Hallan Pariisin-vuosi uhkaa katketa ennen aikojaan, kun kostonhimoinen taideprofessori sabotoi hänen opintojaan. Halla on saanut Pariisin romanttisesta puolesta tarpeekseen, mutta mies Montmartrelta ei jätä häntä rauhaan. Onneksi Pigallen transuenkelit tuovat puuhkansa ja korkokenkänsä avuksi.

Kuka kahjo voi kutsua taidemaalarin ammattia glamour-ammatiksi, Halla mietti. Glamour oli viimeinen asia, joka hänelle oli tullut mieleen taidemaalarin uraa valitessaan. Urakin tuntui sanana jo väärältä. Ei hän sitä paitsi ollut työtään varsinaisesti valinnut vaan oli aina tehnyt sitä sisäisestä pakosta.

Vai glamour, hän tuhahti itsekseen. Nekin menestyvät taiteilijat jotka Halla tunsi, olivat harmaisiin säkkeihin ja hikisiin maripaitoihin sonnustautuneita juoppoja. Halla koetti selittää tätä Annabellelle heidän maleksiessaan aamusumuisessa Luxembourgin puistossa, mutta Annabelle ei ottanut Hallan vastaväitettä kuuleviin korviinsa vaan selitti innoissaan jatkoa teorialleen.

”Ja koska taidemaalarin ammatti on niin kutsuttu glamour- ammatti, aivan niin kuin urheilijan, laulajan, kirjailijan, muoti- tai media-alan ammatit, se tarkoittaa sitä, että meidän taiteilijoiden täytyy tietää kuinka glamour-pyramidin huipulle kiivetään.”

Halla lysähti puiston penkille ja veti villashaalinsa tiukasti ympärilleen.

”Glamour-pyramidin? Mikä hitto on glamour-pyramidi? Kuulostaa bikinimallien ihokarvojen vahauskuviolta.”

Annabelle naurahti.
”No, glamour-pyramidin ensimmäinen askel on se, jossa tehdään silmittömästi töitä yli kestokyvyn monta vuotta ilman minkäänlaista palkkaa. Kilpailu on kovaa, koska yrittäjiä seuraavalle askelmalle on tuhansia. Jotta pääsisit seuraavalle askelmalle, sinun täytyy olla paljon parempi kuin muut yrittäjät.”

”No mikä se seuraava askel sitten on?”

”Seuraavalla askelmalla teet järjettömästi töitä nöyryyttävän huonosti palkattuna ja koetat erottua eduksesi muiden kilpailijoiden keskeltä. Päästäksesi seuraavalle askelmalle ei enää riitä, että on parempi kuin muut vaan täytyy olla ilmiömäisen hyvä. Ja jos olet ilmiömäisen hyvä, pääset taas kipuamaan glamour-pyramidissa ylöspäin. Saat enemmän palkkaa, mutta sinulta vaaditaan uskomattomia suorituksia, koska tilallesi on pyrkimässä sata uutta osaajaa. Ja niin edespäin. Ymmärrätkö, Halla? Pyramidin huipulla olet yksin, koska olet paras. Olet törkeästi ylipalkattu ja saat alan parhaat työt. Mutta saat pelätä joka hetki putoavasi takaisin alemmalle askelmalle.”

Hallasta tuntui, kuin hän olisi jumissa glamour-pyramidin ensiaskelmalla. Hän oli juuttunut taiteilijoiden limboon, jossa syntisten maalareiden sielut seisovat ikuisesti hattu kourassa.

Joka aamu herätessään hän tutkiskeli unenjälkeistä alitajuntaansa ja yritti suodattaa siellä mahdollisesti uinuvat ideat ja jumalaiset inspiraatiot. Jos hän saisi maailmoja järisyttävän idean, hänen taideprojektinsa saisi onnellisen päätöksen niin kuin tapahtui elokuvissa ja eläinsaduissa. Mutta ideaa ei tullut. Glamour-pyramidin seuraava askel häämötti kylmänä ja korkeana hänen edessään.

