Professori Lecuré kasaa hiekkaa Hallan tielle taideakatemiassa, ja talvi Pariisissa on kohmeinen. Onneksi Joni, hevirumpali ja hyvä kuuntelija, tarjoutuu tuomaan kodin lämpöä Hallan ullakkohuoneeseen. Joni on kuitenkin unohtanut kertoa Hallalle erään pienen yksityiskohdan.

Joni kumartui silittämään Hallan poskea. Täydessä irlantilaispubissa soi raivostuttava englantilainen purkkapop, ja meteli heidän ympärillään oli sietämätön. Hallan päätä alkoi särkeä, ja hänen hetkeä aikaisemmin tuntemansa lievä paniikki oli muuttumassa sydäntärutistavaksi ahdistukseksi. Jonin toinen käsi hääräsi hänen kasvojensa ympärillä ja toinen hieroskeli kepeästi omistajan elkein hänen polveaan. Halla vetäytyi pois Jonin ulottuvilta.

”Mitä sinä nyt oikein horiset, Joni? Muuttaa yhteen? Oletko tosissasi?”

Joni siirtyi istumaan lähemmäksi. Halla oli jumissa, tämän kauemmaksi miehestä hän ei pubisohvalla pääsisi.
”Totta kai olen tosissani! Näin sen sinusta jo heti ensitapaamisellamme. Sinä muistutat minua itseäni. Meidän kuuluu olla yhdessä, Halla.”

Halla työnsi kätensä hänen ja Jonin väliin, jotta mies ymmärtäisi lopettaa lähentelynsä.
”Hei hoi, odotas nyt vähän. Me olemme tunteneet nyt, mitä, kuukauden päivät? Mitä sinä edes tiedät minusta?”

”Tiedän, että sinä olet taiteilija, lahjakas taiteilija. Rakastat Pariisia, niin kuin minäkin, haluat pois Suomen pienistä kuvioista. Haluat näyttää suomalaisille kavereillesi, että menestyt maailmalla. Haluat maailmanluokan taiteilijaksi. Juuri niin kuin minäkin.”

Halla pudisteli päätään. Jonin näkijänlahjat eivät kyllä olleet kummoiset. Lahjakas taiteilija? Hallasta tuntui, että hän oli vasta alussa, vasta löytämässä itseään. Hän ei voinut sanoa näkevänsä tietään selkeänä edessään. Pikemminkin niin, että hän oli juuri kuullut huhun paikasta, josta saattaisi saada kartan, joka näyttäisi tien, mutta tuo kartta oli maassa, jota hän ei tuntenut ja kielellä, jota hän ei puhunut. Entä rakastiko hän Pariisia? Toki, Halla ajatteli. Se oli myönnettävä. Hän rakasti Pariisia intohimoisesti, niin kuin se olisi elävä, hengittävä, tuttu henkilö. Vaikkakin Pariisiin tultuaan hän oli huomannut ensi kertaa kaulassaan ja silmäkulmissaan hienoisia ryppyjä. Pariisi sekä kasvatti että vanhensi.

Mutta Halla ei ollut tullut Ranskaan päästäkseen pois Suomen pienistä kuvioista, eikä missään tapauksessa näyttääkseen kavereilleen yhtään mitään. Mutta Jonista sen sijaan saattoi nähdä, että tällä oli valtava halu näyttää, olla paras, olla menestyvin. Ja ”maailmanluokan taiteilija”? Sanakin kuulosti suuruudenhullulta. Halla ei nähnyt itseään maailmanluokan taiteilijana. Hänelle oli tärkeintä ansaita elantonsa taiteellaan, jos sellainen päivä nyt joskus koittaisi.

Halla otti Jonin kädestä kiinni ja huokaisi. Hänen olisi pakko tuottaa miehelle pettymys.
”Kuulepas nyt. Minulla on ollut kanssasi todella hauskaa. Olin hyvin iloinen, että löysin kaltaisesi kaverin, jonka kanssa kierrellä Pariisia. Kalja­seuraa. Juttuseuraa. Kuurakin oli oikeassa, olet tosi hyvä kuuntelija. Ja olihan se ilo päästä kuuntelemaan Positiven treenejäkin, vaikka death metal ei olekaan lempi­musiikkiani. Mutta...”

Joni hymyili leveästi ja keskeytti hänet kohottamalla tuoppinsa.

”No juodaan sitten maljat. Yhteiselle tulevaisuudelle. En malta odottaa, Halla. Haluan herätä vierestäsi joka aamu. Haluan muuttaa mahdollisimman pian. Jos sinulla on aikaa, me voisimme käydä pikapikaa hakemassa asunnoltani säkillisen vaatteitani mukaan, noudettaisiin loput sitten huomenna.”

