Hallan taidenäyttelyn päivä lähestyy, eikä hänellä ole vielä edes näyttelytilaa. Huumaava suhde Lucieniin on vaakalaudalla, kun paluu Helsinkiin uhkaa. Halla ei kuitenkaan tiedä, että Annabelle on hänen kostonsa musta enkeli. Samppanja on kaadettu, ja ilta Pigallen transubaarissa alkamassa...

Joka kerta kun Jean Lecuré käveli Hallaa vastaan Beaux Artsin käytävillä, miehen kasvoilla käväisi puistattavan omahyväinen virnistys. Halla ei halunnut antaa Lecurélle sitä tyydytystä, että tämä näkisi, miten paljon häntä raivostutti. Siksi hän katsoi muualle ja puri hammasta. Mies oli mennyt liian pitkälle, eikä Halla voinut tehdä asialle mitään. Kohta olisi joulukuu, eikä Hallalla edelleenkään ollut valmista taideprojektia. Hänen opiskelijatoverinsa olivat kaikki jo löytäneet näyttelypaikat ja lähettelivät avajaiskutsuja. Hallalla taas ei ollut taulun taulua, miten olisikaan voinut olla, kun hän ei saanut työtilaa eikä kunnon materiaaleja? Lecuré oli sulkenut hänen edestään kaikki ovet.

Halla oli jo luovuttanut. Hän ei saisi arvosanaa syyslukukaudelta, ja siihen loppuisi opintotuki. Hän oli kerännyt kaikki tavaransa taideakatemian yhteisateljeesta ja jättänyt ilmoittautumatta kevätlukukaudelle. Hänen olisi palattava Helsinkiin. Eikä hän tiennyt, miten kertoa siitä Lucienille.

He olivat viettäneet kaikki illat yhdessä koko marraskuun ajan, ottaneet kiinni menettämäänsä aikaa, tutustuneet toisiinsa. Halla oli nukkunut enemmän Lucienin asunnossa kuin omassa murjussaan. He olivat käyneet kuuntelemassa bändejä Lucienin lempipaikoissa: virtuoosijazzia Duc des Lombardsilla ja maanläheistä etnojazzia rue des Baigneursin Bab-Ilôssa, bluesia Clignancourtin kirpputorin kapakoissa ja brasilialaista musiikkia Blue Notessa. He kävivät viikonloppuisin latinalaiskorttelin Caveau des Oubliettessa, jonka minikokoisen tyrmäkellarin jameihin sulloutui kerralla sata hikoilevaa bluesinrakastajaa, kunnes kellarista tuntui loppuvan happi ja heidän oli juostava yläkerran ruoholattiaiseen baariin juomaan oluet ja ihailemaan siellä komeilevan aidon giljotiinin terää. He kävivät syömässä rue de Dodeauvillen afrikkalaisravintoloissa ja portugalilaisissa työväenkuppiloissa, joissa sai vatsansa täyteen alle kymmenellä eurolla. Lucien näytti hänelle Pariisin vanhimmat kirkot ja pelottavimmat katakombit. Halla näytti Lucienille lempimaalauksensa Musée d’Orsayssa – muotokuvan, tietenkin. Lucien opetti häntä tuntemaan varkaat ja huijarit metrossa ja kaduilla ja osti Hallalle tukevan nahkaisen olkalaukun, jonka solki oli niin kireä, että Hallankin itsensä oli vaikea nyplätä se auki.

He olivat viettäneet kokonaisia päiviä alastomana sekä Hallan huojuvalla hetekalla että Lucienin vaahtomuovipatjalla, verhot suljettuina. He pysähtyivät vain välillä virkistäytymään juustolla, viinillä ja sätkällä ja jatkoivat sitten toistensa ahmimista.

Halla häkeltyi huomatessaan ensi kertaa ymmärtävänsä mitä Harlekiini-sarjoissa ja lemmennovelleissa tarkoitettiin, kun niissä kuvailtiin “vartaloiden yhteensulautumista” ja “elämistä toisen rakkaudesta”. Hän olisi voinut kuvitella elävänsä loppuelämänsä kiinni Lucienin hikisessä, kuumassa vartalossa. Halla ei ollut tuntea itseään silloin, kun sattumalta sattui vilkaisemaan peiliin. Hänen kasvonsa hehkuivat, hänen tukkansa oli sekaisin, hänen huulensa olivat sängen hiertämät ja hänen kasvoillaan viipyili onnellisen pöllämystynyt virne. Kuka olisi voinut usko, että marraskuu voisi olla niin mahtava. Ja nyt hänen oli kerrottava Lucienille paluustaan Suomeen.

