Halla saa taideopettajaltaan kutsun anatomian yksityistunnille. Annabelle tarjoutuu valmentamaan suomineitoa ranskalais­miehen kesyttämisessä. Halla saa kuitenkin oppitunnin, jota ei hevin unohda. Hätiin tarvitaan prinssi uljasta, mutta onko Lucien sopivampi ritarin muottiin kuin hevirumpali Joni?

Hallaa hermostutti ja hikoilutti, kun hän kiipesi Pariisin taideakatemian barokki­portaita neljän­teen kerrokseen. Syyskuinen aamupäivä oli jo valmiiksi kuuma, mutta ajatus elävän mallin piirustuksesta karismaattisen taiteilijaprofessorin Jean Lecurén kanssa samassa nahkeassa ateljeessa vasta saikin Hallan olon tukalaksi.

Hän oli aamulla jostain syystä kiskonut päälleen takapuolen kaarta myötäilevän mustan farkkuminin tavallisten pilli­farkkujensa sijasta. Armeijan ylijäämä­takkinsa hän oli jättänyt asunnolle. Yläosaksi hän oli valinnut ohuen, valkoisen teepaidan. Mitä ihmettä hän oli oikein ajatellut? Olisi ollut parempi sonnustautua seksittömään, harmaaseen hitsarinhaalariin. Sillä tavalla olisi ainakin voinut hengittää opettajan läsnäollessa!

Halla muisti, miten edellisen piirustustunnin lopussa Lecuré oli hivellyt hänen olkapäätään pitkillä sormillaan ja kuiskannut puoli­hävyttömän kutsun hänen punoittavaan korvaansa. Oppitoveri Annabelle oli tunnin jälkeen paljastanut, että Lecuré oli maannut jokaisen naisoppilaansa kanssa, ja Hallaa oli alkanut ällöttää. Hän oli päättänyt, että ei mokoman elostelijan ehdotuksiin suostuisi.

Ullakkokopin yksinäisinä iltoina olivat professorin sormet kuitenkin hiljalleen palanneet hänen mieleensä. Lucienista hän ei ollut kuullut mitään sen jälkeen, kun tuo roisto oli murtautunut hänen asuntoonsa. Parempi niin, Halla oli päättänyt, Lucien ei ollut mikään akateemisen perheen unelmavävy. Hän oli juuri sellainen mies, josta olisi seurannut vain taloudellisia menetyksiä, raivokohtauksia ja sydänsuruja. Itse asiassa Halla halusi olla vain rauhassa ja keskittyä taideopintoihinsa. Beaux Arts oli taidekouluista haastavin, ja hän tarvitsisi tunneillensa jokaisen keskittymisen murusenkin. Mutta kun Halla astui sisään taideakatemian ateljeehen, oli hänen mielenrauhansa tiessään. Elävän piirustuksen mallina makasi Annabelle, hänen opiskelijatoverinsa ja ystävättärensä.

Annabelle lojui valkoisella kankaalla puoliksi kyljellään, kädet pään taakse ojennettuina, kasvot piirtäjiin päin ja reidet auki. Hänen alastomuutensa hämmensi Hallaa. Tämä ei ollut kuin ne kymmenet alastomat naisvartalot, joita hän oli lapsuudestaan lähtien nähnyt saunassa. Hän oli yrittänyt selittää siskonsa Kuuran ranskalaiselle sulhaselle Davidillekin, että saunassa alastomuutta ei kukaan huomaa, sillä ei ole merkitystä. Että sauna oli suomalaiselle puhdistautumisrituaali, ja sellaisena melkein pyhä. Ja David oli nauranut hänelle ja sanonut, että ainoa pyhyys alastomassa naisvartalossa on sen tuottama nautinto. Mutta David olikin varsinainen pukki, ranskalaisrakastajan stereotypia, joka kuvitteli tihkuvansa erotiikkaa, koska lähenteli kaikkia tuntemiaan naisia.

Annabelle sen sijaan huokui seksiä. Häpeilemätöntä, luonnon­läheistä viidakkoseksiä. Hänen ilmeensä oli raukea, hänen suunsa oli raollaan, silmät olivat melkein kiinni. Hänen valtaisa, mustakiharainen tukkansa kiemursi valkoisella kankaalla kuin mustekalan lonkerot ja hänen haaransa ja kainalonsa olivat ajelemattomat, kiharan mustan karvan peitossa. Hän makasi niin rennosti, aivan kuin alastomana makaaminen kahdenkymmenen ihmisen edessä olisi hänelle mitä jokapäiväisintä toimintaa. Tosin, Halla hymähti itsekseen, sikäli kun hän Annabelleä tunsi, sitä se varmaan olikin. Annabelle ei ollut alastonmalli, hän oli elävä taideteos.