Hän oli sentään päässyt takaisin väleihin Annabellen kanssa. Vaikka Halla oli vältellyt tätä kuin ruttoa, he olivat kuitenkin törmänneet Beaux Artsin käytävillä marraskuun ensimmäisellä viikolla. Annabellen silmä oli mustana, ja hänen upeasti veistetyt pariisilaiskasvonsa itkusta turvonneet. Opiskelija­toveri oli kapsahtanut Hallan kaulaan ja nyyhkinyt hänen korvaansa anteeksipyyntöjä. Halla ei tiennyt mikä tähän oli mennyt, mutta hänelle selvisi asia melko pian. Annabellen mustan silmän aiheuttaja oli ollut Jean Lecuré.

Halla oli kysynyt Annabelleltä, miksi hän ei ollut ilmoittanut miehestä oppilaitoksen johtokunnalle, mutta Annabelle vain pudisteli päätään ja sanoi pelkäävänsä miestä. Tapaturma oli sattunut “intiimissä kanssakäymisessä”. Hän ei kertonut Hallalle yksityiskohtia, ja siitä Halla arvasi kyllä tarpeeksi. Mutta elävän mallin piirustuksen tunneilla oli nyt helpompi hengittää, kun Annabellekin loi hänen lisäkseen Jean Lecurén suuntaan myrkyllisiä katseita. Professori ohitti heidät molemmat kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta ei hän kyllä kommentoinut heidän töitäänkään.

Hallan henkilökohtainen taide­projekti, josta hän saisi arvosanan syyslukukauden lopussa, polki paikallaan. Tai ei edes polkenut. Sitä ei ollut olemassa. Jean Lecuré oli kironnut sen, Halla päätteli, sillä yksikään kunnon idea ei ollut pälkähtänyt hänen päähänsä. Hän oli ajatellut ensin pelikorttisommitelmaa, sitten kubistisia pyhimyksenkuvia, sitten autonmoottorin suurennettuja yksityiskohtia. Jokainen idea tuntui hetken kuluttua kornilta.

Henkilökohtaisen taideprojektin tulisi kuvastaa kunkin opiskelijan vahvinta, ominta ilmaisua. Hallan suurin vahvuus olivat muoto­kuvat, mutta niin kun Annabelle oli sanonut, muotokuvat eivät ole olleet muodissa sitten 1600-luvun. Ja mitä enemmän hän koetti keskittyä omalaatuisen idean muodostamiseen, sitä suurempaan paniikkiin hän joutui.

Halla ja Annabelle olivat ottaneet tavakseen kävellä aamuisin Pariisin eri puistoja ympäri rasvanpolton ja inspiraation toivossa. Annabellen taideprojekti oli ollut jo hyvällä alulla, mutta sekin oli nyt jäissä Jean Lecurén vuoksi. Annabelle ei myöskään saanut ateljee­tilaa eikä näyttelypaikkaa. Lisäksi tämä tunsi syyllisyyttä, että oli usuttanut Hallan Jean Lecurén sänkyyn ja koetti nyt auttaa Hallaa parhaansa mukaan.

”Meidän täytyy nyt keskittyä pääsemään glamour-pyramidin seuraavalle askelmalle. Meidän täytyy ottaa palkkaa töistämme, Halla.”

”Kyllähän minä otan. Minulta on tilattu muotokuvia.”

Annabelle puuskahti ja heilautti kädellään.
”Ei kukaan enää osta muotokuvia. Ne ovat niin vanhanaikaisia. Sinun kannattaisi ottaa aivan uusi suunta. Mutta ei puhuta näistä ikävistä työasioista. Mitenkäs sinun rakkauselämäsi laita? Vieläkö tapailet sitä sööttiä rumpali­poikaa?”

”Mikä poika hän nyt on, 38-vuotias köriläs. Ajatusmaailmaltaan täysi teini, kylläkin. Enkä todellakaan tapaile häntä enää. Söötti rumpalipoika oli jo muuttamassa luokseni kahdeksan neliön unelma-asuntooni, kun hän vahingossa kertoikin minulle olevansa naimisissa.”

Annabelle naurahti.
”Naimisissa! Oh là là! Mutta eihän sillä ole mitään merkitystä. Hän oli niin komea mies, naimisissa tai ei... Olisit ottanut vain sänkyäsi lämmittämään!”

