Hallan vuosi Pariisissa on alkanut katastrofaalisesti. Taideakatemian professori uhkailee, ullakkokopissa on jäätävää, ja rahahuolet painavat. Pigallen kuuluisin transvestiitti Chocotte tuo kuitenkin odottamattoman ratkaisun Hallan huoliin. Hevirumpali Jonikin osoittautuu hanakaksi auttamaan.

Lokakuun loppu toi mukanaan paksun tinanvärisen sumun. Eiffel-tornin huippua ei aamuisin näkynyt, ja ranskalaiset alkoivat sonnustautua paksuihin toppatakkeihin. Upeat pariisilaisrouvat sipsuttelivat katukäytäviä kymmenen sentin Loboutin-koroissaan, hoikat sääret näkymättömien denierien suojissa, ja häikäisevästi leikattu villakangastakki tai kiiltäväkarvainen turkki kapeiden vartaloidensa lämpönä. Pienillä hermostuneilla rotupiskeilläkin oli Diorin skottiruututakit. Tupakansavu sekoittui sumupilviin katukahviloissa, joissa tarjoilijat olivat nostaneet lämmittimet terasseille. Halla oli aamulla kaivanut kaapistaan norjalaisvillapaitansa ja kietonut kaulaansa kirpputorilta tinkaamansa paksun shaalin. Syksyä ei käynyt kieltäminen.

Päivä Beaux Artsissa oli ollut tavallista pidempi. Taideakatemiassa oli alettu valmistautua jokaisen opiskelijan henkilökohtaiseen taideprojektiin. Tämän vuoksi Halla oli ylipäätään Pariisiin tullut, oman henkilökohtaisen taideprojektinsa vuoksi. Löytämään oman taiteellisen ilmaisunsa. Muissa olosuhteissa oman projektin aloittaminen olisi ollut Hallalle vuoden kohokohta, mutta nyt projektin ajatteleminenkin sai hänet yökkäämään. Hän oli nimittäin samana aamuna kuullut, kuka oli ilmoittautunut hänen ohjaavaksi opettajakseen. Jean Lecuré. Viimeinen mies, jonka Halla halusi taideakatemian käytävillä – tai missään muissakaan yhteyksissä – nähdä. Halla pesi pensseleitään päivän päätteeksi ja mietti ratkaisua ongelmaansa.

Heidän yhdessä viettämänsä katastrofaalisen illan jälkeen Halla ei ollut nimittäin käynyt yhdelläkään elävän mallin piirustustunnillaan vältellessään Lecurétä, ja ne olivat sentään pakollisia tunteja. Hän oli varma, että mies oli ilmoittautunut hänen projektiohjaajakseen vain siitä syystä, ettei ollut nähnyt Hallaa tunneillaan. Mutta sen jälkeen, miten Jean oli häntä kohdellut, Halla teki kaikkensa pysytelläkseen tältä piilossa. Lecuré oli sentään vokotellut hänet illalliselle kanssaan ja sen jälkeen käynyt hänen päälleen inhottavalla tavalla. Ja vielä kehdannut itsesäälissään ruikuttaa Hallan ystävälle Annabellelle, kuinka huonosti Halla oli häntä kohdellut. Hakannut hänet! Heittänyt ulos asunnostaan! Eikä hän ollut kuin solvannut ja lähestulkoon väkisinmaannut tämän, voi voi voi.

Halla näki punaista, kun Jeanin harmaantuva tukka ja vaaleansiniset, arvostelevat silmät palasivat hänen mieleensä. Hän oli vältellyt Annabelleäkin välikohtauksen jälkeen. Annabelle oli koettanut soittaa hänelle moneen otteeseen, mutta luovuttanut hiljalleen, koska Halla ei ollut vastannut. Annabelle oli lopulta jättänyt yhden viestin hänen vastaajaansa.

”Halla, et taida itsekään tietää, kuinka naurettavasti käyttäydyt. Yksi Beaux Artsin vaikutusvaltaisimmista miehistä haluaa tavata sinut uudelleen – niin, Halla, Jean haluaa nähdä sinut uudestaan, vaikka sinä kohtelit häntä todella epäreilusti. Jean on valmis antamaan sinulle anteeksi. Hän on niin jalomielinen. Sinä et ansaitse hänen huomiotaan, Halla, jos nyt olen ihan rehellinen. Minähän kerroin sinulle, kuinka Jeanin kanssa kuuluu olla. Ajattelin, että olisit ymmärtänyt. Jean tarvitsee haastetta naisesta. On oma syysi, jos et ole osannut käsitellä häntä. Jean on suuri taiteilija, sinä voisit oppia häneltä paljonkin, mutta hän on kertonut minulle, että et ole vastannut hänenkään soittoihinsa. Etkä ole edes näyttäytynyt elävän mallin tunneilla. Olen kyllä huomannut. Ja nyt et vastaa minunkaan soittoihini, vaikka haluan sinun parastasi. Tämä koko sotku on ihan omaa syytäsi, ja jos et tule tunneille, sinut erotetaan taideakatemiasta. Sinun kannattaisi tosiaankin soittaa Jeanille ja pyytää anteeksi temppuiluasi. Hän haluaa antaa sinulle uuden mahdollisuuden. Ystävänä suosittelen, että tartut siihen. Soita.”