Äkkiä Halla huomasi Jean Lecurén tuijottavan itseään salin perältä. Hänen poskensa alkoivat punoittaa, ja hän henkäisi tahtomattaan häpeällisen äänekkäästi. Halla nouti maalaustelineen, kaivoi hiilensä ja säämiskänsä esiin ja alkoi kasvot kuumuudesta tykyttäen piirtää Annebellen vartalon kaaria. Ensin suuret linjat, kaulasta lantioon, reidet ja sääret, pään muoto. Sitten yksityiskohdat. Hän oli loppujen lopuksi niin keskittynyt työhön, ettei huomannut, kuinka taiteilijaprofessori seisoi hänen selkänsä takana.

Halla hätkähti, kun Lecuré tarttui hänen käteensä ja vei sen paperille.
”Mitä mieltä mademoiselle Reinikainen on intiimialueen karvoituksesta?”
Halla jähmettyi eikä voinut liikkua, kun professorin lämmin, kuiva kämmen hyväili hänen kättään ja ohjaili samalla paperille piirtyvää viivaa.
”Minusta se on kiihottavaa. Nainen luonnontilassa. Aivan kuten mallimme.”
Halla ei vieläkään kyennyt vastaamaan eikä edes katsomaan Lecurétä silmiin.
”Minä uskon, että tekin olette juuri tuollainen. Hehkutte sensuellia vapautta, ette anna kenenkään vangita itseänne... Halla”, Lecuré lausui niin hiljaa Hallan korvaan, että se tuntui vain lämpöisenä ilmavirtana hänen kaulassaan. Väristys kulki Hallan läpi ja hän sulki silmänsä huolimatta siitä, mitä muut salissa ajattelisivat.

”Halla. Olen opetellut lausumaan nimennekin oikein.” Lecuré kuiskasi. “Tuletteko kanssani illalliselle tunnin loputtua?”
Hallan vatsassa muljahti, ja hänestä tuntui, kuin hän olisi voinut pyörtyä siihen paikkaan. Mutta hän rohkaisi mielensä, kääntyi katsomaan Jean Lecurén vaaleansinisiin silmiin ja nyökkäsi. Mies puristi hänen kättään ja nojautui reisillään hänen takapuoltaan vasten.
”Jääkää tuntien jälkeen odottamaan minua ateljeen ulkopuolelle.”

Mies irrotti otteensa hänestä ja jatkoi kierrostaan muiden taideopiskelijoiden telineillä niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Halla pystyi tuskin hengittämään. Voi luoja, hän mietti, lupauduinko minä juuri opettajani kanssa illalliselle? Hänestä tuntui, kuin koko taideluokka olisi seurannut häntä katseellaan, mutta kun hän vilkuili varoen ympärilleen, kaikki tarkkailivat Annabellen eroottista vartaloa keskittyneesti. Annabelle sen sijaan katsoi suoraan Hallaan, pieni tietäväinen hymy huulillaan.

Halla sai työnsä tehtyä juuri ja juuri. Alastonkuvasta tuli kylläkin surkea tuhru, sillä hänen kätensä oli vapissut. Kun tuntien päätyttyä sali tyhjeni opiskelijoista, Halla jäi muista jälkeen. Voi jessus, tämähän on aivan kuten kouluaikojen ensi-ihastuksen kanssa, hän hermostui. Mitä minä nyt jännitän? Taiteilijaprofessori oli mies niin kuin muutkin. Paitsi että Halla tiesi tarkalleen, mihin ilta päätyisi. Professorin sänkyyn. Ja hän oli suostunut, tiennyt vielä tasan tarkalleen, mihin suostui.

Lecuré näpytteli älypuhelintaan ateljeen perällä selkä Hallaan päin ilman kiireen häivääkään. Hallan vatsassa kiersi, ja hiki valui hänen selkäänsä pitkin. Onneksi hänen oma puhelimensa helähti soimaan.
”Halla, täällä Annabelle. Oletteko jo lähteneet salista?”
Halla madalsi äänensä kuiskaukseksi.
“Ei, odotan Lecurétä, hän on vielä ateljeessa.”
Annabel huusi puhelimeen niin, että Halla pelkäsi Lecurén kuulevan.
“Hullu, älä nyt vain odota häntä! Lähde kävelemään salista, huikkaat äijälle vain näkemiin. Etkö sinä tiedä, miten ranskalaisten kanssa ollaan? Lupauduit varmaan hänen kanssaan illallisellekin vastaan panematta, eikö niin?”
Hallaa kummastutti, ja hän kohautti olkapäitään.
”No, kyllä. Hänhän pyysi.”
”Ei, ei, ei, kultaseni! Catastrophe! Ensinnäkin, lähde nyt heti kävelemään ulos ateljeesta. Minä selitän sinulle samalla, miten ranskalaisen miehen kanssa on toimittava.”