Halla irvisti. ”Annabelle, olet mahdoton. Minua eivät kuule kiinnosta naimisissa olevat miehet.”

”Mutta lähdithän sinä treffeille Jean Lecurénkin kanssa”, Annabelle puuskahti.

”Onko Lecuré naimisissa?” Hallan suu loksahti auki.

”Totta kai! Pariisilaiselle miehelle korkealaatuinen aviovaimo on statussymboli muiden joukossa. Lecurén vaimo on vanhaa aatelissukua, he asuvat yhdessä vaimon perintöasunnossa Ile Saint-Louisilla. Tuo asunto, voi luoja, miten upea se on. Sen katto on osaksi lasia ja antaa pohjoisen valoa Lecurén ateljeeseen. Sen parvekkeelta on suora näkymä Seinelle ja Notre Dameen. Koko asunto sisustettu aidolla art décolla, sirolla ranskalaisella eikä teidän raskaalla pohjoismaisella jugendillanne. Ja heillä on pylvässänky."

”Jossa sinä makasit naimisissa olevan miehen kanssa”, Halla totesi.

”En nyt puhuisi makaamisesta. Useimmiten olin kontillani!” Annabelle nauroi Hallan nyrpeälle ilmeelle.

”Älä nyt viitsi olla tuollainen ilonpilaaja, Halla. Kaikkihan täällä niin tekevät. Mies, jolla ei ole rakastajatarta, ei ole ranskalaisen mielestä kummoinenkaan mies. Jos vaimo on miehelle statussymboli, niin on rakastajatarkin.” Annabellen ilme synkistyi.

”Mutta nyt saa Lecuré kyllä etsiä uuden naikkosen pylvässänkyynsä sidottavaksi. Minä en sen hullun kotiin enää mene. Sääli, sillä meillä oli kyllä hauskaakin. Mutta minua ei kiristetä. Minä panen silloin kun minua huvittaa.”

”Mitenkä niin kiristää sinua? Ja sitoiko hän sinut? Annabelle, tuohan on aivan kuin siitä romaanista. Mikä sen nimi nyt oli. Paitsi että Lecuré ei ole mielestäni enää yhtään mystisesti puoleensavetävä. Eikä nuori.”

Naiset purskahtivat nauruun.

”Mutta Halla, nyt kun heitit sen rumpalin ulos luotasi, ehkä hän on rakastajatarta vailla. Minä voisin ryhtyä vapaaehtoiseksi, blondit miehet ovat niin ihania.”

”Siitä vain. Joni ei minun ovelleni enää koputa, se on varma.”

”Entä se taiteilijaroisto? Häneenhän sinä olit aivan hullaantunut. Oletko nähnyt häntä?”

Halla osoitti puiston portin takana vilkkuvaa valokylttiä.
"Katso, tuolla on savukekauppa. Minulta on tupakka lopussa, mennään.”

Hän oli helpottunut, kun puheenaiheen vaihto onnistui. Hän ei nyt halunnut puhua Lucienista. Ei ennen kuin olisi saanut selvitettyä välinsä tähän.

Puistokävelyn jälkeen Halla kiirehti takaisin asunnolleen. Chocotte saapuisi ensimmäiseen muotokuvasessioonsa puoliltapäivin. Hän levitteli klaffituolille puhtaan valkoisen lakanan ja laittoi kahviveden kiehumaan. Hän nosti maalaustelineelle metrinkorkuisen maalauskankaan ja asetteli värituubit rakastavasti pikkupöydälle pensseleiden ja palettiveitsien viereen. Kun Sacre Coeurin kellot kumisivat kahtatoista, oveen koputettiin. Chocotte seisoi oven takana uljaimmassa gay pride-paraatiasussaan.

”Bonjour, chèrie! Muah, muah, anna pusu. Tällaisessa murjussako sinä pieni raukka asut.” Chocotte viskasi plyyminsä lattialle.

”No, olen minä pahempiakin nähnyt. Itselläni on onneksi komea lukaali kuudennessa kaupunginosassa aivan latinalaiskorttelin tuntumassa.”

