Hallan opinnot Pariisin taideakatemiassa saavat hengästyttävän alun, kun professori Jean Lecuré osoittautuu ihmisanatomian asiantuntijaksi. Opinnot eivät kuitenkaan saa Hallaa unohtamaan Lucienia, katutaiteilijaa ja varasta. Eikä Lucienkaan ole valmis päästämään irti saaliistaan.

Lucien tuijotti Hallaa käytävän pimeimmästä nurkasta. Hänen kasvonsa erottuivat juuri ja juuri: aavemainen, valkoinen läiskä tomuisessa 1700-luvun ullakkotunnelissa. Hallan sydän hakkasi, ja hänen hengityksensä kuulosti höyry­veturilta.

”Lucien...” Halla nielaisi ja pälyili ympärilleen yrittäen pelata aikaa. Mitä hän nyt tekisi? Juoksisi pakoon? Miehen olisi naurettavan helppo saada hänet kiinni. Halla ei ollut koskaan nähnyt vinttikerroksessa ketään muuta, kukaan ei kuulisi hänen huutoaan.
”Luulisi, että olet nähnyt aaveen”, Lucien kuiskasi. Pimeässä välkähti, kun mies raapaisi tuli­tikun ja sytytti sätkän. ”Etkö odottanut minua?” Mies astui askeleen eteenpäin, ja Halla horjahti taaksepäin. Hän otti tukea ullakon vahvasta puisesta tukiparrusta, ettei olisi kaatunut.
”No suoraan sanottuna en, tai olisihan ollut kummallista, jos olisin tai miten olisin voinut olettaa, että...” hän höpötti. Rauhoitu, senkin hihhuli, Halla käski itseään. Rauhoitu. Mitä mies täällä teki? Miten hän pääsisi tästä eroon? Missään tapauksessa hän ei päästäisi miestä asuntoonsa. Nyt oli parasta olla tosi cool.
Mutta Lucien oli toista mieltä.
”Jos oikein muistan, meillä jäi viimeksi nähdessämme jotain kesken.” Mies astui yhdellä harppauksella hänen eteensä ja painoi Hallan ovea vasten. Halla oli pyörtyä silkasta pelosta. Lucien tarttui oikealla kädellään hänen kasvoihinsa, painoi hänen päänsä takakenoon ja käänsi vasemmalla kädellään hänen toisen käsivartensa selän taakse niin, että se teki melkein kipeää. Halla ei voinut puhua, hänen suunsa oli kuiva, ja hengitys kuristi kurkun yläpäätä.
”Juuri noin”, Lucien kuiskasi. “Ollaanpa tässä hetki aivan hiljaa.” Mies painoi hänet ovea vasten niin tiukasti, että hänen käsivartensa jäi oven ja hänen oman selkänsä väliin puristuksiin. Toisella kädellään Lucien tarttui häntä ranteesta ja toisen kätensä hän painoi Hallan suun eteen. Mies toi kasvonsa aivan Hallan kasvoihin kiinni ja tuijotti häntä silmiin.
”Minä en ajatellut päästää sinua pois luotani vielä pitkään aikaan, ja sinä menit pakenemaan. Mutta nyt sinä olet siinä. Minä olen taiteilija, muistatko? Näen jo pelkästään pupilleistasi, että tahdot minun pitävän sinusta tiukasti kiinni. Vieläkö tiukemmin?” Lucien työnsi hänet lujemmin ovea vasten.