Puhelimesta kuului, kuinka Annabelle sytytti tupakan ja veti savua sisäänsä.
”Nyt, chèrie. Ranskalainen inhoaa, jos asiat käyvät liian helposti. Miehen on saatava vastusta. Hänen on saatava taistella. Hänen on saatava... metsästää. Sinun on osattava pelata suhteen valtapeliä. Sinä määräät tahdin. Mies seuraa.”
Halla puuskahti tuskastuneena.
”Mutta Lecuré on opettajani! En minä voi häntä pompottaa!”
Annabelle nauroi.
”Nimenomaan. Sinun täytyy ehdottomasti pompottaa häntä. Hän tulee hulluksi himosta! Jos antaudut hänelle suoralta kädeltä, hän vain käyttää sinua makuualustanaan niin kuin vessassa kävisi. Et kai sinä sellaista rakastajaa halua?”

Rakastajaa? Se sana ei kuulunut suomalaiseen suhdesanastoon.
”En minä tiedä, miten minun kuuluu hänen kanssaan olla”, Halla voih­kaisi.
”No, kulta, ensinnäkin. Oletko jo lähtenyt ateljeesta? Sillä heti kun lähdet, katso vain, mies ampaisee perääsi. Lähde.”
Halla nosti reppunsa selkäänsä, vilkaisi epävarmana Lecurén selkää ja sanoi varovaisella äänellä ”au revoir”. Mies ei liikahtanutkaan, mutta Halla aukaisi ateljeen oven ja sulki sen perässään.
”No niin, nyt olen lähtenyt ateljeesta.”
”Hyvä, nyt lähdet vain portaita alas ja sisäpihalle. Katso vain, mies tulee heti perääsi.” Ja juuri kun Annabelle sai lauseensa loppuun, Halla kuuli, kuinka ateljeen ovi kirskahti uudelleen auki ja sulkeutui.
”Olit oikeassa! Sieltä hän tulee.” 
”Ja nyt, Halla – kun mies tulee puhumaan sinulle, osoitat vain puhelintasi ja kuiskaat hänelle, että siellä on äitisi. Älä sulje puhelinta.”

Halla tunsi miehen koskettavan olkapäätänsä, mutta hän kääntyi ja elehti Lecurélle anteeksipyytävästi, että hänellä on puhelu kesken. Annabelle jatkoi.
”Nyt, kuuntele tarkasti, äläkä keskeytä. Sano Lecurélle, että et voikaan illastaa hänen kanssaan. Että sait juuri kuulla äitisi tulleen kaupunkiin. Keksi joku tekosyy. Anna sitten miehen liehitellä sinua, anna hänen kerjätä. Suostu sitten vastahakoisesti, mutta sano hänelle, että et voi missään tapauksessa olla pitkään, sillä äiti odottaa. Tästä mies vain innostuu, saatpa nähdä, luvassa on loistelias illallinen. Mutta heti syötyäsi ala tehdä lähtöä. Älä suostu mihinkään lähentelyihin. Anna ehkä pikainen poskisuudelma, siinä kaikki. Sanot, että sinun on heti palattava kotiisi metrolla. Mies tulee taatusti saattamaan sinut kotiisi taksilla. Mutta älä päästä häntä suoraa päätä sisälle! Ja niin edespäin ja niin edespäin. Muista, hänen täytyy saada metsästää! Ymmärsitkö varmasti, Halla? Jos ei ranskalainen mies saa metsästää naista, hänen mielenkiintonsa lopahtaa. Hän pitää naista mielenkiinnottomana tylsimyksenä. Sinun täytyy olla taistelun arvoinen. Niin kuin linnanneidot keskiaikaisessa kirjallisuudessa. He vasta kunnolla riuduttivat miehen niin kuin kuuluu! Mieti sitä. Linnanneito tornissa. Linnaneito, jolla on äiti kylässä ja kiire töihin ja päänsärkyä ja kaikki muutkin maailman esteet. Ymmärsitkö, Halla? Sano, että teet niin kuin kerroin.”
”Ymmärsin.”
”No niin, soittele myöhemmin sitten, kuinka kävi. Ja jos teet niin kuin sanon, sinulla on luvassa mahtava ilta. Nauti siis. Mutta pistä vastaan!”