”Ystävänä suosittelen.” Halla oli tajunnut, että Annabelle ei ollut hänen ystävänsä, vaan Jean Lecurén juoksutyttö. Seuralaispalvelu, jonka kautta professori nalkitti ujoja opiskelijatyttöjä väkivaltaisiin seksileikkeihinsä. Totta kai Lecuré haluaisi nähdä hänet uudestaan, mies kiihottui valtapeleistä ja oli vasta päässyt alkuun. Mutta Hallaa eivät miehen sairaat pelit kiinnostaneet. Miten Annabelle oli kuvitellutkaan, että Halla olisi voinut suostua sellaiseen kohteluun? ”Jean oli valmis antamaan anteeksi.” Lecurén olisi pitänyt madella anteeksiantoa Hallan edessä! Olisi sittenkin pitänyt soittaa poliisit miehen perään, Halla mietti murhanhimoisesti. Siinäpä olisi oppinut. Suomalaiseukkoja ei niin vain heitelläkään!

Hän oli kyllä käynyt kuuliaisesti kaikilla muilla oppitunneillaan, mutta kiertänyt torstaisin koulunsa kaukaa. Ainoa ongelma oli, että Hallan opinnoista ei tulisi mitään ilman Lecurén apua. Varsinkin nyt, kun mies oli piruuttaankin ilmoittautunut hänen projektiohjaajakseen. Hänen olisi palattava tunneille ennemmin tai myöhemmin. Hänen olisi kohdattava Lecuré. Ajatuskin puistatti.

Joni oli pitänyt Hallalle seuraa. Sisko oli ollut oikeassa, tuo death metal -rumpali oli tosiaankin hyvä kuuntelija. Hänelle olisi voinut kertoa mitä tahansa. Joni oli empaattinen ja taputti häntä olkapäälle, kun hän kertoi vaikeuksistaan. Heissä oli paljon samaa, Halla oli huomannut. Joni halusi itsekin alkaa maalata, hän oli kertonut Hallalle ostaneensa jo öljyvärit ja maalanneen Hallan rohkaisemana ensimmäisen taulunsa. Oli hienoa talsia Montmartren kujia ja keskustella ihmisen kanssa, joka ymmärsi, millaista on olla taiteilija. Suomalaisen miehen kanssa. Suomalaista miestä Halla ymmärsi. Joni ei ehkä availlut hänelle ovia, ei lausunut ruusuisia kohteliaisuuksia eikä herättänyt hänessä kiellettyjä into­himoja, mutta tämä oli mukava ja hauska. Turvallinen. Sellainen, johon voi tukeutua silloin, kun ongelmat koettelevat.

Sillä Hallalla oli toinenkin ongelma. Hänen rahansa alkoivat olla lopussa. Hän oli alun perin ajatellut ansaitsevansa ruokarahoja muotokuvia piirtämällä. Vaan Montmartren taiteilijoiden aukiolla, Place du Tertrellä, vaani Lucien. Lucien, joka toisi hänelle vain harmeja. Jean Lecurén jälkeen Halla oli tiukasti päättänyt pysytellä vaarallisista miehistä erossa. Ja sitä paitsi, ehkä hänestä ei ollut katutaiteilijaksi. Ei hänessä ollut samanlaista röyhkeyttä kuin Lucienissa. Ei hän saisi ketään istumaan mallikseen. Ehkä hänen tulisi maalata kopioita suurten mestareiden teoksista, niin kuin Place du Tertren huijarimaalarit tekivät?

Halla pääsi lähtemään Beaux Artsista vasta vähän ennen kuutta. Ulkona oli vielä valoisaa, ja laskeva aurinko pilkahteli pohjoistuulessa kiitävien pilvien välistä. Hän päätti kävellä asunnolleen Tuileriesin puiston halki. Puisto oli iltaisin lumoava, turistit jonottivat silloin jo ravintoloihin, ja sitä saattoi rauhassa tutkiskella puiston patsaiden muotoja.Aivan kuin hän olisi ollut yksin Tuileriesin muotoon leikattujen pensaiden keskellä. Vain joku yksinäinen turistityttö käveli hänen liepeillään Eiffel-lippalakki päässään.