Ehkä Lucien voisi muuttaa hänen kanssaan Helsinkiin, Halla tuumi ja hylkäsi ajatuksen saman tien. Ajatuskin Lucienista värjöttelemässä Hakaniementorilla ja kerjäämässä epäluuloisia toriasiakkaita istumaan muotokuvamallikseen oli masentava. Lucien kuului Pariisiin, hän oli osa Pariisin vakiokalustoa niin kuin koristellut katulyhdyt ja puluparvet. Pahinta oli, että Halla ei enää nähnyt itseäänkään Helsingin tammikuussa liukastelemassa. Ja niin kun hän oli Helsinkiä rakastanut ensi kerran sinne muutettuaan! Hän oli ollut hulluna sen kahviloihin, toreihin, mereen, Kallion kirjastoon, Vallilan kirpputoreihin. Nyt niiden ajatteleminen itketti. Halla kiipesi Lucienin käytävään ja koputti varovaisesti tämän oveen.

Lucien avasi oven ilkosen alasti, tummanruskea tukka unesta pystyssä. Hän kaappasi Hallan kainaloonsa, veti hänet lämpimälle patjalleen ja kiskaisi peittonsa heidän päälleen. Halla nousi istumaan.

”Mikä sinun on, Halla?” Lucien nousi istumaan ja tarttui häntä leuasta.

Hallaa alkoi itkettää.

”Haluaisin pysyä tässä asunnossa kanssasi ja vetää verhot kiinni ikuisiksi ajoiksi. Voisimme vain sekstailla ja syödä patonkia ja olla ajattelematta mitään.”

”Kuulostaa hyvältä, ma petite, mutta miksi se itkettää sinua?”

”Koska joudun kuukauden päästä palaamaan Helsinkiin, enkä kestä ajatusta siitä, että en näkisi sinua.”

Halla veti peiton päänsä yli, ettei Lucienin olisi tarvinnut todistaa hänen noloa teinitytön vollotustaan.

”Halla, et sinä lähde minnekään. Mistä ihmeestä olet saanut tuollaisen ajatuksen?” Lucien veti peiton pois Hallan päältä ja kurotti katsomaan häntä silmiin. Halla käänsi päänsä pois.

”Minulla ei ole taideprojektia. Se tarkoittaa, ettei minulla ole arvo­sanaa, ja se taas tarkoittaa, että en saa enää rahaa ja joudun lopettamaan koulun kesken. Mitä minä ilman työtä Pariisissa teen? Minulla on hädin tuskin varaa maksaa asuntoani nytkään.”

Lucien nousi patjalta ja veti verhot auki. Ohi kulkeva japanilainen turistilauma pysähtyi katsomaan alastonta miesvartaloa ikkunassa, joku veti kameransa esille.

”Keitän sinulle kahvit. Tai vielä parempaa, mennään Le Progrèsiin aamiaiselle. Kahvi auttaa kaikkeen, työttömyyteenkin. Ja varsinkin itkuun.”

Le Progrès oli rue des Trois Frèresin alapään maamerkki, 1900- luvun alun suuri-ikkunainen kahvila, josta sai aamuisin maitokahvin puolen litran kulhossa ja ilmavankeveitä croissantteja.

Halla pidätteli nyyhkäisyjä vielä kahvilassakin. He istuivat korkeaselkäisellä kulma­sohvalla. Tinanvärinen marraskuun valo paljasti Hallan punaiset kasvot, ja häntä hävetti olla näin onneton. Lucien luulisi vielä, että hän oli nyt muuttunut riippakiveksi ja tämä tuntisi velvollisuudekseen elättää hänet ja tarjota hänelle yhdessäasumista. Siihen hän ei missään tapauksessa suostuisi. Mutta Lucien näyttikin ovelalta.

”Ethän ole kuitenkaan vielä eronnut koulusta?”

Halla pudisti päätään.

“Minä nimittäin tiedän, mistä me saamme sinulle taideprojektin. Sinä esittelet lautakunnalle transvestiittimuotokuvasi.”

Halla kurtisti otsaansa.

”Mutta Annabelle sanoi, että muotokuvat eivät ole mitään uutta, että ne eivät ole olleet muodissa sitten 1600- luvun.”

Lucien nauroi.

”Kukaan ei ole nähnyt tällaisia muotokuvia. Nämä ovat jotain ihan uutta, usko minua. Montako sinulla on valmiina? Neljä?”

”Kolme. Odette tulee tänään iltapäivällä mallikseni.”

”Ja montako transukuvaa tulet tekemään yhteensä?”

”Kuusi. Mutta uskotko tosiaan, että kuvani menisivät läpi? Ettei lautakunta pitäisi niitä herjaavina?”

”Kuka tahansa jotain taiteesta tunteva näkee persiilläänkin, että kuvasi ovat ainutlaatuisia. Olen itse taidekouluni käynyt, eivätkä Pariisin taideympyrät ole minulle niinkään vieraita. Mutta tuollaisia töitä en ole vielä missään nähnyt.”

Lucien kittasi espressokahvinsa yhdellä kulauksella ja tilasi perään toisen.