Nauti ja pistä vastaan. Halla pudisti päätään. Tästä tulisi hankalaa. Hän sulki puhelimen, ja hänestä tuntui niin kuin hän olisi luopunut viimeisestä turvaköydestään ja olisi nyt yksinäinen poiju kellumassa avomerelle. Mutta kun hän uskalsi viimein katsoa vierellään kävelevää miestä, hän näki, kuinka ihastuneesti tämä häntä tuijotti. Hallaa alkoi hymyilyttää. Nauti ja pistä vastaan... Tästä tulisi vielä hyvin, hyvin mielenkiintoinen ilta.

Jean Lecuré koski hänen olkapäähänsä. ”No, mennäänkö? Voitaisiin hakea vaikka falafel-annokset.”
Halla ryhdistäytyi. Nyt oli oltava tarkkana.
“Voi, anteeksi, professori Lecuré, minun äitini soitti juuri. Hän on saapunut kaupunkiin, ja minun on ehdottomasti illastettava hänen kanssaan. Olen pahoillani.”
Lecuré löi teatraalisesti kämmenellään otsaansa.
“Äiti! Oh là là! Mitä me nyt teemme? Minun oli nimittäin itse asiassa tarkoitus viedä sinut mitä mahtavimpaan montmartrelaiseen ravintolaan. Olin jo varannut pöydänkin, me pääsemme sinne tästä suoraan metrolla. Ja Halla, älä kutsu minua professoriksi. Nimeni on Jean.”

Mies tarttui häntä kädestä, mutta Halla veti käden pois ja oli kaivavinaan jotain repustaan. Nyt olisivat vanhat teatteriopinnot tarpeen. Halla väänteli suutaan ja huokaili.
”En mitenkään voi antaa äitini illastaa yksin. Hän on niin yksinäinen. Hän tarvitsee seuraani.”
Lecuré nosti kätensä ilmaan ja viittasi ohiajavalle limusiinitaksille, joka kaarsi heidän eteensä.
”Voi Halla, ole niin kiltti. Soita äidillesi, kerro, että sinun on illastettava professorisi kanssa. Kerro hänelle, että meidän on keskusteltava opinnoistasi.”Mies katsoi häntä intensiivisesti.
Halla huokaisi syvään.
”No, olkoon menneeksi.” Hän kaivoi puhelimen repustaan. ”Mutta en voi sitten viipyä kauan.”
Halla oli näppäilevinään puhelintaan.
”Laitan äidille tekstiviestin.”
Lecuré hymyili lämpimästi ja avasi taksin oven Hallalle.
”Naiset ensin.”
Halla hymyili armollisesti ja antoi miehen auttaa itsensä ylelliseen, uuteen Citroëniin.

Oli selvä, ettei Lecuré ollut tehnyt varausta ravintolaan. Tuloksena oli kovaääninen selkkaus ravintolan ovella ja seteli, jonka mies työnsi hovimestarin käteen. Sitten Jean hymyili hänelle anteeksipyytävästi.
”Idiootit olivat unohtaneet varaukseni. Täällä on viidakon laki, miehellä täytyy olla kovat otteet.”
Hallaa nauratti mutta hän kätki kikatuksensa käteensä ja antoi miehen auttaa hänet istumaan. Pöytään kiidätettiin kylmä Ruinart-samppanjapullo, jonka Lecuré hyväksyi, ja heidän lasinsa kaadettiin täyteen. Jean kohotti omansa.
”Uusille, mielenkiintoisille tuttavuuksille.”
Pöytään ilmestyivät alkupalat, salaattipedillä makaavat uunissa paahdetut Camembert-leivät, jotka oli kuorrutettu akaasiahunajalla. Halla oli pyörtyä makunautinnosta, mutta Lecuré viittasi tarjoilija pöytään.
”Leipä on palanutta. Viekää tämä pois.”
Tarjoilijan ilme oli kivettynyt, tuhansien pariisilaisten keljuilun kovettama. Jean hymähti.
”Kelvotonta. Ihme, että edes sinulle maistuu.”