Halla katseli Jonin hurmaavaa hymyä ja intoa. Siihen oli helppo mennä mukaan. Ei hänellä ollut sydäntä sanoa miehelle, mitä oli juuri aikonut tälle sanoa. Ja ehkä Joni oli oikeassa. Ehkä olisikin mukavaa jakaa asunto. Jakaa sänky. Talvi oli tulossa, asunto oli huurteisen kylmä ja umpikostea. Miehestä saisi lämpöä. Halla puuskahti ja hieroi kasvojaan käsillään. Ottaisiko miehen kotiinsa?

”Ja Halla, itsekin olet kertonut, kuinka sinua pelottaa kulkea kotiisi iltaisin. Nyt voit ainakin olla varma, että oven takana sinua odottaa voimakas mies!”

Joni rummutti rintaansa kuin viidakon kuningas.
Hallaa nauratti Jonin machoilu, mutta samalla hän yllättyi, kuinka tuo lause läikähti hänen sydämessään. Ajatus asuinkumppanista tuntui hyvältä. Mutta kumppani vain oli väärä.

”Joni, kuule... Oletko nyt ihan varma tästä? Minulla on kuule aika omituiset elämäntavat, laulan nuotin vierestä, käytän raakaa valko­sipulia joka ruoassa ja... Asunnossa ei ole kylpyhuonettakaan, jalat ja intiimit pestään käytävän lavuaarissa. Joudut viuhahtamaan kylmässä munasillasi...”

Joni nousi seisomaan Hallan eteen ja halasi tätä voimakkaasti.
”Älä huoli, beibi. En minä jätä sinua.”
Halla pyöritti silmiään. Joni oli ihmistakiainen. Mutta takiaiseksi aika söötti.

Jonilla ei kyllä ollut paljonkaan maallista omaisuutta. Armeija­säkillinen vaatteita, siinä se. Kalliimmat perkussionsa Joni kuljetti toisessa säkissä. Loput instrumentit olivat miehen treenikämpällä rumpusetin kanssa. He kävelivät metropysäkille hiljaisina. Joni halusi pitää Hallaa kädestä kiinni, mutta se tuntui hänestä liian oudolta. Miksi hän ei ollut sanonut miehelle, että yhteen muuttaminen oli huono idea? Halla oli aina ihaillut impulsiivisia ihmisiä, jotka kykenivät tuosta vain muuttamaan elämänsä suuntaa. Hän ei itse ollut sellainen. Pariisiin lähtökin oli tuntunut kauhealta, koska se oli tullut niin äkkiä. Ja tässä oli nyt rumpali, jonka hän oli tuntenut kuukauden ja josta hän ei tiennyt oikein mitään, tulossa asumaan hänen luokseen. Vuokranmaksun kannalta se oli kylläkin kätevää.

”Joni, maksat sitten puolet vuokrasta. Kaksi ja puoli sataa. Minulla on rahat lopussa. Vuokran on oltava Kuuran appiukon tilillä kuun kymmenes päivä.”

Joni huitaisi kädellään.
”Totta kai. Sehän nyt on selväkin.”
Jotenkin Hallasta tuntui, että mies unohti lauseen heti sen pukahdettuaan. Halla työnsi metrolippunsa Place de Clichyn metroaseman lippuautomaattiin, ja Joni painautui hänen selkäänsä kiinni, että pääsisi porteista maksamatta.

”Etkö ole koskaan jäänyt kiinni? Tarkoitan, tietääkseni Pariisin metro­tunneleissa on usein tarkastajia.”

Joni pudotti kätensä rennosti Hallan olkapäälle.
”En ole koskaan nähnyt yhtäkään. Kuule beibi. Sinä huolehdit turhia. Sanoit, että sinulla on rahapula? Minä tiedän. Jäädään pois asemalla. Minulla on idea.”

Mikä hyvänsä miehen idea olisikin, Hallalla oli ikään kuin pieni ennakkoaavistus, että hän ei pitäisi siitä. Vasta kun he jäivät sovitulla asemalla pois, ja Joni alkoi purkaa perkussiolaukkuaan, hän tajusi, mitä mies aikoi.

”Ei, ei helvetti, Joni, et kai sinä ole tosissasi? Aiotko alkaa soittaa metrossa?”

Mies virnisti hänelle ja veti kassistaan suurikokoisen djemben, kumeasointisen afrikkalaisen rummun ja darbukan, samanmuotoisen mutta pienemmän ja metallirunkoisen Lähi-idän lyömäsoittimen.
“Sinä saat olla rahastajana. Ota hattuni ja hymyilet ihmisille. Katso vaan, tällä saa kerättyä monta kymppiä tunnissa.”

