja seurustellut sidosryhmien kanssa, seisoskellut piikkikoroissa ja meikeissä, hymyillyt ja puhunut kepeitä. Olin nykyisin aika hyvä siinä, varsinkin, kun otti huomioon, miten ujo olin alun perin ollut.

Osasin jututtaa ketä tahansa mistä tahansa, vaihtaa poskisuukkoja ja
hymyillä. Musiikkimaailma oli ihan toisenlainen kuin ennen. Piti olla asiallinen ja piinkova ja sormenpäitä myöten ammattilainen ja koko ajan energisen oloinen vaikka olisi kuolemanväsynyt. Bisneskin oli muuttunut niin paljon. Levy-yhtiöiden kulta-aika oli auttamatta ohi ja rahan tekeminen kerta kaikkiaan monimutkaista.

”Milloin sä olet viimeksi nukkunut?”

”Hmm.” Yritin muistella.
”Lennolla kai. Nukahdin vähäksi aikaa. Siellä oli pikkulapsi, joka kiljui koko ajan. Näin unta siitä, että olin helvetissä ja kidutetut sielut kiljuivat.”

”Sä olet tainnut kuunnella vähän liikaa LB:n sanoja”, Anki huokaisi.
”Mä olen yrittänyt siirtää painopistettä sieltä helvetin tanhuvilta jonnekin arkisemmalle tasolle, mutta Joonas sanoo, ettei kukaan halua Love Brigaden kuulostavan Mambalta.”

Naurahdimme kumpikin. En osannut sanoa ihan tarkasti missä vaiheessa Love Brigaden gootahtavasta rakkaus & kuolema -meiningistä oli tullut vitsi. Alun perin me olimme olleet suuria faneja, minä ja Anki. Pojatkin olivat vetäneet sitä hommaa ihan tosissaan. Nykyisin me teimme sitä aika laskelmoidusti.

Anki nosteli jääkaapista voi­leipä­aineksia pöytään. Yritin keksiä juteltavaa.

”Iiro lähetti terveisiä”, valehtelin. Todellisuudessa olin lähtenyt niin nopeasti, ettei Iiro ollut ehtinyt sanoa mitään.

Anki oli hyvän ruuan ystävä, ja minulla oli ollut tapana tuoda aina herkkuja maailmalta. Nyt ei ollut mitään. Mutta ystävyytemme oli niin lujaa ja tuttua, että solahdimme siihen pelkän voileivän avullakin. Yhdessäolo tuntui tutulta ja mukavalta kuin vanha pyjama. Se lohdutti.

Avoimesta ikkunasta tuli syyskesän tuoksua. Kunpa vain Anki ei koko ajan jankuttaisi, että minä olin väsyneen näköinen.

”Miten se kiertue oikeasti meni? Tapahtuiko Berliinissä jotain?”

”Kerro mieluummin jotain omia juttujasi. Onko syntynyt jotain hyviä uusia biisejä? Mites lapset? Viljami sanoi, että ne on menossa jonnekin tiedeleirille.”

”Joo, se luulee että siellä tehdään ydinräjäytyksiä”, Anki sanoi.

”Ai niin, odotas”, minä sanoin ja aloin penkoa lentolaukkuani. Muistin, että minulla oli tuliaisia lapsille: olin ostanut kaikessa kiireessä lento­kentältä pelin. Sitä oli myyty lentokentällä pelikaupan standissa, jonka ohi olin juossut. Ojensin pelin pöydän yli. Anki tutki sen kantta.

”Tämä on Grand Theft Auto”, hän sanoi.
”Se on kielletty alle 18-vuotiailta. Siinä viipaloidaan prostituoituja ja varastetaan autoja. Mun lapset on seitsemän.”

”No hitto. Jos odotetaan pari vuotta.”

Yhtäkkiä uupumus ja pettymys tuntuivat valtaavan koko olemukseni. Mikään ei onnistunut. Ei edes tuliaisten ostaminen! Kyyneleet alkoivat valua silmistäni.

”Kati! Mikä...”

Itkunpuuskat vavisuttivat koko kehoani.

”Joonas.... se....”

Anki katsoi minua terävästi.

”Mitä Joonaksesta?”

”No se...”, mutta sanat eivät tulleet ulos suustani. Anki nousi ja talutti minua kohti vierashuonetta. Siellä oli vastapedattu sänky, jossa oli keltakukalliset lakanat.