Halla havahtui tilanteeseen. Mies oli muuttumassa etäiseksi, nyt oli taas kovennettava otteita.
”Voi, minua väsyttää niin. Ateljeessa oli tukahduttavan kuuma. En tiedä, voinko jäädä pääruokaan asti.” Hän näpelöi takkiaan.
”Ehkä minun olisi hyvä lähteä nukkumaan.”
Hitto sentään, hänellä oli vielä kauhea nälkä. Mitä jos Jean antaisikin hänen lähteä noin vain? Tässä vaiheessa suomalainen mies olisi jo kohauttanut olkapäitään ja antanut periksi. Mutta Halla näki, kuinka miehen ilme muuttui välinpitämättömästä tarkkaavaiseksi. Jean tarttui hänen käteensä.
”Halla, odota. Olen odottanut tätä hetkeä niin. Siitä asti, kun näin sinut ensimmäisen kerran taideakatemian käytävällä, tiesin, että sinussa on jotain erityistä. Olet kuin pohjoisen kalpea yö... Niin kuulas ja herkkä. Halusin vain koskettaa maidonvalkeaa ihoasi...”
Halla huokaisi syvään. Mies tilasi pöytään pullon punaviiniä.
”Tässä, juo nopeasti lasillinen punaviiniä. Se vahvistaa vertasi, saat voimaa.”

Pääruoka oli hurmaava, marinoituja punajuuria ja härän tournedos punaviinikastikkeella. Mies syötti häntä kuin pikkulintua ja puhui Hallan pään pyörälle.

Ravintolassa soi sensuelli jazz, kynttilät paloivat korkeissa tina­jaloissa, Jean liehitteli häntä. Mikä tässä oli naisen ollessa.
Illan kuluessa Halla huomasi, kuinka Jean alkoi kosketella hänen pöydällä lepäävää kättään ja hakeutua lähemmäksi häntä. Halla muisti pelin säännöt.
”Oi, minun on heti lähdettävä. Viimeinen metro menee kohta. Olen ollut nyt jo liian pitkään. Huomenna on rankka päivä.” Hän nousi pöydästä, ja Jean ampaisi tuolista ylös.     
”Ei, Halla, salli minun saattaa sinut kotiisi taksilla.”
Hallaa hymyilytti vasten tahtoaan. Annabelle oli taas ollut täysin oikeassa. Mies tulkitse hymyn myöntymiseksi ja auttoi hänelle takin ylle. Mies jätti setelin pöydälle ja kiirehti avaamaan Hallalle ulko-ovea.

Ulkona oli lämmin, ja yöilma tuoksui asfaltilta. Jean Lecuré otti Hallaa käsikynkästä ja lähti ohjaamaan häntä kapeaa montmartrelaiskujaa pitkin alas. Jean kertoili, kuinka ikivanha katu oli saanut nimensä kolmen veljeksen mukaan, jotka omistivat kadun 1800-luvulla. Halla mietti, missä oli kuullut kadun nimen aikaisemmin. Kolmen veljeksen katu, Rue de Trois Frères... Ja kun hän näki mäkeä ylös kävelevän nuoren miehen, hän muisti. Lucienin asunto oli heidän edessään.

Hän jähmettyi paikalleen, ikään kuin olisi siten voinut sulautua osaksi seinää tai katukivetystä, jotta Lucien ei olisi nähnyt häntä. Mutta liian myöhään. Mies oli jo huomannut hänet. Myös Jean oli pysähtynyt ja tuijotti Lucienia, joka seisahti Hallan eteen.
”Halla! Mikä ilo nähdä sinut täällä. Olitko poikkeamassa visiitille luokseni?”
Halla ei vastannut, ja Jean otti askeleen eteenpäin.
”Häiritsette neitiä. Häipykää.”
Lucien kääntyi katsomaan Jeania kasvoihin.
“Tämä asia ei kuulu teille, vanha mies. Minä tunnen tämän neidin. Hän on nais­ystäväni.”
Halla henkäisi.
”Naisystäväsi?” Lucien, tiedät varsin hyvin, että niin ei ole, Halla halusi sanoa mutta pysyi hiljaa.

Jean töytäisi Lucienia rintaan.
”Siinä kuulit, nilkki. Häviä näkyvistäni.”
Lucien astui miehen eteen. Hän oli tätä melkein puoli päätä lyhyempi, mutta se ei estänyt häntä tyrkkäämästä Jeania niin voimakkaasti, että tämä horjahti jalkakäytävältä kadulle. Jean suoristautui.
”Hei, minähän tunnen sinut. Monsieur Lamant. Lucien Lamant.” Hänen kasvoilleen nousi ilkeä hymy. Hallaan kääntyen hän sanoi:
”Tuo on entinen taideakatemian opiskelija. Hänet heitettiin huonon käytöksen tähden niin monilta tunneilta ulos, että loppujen lopuksi hänet piti erottaa koulusta.”