Halla tarttui hattuun, levitti kätensä ja loi anovan katseen metroaseman kuperaan kattoon. Voi jessus, mihin hän oli taas ryhtymässä. Onneksi mies ei sentään käskenyt hänen laulaa mukana.

Joni alkoi soittaa. Hän käsitteli taidokkaasti toisella kädellään hiekkaputkea ja toisella kädellään vuoroin djembeä, vuoroin darbukaa. Tuloksena oli kiehtova, monikerroksinen rytmi, joka loi silmien eteen kuvia Saharan hiekkaerämaasta. Välillä metro puuskutti ohi, ja korviaraastava kirskunta täytti aseman, sitten sadat ihmiset tungeksivat metrolaitureille ja kopistelivat kukin omaan suuntaansa.

Jotkut pysähtyivät kuuntelemaan Jonia. Etenkin naisihmiset. Vaalea ja hymyilevä rumpali osasi käyttää luontaista karismaansa liiankin hyvin hyväkseen, Halla tuumi, kun nuoret naiset heittelivät rahaa hänen kädessään olevaan hattuun ja loivat sitten häneen kylmiä katseita.

Euro, toinen, kaksieuroinen, vitosen seteli... Rahaa kertyi nopeaan tahtiin hatun pohjalle. Halla pudisti päätään ja tarkkaili Jonia, joka oli siirtynyt soittamaan bandeiroa, brasilialaista nahalla peitettyä tamburiinia. Metrotunnelissa tuuli ja oli kylmä, ja Halla otti muutamia tanssiaskelia. Hän oli käynyt muutamalla sambatunnilla Helsingissä, ja keinunta palasi nopeasti hänen jäseniinsä. Yllättäen rahaa alkoi tippua myös ohikulkevilta miehiltä. Halla hymyili, ensin ujosti ja sitten leveämmin ja alkoi liikuttaa lantiotaan vapaasti ja nopeammin.

Metrot paahtoivat ohitse ja liikuttivat tunkkaisia ilmamassoja, joiden haju oli aivan omanlaisensa. Pariisin metron haju, joka jäi vaatteisiinkin päiväkausiksi. Se oli sekoitus poltettua asfalttia, virtsaa, pakokaasua, sanomalehtipaperia, hikeä ja ulostetta. Ominaisin Pariisin lemuista, aina läsnä asemalla kuin asemalla ja kaikkein voimakkaampana itse metrovaunussa.

Aseman penkeillä nukkuvat kodittomat alkoivat heräillä Jonin soittoon ja kerääntyivät heidän ympärilleen. Yksi heistä, vanha musta mies, jonka pitkät hiukset olivat muotoutuneet yhdeksi pitkäksi paksuksi rastaksi, alkoi tanssia samban askelin Hallan edessä.

Hallaa hymyilytti. Koditonkin hymyili hampaattomalla suullaan, vinkkasi Hallalle silmää ja kuiskasi:
“Eu sou carioca”.
Koditon mies Rio de Janeirosta, Pariisissa... Halla nyökkäsi miehelle, joka näytti onnelliselta saadessaan jakaa salaisuutensa.

Toinen koditon, ruskeapartainen mutta ennen aikojaan rypistynyt nuori mies istuutui Jonin eteen. Hän keinui edestakaisin ja läiski rytmiä reisiinsä. Aina välillä hän kaiveli öljykangastakkiaan, veti sen uumenista esiin kuohu­viinipullon, kulautteli siitä pitkiä siemaisuja ja röyhtäisi sitten kuuluvasti päälle. Halla ei enää kummastellut näkyä. Pariisissa kodittomatkin joivat kuohuviiniä. Hän oli kerran erehtynyt viemään pullollisen tuliaisiksi Annabellelle. Hän oli ollut tyytyväinen ostokseensa, kuohu­viini ei ollut maksanutkaan kuin euro kaksikymmentä senttiä.

Annabelle oli taputtanut häntä olalle ja ojentanut pullon takaisin.
“Halla kulta, anna tuo jollekin kadunmiehelle siltojen alla. He ovat ainoita, jotka koskevat tähän sotkuun.”
Hän oli silloin loukkaantunut, mutta asunnolleen palatessaan oli poksauttanut auki pullon muovikorkin ja maistanut lämmennyttä nestettä. Se vaahtosi suussa kuin saippua ja maistui pahimmalle kotiboolille, johon oli lisätty hiivaa. Tämän jälkeen Halla oli ilolla jättänyt moisen litkun siltojenalusmiehille.