Mahtoikohan tyttö pelätä, vai miksi hän käveli aivan Hallan takana? Oli hän itsekin pelännyt ensimmäisinä Pariisin-viikkoinaan. Rue Dodeauville ei ollut kaunis eikä valoisa. Kotiin oli ehdittävä, ennen kuin kaupat sulkivat ovensa. Halla muisteli miesjoukkoa, joka oli ajanut häntä takaa mutta havahtui äkkiä, kun turistityttö hänen takanaan ampaisi juoksuun. Hallaa kylmäsi, kun hän otti repun selästään. Se repsotti auki. Hänen lompakkonsa oli poissa.

Halla laahusti kaupungin halki ja nieleskeli kiukun kyyneliä. Rahat olivat muutenkin tiukilla. Eikö hän koskaan oppisi? Ei hänelle ollut tullut mieleenkään, että joku voisi noin kätevästi ryöstää hänet ja vielä keskellä puistoaukiota. Hän oli kyllä kantanut reppua edessään metrossa ja suurissa väkijoukoissa, aivan niin kuin Chocotte oli neuvonut rue Pigallen transubaarissa.

Hallan mieliala koheni hieman, kun hän muisti Chocotten. Hän oli luvannut poiketa tapaamassa tätä miehen “haarakonttorissa” Vedenheitto-baarissa, joka ei itse asiassa ollut kaukana nytkään. Halla pyyhki kyyneleensä, kirosi vielä kerran ääneen turistiksi pukeutunutta naisvarasta ja suuntasi askeleensa rue Pigallelle. Chocotten rauhoittava seura olisi nyt tarpeen.

Pigallella skootterit pörisivät, koirat räksyttivät, juopot ja narkomaanit karjuivat, mutta kun punainen ovi oli sulkeutunut, Le jet d’eau -baarin tunnelma oli käsin kosketeltava. Dusty Springfield huokaili Burt Bacharachin The Look of Love-kappaletta. Baaritiskin korkeilla palleilla keinuttelevat hahmot huojuivat rytmisesti musiikin tahdissa. Paljetit kimalsivat, höyhenpuuhkat kahisivat pehmeästi. Jostain kuului vaimea samppanjapullon korkin poksahdus ja kepeä kuohahdus, kun jaloa juomaa kaadettiin korkeajalkaiseen lasiin. Kaikki oli pehmustettua. Kuin olisi vajonnut jättimäisen, puuterilta ja tupakalta tuoksuvan tyynyn sisään.

Hallan ei tarvinnut ottaa kuin yksi askel baaritiskiä kohti, ja sen päässä jakkaralla istuva pitkäsäärinen kaunotar tummansinisessä sametti­puvussaan kääntyi häntä kohti.

”Halla! Chèrie, miksi et ole tullut tapaamaan Chocotte-tätiä aikaisemmin, kulta pieni, anna iso pusu!”
Halla moiskautti poskisuudelman Chocotten meikkivoiteelta tuoksuvaan, näin illan mittaan jo hieman sänkiseen poskeen.
”Me olemme poikien kanssa oikein kaivanneet sinua, emmekö olekin, pojat?”
Muut tiskillä notkuvat, leveäharteisen paratiisilinnun näköiset meikkimainokset nyökyttelivät. Joku murahti karhealla äänellä tervehdyksen.
”Mutta pupunen, sinä olet itkenyt... Älä sano, joku hirveä paksumunainen roisto on ryöstänyt hyveesi.”
Chocotte pudisteli päätään.
”Miehet. Roistoja koko sakki.”

Hallaa alkoi hillittömästi naurattaa, ja hänen punoittaviin silmiinsä koski, kun vedet nousivat niihin.
”Ei, Chocotte... Tällä kertaa kyseessä ei ole mies vaan nainen.”
Ennen kuin Halla ehti jatkaa, Chocotte läimäytti kätensä yhteen.
”Nainen! Oi, onneksi olkoon, hani, rakkaus ei tunne rajoja! Mutta mitä se pieni hutsu on sinulle tehnyt, kun silmäsi ovat noin turvonneet ja kauhean näköiset?”

Halla hirnahti nauruun kyynelten läpi.
”Ei, ei, minulta vain vietiin tuossa lompakko.”
Chocotte pudisti punakiharaista päätään, ja Hallaa nolotti jatkaa.
”Tyttö, joka oli pukeutunut turistiksi. Hävettää kertoakin. Viimeksi kun näimme, minulta oli juuri varastettu reppu, ja olin saanut sen takaisin. Nyt lompakkoni on mennyttä kalua. Olen niin idiootti, en ole vieläkään tajunnut pitää repustani huolta niin kuin neuvoit.”
Häntä alkoi taas itkettää, mutta hän puri huultaan.

”Mennyttä kalua, niinpä niin. Menneestä kalusta minä tiedän kaiken.” Chocotte ravisteli päätään ja huokaili empaattisesti.
“Oliko sinulla paljonkin rahaa lompakossa?” Chocotte tiedusteli.
“Satasia? Sekkejä? Entä luottokortteja?”