Lucienin silmät kapenivat.
”Jean Lecuré. Professori Lecuré. Halla, mitä sinä teet tämän vanhan irstailijan kanssa? Etkö sinä tiedä, mistä hän on tunnettu?”
Lucienin silmät olivat totiset, kun hän katsoi Hallaan. Halla punastui tahtomattaan, kun hän muisti edellisen kohtaamisensa Lucienin kanssa. Sille ei voinut mitään. Hänen teki mieli tarttua Lucienia kädestä, kun hän näki tämän huolestuneen katseen. Mutta Jean astui heidän väliinsä.
”Se, mitä teen, ei kuulu sinunkaltaisillesi mitättömyyksille. Nyt, ala painua ja jätä meidät rauhaan.”
Mutta Lucien katsoi yhä Hallaan.
”Halla...” Hän ojensi kätensä.

Ja silloin Jean iski. Mies löi Lucienia kasvoihin niin, että Lucien kaatui seinää päin ja iski päänsä sen kivetykseen. Takaraivoaan pidellen hän nousi pystyyn ja hyökkäsi Jeanin päälle kuin jokin lihansyöjäpeto saaliinsa kimppuun. Molemmat miehet kaatuivat maahan kierimään rue des Trois Frèresin mukula­kivillä. Nyrkiniskut ja potkut mäjähtelivät Pariisin hiljaisessa yössä ja ranskankieliset kiroukset kimpoilivat kivitalojen seinistä.

Jean pääsi nousemaan ylös Lucienin iskujen tieltä ja pystyyn noustuaan potkaisi tätä vatsaan ja päähän niin, että Lucien jäi makaamaan maahan hiljaisena. Halla seisoi paikallaan kuin kengistään katuun liimattuna. Jean piteli leukaansa toisella kädellään ja pyyhki hiuksensa kasvoiltaan.
”Tule, Halla. Tuolla on taksi.”
Hallan sydän hakkasi, ja häntä kuvotti, kun hän lähtiessään vilkaisi kadulla retkottavaa Lucienia, jonka suupielestä valui verinoro.
Taksi seisahtui Hallan ulko-oven eteen. Jean kiersi avaamaan hänelle oven.
”Oletko kunnossa, Halla? Näytät kalpealta. On parasta, että saatan sinut asuntoosi.”

Halla ei muistanut Annabellen sanoja vaan antoi miehen taluttaa itsensä ullakkokäytäviä pitkin kotiovelleen. Eikä Halla ehtinyt kuin juuri ja juuri avata ovensa, kun Lecuré syöksyi hänen päälleen. Mies repi hänen valkoisen paitansa hänen päältään pois, töytäisi hänet sängylle ja tunki kätensä hänen minihameensa alle.
”Jean, odota. En minä näin...” Halla koetti työntää miestä sivuun, mutta tämä  tarttui hänen ranteisiinsa.
”Kiusankappale. Luulit voivasi kiusata minua. Älä kuvittele, että en huomannut, kuinka olet työntänyt takapuoltasi minua vasten piirustustunneilla. Ostatit minulla kalliin ateriankin.” Miehen vaaleansinisiin silmiin oli noussut ilkeä kiilto.
”No nyt et enää kiusaa. Ole paikallasi. Paikallasi!”

Halla ei voinut uskoa tätä todeksi. Hän ei uskaltanut liikahtaakaan. Mies repi hänen alushousunsa pois, otti hänen tukastaan kiinni ja tunkeutui saman tien hänen sisäänsä. Halla halusi huutaa.

Tämä ei ollut samanlaista villiä ja vaarallista, eroottista leikkiä kuin Lucienin kanssa. Lecuré oli väkivaltainen ja kovakourainen.
Hetken aikaa rynkytettyään Hallan päällä mies irvisti ja lysähti hetkeksi Hallan niskaan. Sitten hän nousi nopeasti, ei vilkaissutkaan Hallaan päin, napitti housunsa sepaluksen ja kumartui ottamaan takkinsa.

Silloin Hallassa alkoi kuohua viha. Jumalauta. Mies oli tullut hänen asuntoonsa kuin mikäkin haaskaeläin, käyttänyt häntä hyväkseen ja kaikesta päätellen aikoi lähteäkin sanaakaan sanomatta. Vaikka olisi kuinka ujo ja sinisilmäinen suomalaistyttö, kaikella on rajansa!

Halla katsoi edessään kyyristyneen miehen selkää, tähtäsi ja kaiken voimansa keskittäen potkaisi tätä niin lujaa kuin jaksoi. Jean tuupertui maahan.
”Siitä sait, iljettävä ukko!” Hallan ääni vapisi raivosta.
”Nyt ulos täältä , ennen kuin soitan poliisit.”
Mies makasi lattialla, kääntyi ähkäisten katsomaan Hallaa ja hymyili.
”Ai ai, löytyipäs sinusta vastusta! Mahtavaa!”