”Nyt nukut ja unohdat sen rokki­kukon. Suljet puhelimen ja laitat peiton korville. Selvitetään kaikki huomenna”, Anki sanoi ja poistui ovesta.

Pimeässä huoneessa tuoksui kevyt tuoksukynttilän aromi.  Pinttynyt, persikkainen tuoksu oli jämähtänyt vuodevaatteisiin ja verhoihin ja sekoittui kissan hajuun. Rojahdin sängylle ja potkaisin kengät jalastani.

Kuulin unen sumun läpi, kuinka Anki huuhteli laseja keittiössä ja meni yläkertaan.

Ihana Anki. Paras ystäväni.

Hänen kauttaan minä olin tutustunut Love Brigadeenkin. Siitä oli jo kymmenen vuotta. Olin ollut silloin ihan eri Kati. Nuori ja ujo ja iloinen.

Ja tyhmä.

Tapasimme ensimmäisen kerran Tavastialla Love Brigaden keikalla. Anki oli istunut baaritiskillä verkko­sukissa, minihameessa ja maihareissa, nuorena ja pulskana ja herkullisena kuin omena.

Aloimme jutella ja löysimme heti yhteisen sävelen. Kumpikin oli keikalla
yksin ja kumpikin piti rutikuivasta siideristä. Anki kertoi olevansa eläinkaupan myyjä ja runoilija.

Hänellä oli koira, papukaija, käärme ja kaksi kania.

”En ole varma ovatko ne kanit ruokaa vai lemmikkejä”, Anki sanoi.

”Kauhea tilanne! Joskus kun mä katson Jim Morrisonia, mä ajattelen, että mun on pakko syöttää Jimi Henrix ja Aretha Franklin sille, mutta kun en mä voi, kun niillä on sellaiset luppakorvat ja ne ovat mulle jo aitoja persoonia.”

”Häh?”

”Jim Morrison on mun tiikeri­python. Mutta viime aikoina ne kanit on jotenkin alkaneet tuntua niin pehmosilta ja mukavilta. Että en mä tiedä! Mä olen ruvennut jo miettimään niille nimiäkin. Se on aina sen merkki, että alkaa kiintyä.”

”Ehkä sun pitäisi ostaa uudet kanit ja syöttää ne Jim Morrisonille. Jätä Jimi ja Aretha lemmikeiksi.”

Anki nyökytteli.

”Hmm. Hyvä. Sulla on terävä pää. Ja sä et hempeile turhia. Mä olen aina ollut sitä mieltä, että jos joku haluaa olla mun ystävä, niin sen täytyy olla myös Jim Morrisonin ystävä.”

”No joo”, minä sanoin.
”Ei mulla ole käärmeitä vastaan mitään, mutta mun mielestä The Doors on yliarvostettu bändi.”

”Ja silti sä tykkäät Love Brigadesta? Tämähän on ihan samaa kamaa.”

”Eikä ole! Love Brigade on paljon monivivahteisempaa ja taiteellisesti kunnianhimoisempi eikä muutenkaan sellaista sameaa beatnik-juttua”, minä sanoin.

Seurasi kymmenen minuutin kiivas musiikkiaiheinen väittely.

Yritimme rankata kaikkien aikojen parhaat bändit. Ankin musiikki­maku veti enemmän bluesiin ja jazziin ja muun sellaisen vanhan jutun suuntaan, ja hän oli hulluna White Stripesiin. Minä pidin brittipopista ja Kentistä. Lisoillamme oli kuitenkin niin monta yhteistä bändiä – ja kumpikin rakasti Love Brigadea – että tunsimme ystävyytemme lujittuvan saman tien.

Kiipesimme parvelle, josta oli esteetön näkymä lavalle. Anki sanoi, että se oli paras paikka, koska hän oli niin lyhyt. Lattialla hän ei nähnyt bändistä yhtään mitään. Minustakin se oli hyvä paikka. Olin kyllä ihan hyvän pituinen, yli 170-senttinen ja korot päälle, mutta lavan edessä vellova hikinen ihmismassa ei houkutellut minua. Halusin katsoa Love Brigadea rauhassa ja vajota narkoosiin.

”Mä meinaan viedä ton kotiin tänä iltana”, Anki sanoi ja osoitti  lavalle päin. Katsahdin häntä hämmästyneenä. Hän kuulosti siltä, että oli tosissaan.