Ja mies oli oikeassa. Halla ei pystynyt peittelemään, miten paljon hän halusi miehen jatkavan. Tässä ei ollut mitään ennalta-arvattavaa eikä kaavamaista, tilanne oli Hallalle aivan vieras. Juuri siitä hän piti. Lucien painoi suunsa Hallan huulille ja suuteli häntä rajusti. Halla taivutti päätään taaksepäin niin kuin vanhoissa Hollywoodin kulta-ajan elokuvissa tehtiin silloin, kun roisto varasti blondilta ensisuudelman. Kun mielikuva varkaudesta pälkähti Hallan mieleen, heräsi hänessä jo unohtunut raivo miehen tekoa kohtaan. Lucien oli varastanut hänen laukkunsa! Mies oli huijari, pelkkä inhottava hyväksikäyttäjä. Halla keskitti kaiken kiukkunsa ja voimansa yhteen ajatukseen, jännitti vartalonsa kaarelle niin, että sai vapautettua käsivartensa selkänsä takaa, ja kumautti yhdellä tanakalla iskulla miestä kyynärpäällään päälakeen.
Lucien horjahti taaksepäin ja painui kyyryyn voihkien. Halla käytti tilannetta hyväkseen ja potkaisi tätä haaroihin niin lujaa kuin pystyi.
”Varas!” hän sähähti. ”Huijari, gigolo!” Hän nosti reppunsa korkealle ilmaan ja humautti sen sulavassa kaaressa miehen korvan juureen. ”Paskiainen!” Onneksi hänen avainnippunsa oli nyt hänen taskussaan. Sillä aikaa, kun Lucien vaikeroi ja kompuroi käytävän hämärissä, sai Halla asuntonsa oven auki, loikkasi sisään ja paiskasi ovensa kiinni miehen nenän edestä. Kaksi turvalukkoa rahisi ja kolisi. Halla pitäisi huolta siitä, että mies pysyisi ulkopuolella.

Turvallisesti asunnossaan Halla lysähti istumaan oven taakse. Oli vaikeaa saada hengitys taas tasaantumaan. Oli hän kyllä toivonut intensiivisiä kokemuksia Pariisin-ajaltaan, mutta tämä... Hän ei voinut olla muistelematta Lucienin raastavaa, intohimoista suudelmaa käytävässä. Miehen otteet olivat käskevät, hillittömät. Halla ei ollut tiennytkään menevänsä niin sekaisin impulsiivisesta ja rajusta kosketuksesta. Hänen oli pakko vain nieleskellä hämmästyksestä. Uskomatonta.
Ja silti – mikä röyhkimys! Ensin viettelee hänet, juottaa humalaan, varastaa laukun, vokottelee asunnolleen, käy kimppuun kuin yleinen syyttäjä... Kunnes Halla ymmärsi mitä oli tapahtunut.
Onneksi hän oli päässyt pakoon ajoissa! Ja nyt tuo huijari ilmestyi hänen ovensa taakse vaatimaan jatkoa päivän puuhasteluille. Mies ei ollut pyytänyt edes anteeksi. Tuollaiseen roistoon ei voisi enää koskaan luottaa. Halla oli samanaikaisesti pettynyt, häpeissään, raivoissaan ja – se oli myönnettävä – hullaantunut.

Hetken istuttuaan Halla nousi ja sytytti ullakkokoppinsa valon vessanketjusta vetämällä. Näky oli lohduton. Tästä kopperosta ei terhakkainkaan sisustusarkkitehti saisi romanttista yksiötä. ”Keittiönä” toimivan kaapin hyllyllä lojui kovaksi kuivunut patonki, johon oli päivän aikana ilmestynyt pieniä reikiä. Vasta mustat pipanat huomattuaan Halla tajusi. Hiiriä. Totta kai. Hänen olisi hankittava turvalokero leivilleenkin.

Mitäköhän mies oikein puuhasi käytävässä? Halla olisi olettanut Lucienin koputtelevan oveensa ja maanittelevan, mutta mies pysyi hiljaa. Halla tunsi harmistuvansa. Hän olisi odottanut ainakin anteeksipyyntöä, romanttisia korulauseita, sellaisia, joilla mies viekoitteli asiakkaitaan istumaan mallikseen Montmartren kujilla. Koputusta. Mitä tahansa. Mutta ilta oli muuttunut yöksi, eikä mitään kuulunut. Ullakkokäytävä oli ja pysyi hiljaa. Vielä hetkisen odotettuaan Halla sammutti valon ja käpertyi hetekaansa sikiöasentoon. Takana oli hänen elämänsä tapahtumarikkain päivä, eikä hän ollut asunut Pariisissa kuin vasta viikon.

Seuraavat päivät Halla käytti asuntonsa mukavuuden parantamiseksi. Miten saada tulikuuma ja harmaa kahdeksanneliöinen vinttikoppi sellaiseksi, että sitä saattoi kutsua kodikseen koko vuoden, se olikin haaste. Halla kierteli kotikatunsa rue Dodeauvillen eksoottisia arabi- ja afrikkaputiikkeja, osti vahakuviokankaita ja pellistä taottuja lyhtyjä, autonrenkaaseen upotetun peilin ja matalan teepöydän sekä sen ympärille muutaman veluurisen haaremityynyn. Hän haki litran pullon klooria, kumihansikkaat ja pesusienen. Seinät eivät kloorikäsittelyn jäljiltä muuttuneet suoranaisesti valkoisiksi, mutta ne vaalenivat vähän, ja huonekin haisi hetken puhtaammalta. Halla nousi hetekalleen, avasi ikkuna­luukkuräppänän ja kurkotti päänsä ulos.