Hattu Hallan kädessä alkoi jo painaa. Joni oli ollut oikeassa. Pariisissa piti kokeilla onneaan. Turhaan hänkin oli pidätellyt itseään, hänen olisi pitänyt rohkaistua ja alkaa maalata muotokuvia Place du Tertrellä. Mitä menetettävää hänellä olisi. Tämä oli itse asiassa hauskaa. Joni takoi keinuvaa kuubalaisrytmiä, ja Halla tanssahteli brasilialaisen kodittoman kanssa.

Uusi metro syöksyi taas tunneliin, ja hetkeksi Jonin soitto lakkasi kuulumasta. Tämä metro olikin tupaten täynnä, ihmiset purskahtivat vaunun liukuovista laiturille kuin sylkäisemällä. Taas kerran osa matkustajista jäi kuuntelemaan Jonin soittoa, tällä kertaa myös ryhmä miehiä punaisissa tuulikangas­takeissaan.

Miehet olivat leveäharteisia ja näyttivät urheilijoilta. He kävelivät Hallan eteen ja nyökkäilivät hyväksyvästi hänen tanssilleen. Jonin kuubalaisrytmi oli kiihtynyt aistilliseksi salsaksi. Halla keinutti vartaloaan, heilutti lantiotaan ja pyöri. Joni keskitti voimansa korviahuumaavaan loppusooloon, Halla pyöritti päätään, ja hänen vaaleat hiuksensa viuhtoivat tunnelin saastaista ilmaa. Urheilijamiehet tuijottivat häntä.

Rytmi kohosi, Halla vatkasi lanteitaan, ja kun viimeinen kämmenenisku kumahti rummun kalvoon, Halla antoi vartalonsa vajota rennoksi, ja hänen loppuasentonsa oli kuin kumarrus teatterin yleisön edessä. Hän läähätti hengästyneenä, ja noustessaan taas pystyyn hän melkein odotti kuulevansa aplodien myrskyn. Sen sijaan hän näki, kuinka yksi urheilutakkisista miehistä asteli hänen eteensä ja tarttui hänen ranteeseensa.

”Metron turvallisuuspoliisi. Meille soitettiin häiriöstä metrotunnelissa. Seuratkaa minua.”

Yksi miehistä elehti Jonin edessä. Joni levitteli käsiään ja pudisteli päätään. Halla huusi Jonin nimeä. Tämä katsahti häneen ja huokaisi raskaasti:
“Minulla ei ole edes metro­lippua. En minä puhu ranskaa. Sinun täytyy selvittää tämä.”

Turvamiehet taluttivat heidät metron ala-aulan lippumyyntipisteen eteen. Hallaa puhutellut mies käski heidän seistä paikallaan, ja kun turvamiehet vetivät esiin kansionsa ja kynänsä, Hallan teki mieli kirjota Joni alimpaan helvettiin.

”Mitä he tekevät?” Joni kysyi huolestuneen näköisenä.

”He kirjoittavat meille sakon. Tiedätkö yhtään, paljonko tällaisesta saa sakkoa?”

Joni mietti pää kallellaan.
”No, yksi tuttu kitaristi sai 375 euroa. Mutta koska meitä oli kaksi...”

Halla huokaisi.
“Se tekee 750 euroa. Joni, ei minulla ole sellaisia rahoja! Ja se täytyy maksaa heti, muuten summa on suurempi. Ainakin pummilla matkustaessa se menee niin.”

Joni levitteli käsiään.
”Voisit yrittää puhua heille. Kerro, että olemme turisteja. Että olemme australialaisia tai jotain. Että meillä ei ole rahaa. Eiväthän he sitä rahaa voi meidän selkänahastamme nylkeä, ei tämä nyt mikään muinainen Rooma ole.”

Hallan teki mieli läimäyttää Jonia kasvoille. Käyttäisi sitä kuuluisaa valloitushymyään nyt. Joni vain hymyili anteeksipyytävästi ja osoitti metrokäytävään.
”Mutta hei, me emme ole ainoita. Katsopas tuonne.”

Joukko romanisoittajia kantoi soittimiaan ja huuteli toisilleen käytävässä, yksi kantoi kokonaista kontrabassoa selässään ja yksi luritteli klarinettiaan, kunnes joku porukasta huomasi aulassa seisovan ryhmän punatakkisia turvallisuuspoliiseja. Hetkessä soittajajoukko hiljeni, ja he jähmettyivät paikalleen, jotta heitä ei huomattaisi. Turhaan. Yksi turvamiehistä osoitti käytävään, ja koko poliisijoukko lähti juoksemaan romanien perään. Jonin hartiat hytkyivät.