”Ai kenet?” Minulla oli tietysti omiakin haaveita. Ne kohdistuivat laulajaan, Joonakseen, joka oli aivan kuin taivaasta pudonnut enkeli, miinus siivet. Plus nahkahousut.

”Iiron”, tyttö sanoi.
”Se on mun tulevien lasten isä.”

Minua nauratti. Olipa puheet. Mutta moni tyttö lähietäisyydellä haaveili samasta. Love Brigadesta oli tullut tosi suosittu. Toiset tyttöfanit vähän arastuttivat minua. He tuntuivat niin kovilta ja päättäväisiltä, ja olin tuskallisen varma, että he menivät koko ajan sänkyyn Joonaksen kanssa.

Ihastumiseni Joonakseen oli syvää, traagista ja äärettömän noloa. Olin käynyt Love Brigaden keikoilla koko kesän, ja tiesin että Joonaskin oli huomannut minut. Kerran Joonas oli heittänyt minulle plektran. Pidin sitä koko ajan taskussani. Joskus yksin ollessani laitoin sen suuhuni ja imeskelin sitä kuin karkkia. Olin ihan kuin joku lemmenkipeä teini, enkä suinkaan 22-vuotias kauppatieteiden opiskelija. Mutta en voinut sille mitään.

Joonas oli jotenkin liian ihana. Ja musiikki. Kaikki se kietoutui mielessäni vastustamattomaksi yhdistelmäksi. Pelkkä Joonaksen kuvan näkeminen aiheutti minussa myrskyisiä tunteita, niin suurta onnea ja kaipausta, että se melkein sattui. Olisin antanut mitä vain yhdestä yöstä Joonaksen kanssa.

Toisaalta olin varma, etten koskaan voisi lähestyä häntä. En vain voisi. Ajatus siitä, että menisin tyrkyttämään itseäni, oli aivan mahdoton.

Keikka oli tietysti mahtava, niin kuin aina. Yleisö lavan edessä huojui ja hyppi ja rokkipoliisit seisoskelivat kädet puuskassa äänipöydän liepeillä. Hekään eivät voineet olla vaikuttumatta, päät nyökyttelivät kuuliaisesti Franzin bassokompin mukana. Minä ja Anki olimme hiljaa ja annoimme musiikin vyöryä yllemme. Joonaksen ääni oli vahva ja elävä, vähän hengästynyt.

Anki katsoi minua miettiväisesti keikan jälkeen.

”Sä olet sitten päätynyt Joonakseen”, hän sanoi.
”No mutta sepä on hyvä, että kaikilla naisilla ei ole sama maku! Mä en nimittäin siedä Joonasta yhtään. Niin sitten ei tarvitse riidellä."

Lavalla Joonas kaatoi mikrofoniständin ja poistui. Iiro nousi rumpusetin takaa. Yleisö alkoi pauhata encorea. Pojat palasivat ja soittivat ensimmäisen ison hittinsä Love is like a Pool of Painin.

”Mennäänkö sitten?” Anki sanoi.

”Mihin?”

”Poikia moikkaamaan tietysti!”

Katsoin pikkuista punapäätä hämmästyneenä. Oliko hän tosissaan? Miten ”poikia” mentiin ”moikkaamaan”? Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, miten Tavastian backstagelle mentäisiin.

Käsitykseni bändäreiden elämästä perustuivat I'm with the Band -teokseen, jossa ihastuttavat blondit hurmasivat maailmanluokan rokkitähtiä suloisilla hymyillään, joissa oli jotain ihmeellisen viatonta kaikesta kokaiinista ja rietastelusta huolimatta. Sitä paitsi pelkäsin, että hommaan liittyi rumien roudareiden panemista.

Anki oli jo liikkeellä ja kipitti portaita alas. Hän hoipparoi ihmismassan halki korkeilla koroillaan niin, että minihameeseen sullottu pehva tärisi tomerasti. Hän vaikutti tietävän, mitä teki. Ehkä tämä oli minun mahdollisuuteni? Täytyihän minun uskaltaa! Perään vain!

Anki sukelsi ovesta sisään. Sen takana istui kalju äijä, jonka leuasta törrötti letti. Pitäisikö minun nyt tarjoutua menemään hänen kanssaan sänkyyn? Vai tekisikö Anki sen? Vai miten tässä edettiin? Minä kyllä lähtisin, jos joku ehdottaisi sellaisia!