Koko Montmartre avautui hänen silmiensä edessä harmaiden peltikattojen ja punasavisten savupiippujen välistä. Pulut pyörivät päät nykien räystäällä, liikenteen äänet ja ratakiskojen kolina yhtyivät hypnoottiseksi sykkeeksi. Koko kaupunki liikkui, pörisi, huusi ja eli. Hänen uusi kotikaupunkinsa. Pariisissa asuminen sai Hallan tuntemaan suurta kiitollisuutta. Taidekoulun ensimmäiset tunnit olisivat seuraavana aamuna, asunto alkoi näyttää muultakin kuin homeiselta lepakonpesältä, ja Lucien palasi Hallan mieleen vain iltaisin, kun hän pyöri hikisenä tukahduttavan kuuman asuntonsa vuoteessa ja yritti saada unta.
Miten oli mahdollista tuntea yhtä miestä kohtaan niin suurta kiukkua ja samanaikaisesti yhä voimistuvaa intohimoa. Se oli melkein epäreilua. Halla sai unen päästä vasta miettiessään Helsingin loskaisia katuja, joita hänen ei tarvitsisi tarpoa tänä vuonna ollenkaan.

Aamut Pariisissa olivat Hallan mieleen. Koko katu paukkui ja kumahteli, kun kaupat aukaisivat raskaita rautaoviaan. Vihanneksia, hedelmiä, suuria laatikollisia teetä, kahvia ja mausteita lastattiin katukäytäville. Kauppiaat möykkäsivät ja kiroilivat toisilleen kaikilla maailman kielillä nostellessaan laatikoita liikkeisiinsä, ja koko rue Dodeauville tuoksui uskomattomalta. Seuraavassa korttelissa oli leipurinpuoti, jonne Halla pysähtyi ostamaan kapean pikkupatongin ja painavan vointuoksuisen croissantin. Hänellä oli murukahvia termoksessa. Sitkoinen ja rapea patonki ja suussa sulava croissant katosivat ennätysvauhtia Hallan suuhun hänen kävellessään Montmartren halki Pariisin keskustaa ja Beaux Artsin taideakatemiaa kohti. Hän ei kulkenut enää Place du Tertren aukion läpi, sillä Lucien olisi siellä vokottelemassa turistinaisia, hivelemässä heidän kasvojaan, kuiskimassa kiihottavia korulauseitaan... Naiset antautuivat katutaiteilijan viettelyksen armoille, aukoivat kukkaroitaan kuin haarojaan ja antoivat mustasilmäisen miehen kaivaa lompakostaan esiin setelin jos toisenkin. Naiset saivat palkaksi muotokuvan, jossa he näyttivät siltä, kuin olisivat aina halunneet näyttää. Lucien sai heidän silmänsä hehkumaan mystistä tulta ja heidän huulensa töröttämään sensuellisti. Kaksoisleuka ja pottunenä hävisivät pyyhekumin sutaisulla. Mikä unelma. Nainen nousi Lucienin taiteilijanpenkistä jokaista sopukkaansa myöten tyydytettynä, aivan kuin taiteilijamies olisi juuri rakastellut häntä virtuoosimaisesti koko aamun. Lucienilla oli tuo kyseenalainen taito ja se kaatoi hänen penkkiinsä laumoittain hurmaantuneita naisturisteja seteleineen. Halla ravisti päätään häivyttääkseen miehen muiston sieltä. Hänestä Lucien ei ollut saanut muotokuva-asiakasta, ehei!
Eikä saanut sänkykumppaniakaan! Vaikka vähältä oli pitänyt, Hallan oli pakko myöntää. Vähältä oli pitänyt.