Halla naurahti ja antoi Chocotelle poskipusut.
”Se on sinun onnesi. Minä olen omasta mielestäni onnekas, kun sain edes tämän leipälaatikon.”

Halla otti Chocotten turkiskauluksisen takin ja asetti sen sängylleen.

”Muistan, kun soitin ensi kertaa vuokranantajalle. Hän kehui asunnon taivaisiin. ’Oikea boheemin unelma! Ikkunasta näkyy Sacre Coeur!’ Jos tuota kattoräppänää nyt voi ikkunaksi kutsua. Eikä Sacre Coeur näy vaikka päätään kuinka taivuttaisi. Ja mitä tulee vuokranantajan lupaamaan täysin varusteltuun keittiöön...” Halla avasi komeron oven, ”Se on tämä retkiliesi. Otatko kahvia?”

”Kiitos, kulta. Mahtuuhan tänne ainakin sänky. Se on tärkein.”

”Sänkypä tosiaankin. Vuokran­antaja hehkutti sitäkin hurmioituneesti. ’Sisustus ja tilaratkaisut ovat äärimmäisen näppärästi suunniteltu, asunto on oikea tila­ihme!’ Ainoa kätevä puoli tässä asunnossa on, että mihin tahansa täällä haluaa mennäkin, sinne on vain puoli metriä matkaa.”

Chocotte räjähti tupakankäryiseen nauruun.
”Eihän haittaa jos panen palamaan?”

”Ei, jos tarjoat minullekin. Istu tuohon klaffituoliin, maalaan sinut siinä.”

Chocotte katsoi Hallaa pöyristyneenä.
”Tuolissa istuen? Mutta minun makkaranihan näkyvät! Ei, pupuruinen, minä makaan tuossa hetekallasi hehkuvana kuin Endouard Manet’n Olympia. Levitellään tämä lakana siihen.”

Halla kohautti olkapäitään ja teki työtä käskettyä.

”Vessa on tuolla käytävällä, jos tarvitset. Minun täytyy käydä, odota sen aikaa. Asettaudu haluamaasi muotokuva­poseeraukseen sängylle sillä aikaa.”

Halla juoksi saastaiseen turkkilaistyyliseen reikävessaan ja koetti tehdä tarpeensa putoamatta takamuksilleen kaakelille. Tämän jokapäiväisen koettelemuksen jälkeen hän palasi kopperoonsa, jossa löysi Chocotten makaamassa sängyllään ilkoisen alasti, sukuelin siveästi lepotilassa ja pitkän, punaisen, lainehtivan peruukin kutrit rintakarvoille aseteltuna. Halla punastui.

”Manet’n Olympia. Nyt ymmärrän.”

Chocotte tuppasi tupakkansa kahvikuppiin, otti kasvoilleen pyhimysmäisen ilmeen ja huokaisi pitkään.
”Olen valmis lähikuvaani, herra De Mille.”

Halla teki muotokuvaa siihen asti, kun asunnossa oli jo niin hämärä, ettei vaaleankaan sävyjä tahtonut enää erottaa toisistaan. Chocotte rakasti lopputulosta ja työnsi lähtiessään hänelle kouraan tukun rahaa. Ja vaikka työ tarvitsisi vielä paljon viimeistelyä, Hallakin oli tyytyväinen. Muotokuva oli mielenkiintoinen, täysin erilainen kuin mikään muotokuva, jonka hän oli koskaan nähnyt. Päivä oli kaiken kaikkiaan ollut loistava, mutta nyt olisi ryhdyttävä toimeen.

Halla pesi akryylimaalin käsistään, avasi viinipullon ja kaatoi itselleen lasillisen. Hän kaivoi sänkynsä alta korkosaappaansa ja laittoi ripsiväriä samalla kun siemaili punaviiniä. Tukka oli rasvainen, mutta mitä siitä, sen hän laittaisi nutturalle niskaan. Huopahattu oli pölyssä mutta saisi kelvata. Saatuaan ehostuksensa valmiiksi ja takin niskaansa Halla tarkkaili itseään autonrengaspeilistä. Ihan kelvon näköinen naisihminen. Hän nosti viinilasinsa peilille.