Halusin puhua Joonaksen kanssa runoudesta ja musiikista ja kävellä hänen kanssaan hiekkarannalla. Ja mennä hänen kanssaan naimisiin ja saada viisi lasta. Tai vaikka sanoa vain päivää, mutta...

”Moikkelis”, Anki sanoi miehelle.

”Moikkelis koikkelis vaan”, mies sanoi.

”Kato. Mulla on  uus kuva.”

Mies näytti lihavaa hauistaan, jossa oli tulehtuneen näköinen tribaalitatuointi. Anki nyökkäili ja kehui. Minä puolestani uskoin, että tribaalit menisivät pian pois muodista, mutta pidin mielipiteen itselläni.

Anki alkoi viittoilla miehestä minuun ja takaisin.

”Tämä tässä on Paavo. Ja tämä tässä on – mikäs sun nimi nyt olikaan?”

”Kati.”

”Kati. Sillä on hyvä musiikki­maku, paitsi että mä en ymmärrä sen Kent-fiksaatiota. Mutta me ollaan yhtä mieltä siitä että Love Brigade on yksi vuosisadan merkittävimmistä bändeistä.”

”Tätä vuosisataa ei ole ole kulunut kuin vasta neljä vuotta”, Paavo totesi.

”Eikä Love Brigade ole silti merkittävin. Mutta älä sano miehellesi, että mä sanoin.”

Anki nauroi.

”Ei Iiro siitä pahastu. Ei sillä itselläkään ole mitään harhaluuloja Brikkareista. Se on varma, että vuoden tai parin päästä homma on jo ohi ja jätkät koulussa ja oikeissa töissä.”

”Älä ole niin varma. Sun biisit on parantaneet huolestuttavasti tilannetta”, Paavo sanoi.

Katsoin hämmästyneenä Ankista Paavoon ja takaisin.

”Hetkinen! Onko Iiro sun mies?”

”On tietysti”, Anki sanoi.
”Mähän sanoin, että mä menen sen kanssa kotiin. En kai mä nyt muuten
menisi. Hyvänen aika!”

Rattaat raksuttivat aivoissani. Oliko tämä pirteä punapää Love Brigaden armoitettu sanoittaja, se jota Soundi oli kuvaillut ”Ismo Alangon veroiseksi sananiekaksi, paitsi noin sata kertaa romanttisemmaksi”?

”Oletko sä se Anki? ”

”Joo. Olen mä se Anki. Mutta mennääs nyt, että pääset tutustumaan Joonakseen!”

"No en mä nyt tiedä...”

Anki otti minua käsivarresta ja veti eteenpäin.

”Ei kun tulet vaan.”

Kuljimme käytävää eteenpäin ja pujahdimme takahuoneeseen. Siellä he olivat, koko bändi. Joonas, Iiro, Franz ja Mika, ilmielävinä, niin paljon epätäydellisempinä ja kuitenkin ihanampina kuin kuvissa ja telkkarissa.

Huone oli paksuna hien ja testosteronin hajusta. Kaikki puhuivat yhteen ääneen mutta hiljenivät, kun tulimme ovelle.

”Moi”, minä sanoin.

Joonas nousi sulavasti kuin lisko. Hän oli niin täydellisen rockjumalan näköinen, niin järjettömän ihana, että minua punastutti pelkästään katsoa häneen. Tummat hiukset olivat kihartuneet ohimoilta, hiki kiilsi ohuena kalvona hänen ihollaan.  Tatuointi kiemurteli jonnekin vyön alle.

Tajusin hämärästi, että Iiro ja Anki suukottivat toisiaan ja että Anki avasi siiderin ja alkoi jutella miehensä kanssa kotoisasti.  Franz ja Mika väittelivät jostakin ääniteknisestä seikasta, jota en täysin ymmärtänyt.

Joonas tuli lähemmäs. En saanut sanaa suustani. En uskaltanut edes hengittää. Hän ahdisti minut nurkkaan ja suuteli minua lupaa kysymättä – tai mitään muutakaan kysymättä, edes nimeä.

Loppuyö oli kuin unta. Menimme porukalla baariin ja sitten taksilla Joonaksen kotiin Eiraan. Siinä vaiheessa toiset olivat kadonneet jonnekin.