”Ainoa ongelmasi on Lecuré. Hän on lautakunnassa ja saattaa puhua sinusta mitä sattuu. Meidän täytyy keksiä keino sulkea hänen suunsa.”

”Ehkä voisimme palkata jonkun kidnappaamaan hänet ja sulkemaan hylättyyn teurastamoon?”Halla uskalsi jo hymyillä.

”Tai voisimme lähettää hänelle hevosenpään. Tai marsunpään. Hevosenomistajia en tunne, mutta seinänaapurilla on ärsyttävä marsu, joka uikuttaa koko ajan.” Lucien tarttui häntä kädestä.

”En päästä sinua mihinkään. Tiedätkö muuten, miksi istuin silloin syyskuussa pöytääsi siellä Place du Tertrellä?”

”Koska istuin sopivasti työpaikkasi vieressä ja näytin hyväuskoiselta asiakkaalta?”

Lucien ravisti päätään.

”Yleensä en saa vongata asiakkaita kahviloiden pöydistä, mutta näin repustasi sojottavan pensselinipun. En tunne paljonkaan naistaidemaalareita. Ainakaan yhtä kauniita kuin sinä. Sinä kuulut Pariisiin.”

Halla tunsi, kuinka rohkeus virtasi takaisin hänen jäseniinsä, mutta sitten hän valahti jälleen lyttyyn.

”Hitto. Lisää ongelmia. Minulla ei ole näyttelypaikkaa. Kutsuvieraat eivät ole pakollisia, mutta jokaisen täytyy löytää näyttelypaikka taideakatemiasta tai sen ulkopuolelta. Ja Beaux Artsin näyttelytiloja ei minulle annettu, luultavasti kiitos Lecurén.”

Lucieninkin hartiat lysähtivät.

”Totta. Ja Pariisista on pirun vaikea löytää galleriatilaa muutenkin, saati sitten näin lyhyellä varoitusajalla. Ehdottaisin asuntoani, mutta...”

”Sen seinälle ei mahtuisi kuin yksi työ. Ei minunkaan asuntoni käy, koska siinä on vain kaltevia seiniä.” Halla vajosi pöydälle käsiensä varaan.

”Galleriatila löytyy. Halla, se löytyy. Sinun täytyy vain keskittyä muotokuviesi valmiiksisaattamiseen. Asiat järjestyvät kyllä.” Lucien tarttui hänen punertavaan nenäänsä ja väänsi siitä. ”Helsinki saa jäädä ilman parasta taiteilijaansa.”

Seuraavalla puistokävelyllä Annabellen kanssa Halla vuodatti tälle riemuaan.

”Voin esitellä transumuotokuvani projektinani! Lucien on nero!”

”Tyttö hyvä, olet tuohon mieheen häpykarvojasi myöten rakastunut. Totta kai hän on mielestäsi nero.” Annabelle virnisti.

”Mutta tuo on toki hyvä uutinen. Kunpa minunkin projektini etenisi. Helvetin Lecuré! Hän pitää minua pihdeissään, vaikka olen jo ilmoittanut hänelle, että enempää takapuolta ei heru. Ei minulta eikä minun ystäviltäni.”

”Pihdeissään? Millä tavalla?” Halla kysyi vaikka aavistikin vastauksen.

”Jean kuvasi meitä. Hän kuvasi minua sellaisissa tilanteissa... Usko minua, et halua tietää. Sen lisäksi, että hän ei anna minun valmistua, hän uhkaa levittää videota sosiaalisessa mediassa, jos en jatka hänen sairaita leikkejään. Minun pitäisi tavata hänet tänä iltana. Ilmoitan hänelle, että kiristys saa nyt loppua.” Annabelle poltti ketjussa, ja savupilvi seurasi heitä minne he menivätkin.

”Mutta Halla, eihän sinulla olisi ideaa näyttelypaikasta? En pääse Beaux Artsin tiloihin, se minulle on jo ilmoitettu. Minulla ei ole Pariisissa kontakteja, ainoat tutut galleristit ovat Lecurén taskussa, hän on vannonut, ettei minulla ole niihin asiaa.”

Halla puuskahti.

”Ei. Se on minunkin ongelmani. Vaikka saisin työni valmiiksi, mistä löydän ajoissa tarpeeksi suuren tilan niille? Ja mistä saan tilan vuokrarahat? Galleriat hyväksyvät usein osan myyntituloista, mutta en voi myydä taulujani, ne on jo ostettu minulta. Ja Pariisin vuokrat...”

Annabelle nyökytteli.

”Tiedän. Ajattelin, että olisimme voineet vuokrata tilan yhdessä. Kerro minulle, jos löydät jotakin.”

Odette oli maalattavista vaikein. Pullea, lyhyt ja karvainen mies vaaleassa peruukissa makaamassa reidet harallaan hänen sängyllään. Näky oli kuin suoraan 70-luvun kyseenalaisesta taide-elokuvasta. Vaikka mies oli tumma, hänen ihonsa oli vaaleanpunainen kuin possulla.