Halla alkoi miettiä.
“Ei, itse asiassa, nyt kun mainitset. Ainoa pankkikorttini on aina takkini taskussa. Sekkivihkoa minulla ei ole, eikä siellä lompakossakaan voinut olla kymppiä enempää. Olen nimittäin aivan persaukinen.”
”No voi pupuruiseni. Sekin vielä. Etkö sitten ole maalannut muotokuvia Place du Tertrellä niin kuin sinun piti?”
”En. Se on hankala juttu. Ja opinnotkin menevät päin perää.”
”Oh là là, käärme paratiisissa! Onko opetuksen taso laskenut Kaikkein Pyhimmässä?”

Halla istahti baarijakkaralle.
”Sekin on pitkä tarina. Mutta tulos on tämä – en voi palata tunneilleni, minulla ei ole mitään ideaa projektiini, projektiohjaajani on iljettävä pervo, ja rahani ovat lopussa.”
Hän hautasi kasvonsa käsiinsä.
”Onneksi ne olivat lopussa lompsastanikin.”

Chocotte viittasi baarimikolle.
”Bebert. Pieni kalja pulassa olevalle neidille. Lorauta sinne sekaan sitä kuuluisaa persikkasiirappiasi.”
Hän sytytti tupakan ja tarjosi yhden Hallalle.
”Chocotte-täti auttaa. Sitähän varten minä tässä maailmassa olen. Pariisin upeimmin pukeutunut lähihoitaja.”

Baarimikko työnsi Hallan eteen persikkaoluen, ja Halla otti pitkän, janoisen kulauksen.
”Bebert, eikö sinunkin mielestäsi tämä baari ole sitten... ikävän näköinen?” Baarimikko katsahti Chocotteen ja hymyili.

Halla käännähti baarijakkarallaan ja katsoi baarin sisustusta. Mustaa samettipehmustusta lattialla, seinillä ja katossa. Punaiset samettisohvat täynnä tyynyjä, jotka näyttivät siltä kuin ne olisi valinnut Turkin sulttaanin haaremin sisustussuunnittelija. Matalia baaripöytiä, jotka nekin oli jostain syystä päällystetty mustalla sametilla. Nurkkapöydässä kiemurtelevaa, mustaan pukuun pukeutunutta asiakasta ei olisi sametin keskeltä hämärässä edes erottanut, jos tämän haaroväliä kädellään hinkkaileva ilmestys ei olisi pukeutunut kauttaaltaan kultaiseen ihonmyötäiseen paljettiasuun. Baari ei ainakaan Hallan mielestä ollut mitenkään kovin ikävän näköinen.

Mutta Chocotte jatkoi.
”Annapas kun mietin, mitä täältä puuttuu. Hmm, olemme Pariisissa, rakkauden ja kulttuurin pääkaupungissa. Rakkautta täällä on tietysti kosolti”, mies vinkkasi kulmasohvaan, jossa paljettiasuinen honkkeli blondissa peruukissaan oli siirtynyt tanssimaan eräänlaista napatanssin ja tankotanssin välimuotoa asiakkaansa haaroväliin.
”Mutta kulttuuria ei meiltä löydy.”

Yksi paksuimmista transuista rykäisi kovaan ääneen.
”Ai niin, Odette, paitsi tietysti ihana Barbra Streisand. Anteeksi, että unohdin Barbran.”
Kaiuttimista soi juuri sikermä Streisandin kimaltavimpia musikaalihittejä. Barbran annettua kaikkensa musiikki vaihtui Dalidan klassikkoon Paroles, paroles, ja Chocotte nousi tuolistaan teatraalisin elkein.

”Bebert, katso nyt. Enkö minä olekin upeampi kuin yksikään Louvren marmoripatsaista? Enkö ole kaikilta mitoiltani huikeampi kuin Milon Venuksen ja Michelangelon Davidinäpäräkään olisi?”
Baarimikko Bebert nyökytteli päätään, ja kaikki baaritiskillä istuvat transvestiitit olivat kääntyneet katsomaan.
”Eivätkö kaikki tämän baarin ilolinnut ole kauniimpia kuin yksikään veistos?”
Miehet puhkesivat huutamaan ja taputtivat käsiään. Chocotte piti dramaattisen tauon.
”Eikö siis ole vain oikeus ja kohtuus, että meidät ikuistetaan taideteoksen muotoon kuin Mona Lisa, joka muuten oli transuista kuuluisin!”

Hallaa hymyilytti.
”Mitä oikein ajat takaa, Chocotte?”
Chocotte nosti samettista laahustaan, istahti takaisin jakkaralle ja heitti pitkän säären toisen päälle.
”Sitä vain, että sait juuri töitä, kultsu. Saat maalata meidän kaikkien muotokuvat. Täysikokoiset kokovartalokuvat.”