Joonaksen kämppä oli sotkuinen mutta silti kaunis, ja valkoiset seinät näyttivät kohoavan loputtoman korkealle. Joka paikassa oli levyjä ja kitaroita. Hyllyllä oli suuri akvaario, jossa uiskenteli yksi ainoa pieni kala, jonka nimi oli kuulemma Pirjo. Joonas sekoitti minulle gt:n ja riisui minut ja itsensä ennen kuin ehdin maistaa sitä.

Se oli erilaista kuin unelmissani. Todellisempaa. Parempaa.

Aamulla, kun heräsin ja katselin Joonasta auringonvalossa, hän näytti ihan tavalliselta pojalta, sellaiselta, jota voisi rakastaa ihan niin kuin ihmistä eikä tähteä.

Hän oli aika nuorikin, suunnilleen kai minun ikäiseni, ja jos vähän pintaa rapsuttaisi, siellä olisi kaikki ihan samat sukupolvikokemukset. Pomppulinnat, Pokemonit, lama-ajan lapsuus,  X-Files, Simpsonit ja Kotikatu.

Keräsin vaatteeni lattialta ja aloin pukeutua. Pitäisiköhän minun keittää kahvit meille?

Joonas heräsi, räpytteli silmiään ja katsoi minua kylmästi.

”Ai sä olet täällä vielä.”

Nielaisin. Vedin puseron päälleni.

”Mä olin just lähdössä”, sanoin niin arvokkaasti kuin pystyin.

”Okei”, hän sanoi ja kurottautui ottamaan tupakkaa yöpöydältä. Hän asetti sen pitkään imukkeeseen ja sytytti. Hän poltteli sitä sirosti kuin joku 20-luvun jazztyttö.

”Tuo on tosi hölmön näköistä”, minä sanoin. Kiskoin takin ylleni ja saappaat jalkoihini ja häivyin.

Kuljin aamuista Huvilakatua kohti keskustaa. Leipomosta tulvi tuoreen leivän tuoksua ja joku pirteä mummeli talutti pientä koiraa pitkin katua.

Oloni tuntui pöllämystyneeltä ja kehoa särki. Sieluakin särki.

Taivas oli kirkas ja silmiä kirveli. Koko maailma näytti puhtaalta ja siistiltä, vain minä olin sotkuinen. Ohitseni suhahti taksi, mutta opiskelijabudjettini ei antanut myöten. Nilkutin raitiovaunupysäkille ja pääsin viimein kotiini Vallillaan.

Töllötin koko päivän Sinkkuelämää digiboksilta, söin pizzaa ja selvittelin tunteitani. Nyt se oli sitten tapahtunut. Haaveestani oli tullut hetkeksi totta, mutta kaikki oli saman tien ohi. Joonas ei aikonut tavata minua enää koskaan. Voisinko enää käydä Love Brigaden keikoilla? En tietenkään.
LB:n levyt olivat stereoiden vieressä levällään. Siirsin ne kirjahyllyyn kirjojen taakse piiloon.

En halunnut katsoa Joonaksen aavemaisen kauniita kasvoja levyn kannessa. Olin nähnyt todelliset kasvot, eivätkä ne olleet sellaiset, vaan lämpimät ja elävät.

Ja mies niiden takana oli täysi mulkku.

Yritin poistaa Love Brigaden elämästäni. Keskityin opiskeluun. Kävin muiden bändien keikoilla, lenkillä ja body pumpissa. Rupesin neulomaan pitkää kaulahuivia.

Aina välillä kuulin radiosta LB:n hittejä, ja silloin minulle tuli kiusaantunut ja kiihtynyt olo.      

Viikko tapahtuneen jälkeen kävin ostamassa koiranluuta äidin ja isän koiralle syntymäpäivälahjaksi. Seisoin eläinkaupan kassa­jonossa, kun kuulin tutun äänen.

”Tätä Pirjo ei saa revittyä.”

Anki? Olikos hän sanonut olevansa eläinkaupan myyjä? Ja siinä hän olikin, akvaarioiden luona, toinen käsi vedessä kurottelemassa kohti vesikasvia.

”Tässä afrikansaniaisessa on vahvat lehdet. Laita tämä Pirjon akvaarioon.”

Pirjo? Se oli ollut Joonaksen yksinäisen kalan nimi. Helvetti, oliko Joonaskin täällä?