”Onnea matkaan”, hän kuiskasi itselleen ja katosi ulko-ovesta mustaan ullakko­käytävään.

Oli marraskuisen kolea ilta. Montmartren takorautaiset katulyhdyt hohkasivat pehmeää valoa sumun keskeltä. Puut olivat jo pudottaneet lehtensä, kadunlakaisijat olivat lakaisseet lehdet, ja kadut olivat nyt mustat ja kosteudesta kiiltävät. Marraskuu ei ollut vilkkain turistiaika, ja nekin harvat, joita Pariisista tapasi, viettivät iltaansa kaupungin lukemattomissa baareissa ja ravintoloissa. Halla kiirehti ylös pikkukatuja ja ohitti laulajatar Dalidan rintakuvapatsaan, joka hymyili arvoituksellisesti autiolla aukiolla. Korkosaappaat hiersivät hänen kantapäitään mutta Place du Tertrelle ei ollut enää pitkä matka. Kun Halla pääsi hengästyksissään aukiolle, häneltä pääsi pettymyksen manaus. Aukio oli tyhjä. Katutaiteilijat olivat siirtyneet sisätiloihin. Lucien ei ollut siellä.

La Bohème -ravintolan terassi oli katettu kankailla ja lämmin, oranssi valo lankesi sen ikkunoista mustaan katuun. Halla sytytti tupakan, ravisti päätään kuin karkottaakseen Lucienin kuvan sieltä ja istui ravintolan terassille samaan pöytään, jossa hän oli ensimmäisen kerran tämän nähnyt. Hän tilasi pienen karahvin punaviiniä ja antoi itselleen luvan muistella Lucienia.

He olivat viettäneet yhdessä niin vähän aikaa, mutta se oli riittänyt. Jonilla oli ollut tapana toistella, kuinka samanlaisia hän ja Halla olivat, mutta Lucienin kanssa Halla oli tuntenut oikeaa sielujen sukulaisuutta. Hän oli nauranut miehen hölmöille vitseille kippurassa, tuntenut itsensä jumalattareksi tämän katseen alla, nauttinut miehen kosketuksesta enemmän kuin uskalsi myöntääkään. Ja vaikka tämä olisikin löytänyt jo uuden naisen elämäänsä, olisi Halla halunnut edes kiittää miestä heidän yhdessä viettämästään päivästä ja kertoa tälle, kuinka paljon tätä oli ajatellut.

Mutta ilta oli läpitunkemattoman musta, eikä aukiolla liikkunut kuin satunnainen koira iltalenkillään. Ravintolassa soi moderni ranskalainen chanson, iloinen ja afrikkalaisilla rytmeillä ryyditetty kappale. Pariskunnat nauroivat ja pitivät toisiaan kädestä, lihaa ja juustoja tuotiin pöytään, lisää leipää, kiitos, vielä pieni tilkka viiniä, olkaa hyvä. Halla kaivoi taskustaan kolikoita ja pudotti ne pöydällä lojuvaan muovikippoon. Ei auta, hän ajatteli. Minun on löydettävä Lucien. Menen vaikka hänen asunnolleen koputtamaan. Nyt oli jo myöhä, mutta mitä siitä, hän herättäisi miehen.

Hän kurotti takin päälleen ja haki kädellään reppuaan tuolinsa selkänojalta sitä kuitenkaan löytämättä. Hän kääntyi katsomaan ja nousi ylös rottinki­tuolistaan. Reppua ei näkynyt. Epätoivo valtasi Hallan, eihän tämä ollut edes mahdollista, kukaan ei ollut tullut häntä lähellekään ravintolassa. Hän vilkaisi hädissään takanaan olevaan pöytään, ja hänen katseensa kohtasi tumman, hoikan miehen mustat, nauravat silmät. Mies piteli hänen reppuaan sylissään.

”Eiköhän olisi aika ostaa sinulle olkalaukku. Tämä reppu tuottaa sinulle huonoa onnea.”

Halla haukkoi henkeään.

”Lucien. Tiedätkö, tulin Place du Tertrelle etsimään sinua. Mitä sinä täällä teet? Kuinka kauan olet istunut siinä?”