Halla otti kaljalasinsa ja huitaisi sen tyhjäksi siltä istumalta.
”Muoto­kuvat? Minähän olen paras juuri muotokuvissa, miten sen tiesit?”
Hän huokaisi.
”Mutta muotokuvat ovat kalliita. Varsinkin, jos ne tehdään öljyllä. Tai akryylillä, öljy kuivuu liian kauan. Entä jos tekisin kuvasi hiilellä?”

Chocotte ravisti päätään, ja hänen upeakiharainen punainen peruukkinsa leiskui.
“Halusin öljyvärityön, mutta jos siinä kestää kauan, niin akryylikin käy. Akryylillä, pieni rakkaani. Ei mitään hiiltä. Eikä pelkästään minun kuvani vaan meidän kaikkien.”

Halla katsoi miestä ällistyneenä.
”Mutta tiedätkö ollenkaan, paljonko se maksaa? Paljonko kangaspohjat ja väritkin yksinään maksavat?”

Chochotte työnsi kätensä rintaliiveihinsä ja veti esiin paksun tukun seteleitä.
”Kyllä minulla rahaa on, beibi. Meillä kaikilla on. Ja taulut ripustetaan tämän baarin seinille. Eikö niin, Bebert?”
Baarimikko kohautti hymyillen olka­päitään.
”Ja nyt, Halla, heitä murheesi helvettiin ja juo kanssani pari lasia. Juodaan malja yhteistyölle.”

Hallaa nauratti.
”En tiedä, miten voisin kiittää sinua. Tämä on uskomatonta.”
Hän viittasi baarimikolle.
”Mutta joudun taas maksattamaan juomani sinulla. Lompakkoni on sen valeturistin taskussa.”
Chocotte nosti lasinsa.
”Selvä juttu, chèrie. Sovitaanko, että drinkkisi ovat etumaksua työstä?”

Halla kohotti tyhjän kaljalasin.
”Diili!”

Illalla asunnossa oli ensimmäistä kertaa hyytävän kylmä. Halla oli käynyt ”iltapesulla” käytävän valurautalavuaarissa, nostanut koipensa yksi kerrallaan jäätävään veteen, huljauttanut vettä kasvoilleen ja hytissyt kylmästä vielä vedettyään vaatteet päälleen.

Hän sytytti kaksilietisen retkikeittimen ja väänsi kaasun täysille, jotta asunto olisi lämmennyt edes hieman. Turha vaiva. Lämpö katosi kattoräppänän reuna-aukoista ja liittyi Pariisin harmaaseen sumumassaan. Olisi hankittava sähkölämmitin ja pian. Hallan hetekalla tököttävä jäykkä huopa ei onnistunut lämmitystehtävässään. Hänen jalkansa olivat kohmeiset kuin ruumiilla.

Nukkumaan mennessä kaasu­liesi piti sammuttaa, ja Halla päätyi hakemaan päälleen villapaidan lisäksi sekä käsineet että villamyssynsä. Mutta mikään, ei sitten mikään, saanut hänen mielialaansa laskemaan, ei edes sateen tasainen rapsahtelu peltikattoon. Chocoten tilauksen ansiosta hän saisi raha-asiansa taas kuntoon. Tämä akka ei lannistuisi, Halla nyökytteli itsekseen, ehei!

Kolme kuukautta Pariisissa oli kulunut. OK, miesasiat eivät olleet parhaalla mahdollisella tolalla, Lucien häiritsi hänen ajatuksiaan, ja Jean häiritsi hänen opintojaan. Mutta ainahan sitä voisi käydä Jonin kanssa kaljalla. Sillä miehellä oli vielä vähemmän rahaa kuin hänellä, mutta nyt hänen raha-asiansa tulisivat kuntoon, ja hän voisi taas piffata Jonillekin drinkit. Hyvä olo, kaiken kaikkiaan, Halla hymyili. Niin hyvä, että hän uskaltautuisi seuraavana aamuna elävän mallin piirustuksen tunnille ja näyttäisi Jean Lecurélle närhen munat.

Aamulla Halla oli vielä ollut voimiensa tunnossa. Hän oli lähtenyt kävelemään pienestä sateentihuutuksesta huolimatta jo aikaisin ja ostanut suuren suklaacroissantin. Mutta mitä lähemmäksi Halla Beaux Artsia käveli, sitä enemmän häntä hirvitti.

Lecuré oli pelottanut häntä jo ensimmäisellä tunnilla, ja tämä oli ennen kuin Halla oli edes huomannut miehen suorastaan nauttivan sadistisesta käytöksestään. Hän nielaisi avatessaan ateljeen oven, ja nielaisu tuntui kaikuvan hiljaisessa marmorihallissa. Vasta sisällä ateljeessa hän tiesi todella olevansa pulassa.