Halla koetti ensin kaunistella näkemäänsä mutta päätti sitten uskaltaa maalata ilmestyksen sellaisena kuin Luoja ja meikki­teollisuus olivat tämän luoneet.

Hänen hämmästyksekseen Odette oli aivan hulluna muotokuvaansa ja antoi hänelle lähtiessään taulun hinnan lisäksi toisenkin tukun rahaa.

”Osta sillä itsellesi jotain ihanaa”, mies oli mörähtänyt.

”Samppanjapulloja tai korkokenkiä. Tai uusi takki. Sinun armeijatakkisi ei ole enää aivan puolustusvoimain ohjesäännön mukainen.”

Saatuaan työt valmiiksi hän kutsui kaikki transut katsomaan muotokuviaan asunnolleen. Lucien ja Annabelle olivat asunnossa myös.

Lucien korkkaili tottuneesti viinipulloja, ja Halla asetteli taulut yksi kerrallaan näytille sänkynsä päälle. Ja kun joukko paljeteissaan ja puuhkissaan saapui, koko asunnossa ei yhtäkkiä ollut tilaa edes kääntyä. Murju lemahti vahvasti tupakalta ja puuterilta.

Naurunremakka kaikui kattoikkunasta kadulle asti, kun Vedenheitto-baarin ilolinnut tarkastelivat tauluja. Pullea Odette, luiseva Lulu, tanssijavartaloinen Henriette, kellertävine ihoineen sairaalloinen Emmanuelle, lihaksikas Marie-Antoinette ja upein kaikista, Chocotte. Jokainen heistä makaamassa valkoisella lakanalla hänen kattoikkunansa kelmeässä valossa, lavameikissä, kelteisillään.

Taulut olivat hyviä, hänen oli itsekin se myönnettävä. Hänen ullakkokoppinsa, jonka jokaista kahdeksaa lepakonsontaista neliötä hän oli alussa inhonnut, olikin ollut oiva ateljee. Ja Lucienin kanssa hurjastelu oli tuonut hänen palettiveitsensä vetoihin uudenlaista into­himoa.

Näyttelyn oli onnistuttava. Hänen oli pakko vakuuttaa arvostelulautakunta. Merde, Halla huomasi ajattelevansa ranskaksi, hänen oli pakko jäädä Pariisiin, kävi miten kävi.

”Miksi l’artiste on noin synkän näköinen? Ota viiniä kulta, se parantaa kaikki vaivat ja poistaa kaikki murheet.” Chocotte seisoi hänen takanaan ja heilutti viinilasia.

”Rakas pikku Halla, nämä kuvat ovat sensaatiomaisen hienoja. Olemme kaikki siitä yhtä mieltä. Ja rahatilanteesikin on nyt kohentunut, eikö olekin?”

Halla nyökkäsi.

”On, kiitos teille. Olen itsekin sitä mieltä, että nämä ovat parhaat työni. Aion esitellä nämä taideakatemiassa projektinani. Enkä minä murjota. Minulla on vain...”

”Halla, kultsu, ei sellaista pulmaa olekaan, johon Chocotte-täti ei voisi tuoda ratkaisua. Senhän sinä olet jo huomannut. Joten pyyhi kasvoiltasi tuo rumentava nyrpistys ja kerro huolesi.”

Halla huokaisi.

”Se on pitkä tarina. En haluaisi vaivata sinua, olet jo auttanut tarpeeksi.”

Chocotte huitaisi kärsimättömästi, ja tämän pitkäsorminen käsi laskeutui Hallan olkapäälle.

“Minua on aikanaan autettu. Minut on aikanaan nostettu katuojasta. Nyt suu suppuun tyttö ja kakista, mikä sinua painaa. Myrtynyt naama­si pilaa meidän juhlailomme.”

”Chocotte.” Halla katsoi miestä kimallemeikattuihin silmiin.

”Minulla ei ole näyttelypaikkaa, jossa esitellä projektini arvostelulautakunnalle. Ja vaikka olisikin, yksi lautakunnan jäsenistä on päättänyt tuhota taiteilijanurani, joten sillä ei ole mitään merkitystä. En haluaisi lähteä takaisin Suomeen, mutta minun taitaa olla pakko. Ja...” hän vikaisi nopeasti Lucieniin, joka keittonurkkaukseen sulloutuneena nauroi Lulun kanssa.

”Minun on jätettävä hänet.”

Chocotte katsoi Lucienia ja taas Hallaa.

”Ja niin söötti pari kuin te olette.” Mies naksutti kieltään ja veivasi manikyroitua sormeaan Hallan edessä.

”Ei se käy. Sitä paitsi olet aikamoinen höppänä. Miksi et kertonut minulle aikaisemmin, että tarvitset näyttelytilaa?” Chocotte taputti käsiään ja karjaisi huoneen hiljaiseksi.