”No nyt saivat poliisitkin isomman saaliin. Ehkä he eivät nyt anna meille niin isoa sakkoa.”

Halla katsoi ympärilleen tyhjässä aulassa.
”Tai ehkä he eivät anna sakkoa ollenkaan, jos otamme jalat allemme!”

Joni katsoi häneen, tajusi sitten nostaa kassit olalleen, ja he lähtivät pinkomaan metron portaita ylös kadulle niin nopeasti kuin pääsivät. He laukkasivat pitkin Boulevard de Clichyä ja ylös pikkukadulle kohti rautatietä, kohti Hallan asuntoa. He harppoivat mutkittelevia kujia, kunnes kumpikaan heistä ei enää jaksanut juosta.

Halla katsoi taakseen. Punatakkisia ei näkynyt. He olivat rue de Dodeauvillellä, Hallan kotikadulla. Joni läähätti ja painui kaksinkerroin, Halla nojasi talon seinään. He kamppailivat saadakseen hengityksensä taas tasoittumaan. Halla katsoi Joniin. Tämä nauroi! Mokoma paskiainen uskalsi vielä nauraa!

”Se oli mahtavaa, Halla! Koska menemme uudestaan?”

Halla kohottautui pystyyn ja kumautti Jonia käsivarteen niin lujaa kuin jaksoi.

”Annakin sitten olla viimeinen kerta, kun raahaat minut tuollaiseen tilanteeseen! Jätät minut selvittämään onnettomalla ranskan kielelläni sotkua, johon minä en ole syypää, sillä välin kun sinä virnistelet vieressä ja levittelet käsiäsi! Että ‘sinun täytyy selvittää tämä’! Anna kun kerron sinulle, äijä – minä en ole mammasi, ja sinä et ole lapseni, vaikka herra paratkoon, siltä kyllä näyttää. Miehet. Voi haloo. Miksi teidän täytyy olla tuollaisia ikuisia kakaroita! Ja en todellakaan tule sinun kanssasi uudestaan kokeilemaan metrosoittajan venäläistä rulettia, miettimään mahtaako tässä käytävässä tulla poliisi nopeammin kuin tuossa käytävässä.”
Halla puuskutti ja lysähti istumaan katukäytävälle.

Joni istui hänen viereensä.
”Älä viitsi vaahdota, kulta. Ja olet ihan oikeassa, täytyisihän minunkin pikkuhiljaa opetella ranskaa, jos aion täällä asua.”
Mies hilasi kätensä hänen hartioilleen.
”Mutta ihan hyvä, että olemme kohta asunnollasi. En ole nimittäin vielä koskaan nähnyt sinua alasti. Enkä malta odottaa.”

Mies alkoi suudella hänen kaulaansa, mutta Hallan oli vaikea päästä romanttisiin ajatuksiin. Tosiaankin, jos hänen rahatilanteensa olisi yhtään parempi, hän antaisi Jonin kalppia tiehensä. Mutta ennen kuin hän saisi Chocottelta ja muilta Vedenheitto-baarin transuilta etumaksua muotokuvista, hän tarvitsisi jokaisen pennin vuokranmaksuun. Ja sitä paitsi, Halla virnisti itselleen, hän voisi aina lähettää Jonin metroon soittamaan ja rahaa ansaitsemaan. Itsekseen. Siinäpähän oppisi jätkä ranskaa, kun jäisi toisen kerran kiinni.

Hallan teki mieli nukahtaa saman tien, kun hän pääsi lysähtämään hetekalleen. Mutta Jonilla oli muita mielessä. Halla tunsi vaivautuvansa, kun mies hinkkaili häntä. Menisi tämäkin nyt nukkumaan. Päivä oli ollut pitkä, ja mitäänsanomattominkin päivä Pariisissa onnistui aina uuvuttamaan Hallan.

Mikä siinä olikin. Oliko se valtava ihmismäärä, meteli, saaste vai se, että hänen piti koko ajan tarkkailla kaikkea aistit äärimmilleen viritettyinä? Joka tapauksessa, nyt olisi uni maistunut. Joni availi muina miehinä hänen housunnappejaan ja tunki kättään hänen pakaroilleen. Halla teki kaikkensa, että ei olisi läimäissyt miestä käsille. Sen sijaan hän vetäytyi kauemmaksi ja kiskaisi peiton päälleen.

”Joni, minua nukuttaa niin vietävästi. Tuo metrokohkotus vei minulta viimeisetkin energian­rippeet.”

Joni hengitti hänen kaulaansa ja oli hierovinaan hänen niskojaan.
“No anna minun sitten nukuttaa sinut, beibi. Tiedäthän, mitä sanotaan, seksi on paras unilääke...”
Miehen kädet siirtyivät hänen paitansa alle, ja tämä alkoi tottunein liikkein räplätä auki hänen rinta­liiviensä lukkoa.