Mies nousi pystyyn ja koetti tarttua Hallan reiteen.
”Pikku peto. Tulepas tänne, niin suutelen sinua.”
Halla läimäisi miestä kasvoille niin, että mässähti.
”Ulos Ulos! Ja nopeasti! Ulos!”
Hän tarttui reppuunsa, jolla oli aikaisemmin huitaissut Lucieniakin ja joka oli silloin osoittautunut hyväksi lyömäaseeksi. Reppu mäjähteli Jeanin päähän ja harteisiin, kun Halla pyöritti sitä ilmassa hurjana kuin tarujen syöjätär.
”Inhottava – hyväksikäyttävä – perverssi!”
Lecuré perääntyi Hallan ulko-ovesta käytävään.
”Älä nyt, pieni suometar... Mehän vasta pääsimme alkuun. No, no, ok, ok, minä menen, minä menen.”

Halla kumautti miestä vielä jalallaan reiteen ja läimäisi oven tämän nenän edestä kiinni. Hän lysähti istumaan ovensa taakse.
Aivan kuten Lucieninkin kanssa, hän puuskahti. Mikä näissä pariisilaismiehissä oikein oli vialla? Hulluja kaikki!
Paitsi että Lucien, niin täysi kahjo kuin olikin, oli saanut hänet syttymään. Ja miten Lucien oli katsonut häntä tänään. Ja kutsunut naisystäväkseen. Oven takana Jean Lecuré koputteli Hallan oveen ja kuiskaili.
”Päästä sisään, Halla. Pieni kaunotar, hento kukkaseni... Anna minun tulla sisään.”
Hento kukkanen? Halla nousi ylös ja karjaisi.
”Tulla sisään! Että kehtaatkin! Sinä tulit jo sisään, jos et sattunut huomaamaan! Nyt lähdet pois minun käytävästäni tai soitan poliisit!”
Tämän mies vihdoin uskoi. Halla kuuli, kuinka Jeanin askeleet loittonivat käytävässä. Hän tunsi, kuinka itku kuristi hänen kurkkuaan. Hän kääntyi katsomaan itseään autonrenkaaseen upotetusta peilistään.
”Voi saakutti. Näinkö sinä ajattelit selvitä tästä Pariisin-vuodestasi.”

Aamulla hän heräsi puhelimen soittoon. Annabelle. Voi hiton hitto, Halla kirosi muistaessaan illan tapahtumat. Tämä tästä nyt vielä puuttui.
”Halla, mitä tapahtui?” Annabelle huusi.
”Lecuré tuli kolkuttamaan minun asunnolleni keskellä yötä silmä mustana ja takaraivo verta vuotaen. Kertoi, että sinä oli hakannut hänet.”
”Miksi hän sinun asunnollesi tuli, Annabelle?” Hallaa suututti.
”No, olenhan hänen entinen rakastajattarensa. Pitihän minun nyt pitää miesparasta huolta.”
”Vai huolta! Ja miesparasta! Mahtoikohan tuo miesparka kertoa sinulle, kuinka hän ensin hakkasi poikaystäväni ja sitten päälle lähestulkoon raiskasi minut!”

Annabelle huokaisi.
“Niin, Jean saattaa joskus olla aika raju. Häntä täytyy osata vastustaa, niin hän kehrää kuin kissanpentu. Kyllähän minä sen sinulle kerroin, enkö kertonutkin. Minä luulin, että sinä pidit rajuista otteista. Eikö se sinun muotokuvamaalarisikin ollut joku roisto.”
”Roisto, kyllä, mutta ei väkivaltainen!” Halla melkein kihisi.
”Lucienin otteet ovat seksikkäitä! Jean oli vain inhottava. Väkivaltainen.”
”Älä nyt viitsi ruikuttaa, Halla. Jean oli aivan murtunut. Hän sanoi, että sinä olit kohdellut häntä kurjasti. Heittänyt ulos asunnostasi.”