”Kuunnelkaa, hupakot! Halla pitää näyttelyn Vedenheitto-baarissa!”

Koko joukko räjähti huutoihin ja aplodeihin. Lucien katsoi Hallaan hämmästyneenä ja hymyili sitten leveästi. Annabelle kohotti lasiaan ja kiljui. Halla ei tiennyt, mitä sanoa.

”Mutta Chocotte, luuletko, että Bebert antaa luvan käyttää baariaan näyttelytilana?”

Chocotte hymyili Hallalle hohtavanvalkoisilla kuorikoillaan.

”Höpönassu, ei Bebertillä siihen ole mitään sanavaltaa. Hän on vain baarimikko. Minä sen puljun omistan.”

Hallan leuka putosi. Ja hän kun oli luullut, että Chocotten tarina tämän suuresta asunnosta latinalaiskorttelin tuntumassa oli vitsi. Hallaakin alkoi hitaasti hymyilyttää. Tämähän oli loistavaa. Pigallen transu-ilotyttöbaari galleriana – sitä Lecuré ei osaisi odottaa. Ideakin oli tarpeeksi omaperäinen. Hänen aivonsa alkoivat raksuttaa, kun hän mittaili mielessään Vedenheitto-baarin seinätilaa ja valoa. Hänen olisi hankittava lisävalaistusta, muutettava pöytien paikkaa. Mutta kaikki se järjestyisi nopeasti. Hänen jäseniinsä valui lämmin helpotuksen tunne.

Kun vieraat olivat lähteneet, he loikoilivat Lucienin kanssa Hallan asunnon vanhalla hetekalla. Kylmä kuunvalo lankesi heidän päälleen. Hänen aikaisemmin tuntema riemunsa oli vaihtumassa peloksi. Lecuré. Mies onnistuisi kuitenkin pilaamaan kaiken ja tekisi takuuvarmasti kaikkensa onnistuakseen reputtamaan Hallan. Varsinkin kun hän oli luvannut Annabellelle seinä­tilaa, että tämäkin voisi asettaa työnsä näytille baariin. Se olisi liikaa Lecurén ylpeydelle. Hän silitti kylkeensä nukahtaneen Lucienin käsivartta. Hän ei voinut pelolleen mitään.

Joulukuun toinen päivä koitti, ja Pariisin valaisi tervetullut talvi­aurinko. Sellainen, joka ei varsinaisesti lämmittänyt mutta nostatti hienoisen vaaleanpunaisen aamusumun kattojen ylle.

Halla heräsi Lucienin asunnosta, jätti miehen nukkumaan ja luikahti itse ulos kadulle. Hän nousi rue des Trois Frèresiä ja kääntyi sitten vasemmalle rue de la Vieuvillelle. Kadunlakaisijat rapsuttivat koirankakkoja kirkuvanvihreillä luudillaan ja lauloivat jokainen eri kappaletta.

Halla veti kylmää aamuilmaa sisäänsä ja nautti pehmeästä valosta. Hän käveli Place des Abbessesin Coquelicot-leipomoon, josta sai kaupunginosan parhaan, sitkoisen patongin ja voista raskaat suklaacroissantit. Hän käveli takaisin rue Yvonne le Tacia pitkin ja päätyi juomaan tiukan, mustan espresson Le Progrèsin tiskillä.

Jännitys kupli hänen vatsassaan. Taulut olivat paikallaan baarissa, valaistus oli kohdillaan. Chocotte oli luvannut huolehtia tunnelmaan sopivasta musiikista, ja sen tehtävän Halla jätti tälle mielellään. Chocotten musiikkimaku oli erehtymätön. Annabelle oli varannut yhden baarin seinistä taideprojektilleen.

Kun Halla oli edellisenä päivänä käynyt katsomassa baaria, Annabellen seinällä oli vain suuri, puhdas, valkoinen lakana. Halla ei tiennyt mitä sanoa Annabellelle, joka suoristeli lakanaa nuppineuloilla seinälle päättäväinen ilme yhteenpuristetuissa huulissaan. Oliko tämän taideprojekti jotakin kuvainnollista installaatiotaidetta?

Hän päätti, ettei sanoisi mitään. Annabellekin oli näyttänyt tyytyväiseltä ja mutissut, ettei malttanut odottaa iltaan asti. Halla oli katsellut ympärilleen baarissa. Kaikki oli valmista.

Näyttelyn avajaiset oli järjestetty alkavaksi kello 20. Halla ja Lucien olivat olleet paikalla jo seitsemästä asti, pöyhineet tyynyjä ja suoristelleet muotokuvia. Annabelleä tosin ei näkynyt missään, vain hänen suuri, valkoinen lakanansa hohti peräseinällä kuin yksinäinen kummitus.