”Anteeksi nyt, hyvä Nukkumatti, mutta nukahdan kyllä ilman taikasauvaasikin. Katsotaan sitä sitten joku toinen kerta.”

Halla veti miehen kädet pois paitansa alta ja käänsi tälle selkänsä. Hän kuuli, kun Joni nousi sängystä ja puuskahti kuuluvasti. Kantapäitään mielenosoituksellisesti paukuttaen Joni marssi asunnon toiseen nurkkaan, jossa jupisi ja käpälöi retkikeittimen päällä seisovaa vanhanaikaista mutterikahvipannua.

”Saatana, miten tämäkin toimii... Eikö täällä ole murukahvia? Vai ei muna kelpaa... Mahtaakohan tuollaisen frigidin kanssa yhteiselosta tullakaan mitään...”

Halla nousi istumaan ja vilkaisi miehen hapanta naamaa, kuunteli hetken tämän kiroilua ja valitusta ja avasi sitten suunsa.

”Ei käy, Joni. Nyt tämä saa riittää. Kuule ukkeli. Ensinnäkään, minä en pyytänyt sinua luokseni asumaan. Sinä änkesit tänne itse. Mutta minä hyväksyin, koska me molemmat olemme rahapulassa ja halusin auttaa maanmiestäni. Toisekseen – sinä jätit minut juuri pulaan metrossa, ja olen sattuneista syistä sinulle siitä edelleen vähän käärmeissäni. Kolmanneksi, olen piffannut sinulle kaljan toisensa jälkeen ja ruokaa kanssa, joten se, ettei minulla ole murukahvia, on prioriteettilistallani öö-mapissa.”

Halla nousi sängyltä, napitti farkkunsa ja käveli Jonin eteen seisomaan. ”Ja neljänneksi tässä huushollissa ei tarkoittaa EI. Ee, ii, ei. Kun sanon, että en jaksa ryhtyä sänkyhommiin, se tarkoittaa, että on turha ruinata. Ettekö te miehet tajua, että ei ole mitään vähemmän seksikästä kuin ruinaava mies? ’Antaisit nyt, kulta’ – hyi hitto. Ei toimi.”

Joni seisoi hänen edessään äimänkäkenä. Kesti hetken, ennen kuin mies sai puhelahjansa takaisin.
”Kuules nyt, neiti. Minä tässä sinulle palveluksen teen. Sinun siskosi kerjäsi ja kerjäsi minulta, että ottaisin sinuun yhteyttä. ’Halla on niin yksinäinen, hän on sellainen epäsosiaalinen hissukka, soittaisit nyt hänelle’, niin Kuura sanoi. ’Näytä Halla-paralle vähän kuvioita. Hän homehtuu muuten Pariisin-asunnossaan yksinään ja vanha­piikautuu lopullisesti.’”
Jonin kasvot punehtuivat, ja hän oli nostanut kätensä torjuvasti vyötärölleen.
”Ja kun törmäsin sinuun siellä puistossa, näytit niin onnettomalta, että ajattelin jutella sinulle mukavia. Myöhemmin huomasin, että sinä oletkin ihan mukiinmenevän näköinen nainen, ettei sinun seurassasi tarvitse hävetä. Vähän homssuinen sinä kyllä olet, mutta olet pudottanut painoasikin ihan kivasti. Olet loppujen lopuksi ihan pantava nainen.”

Halla haukkoi henkeään. Vai mukiinmenevä. Homssuinen. Ylipainoinen. Pantava. Mutta Joni käveli asuntoa ympäri ja jatkoi paasaustaan.
“Ja olen kuunnellut loputtomiin sinun mieshuoliasi. Yhden miehen kanssa pääsit sänkyyn, mutta syytit sitten päällekäymisestä. Halla, kyllähän aikuisen naisen tulisi tietää mitä seuraa, kun miehen kanssa lupautuu illalliselle. Haloo.”
Joni rojahti hetekalle pitkin pituuttaan ja sytytti tupakan.
”Ja se toinen kaveri, se taiteilija... Hänelle et antanut, kun hän oli kuulemma varastanut laukkusi. Voi pyhä yksinkertaisuus, tyttöseni. Eikö sinullekaan valjennut, että jätkä oli varmaankin vain varastavinaan laukkusi saadakseen viettää enemmän aikaa seurassasi. Ei kukaan voi olla noin naiivi. Oikeasti, Halla. Olet tosi sinisilmäinen.”