Lucien veti tyhjän tuolin viereensä ja viittasi Hallan istumaan.

“Alusta asti. Tämähän on kantapaikkani. Kävelit tänne niin murheellisen näköisenä, että et edes vilkaissut ympärillesi. Istuit siinä ajatuksissasi ja naukkailit punaviiniä niin melankolisen kauniina, että ajattelin vain katsella sinua. Reppusi oli pudonnut lattialle selkäsi taakse. En minä voinut antaa sen joutua vääriin käsiin.”

Mies hymyili sietämättömän omahyväisesti.

”Olet uskomaton, Lucien. Mutta onneksi löysin sinut. Ajattelin juuri lähteä asunnollesi. Katsos, minun piti puhua sinulle.”

Lucien kumartui Hallan puoleen.

”Olen pelkkänä korvana. Mutta haluan sanoa sinulle jotain ensin. Halusin pyytää sinulta anteeksi.”

Halla jähmettyi.

”Vein reppusi, että olisin saanut olla kanssasi vähän pidempään. Se oli huono idea ja anteeksiantamatonta. Olisihan minun pitänyt jollakin muulla keinolla pitää sinut luonani. Mutta olin ajatellut antaa repun sinulle takaisin asuntooni päästyämme. Sitten aloimme suudella ja, no, kyllä sinä muistat, mitä tapahtui.”

”Siitä halusinkin sinulle puhua. Minäkin haluan pyytää anteeksi.”

Halla tuijotti miehen viinikarahvia hämmentyneenä.

”Menin penkomaan laukkuasi, kun etsin sieltä tupakkaa, näin reppuni ja menin paniikkiin. Ajattelin, että olet joku ammattivaras, joka tunkisi seuraavaksi asuntooni. Pelästyin. Enhän ollut asunut Pariisissa kuin muutaman viikon silloin. Ja kun näin sinut asuntoni käytävässä... Pelkoni sai vallan. Anteeksi, että löin sinua repullani takaraivoon.”

Lucien hieroi päätään.

“Kuhmu on jo melkein poissa. Enkä minä olisi saanut hyökätä sinun kimppuusi niin kuin joku kiimainen vampyyri. Ajattelit varmaan, että isken seuraavaksi palettiveitsen suoraan sydämeesi. Minun olisi pitänyt pyytää anteeksi alun perin. Kun näin sinun lähteneen asunnostani sinä päivänä, ymmärsin, miltä reppusi laukussani on näyttänyt sinun perspektiivistäsi.”

Lucien nauroi.

”Rakas Allah, siihen ei kovinkaan taitavaa tiirikka­miestä tarvittu. Ovesi oli auki. Koputin ja se aukesi. Kai olet sittemmin oppinut lukitsemaan ovesi...”

Halla läimäisi otsaansa. Hän oli itse ollut varsinainen imbesilli.

”Ja sitten kun kävelit vastaani professori Lecurén kanssa...”

”Ja hän löi sinua niin että veri tirskui...”

”Olin huolissani sinusta. Opiskelu­aikoinani Beaux Artsissa huhu kertoi, että Lecuré kiristi naisoppilailtaan seksiä heistä kuvaamillaan sadistisilla videoilla. En tiedä, oliko se totta.”

Halla muisti Annabellen Lecurétä kohtaan tunteman pelon ja nyökkäsi.

”Uskon, että voi ollakin. Lecuré kävi päälleni lupaa kysymättä. En halunnut nostaa asiasta mekkalaa, olinhan sentään suostunut miehen vieteltäväksi...”

”Näetkö häntä edelleen?” Halla oli yllättynyt, kuinka huolestuneelta Lucien näytti.

”En. Sain tarpeekseni yhdestä kerrasta. Ja nyt Lecuré haluaa sabotoida taideprojektini. Siinä on mies, joka ei pidä tappion kärsimisestä. Etenkään naisten kanssa. Toinen hänen oppilaistaan sai mustan silmän. Minä pääsin vähällä.”

Hallan mieleen nousi kuva Lecuréstä rynkyttämässä hänen päällään.

”Ja kyllä hän minuakin satutti.”

Lucien tarttui hänen käteensä.