Hallaa melkein nauratti.
”No kuule, olisitpa kuullut, miten se mies minulle puhui! Hyvä, ettei huoritellut! Kävi päälle kysymättä.”
”Etkö sinä sitten halunnut häntä?”
”No en tuolla tavalla! Kuka ihme nyt haluaa ilkeää äijää, joka ei edes suutele. Miestä, jota täytyy yllyttää ja paeta ja taas yllyttää. Mokoma skitso pervo, oikein innostui, kun potkaisin häntä.”
”Halla, minä tulen sinne. Meidän täytyy puhua. Sinun täytyy antaa Jeanille anteeksi.” Annabellen ääni oli ruinaava.
”Annabelle, haluan olla yksin. En jaksa tavata ketään. En halua nyt puhua Jeanista. Hän kohteli minua ällöttävästi. Palataan asiaan.”
Halla sulki puhelimen ja sen virran.

Hän otti armeijatakkinsa ja reppunsa ja lukitsi ovensa. Kunnon kävely tekisi nyt hyvää. Halla suuntasi kulkunsa Montmartrelle. Hän ei halunnut myöntää sitä itselleenkään, mutta hän tiesi tarkkaan, minne oli matkalla. Hän halusi nähdä Lucienin.

Hän pysähtyi Saint Denisin puistoon syömään rue Dodeauvillen leipomosta ostamaansa camembert-voileipää, mutta leivän tuoksu muistutti häntä edellisillan fiaskosta. Että hän oli voinut olla tyhmä! Suostunut illalliselle opettajansa kanssa, se nyt oli idioottimaista jo itsessäänkin, mutta että hän oli kuunnellut Annabellen ranskalaismiehen koulutusohjeita. Voi hyvä nainen, mihin sinä oikein pääsi pistit, Halla soimasi itseään. Ei hänestä ollut tähän. Ei tällaisiin peleihin. Olisiko parempi, että unohtaisi miessukupuolen edustajat aivan täysin koko vuonna. Voisi keskittyä opintoihinkin. Paitsi että opinnoilla oli läsnä Jean Lecuré, jonka hän oli hakannut edellisiltana repullaan.Halla voihkaisi ja hautasi kasvonsa käsiinsä. Itku pyrki taas hänen kurkunpäähänsä.

Hän hätkähti, kun tunsi olkapäällään kosketuksen. Pitkätukkainen, vaalea mies seisoi hänen edessään.
”Sinä olet Halla, eikö niin? Kuura Reinikaisen sisko?”
Halla nyökkäsi. Mies puhui suomea. Hänen teki mieli kapsahtaa muukalaisen kaulaan pelkästä helpotuksesta.
”Olen Joni, Laaksosen Joni. Se rumpali. Kuura antoi sinun puhelinnumerosi. Olen yrittänyt soittaa sinulle, olen jättänyt viestejä...”

Hallaa nauratti.
“En osaa käyttää puhelinvastaajapalvelua. En tajua, mitä se ranskalaisnainen siellä pälättää.
‘Teillä on kuusituhatta sata kolme viestiä, jos haluatte kuulla ensimmäisen viestin, vastaanotettu 12.3. kello 18.49, painakaa yksi ruutu, jos ette halua kuunnella, painakaa kaksi tähti, jos haluatte kuunnella puolet viestistä, painakaa kolme tähti ruutu.’”
Joniakin alkoi naurattaa.
”Tunnistin sinut heti. Olet aivan siskosi näköinen. Meillä oli Kuuran kanssa monia hyviä iltoja, kun hän asui Pariisissa. Hän kävi usein bändini treenikämpällä istumassa ja kuuntelemassa keikkoja.”
”Niin, sinullahan on joku metalli­bändi, mikä sen nimi nyt oli...”
”Positive. Se on death metallia.”
”Oikeasti? Ja bändin nimi on Positive?” Halla pidätteli naurua. Kaverilla ei ollut mitenkään kovin vakuuttava bändin nimi.
Joni näytti loukkaantuneelta.
”Minusta se on hyvä nimi. Keksin sen itse.”
Halla puristi huuliaan tiukasti yhteen ja nielaisi vatsastaan kohoavan naurun.
”Joo. Hyvä nimi se on. Hei, mitä sanoisit jos mentäisiin juomaan cappuccinot tuohon vastapäätä?”
Joni tarjosi hänelle kätensä vetääkseen hänet ylös katukäytävän reunalta. ”Olen oppinut täällä Pariisissa tosi herrasmieheksi, katso nyt, tarjoan käsivarteni leidille ja kaikkea.” Joni pullisti hauistaan hänelle.
”No, mennäänkö me sinne kahville? Tai itse asiassa taidan ottaa kaljan. Paitsi että minulla ei ole kyllä jenin pennin latia mukana. Voi paska. Voitko piffata?”
Halla pudisti päätään ja hymyili sisäänpäin. Suomalaiset miehet. Aivan kuin kotiin olisi tullut.

Jatkuu ensi viikolla.