Halla kääntyi Jonista poispäin. Tämä oli varmasti painajaista. Eivät kaikki miehet voineet olla näin kaksijakoisia. Jonihan oli järkyttävä. Ja siinä hän röhnötti Hallan sängyllä niin kuin pellossa.

”Kaiken tämän jälkeen ajattelin tuottaa sinulle mielihyvää ja tarjouduin... Miten te naiset haluatte sen sanoa – rakastelemaan sinua.”
Jonin ääni oli ivallinen.
”Etkä sinä edes arvosta hyväntahdon elettäni. Et tosiaankaan ole samanlainen kuin Kuura. Kuura, siinä vasta oli kuuma nainen. Hän riisui pikkuhousunsa heti, kun oli kuullut yhden keikkani ja suorastaan pomppasi kimppuuni.”

Joni hymyili muistikuvalleen Hallan siskosta.
”Mutta hän halusi jatkaa sen ranskalaisen kihlattunsa kanssa, eihän sille voinut mitään. Elämä on täynnä valintoja.”
Joni huokaisi ja nyökytteli aforismilleen kuin mikäkin myötätuntoisuuden bodhisattva.
”Olisi luullut, että olisit edes osannut arvostaa sitä, että halusin muuttaa kanssasi yhteen. Sinä kaipaat miestä, ja se sattui hyvin, sillä itsekin tarvitsin kipeästi kämppää juuri nyt. Angelika on heittämässä minut ulos, enkä halua kyllä kotiinkaan mennä.”

Halla kääntyi hitaasti katsomaan sängyllään virnuilevaa nahka­housuista rokkaria.
”Anteeksi kuinka, Joni?” Hän käveli sänkynsä viereen ja kumartui Jonin puoleen.
”Tai tuossa sinun eeppisessä tilityksessäsi oli kyllä montakin kohtaa, johon haluaisin mielelläni palata, mutta... Mikä se sinun viimeinen lauseesi oli?”

Jonin ilme muuttui sulkeutuneeksi.
”Ei mitään. Angelika, siis exäni, ei enää halua vuokrata minulle asuntoaan.”

Halla ravisti päätään kärsimättömästi.
”Ei, ei. Se, mitä sanoit sen jälkeen. Suo anteeksi, ehkä minulla on vaikkua korvissa, mutta kuulosti aivan kuin olisit sanonut ‘enkä halua kyllä kotiinkaan mennä’. Mitä sinä sillä tarkoitat?”

Joni heilutti päätään ärtyneesti, niin kuin hänen korvassaan olisi surissut paarma.
”Kotiin. No, tiedäthän. Kotiin.”

Halla suoristautui.
”Ei, en tiedä. En tosiaankaan. Tarkoitatko kenties Suomea, isiesi maata? Vai vanhempiesi kotia, 38-vuotiaana?”

Joni kohottautui istumaan ja naurahti väkinäisesti.
”No haloo.”
Mies raaputti pitkätukkaista päätään vaivautuneen näköisenä.
”Kyllähän Kuura sinulle kertoi.”

Halla työnsi päätään eteenpäin ja otti kasvoilleen liiotellun kysyvän ilmeen.
”Kertoi mitä, Joni?”

”Että minä olen naimisissa.”

Hallan päässä surisi.
”Naimisissa? Sinä? Siis sen Angelikan kanssa? Mutta etkö juuri sanonut, että hän on entinen tyttöystäväsi?”

Joni nousi seisomaan ja hypisteli niittivyönsä solkea.
”Onhan hän, emme me ole enää yhdessä. Mutta en minä Angelikan kanssa naimisissa ollut. Minulla on vaimo Suomessa. Kirsi. Ja viisivuotias poika.”

Halla katsoi edessään seisovaa miestä päästä varpaisiin ja mietti hetkisen.
”Naimisissa. Lapsi. Ja silti sinä seisot siinä. Pariisissa. Toisen naisen asunnossa. Naisen, jonka sänkyyn olet juuri vongannut ja jolle olet juuri vannonut rakkautta ja jonka luokse halusit muuttaa – toisen tyttöystävän luota?”

Hän alkoi kerätä miehen tavaroita käsiinsä. Nahkatakki, puhelin, tupakka-aski, hopeinen sytytin, johon oli kaiverrettu samanlainen tatuointi kuin Jonin olkavarteen.
“Ja kehtaat sanoa minulle, että olen naiivi ja sinisilmäinen. Kyllä sitä minä tosiaankin taidan olla. Kun luulin, että suomalaisessa miehessä olisi edes rahtunen omanarvontuntoa ja jotain, mitä ennen vanhaan kutsuttiin selkärangaksi. Luotettavuudeksi. En tunne vaimoasi enkä poikaasi, mutta säälin heitä jo.”