Baarissa oli muutama asiakas, mutta heidät Chocotte oli ohjannut perähuoneeseen kuhertelemaan. Chocotte oli pukeutunut mitä uljaampaan punaiseen samettiseen iltapukuun. Hänen mustat lakeriset korkokenkänsä kopisivat baarin mustalaattalattialla, kun hän hössötti tarjottimien kanssa.

”Kohta he tulevat”, Halla kuuli tämän mumisevan.

”Kaiken pitää olla täydellistä.”

”Chocotte, ei sinun tarvitse arvostelulautakunnalle mitään tarjoilla. He saavat ostaa juomansa itse”, Halla totesi.

”Hassu, en minä heille mitään tarjoilekaan. Nämä samppanjat ovat kutsuvieraille. Ah, sieltä he tulevatkin!”

Baarin ovesta alkoi virrata mustapukuisia miehiä. Halla kurtisti otsaansa.

”Kutsuvieraita, Chocotte? Keitä he ovat?”

Chocotte otti kasvoilleen hurmaavimman edustushymynsä.

”Galleristeja, tietenkin. Mitä, luulitko, että en kutsuisi ensimmäiseen näyttelyyni taidealan asiakkaitani? Monsieur Loevenbruck, tervetuloa! Oh, monsieur Perrotin, pääsitte sittenkin! Guy, senkin peto, minne sait Jaguarisi parkkeerattua!” Halla perääntyi ja istahti Lucienin viereen baarijakkaralle.

”Galleristeja?” tämä kuiskasi. Halla nyökkäsi.

Samassa ovi aukeni, ja sisään astui Jean Lecuré. Hän huomasi Lucienin leukaperien nykivän. Lecurén perässä baariin astui pitkä ja hoikka, moitteettomasti pukeutunut nainen. Lecurén vaimo, Halla ymmärsi.

Heidän vanavedessään baariin saapui viisi muuta Beaux Artsin professoria. Monet heistä olivat Hallan opettajia. Annabelle ei vieläkään ollut saapunut paikalle. Missä nainen oikein luurasi? Hallaa alkoi oksettaa pelkästä jännityksestä.

Chocotte asteli arvokkaan näköisenä vastaanottamaan arvostelulautakuntaa. Hän ei voinut katsoa Lecurén ilmeitä mutta ei malttanut katsoa poiskaan. Hän turvasi viinilasiinsa ja sytytti savukkeen. Baarin kaiuttimissa soi Nina Simonen Don’t explain. Lucien tarttui hänen käteensä.

Professorit kiersivät taululta taululle. He kumartuivat lähemmäksi, tarkkailivat kauempaa, mittailivat ja siristelivät. Lecuré ravisteli päätään, ja Halla näki miehen kuiskaavan jotain yhdelle professoreista. Lucien kumautti nyrkkinsä baaritiskiin.

”Pitäisikö minun kävellä tuonne ja hakata tuo irstaileva sadisti verimakkaraksi?” Lucien sähisi.

”Katso nyt. Hän pilaa kaiken.”

Halla ei voinut katsoa. Annabelle ei ollut omaksi onnekseen tullut todistamaan tätä häpeää. Hän kääntyi tuijottamaan pullorivejä baaritiskin takana, mutta niiden etiketit sumenivat hänen silmissään, kun raivon ja pettymyksen kyyneleet nousivat niihin. Halla hätkähti, kun Lucien tarrasi hänen olkapäähänsä.

”Katso. Annabelle.”

Annabelle seisoi ovella mustassa takissaan kuin tuomiopäivän enkeli. Halla näki hänen kuiskaavan jotain Chocottelle. Tämä napsautti sormiaan, ja baarimikko Bebert siirsi yhden baarijakkaran keskelle huonetta. Annabelle asetti baarijakkaralle raskaan, harmaan möhkäleen, josta lähti virtajohto. Annabelle kumartui kytkemään sen seinään ja nyökkäsi sitten Chocottelle. Tämä napsautti baaritiskin takaa valot pois. Musiikkikin katkesi. Baarissa oli pilkkopimeää.

Paksu ja pölyinen valonsäde lankesi Annabellen asettamalle valkoiselle lakanalle, ja Halla ymmärsi, mikä laite baarijakkaran harmaa möykky oli. Videotykki.

Kaikki olivat hiljaa, kun kankaalle ilmestyi ensimmäinen kuva. Korkea jalopuinen pylvässänky, jonka keskellä makasi valkoinen hahmo kädet ja jalat levitettyinä. Kun video alkoi pyöriä, Halla näki, että hahmo oli Annabelle itse, alastomana ja sidottuna.

Lecuré tuijotti kangasta mitään sanomatta. Kuvaa tarkennettiin, ja Annabelle sängyllä vavahti kerran, toisen. Halla ymmärsi, että tätä ruoskittiin. Punaiset juovat alkoivat ilmestyä Annabellen valkoiselle vatsalle ja hänen reisiinsä. Kamera otti lähikuvaa Annabellen haarovälistä, ja Halla näki Lecurén seurassa tulleen naisen ja muutaman professoreista kääntävän päänsä pois.