Jokaisen opiskelijan projekti­ohjaaja oli kutsuttu tunnille. Tämä tarkoitti sitä, että kaikki muut opiskelijat istuivat keskustelemassa hiljaisesti ohjaajansa kanssa, mutta Halla seisoi ovella, ja Jean Lecuré istui yksin työpöytänsä ääressä eikä katsonut häneen päinkään. Halla veti syvään henkeä kuin ennen sukellusta, kohotti päänsä ja käveli itsevarmuutta teeskennellen Lecurén pöydän luo.

”Professori Lecuré. Kuulin, että olitte ilmoittautunut projektiohjaajakseni.”
Lecuré katsoi kylmästi Hallaan.
”Ilmoittautunut, mademoiselle Reinikainen? Minä otin tuon epämiellyttävän tehtävän vastaan, kun kukaan muu taideakatemian professoreista ei näyttänyt haluavan teitä taakakseen. Istukaa.”

Halla lysähti penkkiin ja kuori takin päältään. Lecuré silmäili häntä päästä varpaisiin.
”Lienee sanomattakin selvää, että olen hyvin, hyvin pettynyt teihin. Teissä ei ole sitä ainesta, jota luulin teissä havainneeni. Olette tottelematon, täysin vailla käytöstapoja, kunnioitusta...”
Lecurén ylähuuli nousi irvistykseen:
”...ja tyylitajua.”

Halla teki kaikkensa hillitäkseen kiukkunsa ja katseli kenkiinsä. Lecuré madalsi äänensä kuiskaukseksi.
”Miksi ette ole vastannut puheluihini, senkin kiittämätön letukka? Ette taida ymmärtää omaa parastanne. Aivan niin kuin Annabelle Pinet sanoi. ’Ehkä Halla ei ymmärrä omaa parastaan.’ Niin hän sanoi minulle. Ja tiedättekö, miten minä vastasin? Minä kerroin hänelle suoraan mielipiteeni, jonka olen muodostanut teistä pohjoismaalais­tytöistä näinä vuosina. Te olette pelkkiä katkeria feministejä. Teissä ei ole hitustakaan naisellisuutta. Ei vähääkään kunnioitusta miestä kohtaan. Eikä teissä ole seksiä.”

Halla nosti hitaasti katseensa, kun mies jatkoi.
”Mutta minä voin auttaa teitä, neiti Reinikainen. Onneksi se on minun vallassani. Te tarvitsette kuria, te tarvitsette ohjausta. Minulla on hallussani juuri teidänlaisenne laiskan pikku tyttösen tarvitsemat metodit, ja olen lupautunut auttamaan teitä. Sen minä tulen tekemään. Se on minun tehtäväni kouluttajana.”

Hallan silmissä sumeni. Hän puri hampaitaan yhteen ja hengitti niin rauhallisesti kuin osasi. Hän tiesi, mihin Lecuré oli pyrkimässä. Hän näki jo silmiensä edessä pitkät tunnit ateljeessa, vain heidät kaksi. Hän ja Lecuré ja Lecurén metodit. Hän ravisti päätään. Mielikuva hävisi, ja Halla avasi suunsa.
”Entä jos teen taideprojektini ilman ohjaajaa, monsieur?”

Lecurén ilme muuttui voitonriemuisesta ja itserakkaasta hölmistyneeksi. Tuona hämmästyksen hetkellä miehen komeat kotkankasvot lakkasivat olemasta komeat. Hänen leukansa valahti ja paljasti ateljeen kylmässä pohjoisvalossa hieman liian kireän ihon ja keinotekoisen valkoiset hampaat. Mies oli käynyt plastiikkakirurgilla! Hallaa alkoi yhtäkkiä hillittömästi naurattaa. Lecurén ilme muuttui yhä tyrmistyneemmäksi, mutta Halla hihitti jo ääneen. Mies nosti leukansa ja toisen kulmakarvansa.

”Ilman ohjaustani te ette tule koskaan saamaan henkilökohtaista taideprojektianne hyväksytyksi. Ette koskaan.”
Hallan nauru taukosi.
”Oliko tuo uhkaus, herra Lecuré? Minä en pidä uhkailuista. Luulisi, että olisitte huomanneet silloin, kun viimeksi tapasimme”, Halla korotti ääntään.
”Tiedättehän, silloin kun kävitte kimppuuni asunnossani.”

Lecuré huitaisi kädellään.
”Puhukaa mitä tahdotte, mademoiselle. Itse kutsuitte minut asuntoonne. Nuoret naisopiskelijat ovat aina samanlaisia. Ensin tahtovat vietellä opettajansa, mutta sitten eivät kuitenkaan ole valmiita kantamaan seurauksia.”