Halla otti Jonin puhelimen esille.
“Itse asiassa, taidankin soittaa vaimollesi heti. Mikä hänen nimensä oli? Kirsi?”
Halla löysi helposti naisen puhelimen nimiluettelosta ja painoi vihreää luurinkuvaa. Puhelin alkoi hälyttää. Silloin Joni sai liikettä nahkahousuihinsa. Hän repäisi puhelimen Hallan kädestä.

”Haloo? Kulta, moi. Soitin sinulle vahingossa. Minulla on vähän paha paikka tässä, olen treeneissä.”

Halla harppasi Jonin viereen ja karjaisi niin lujaa kuin keuhkoista irtosi: ”Sänkytreeneissä!”

Joni katkaisi puhelun ja katsoi Hallaa myrkyllisesti.
”Senkin ämmä! Pilaat vielä avioliittonikin!”

Halla puhkesi äänekkääseen nauruun.
”Nyt kun puhutaan prioriteettilistastani, niin öö-mappiin löytyi taas uusi arkistoitava. Annapas kun Halla-täti kertoo sinulle muutaman elämän tosiasian.”

Hän sysäsi Jonin vaatesäkin tämän käsivarsille.
”Mitä tahansa Kuura, rakas ja kateellinen siskoni, onkaan sinulle kertonut, minä en varsinaisesti kuole yksinäisyyteen ja vanhapiikuuteen. Minulla on ollut mahtavaa Pariisissa. Viihdyn hyvin yksin. En minä aivan täysin näivety miehettömyyteen, ja on muuten hyvin paljon miellyttävämpää herätä yksinään vuoteestaan kuin hikisen ja kaljalta haisevan äijän vierestä. Kannattaisi kokeilla. Sinä tunnutkin olevan juuri sellainen reppana, joka ei kestä olla sekuntiakaan yksin. Anteeksi vain, mutta sellainen mies ei sovi minulle.”

Halla käveli ulko-ovelle ja avasi sen.
”Ja minähän en ala majoittaa kenenkään naisen pettäjäukkoa. Jotain rajaa sentään. Ota kuule säkkisi ja hae joku uusi narutettava. Jos minä olisin sinä, ryömisin anelemaan armoa vaimoltani. Mutta koska olen onnekseni minä, tyydyn sanomaan vain tämän: Ulos.”

Joni katsoi Halla ja avasi suunsa sanoakseen jotain mutta punehtui sitten ja sulki suunsa.
”Aivan niin”, Halla sanoi.
“Joskus on parempi pitää mölyt mahassaan. Siinä sinulle aforismia.”

Kun ovi oli sulkeutunut Jonin takana, Halla huomasi huokaisevansa helpotuksesta. Hän oli vihdoinkin yksin, ja se tuntui euforisen hyvältä.

Hän voisi keittää itselleen vaikka kahvit ylimaallisen vaikealla mutterikeittimellään. Hänen kirskuva hetekansa oli kokonaan hänen. Hän voisi riisuutua ilkosen alasti ja kekkuloida asunnossaan ilman, että joku tarkkailisi hänen kurvejaan ja antaisi niille mielessään arvosanoja nelosesta kymmeneen. Säärikarvoineen, kaksi vuotta vanhoine puuvilla-alushousuineen, rasvaisine hiuksineen, vetämättä vatsaa sisään ja kävelemättä oudusti takapuoli ulkona, että kukaan ei näksisi hänen rakasta appelsiini-ihoaan. Vapaus maistui tosiaan makealta.

Halla hivuttautui peittonsa alle kahvikuppi kädessään. Ilta alkoi hämärtyä kattoräppänän takana. Jostain kuului pianomusiikkia, kadulla auton varashälytin pärähti soimaan, ja jokin pariskunta karjui toisilleen. Ja yhtäkkiä Halla muisti Jonin sanat.
”Jätkä oli varmaankin vain varastavinaan laukkusi saadakseen viettää enemmän aikaa seurassasi.”
Joni oli narsistinen ääliö, mutta joskus sokea kanakin löytää kultajyvän.

Sille ei voinut mitään. Halla tuijotti kattoikkunastaan näkyvää taivaskaistaletta ja pudisteli päätään. Niin hyvältä kuin vapaus tuntuikin, Lucienista oli nyt viimeinkin otettava selvää. Halla hymyili itsekseen. Hänen piti myöntää, että edessä oleva tehtävä ei tuntunut mitenkään epämiellyttävältä. Niinpä niin, Halla tuumasi. Edessä olisi mitä mainioin marraskuu.

Jatkuu ensi viikolla.