Kamera kiersi sängyllä vääntelehtivää Annabelleä, joka heittelehti ruoskaniskujen voimasta ja jonka suu oli vääntynyt tuskanirvistykseen. Halla katsoi videotykin vieressä seisovaa Annabelleä. Tämän kasvot olivat valkoiset ja huulet puristuneet yhteen kapeaksi viivaksi. Yhtäkkiä filmi katkesi, ja valot syttyivät baariin. Lecuré oli ensimmäinen, joka puhui.

”Mitä hirveää pornografista roskaa! Neiti Pinet, tätäkö te kutsutte taideprojektiksenne?” Hän katseli ympärillään seisovia professoreita.

“Tällaista jälkeä tulee, kun tekee projektinsa ilman valvojaa. Olin ilmoittautunut auttamaan neiti Pinetiä ja neiti Reinikaista heidän projekteissaan, mutta he kieltäytyivät avusta – tässä tulos!” Lecuré levitti kätensä ja viittasi koko baariin.

”Pornografiaa. Kieltäydyn antamasta arvosanaa tällaiselle loukkaavalle materiaalille.”Vieressään seisovalle hoikalle naiselle hän sanoi:

“Chèrie, me lähdemme. Voit mennä jo autolle.”

Annabelle napsautti kauko- ohjaimella videotykin uudestaan päälle, ja vaikka hahmo kankaalla erottui himmeämmin valoisassa baarissa, saattoi kuitenkin helposti nähdä, mitä videolla tapahtui.

Filmin kuvaaja käänsi kameran kohti itseään ja nosti sen hitaasti ylöspäin. Ensin näkyi vain oikea käsi, joka piteli ruoskaa. Sitten näkyi kallis tumma puku, jota pitkin kamera nousi kuvaajan kasvoihin. Lecurén kasvoilla oli tyytyväinen hymy, kun hän kuvasi itseään. Filmi katkesi, ja seinälle jäi roikkumaan vain valkoinen lakana.

Annabelle kumarsi.

”Arvoisat professorit. Toivottavasti installaationi on miellyttänyt teitä. Taide­projektini avustajana on kuin onkin toiminut itse Jean Lecuré.”

Lecurén vaimon ilme oli tutkimaton. Nainen nosti päänsä ja lähti ylväästi kävelemään kohti ovea. Lecuré ei koettanutkaan lähteä hänen peräänsä. Yksi vanhemmista professoreista käveli Lecurén eteen.

”Professori, miten selitätte tämän?”

Lecuré naurahti.

”Hyvät herrat, te kai ymmärrätte, että mies tarvitsee joskus nuoremman rakastajattaren tuomaa iloa. Vaimoni ei toki tästä ilahtunut, mutta neiti Pinet tässä kerjäsi itse minut sänkyyn kanssaan vaikka nyt haluaakin vetää opettajansa lokaan. Tyttö halusi itse, että kuvaisin häntä. Ja tuo ruoskinta, no, se ruoska ei osunut neiti Pinen ihoon kertaakaan. Hän teeskenteli.”

Annabelle käveli Lecurén eteen ja avasi mustan takkinsa. Sen alta paljastui valkoinen vartalo jonka pinnassa kiemurtelivat vereslihalla hohkaavat punaiset juomut.

”Arvoisat professorit. Jean Lecuré on kuvannut minusta pornografista ja sadistista materiaalia, johon suostuin omasta tahdostani. Siihen en kylläkään suostunut, että professori Lecuré on kiristänyt minulta lisää seksuaalisia palveluksia tämän ja muiden videoiden avulla. Tämän videon varastin hänen asunnostaan meidän viimeksi tavatessamme. Lecuré pakotti minut löytämään hänelle uusia seksikumppaneita. Minä pelkäsin ja siksi suostuin. Ehdotin opiskelija­toveriani Halla Reinikaista.”

Edes hengitys ei kuulunut baarissa. Kaikki tuijottivat Annabelleä, ylpeänä ja upeana, alastomana mustan takkinsa alla.

”Mutta Halla oli rohkeampi kuin minä. Lecuré kävi hänen kimppuunsa, ja Halla heitti hänet ulos eikä suostunut jatkoon. Tämän vuoksi Lecuré on pitänyt huolen siitä, että taideprojektimme ei tulisi onnistumaan.”

Halla astui alas baarijakkaralta ja käveli Annabellen viereen. '

”Me emme saaneet työtiloja koulusta. Me emme saaneet työmateriaaleja emmekä käyttää koulun näyttely­tiloja. Lecuré sabotoi tahallaan projektimme.”

Halla viittasi ympärilleen.

”Nämä taulut olen maalannut omassa asunnossani, itse ostamillani välineillä, koska tämän baarin ystävälliset työntekijät kustansivat materiaalit minulle. Lecuré sanoi minulle, että en tulisi saamaan projektistani arvosanaa. Nyt haluaisin kysyä, teiltä, taideakatemian professoreilta, oliko Jean Lecuré oikeassa.”