Halla nousi tuoliltaan, ja se kirskahti betonilattiaa vasten. Lecuré siristi silmiään.
”Toki voitte yrittää. Työn arvostelulautakunta koostuu kaikista täällä läsnäolevista professoreista. Heillä ei ole aikaa opastaa teitä. Kai te tiedätte, mitä projektiin kuuluu? Se ei ole pelkästään omaperäisen vision hahmotusta – mihin ette joka tapauksessa kykene – vaan eri tekniikoiden testaamista, eri materiaalien käyttöönottamista. Miten tiedätte, kuinka toimia? Teidän vaivaisella kielitaidollanne ja, minun täytyy sanoa, vajavaisilla älynlahjoillanne? Teidän täytyy löytää myös näyttelytila, saada töillenne kuljetus, kaikki ennen joulukuun ensimmäistä. Projektin tulee olla valmis ja näyttelypaikallaan toinen joulukuuta. Kyseessä on myyntinäyttely, ja sinun on lähetettävä kutsut, etkä sinä ressukka edes tunne ketään. Voi voi, kovin paljon tehtävää nuorelle feministinalulle, joka ei tahdo löytää omaan asuntoonsa.”

Halla kiskaisi takin niskaansa ja katsoi suoraan Lecurén jäisiin silmiin.
”Kiitos ajastanne, herra Lecuré. Yksi asia on selvä. Tulen mieluummin tekemään projektini ilman ohjausta... Ei, liian laimea ilmaus. Itse asiassa söisin mielummin hatullisen koiranoksennusta kuin tekisin projektini teidän psykopaattisessa valvonnassanne.”

Hän ei ollut koskaan ollut yhtä totaalisen tyytyväinen itseensä kuin marssiessaan ateljeesta ulos sinä aamuna. Harmi vain, että hän ei ollut nähnyt Lecurén ilmettä. Hallan teki mieli huutaa riemusta. Tätä pitäisi juhlia. Hän kaivoi esiin kännykkänsä ja soitti Jonille.

Joni asui myös kahdeksannessatoista kaupunginosassa, mutta sen toisella puolella, lähellä kaoottista Place de Clichyä vietnamilaisen ravintolan yläkerrassa. Halla soitti ovipuhelinta, ja Joni ohjasi hänet kolmanteen kerrokseen. Asunto oli kaksio! Halla ei ollut uskoa silmiään. Kauniisti sisustettu tumma­sävyinen kaksio.

”Miten ihmeessä olet saanut Pariisista tällaisen asunnon? Kaksioiden vuokrathan ovat järkyttäviä! Tonnilla ei pääse vielä lähellekään kahta huonetta, saatikka näin mahtavalta paikalta!”
Halla kurkisteli ympärilleen.

”No, tämä on itse asiassa entisen tyttöystäväni asunto. Saan vuokrata tätä häneltä edullisesti silloin, kun hän matkustaa. Liian suuri minulle. Haluaisin sellaisen asunnon kuin sinulla.”
Joni hävisi keittiöön.
”Teenkö meille kahvit vai mennäänkö kaljalle?”

Halla tutkiskeli asuntoa. Naisen asunto, selvästi. Pöydillä oli valokuvia, hyllyssä kirjoja, sohva oli tumman violetti ja siinä oli väriin sointuvia sohvatyynyjä. Kahvipöydällä lojui räikeillä väreillään hillittyyn ilmapiirin sopimaton pornolehti.

”Oho, olet sitten tuonut miestenlehtesi oikein Suomesta asti? Eikö ranskalaisporno miellytä?”

Joni syöksähti olohuoneeseen ja repäisi Jallun pöydältä.
“Ai, heh heh, ei tuo minun ole. Tuo on exäni uuden poikaystävän.”
Jallu kädessään mies painui takaisin keittiöön.

Niin varmaankin, Halla ajatteli ja tarttui kehystettyyn valokuvaan hyllyssä.

”Entisen tyttöystäväsi uusi poika­kaveri ei pane pahakseen, vaikka naisella onkin vielä sinusta kuvia asunnossaan?”

Joni kolisteli keittiössä.
”No jaa, ei kai sitten. Tai, me muutimme erilleen niin vähän aikaa sitten, että ehkä hän ei ole vielä ehtinyt hävittää valokuviani.”

Kuvassa Joni nojaili kauniiseen, goottilaisittain meikattuun tumma­verikköön. Jonilla oli musta tukka.
“Aikamoista, sinulla on tässä tummat hiukset. En osannut kuvitella sinua tummana.”

Joni ilmestyi olohuoneeseen kantaen kahta vesikuppia ja murukahvipurkkia.
”En oikein tiedä, paljonko tuota murukahvia tuonne kuuluu laittaa, sekoita itse. Niin, Angelika kävi usein kuuntelemassa bändiäni. Täällä Pariisissa. Hän on suomenranskalainen. Mutta ei nyt puhuta entisistä tyttöystävistäni. Kerro siitä sinun tämänpäiväisestä taidetunnistasi.”