”Olisinpa voinut auttaa.”

He olivat hetken hiljaa. Halla katsoi Lucieniin ja hymyili. ”Olen iloinen, että saimme tämän selvitettyä.”

Hän nousi ja otti takkinsa. Lucien nousi myös.

”Et kai kuvittele, että päästän sinut nyt käsistäni? Kuulepas, mademoiselle. Meidän iltamme on vasta alkamassa.”

Hallan vatsassa tuntui tuttu kutitus.

”Mitä sinulla on mielessä?”

”No, jos nyt ensinnäkin tilaisimme lisää tätä viiniä. Hampaamme eivät ole läheskään niin punaiset kuin tällaisille yön otuksille on suotavaa. Oletko syönyt? Voisin laittaa sinulle ruokaa. Paitsi...”

”Paitsi mitä?”

”Kaupat ovat kiinni. Minulla on kotona vain kahvia.”

Halla otti Lucienia kädestä.

”Tiedätkö mitä. Minä voisin kokata meille. Minulla on vähän riisiä, kikherneitä ja senegalilaista maustekastiketta. On siellä vielä pullo viiniäkin. Asuntoni nyt ei ole hääppöinen, no, sinähän olet sen kyllä nähnytkin...”

Lucien puristi hänen kättään.

”Kuulostaa taivaalliselta.”

Kumottuaan toisen karahvillisen punaviiniä he kävelivät hitaasti alas Montmartrea kohti rue Dodeauvilleä. Pieni marokkolaisten pitämä kauppa matkalla oli auki, ja Lucien poikkesi sinne ostamaan heille makeita hunajaleivonnaisia jälkiruoaksi. Lucien halusi kuulla kaiken Hallan taideopinnoista, hän kun oli itse käynyt samaa koulua. Halla oli iloinen voidessaan vuodattaa saamattomuuttaan jollekin.

”Minulle ei tule yhtäkään järkevää ideaa päähän. On niin vaikea keskittyä yhteisateljeessa. Maalitkin ovat aina loppu, ja kun pyydän uusia, muut vain kohauttelevat olkapäitään. Tuntuu, että en enää osaa maalata. Olisikohan minun sittenkin pitänyt vain tyytyä niihin kuvaamataidonopettajan papereihin ja jättää Beaux Arts lahjakkaammille.”

”Eikö sinulla ole omaa työtilaa? Ja kyllähän sinulla on oikeus saada uusia värejä sitä mukaa kun vanhat kuivuvat.” Lucien pudisteli päätään. ”Onko sinulle tullut mieleen, että Lecuré saattaa heitellä sinulle hiekkaa rattaisiin? Se mies kykenee kyllä juuri tuollaisiin temppuihin. Hän ei halua sinun saavat arvo­sanaa projektistasi. Hän tietää, että ilman sitä et voi valmistua.”

Halla mietti. ”Olet varmaankin oikeassa. Lecuré varoitti minua yrittämästä projektia ilman ohjaajaa. Hän oli itse ilmoittautunut ohjaajakseni, mutta kieltäydyin tekemästä projektiani hänen valvonnassaan.”

Lucien laittoi kätensä hänen harteilleen. He kävelivät hetken hiljaisuudessa. Tuntui hyvältä kävellä pitkin rue Dodeauvillen haisevia jalkakäytäviä. Lucien peitti teatraalisesti silmänsä, kun Halla näppäili ovikoodinsa.

”Mitä sinä oikein teet?”

”Peitän silmäni. Pariisissa mies ja nainen ovat virallisesti parisuhteessa vasta, kun nainen luovuttaa miehelle ovikoodinsa.”

”Aa kahdeksan kahdeksan viisi kaksi.”

”Mitä?”

”Aa kahdeksan kahdeksan viisi kaksi. Paina se mieleesi. Se on ovikoodini.”

Lucien katsoi häntä vakavuutta tavoitellen.

”Tahdotko sinä, neiti Allah, ottaa tämän miehen viralliseen ovikoodilliseen parisuhteeseen kanssasi?”