Ja oli tietysti – siinä hän seisoi, laihana ja hirveän komeana, nahkavaatteissa, hopeisten korujen ja ketjujen peittämänä, tukka huolellisesti sotkussa.

Käännyin ja yritin paeta paikalta, mutta Anki huomasi minut.

”Kati! Moi! Älä mene!”

Hän tuli muitta mutkitta luokseni ja halasi minua. Märkä käsi teki jäljen takkini selkään.

”Minua niin harmitti, kun ei vaihdettu numeroita! Hyvä kun törmättiin. Meillä jäi ihan jutut kesken, kun Joonas nappasi sinut.”

Siinä vaiheessa Joonaskin huomasi minut. Hän näytti hieman vaivaantuneelta. Hän nyökkäsi minulle lyhyesti. Tervehdin yhtä hillitysti.

”Mulla on tauko. Mennään syömään”, Anki sanoi.

”En mä oikein....”

”Tulet nyt! Ja Joonas kanssa.”

”En mä....”

”No ei sitä nyt tarvitse kainostella tuolla tavalla, vaikka kuinka olisi ollut sängyssä. Aikuiset ihmiset, hyvänen aika.”

Anki johdatti minut jo toisen kerran viikon sisällä takahuoneeseen, tällä kertaa eläinkaupan tauko­tilaan. Siellä oli pahvilaatikoita täynnä kalanruokaa, heinäpaaleja ja häkkejä, joissa sairaat pikku­jyrsijät viettivät karanteenia. Tuoksui purulta, heiniltä ja jyrsijöiltä.

Anki istui pahvilaatikolle söi Tupperware-kupista pastasalaattia. Joonas söi koiransuklaata.

Kesyrotat pitivät tasaista, kahisevaa ääntä, kun ne vipelsivät ympäri häkkiään.

Emme keksineet mitään puhuttavaa, mutta sitten huoneeseen astelivat loput Love Brigadesta; pitkä Iiro, vaalea ja aina yhtä iloisen näköinen Franz ja hillitty, kohtelias Mika.

Anki kaivoi esille ruutuvihkon ja alkoi esitellä pojille sanoituksiaan.

Joonas otti kitaran kotelosta ja kokeili muutamaa sointua.

”Tämä on aika hyvä”, Joonas sanoi ja ojensi Ankin vihon minulle.
”Vai mitä sä olet mieltä?”

Luin sanat läpi. Se näytti olevan mystinen ja sadunomainen pieni kertomus Punahilkasta ja sudesta, mutta sitten jotenkin se Punahilkka söikin sen suden, jos oikein ymmärsin. Ja sitten jotain rakkautta ja kuolemaa.

Sellaisia ne Love Brigaden sanoitukset olivat; niillä rajoilla, olivatko ne ihan älyttömiä vai todella riipaisevia.

Bongasin pari kielivirhettä englanninkielisestä tekstistä ja mainitsin niistä.

”Ohops!” Anki sanoi.
”Oletko varma?”

”Joo, mä opiskelen osittain englanniksi. Ja me asuttiin Englannissa, kun mä olin pieni. Mä olen oikeastaan kaksikielinen.”

”Niinkö?” Anki ja pojat alkoivat kysellä minulta opiskeluistani.

Kerroin, että olin kauppatieteiden kolmannen vuoden opiskelija. Heistä se oli kiehtovaa.

”Siis mitä, tuleeko sinusta joku sellainen jakkupukuun pukeutunut bisnesnainen?”

”Joo”, minä sanoin.
”Luulisin. Mulla on myös kulttuurituottajan koulutusta. Mun isä piti Briteissä sellaista folk-tapahtumaa, ja mä olin siellä aina töissä lapsena. Joskus mä olen ajatellut että voisin ruveta järkkäämään jotain festareita. Mutta se ei ole kovin kannattavaa bisnestä. Siinä ei ole tuotos-panos-suhde kovin houkutteleva. Olen miettinyt, että voisin ehkä mennä töihin johonkin lääkefirmaan tai ehkä jonkun it-firman markkinointiin.”

”Vau”, Joonas sanoi.
”Siis ajatteletko sä jotain rahan liikkeitä ja.... Euroopan keskuspankkia ja Nasdaqia?”

”Joo, onko se susta seksikästä?”

”Vähänkö?”

Kysymyksistä ei ollut tulla loppua. Anki ja pojat kertoivat keikkamyynnistä sun muusta ja kyselivät minulta lapsellisen innokkaasti mielipiteitä bändin raha-asioista.