He joivat Jonin kitkerät murukahvit loppuun ja lähtivät sitten kierrokselle Boulevard de Clichyn ylihintaisiin irlantilaisbaareihin. Halla lupasi tarjota Jonille, joka valitteli taas rahattomuuttaan. Olihan hän saanut tänään sopimuksen kuudesta suuresta taulusta! Mutta Hallan oli vaikea olla. Jo muutaman tuopillisen jälkeen hänen ajatuksensa karkasivat Lucieniin. Mitäköhän mies teki? Olikohan hän nytkin varttitunnin kävelymatkan päässä Place du Tertrellä maalaamassa?

Joni kertoili Hallalle keikkareissuistaan Positiven bändikavereittensa kanssa, mutta Halla mietti suurta, punaista ruusua, jonka Lucien oli asettanut hänen sängylleen. Lucien oli murtautunut hänen asuntoonsa tuomaan ruusun – joka sinänsä oli rikos, mutta mies ei ollut vienyt mitään. Oliko se Lucienin tapa pyytää anteeksi sitä, että oli varastanut Hallan repun heidän ensikohtaamisellaan? Hallan sydämessä tuntui mukavan lämpöiseltä. Niin hän ei ollut edes tajunnut ajatella asiaa. Lucien...

Mutta aikaa oli kulunut. Lucien oli varmasti jo löytänyt uuden naisen patjalleen rue des Trois Frèresin asuntoonsa. Halla havahtui Jonin jutteluun ja muisti hymyillä tälle. Joni kumartui hänen puoleensa.

”Halla. Olen halunnut puhua sinulle.” Mies siirtyi tuolillaan lähemmäksi.
”Olet tosi mahtava tyyppi. Tiesin sen heti, kun siskosi kertoi sinusta. Meidän juttumme Kuuran kanssa ei kestänyt, me olimme liian erilaisia. Mutta sinun kanssasi tuntuu hyvältä.”

Halla huokaisi ja sulki silmänsä. Hän oli tiennyt! Kuura oli maannut Jonin kanssa, hän oli ollut siitä varma. ”Hyvä kuuntelija”, niin juuri. Pyhä Kuura oli ujuttautunut Jonin nahkahousuihin. Olisi sisko nyt voinut hänelle kertoa. Ei hän olisi Davidille kannellut. Joni tarttui Hallan käteen.

”Halla, tiedätkö, olen ajatellut. Me olemme niin samanlaisia. Olemme taiteilijoita.”
Mies siirtyi istumaan hänen viereensä. Hyvä, sillä äänekkäässä pubissa oli vaikea kuulla mitä tämä puhui.
”Olemme pariisilaisia.”

Halla naurahti. ”No, en minä nyt itseäni pariisilaiseksi menisi sanomaan. Juuri ja juuri olen tottunut tähän hullunmyllyyn. Välillä tuntuu, että nämä ovat kahjoja kaikki.”

Joni siirtyi vieläkin lähemmäksi.
”Juuri niin! Paitsi me. Me kaksi. Me olemme ainoat selväjärkiset täällä. Etkö sinäkin tunne samoin?”

Halla kohautti olkapäitään.
”Välillä minusta tuntuu, että olen itse se kaikkein suurin hullu, kun olen vapaaehtoisesti tullut tänne.”

Joni tarttui häntä olkapäästä.
”Niin minun piti juuri sanoa! Luet ajatuksiani! Me olemme niin samanlaisia...”
Hän tarttui Hallaa leuasta. Joni katsoi Hallaa syvälle silmiin ja kumartui suutelemaan.

Hyvä suutelija. Ei yhtä hyvä kuin Lucien, mutta mikäpä siinä, Halla mietti, toisin kuin Lucieniin ja Lecuréen, ainakin Joniin voisi luottaa. Kai tätä voisi pitää rakastajana paremman puutteessa. Samalla hän jo häpesi ajatuksiaan. ”Rakastajana paremman puutteessa.” Koska hänestä oli tullut näin... ranskalainen?

Joni vetäytyi irti ja siveli hänen poskeaan sormenpäillään.
”Ja Halla, olen ajatellut. Minun on jo aika päästä irti entisen tyttö­ystäväni pihdeistä.”

”Pihdeistä? Minä luulin, että hän oli iloinen voidessaan alivuokrata sinulle asuntoaan.”

”En kertonut sinulle kaikkea. Angelika on vienyt minulta kaiken. Hän on käyttänyt minua hyväkseen.”
Joni katsoi käsiinsä.
”Ja minä kun niin rakastin häntä.”

Hallan päässä alkoi kalkattaa pieni, varoittava herätyskello. Piru vieköön. Mitä tuo mies oikein ajoi takaa? Hän perääntyi vaistomaisesti taaksepäin. Joni nosti päänsä ja katsoi Hallaa vetoavasti silmiin.

”Ja siksi ajattelinkin... Meidän pitäisi muuttaa yhteen. Haluan muuttaa sinun luoksesi. Rakas.”

Jatkuu ensi viikolla.