Halla nyökkäsi, ja miehen kasvoille levisi riemukas hymy. He kävelivät kierreportaat ylös Hallan tomuiseen ullakkokäytävään ja käytävässä Lucien tarttui häntä olkapäästä.

”Tässä viimeksi suutelin sinua. Sitäkin minun piti pyytää anteeksi. Taisin olla liian raju.”

Halla nauroi.

”No sitä sinun nimenomaan ei pidä pyytää anteeksi. Muistelin suudelmaasi monta viikkoa sen jälkeen. Se oli mahtavaa.”

Lucien ei tarvinnut muuta yllykettä. Mies painoi Hallan seinää vasten ja suuteli häntä pyörryttävästi. Halla tunsi polviensa notkahtavan, ja he rojahtivat vuosisataiselle tammilankkulattialle ja räjähtivät yhdessä nauramaan.

”Ehkä meidän kannattaisi siirtyä sisätiloihin. Tässä käytävässä päädyn näköjään aina kuhmu päässäni lattialle makaamaan.”

Lucien nousi pystyyn ja tarjosi kätensä Hallalle. Hän kaivoi avaimensa armeijatakkinsa taskusta ja päästi Lucienin sisään. Mies pysähtyi ovelle.

”Kuka tuo on?”

Chocotten alastonpotretti komeili maalaustelineessä, ja öisen kaupungin kelmeä valo sattui siihen kattoräppänästä. Halla ei voinut uskoa tuuriaan. Tähänkö heidän iltansa päättyisi.

”Se on Chocotte. Yksi rue Pigallen transvestiittihuorista.”

Halla kuuli änkyttävänsä hermostuksissaan.

”Hän maksoi minulle, että maalaisin hänen muotokuvansa. Hänen ja baarin muidenkin transujen.” Halla astui maalauksen eteen. ”Tosin en tiedä, haluavatko he kaikki alastonkuvia.”

Lucien seisoi ovella ja tuijotti portrettia epäuskoisena.

”Halla... En tiedä mitä sanoa. Se on, se on, sanoinkuvaamaton. Upea.”

Mies astui myös taulun eteen.

”Sytyttäisitkö valon.”

Halla veti ketjusta katto­lampun päälle.

”Uskomaton. Kaunis. Erikoislaatuinen. Olet saanut miehen surumielisyyden vangittua hänen katseeseensa. Tämä on todellinen taideteos. Minä teen muotokuvia, mutta ne ovat mainosroskaa tämän rinnalla.”

Halla oli typertynyt.

”Kiitos, Lucien. Tein sen tänään.”

”Se on hämmästyttävä. Olet todellinen taiteilija.”

Lucien veti hänet syliinsä.

”Ja jos taiteilijatar haluaa, minä voisin vaikka kuoria sipulia tai jotain. En ole syönyt tänä iltana mitään, enkä pysty pitämään ranskalaisen rakastajan jostain syystä laajalti levinnyttä maailmanmainetta yllä tyhjällä mahalla.”

Halla antoi miehelle sipulin ja leikkuuveitsen ja alkoi itse murskata kikherneitä lusikalla. Hetken päästä hän tunsi, kuinka Lucien seisoi hänen selkänsä takana kiinni hänessä.

”Ei onnistu. Tästä sipulinpilkonnasta ei tule mitään, kun olet kanssani samassa huoneessa. Minun täytyy siis koettaa suoriutua rakastajan roolistani tyhjin mahoin. Tule tänne, Allah.”

Halla antoi miehen kuljettaa itsensä sängylle mutta tarttui sitten tämän ranteeseen.

”Ennen kuin paneudut rakastajan rooliisi, minun on selvitettävä yksi asia.”

Lucien kaiveli taskujaan.

”Ei hätää! Minulla on kortsuja!”

Halla kaivoi omaa taskuaan ja veti sieltä esiin kaksi hopeapaperiin sullottua kondomia.

”Niin minullakin. Ei minun sitä pitänyt sinulle selvittää, vaan tämä”, Halla hymyili miehelle.

”Jos haluat olla virallisessa ovikoodiparisuhteessa kanssani ja ranskalainen maailmanmaineikas rakastajani, sinun on opittava lausumaan nimeni oikein.”

Jatkuu ensi numerossa.