Chocotten kutsumat galleristit tuijottivat tapahtumia huoneen reunoilla. Chocotte seisoi ovella kylmä ilme komeilla kasvoillaan. Halla ja Annabelle seisoivat rinta rinnan huoneen keskellä ja odottivat.

Huone oli hiljainen. Sitten heidän eteensä astui yksi professoreista, Hallan anatomian opettaja.

“Neiti Reinikainen, neiti Pinet. Minulta te saatte täydet pisteet. Neiti Reinikainen työnsä korkeasta laadusta ja omaperäisyydestä, neiti Pinet, koska osoitti huomattavaa rohkeutta.”

Hän kääntyi katsomaan Lecuréta.

“Professori Lecuré. Te tiedätte, kenelle minä tästä huomenaamulla puhun. Varautukaa.”

Toinen professori kumarsi heille.

”Täydet pisteet.”

Kolmas, neljäs ja viides professori nyökkäsivät kukin vuorollaan. Halla kuuli jonkun mutisevan:

”Säälin vaimoasi, Lecuré.”

Toinen heitti:

“Minä taas säälin Lecurétä.”

Halla kohottautui täyteen pituuteensa, kun Lecuré marssi heidän eteensä. Mies tuijotti Hallaa jäätävästi, heitti takin niskaansa ja töytäisi Annabelleä, ennen kuin katosi ulos Le Jet d’Eau -baarin punaisesta ovesta rue Pigallen öiseen hälinään.

Hallaa alkoi pyörryttää, ja hän kompuroi ottamaan tukea seinästä. Lucien juoksi tukemaan häntä. Hän kuuli Chocotten napsauttavan musiikin päälle ja huutavan:

”Samppanjaa kaikille!”

Meteli palasi huoneeseen kuin nappia painamalla. Beaux Artsin professorin tunkeilivat Annabellen ympärillä ja pommittivat tätä kysymyksillä. Vanha kiharatukkainen mies pysähtyi Hallan eteen.

”Neiti, olen Emmanuel Perrotin, Galerie Perrotin Maraisin kaupunginosassa on minun omistuksessani. Haluaisin tilata teiltä sarjan myyntinäyttelyä varten. Nyt on ehkä väärä hetki puhua tästä, näen, että teillä on muutakin ajateltavaa, mutta jätän teille korttini. Kun olette selvinnyt tästä kaaoksesta, soittakaa minulle.”

Mies painoi kohokirjaimisen kortin hänen käteensä ja nyökkäsi hänelle hyväntahtoisesti. Lucien puristi Hallan kättä, ja Halla uskalsi vihdoin nojata miehen olkapäähän.

Odette ja Marie-Antoinette olivat nousseet baaritiskille ja lauloivat möreästi Patti Pagen tulkitseman Moon River -valssin päälle. Odette eläytyi kappaleen sanoihin niin, että nosti minihamettaan ja paljasti karvaisen takapuolensa kaikelle kansalle ja sai aikaan raikuvat aplodit.

Lucien laittoi kätensä hänen vyötärölleen ja painautui häntä vasten. He tanssivat valssia baaritiskin toisessa päässä. Musiikki vaihtui April in Paris -kappaleeseen. Kappale oli selvästi enne.

He palasivat Hallan asunnolle aamuyöstä. Lucien avasi kattoikkunan ja kiskaisi itsensä yhdellä sulavalla liikkeellä katolle. Halla huusi kauhusta.

”Hullu! Putoat sieltä! Tule alas ja äkkiä!”

Mutta Lucien vain nauroi.

”Nouse sängylle. Minä kiskaisen sinutkin tänne. Katso nyt, tämä on mansardikatto ja täysin loiva. Ei tästä mihinkään putoa. Ota se viinipullo mukaasi.”

Hallaa hirvitti, kun hän antoi miehen vetää itsensä katolle istumaan. Mutta hänen oli myönnettävä, että näky oli huikaiseva. Kokonainen meri peltikattoja, katto­ikkunoita ja pieniä savisia savupiippuja.

”Hitto, täältähän näkyy melkein Place du Tertre!” Halla huudahti.

”Lempipaikkani maailmassa.”

Lucien hymyili hänelle.

“Vuokranantajasi oli oikeassa. Asunnostasi on näkymä Sacre-Coeurille.”

Peltikattomeren takana kohosi valkoinen torni ja kupoli, yövalaistu Sacre-Coeur. Mies pani pitkäkseen katolle ja sytytti sätkän. Halla painautui varovasti Lucienin viereen. Tämä oli taivas. Kuin tilauksesta hänen päässään alkoi soida Pariisin taivaan alla. Häntä alkoi naurattaa. Sitähän hän oli. Pariisin taivaan Halla.

Jatkis päättyy.