Olin melko hämmästynyt kuullessani, miten heiveröisellä tolalla heidän taloudenpitonsa oli. He olivat kuitenkin nousemassa Suomen musiikkimaailman eturiviin.

”Te tarvitsisitte riuskan managerin”, minä sanoin.
”Jonkun, joka ymmärtää vähän numeroidenkin päälle. Suomesta lähtee koko ajan hyviä bändejä maailmalle. Te voisitte olla seuraavat. Teillä on nyt hyvä noste.”

”Rupea sä!”

”Enkä”, minä sanoin.
”Mä haluan johonkin järkevään hommaan enkä joidenkin rokkidiivojen lastenvahdiksi.”

”Me ollaan ihan tosissamme. Me halutaan tehdä tätä elääksemme”, Joonas sanoi.
”Ei meitä tarvitse paimentaa. Nykyajan muusikot on tosi kunnollisia, ei ne enää metsästä naisia eikä paisko telkkareita hotellihuoneiden ikkunoista.”

”Ai ei metsästä naisia?” Mulkaisin Joonasta. Hän virnisti vastaan ja kohautti harteitaan. Minuakin jo vähän nauratti.

”Ei käy”, minä sanoin.

Mutta sen jälkeen meistä tuli ystävät. Ensin Ankista ja minusta ja sitten myös pojista. Annoin heille melkein huomaamattani neuvoja kirjapidossa ja keikkamyynnissä ja joskus soitin heidän puolestaan pari puhelua. Neuvottelin levy-yhtiön kanssa vähän paremman sopimuksen, soittelin Saksaan yhdelle keikkamyyjälle. Kaikenlaista sellaista pientä.

Sitten parin vuoden kuluttua Love Brigade breikkasi oikein kunnolla, ja kaikki halusivat heistä palasen. Pian he työllistivät kirjanpitäjän, lakimiehen, letkan roudareita ja tiedottajan. Mutta he eivät edelleenkään saaneet mitään aikaiseksi ilman minua.

Yhtenä iltana, kun puhelin soi ja Joonas kyseli minulta kannattiko heidän myydä kuvansa limpsapulloon, kun juoma oli ”sellaista helvetin pahaa esanssilitkua, jota ei voi juoda kuin todella kännissä blandiksena, jos haluaa kuolla”, tajuisin, että he tarvitsivat minua ja minä heitä.

Olin saanut juuri tutkintoni valmiiksi, ja lääkefirmoissa olisi ollut hyviä hommia tarjolla, mutta Love Brigadesta oli tullut minulle melkein kuin perhe. En raaskinut luopua heistä.

”Okei, ruvetkaa maksamaan mulle palkkaa. Sitten te saatte neuvoja ja huolenpitoa aamusta iltaan.”

”Selvä! Mahtavaa”, Joonas huusi.

Siitä se oli lähtenyt, meidän maailmanvalloituksemme.

Ja sillä tiellä minä olin vieläkin. Mutta moni asia oli muuttunut sen jälkeen. Olimme aloittaneet iloisina ja lapsellisina olentoina, täynnä energiaa ja tulevaisuudentoiveita. Nyt me olimme kaikki aikuisia, kyynisiä ja väsyneitä.

Olin oppinut vuosien varrella, että kannatti varoa, mitä toivoi. Haaveilla oli tapana toteutua.

Eivätkä ne olleet koskaan sitä, mitä oli ajatellut.

Heräsin Ankin vierashuoneessa aamuyöllä. iPhone välkkyi yöpöydällä. Olin kai herännyt sen kilahdukseen. Tekstari Franzilta.

”Onko Joonas ollut suhun yhteydessä?”

”Ei. Olen Suomessa.”

Nousin istumaan pimeässä ja haroin hiuksiani. Odotin seuraavaa viestiä.

”Suomessa? Miksi?”

”Muuten vaan. Tulin tapaamaan Ankia.”

”Joonas on kadonnut.”

Jatkuu ensi viikolla.

Miina Supinen

Helsinkiläinen kirjailija ja toimittaja. Hänen uusin romaaninsa on tragikoominen kolmiodraama Säde. Miina kirjoittaa tällä hetkellä kuunnelmaa. Hän pitää pähkinäsuklaasta, musiikista ja juoksemisesta.