Hallan ylitettyä Louvren palatsin loisteliaan sisäpihan sai hän muuta ajateltavaa, kun silmien eteen avautui Pariisin upein osa, Seinen ranta. Hän ylitti Pont Royalin ja suuntasi kulkunsa vasemmalle, kohti Beaux Artsin sisäänkäyntiä. Elävän mallin piirustus, hänen ensimmäinen oppituntinsa taideakatemiassa oli alkamassa, ja Halla oli jo myöhässä.

Halla juoksi kunnioitusta herättävät barokkiportaat ylös kaariholviseen käytävään. Kahdeksas ovi vasemmalta... Hän laski ovia juostessaan ja harppasi sisään valoisaan, korkeaan ateljeetilaan koputtamatta. Koko ryhmän katseet kiinnittyivät häneen, ja jalustalla seisova veistoksellinen miesmallikin käänsi päänsä hitaasti ovea kohti. Tämä taas sai aikaan “oh non” ja “merde”-huutojen remakan, kun vaivalla piirretty pään asento oli auttamattomasti muuttunut. Pitkä, jäntevä, harmaatukkainen mies mustassa poolopaidassa harppoi Hallan eteen ja pysähtyi tuijottamaan häntä silmiin.
”Mademoiselle. Minä olen Jean Lecuré, taidehistorian professori ja elävän mallin piirustuksen opettajanne. Minun ei tarvitse kysyä teiltä, aiotteko olla jokaiselta tunniltanne samalla mitalla myöhässä, sillä jos olette, erotan teidät koulusta. Oletan siis, että tämä ensimmäinen oppi on mennyt perille. Minulla ei ole aikaa holhota jokaista neroksi itseään luulevaa Da Vinci-wannabe-opiskelijaa. Hakekaa telineenne ateljeen perältä, pystyttäkää se ja näyttäkää, pysyykö hiili kädessänne, vai tuleeko minun erottaa tiedät saman tien.”
Hallan kasvoille oli noussut kirkas puna, ja hän tunsi itkun kohoavan kurkkuaan myöten äänihuulille. Ei helvetti, aikoiko hän purskahtaa itkuun ensimmäisellä tunnillaan? Jean Lecurén vaaleansiniset silmät tuijottivat häntä. Hetken Halla oli näkevinään niissä ripauksen huvittuneisuutta. Hän nosti päänsä, veti henkeä ja marssi mielenosoituksellisesti hakemaan maalaustelinettä.

Miesmalli oli oikea Adonis, kuin pronssipatsas, suoraan anatomian oppikirjasta. Hän istui valkoisella kankaalla päällystetyn laatikon päällä. Tai ei istunut, vaan retkotti huolettoman rennossa asennossa paljastaen lepotilassakin mittavat sukukalleutensa. Mallin kasvoilla oli laiskanylpeä ilme, tietoisuus omasta upeudesta. Halla kohautti kulmakarvojaan ja keskittyi viivaan, joka piirtyi hänen edessään levittyvälle paperille. Mies oli niin klassisen täydellinen, että hänen piirteensä oli helppo jäljentää.
Halla keskittyi sen sijaan persoonallisen viivan tuottamiseen. Hän uppoutui työhönsä, ja ensimmäinen vedos oli sekä valmis ennätysajassa, että erittäin hyvin onnistunut. Halla ei huomannut, että Jean Lecuré seisoi hänen takanaan ennen kuin mies puhui.
”Tämän pohjoismaisen mademoisellen työ on hyvä esimerkki siitä, millä tavalla liika emotionaalisuus vaikuttaa työn laatuun. Vedoistanne näkee, että osaatte piirtää, mutta työ itsessään on heikko. Kuin lemmennovellin kansi­kuva. Liioitellut hartiat, liian syvään uurretut pakarat, ylikorostettu leuka. Miehiset piirteet puhuttelevat teitä, hyvä neiti. Teidän näkemyksenne mallin peniksestä muistuttaa enemmän aamulla ostamaani vehnäpatonkia kuin sen tosiasiallisia mittasuhteita.”

Professori käveli Hallan ja maalaustelineen väliin. “Piirtäkää sitä mitä näette, neiti...?”
”Reinikainen. Halla Reinikainen.”
”Rönikanää. Lausumiskelvoton nimi. Etunimenne on huomattavasti yksinkertaisempi”, mies kehtasi hymyillä, “vaikka en ymmärrä, miten jollekin on tullut mieleenkään antaa noin tyttömäiselle naiselle nimi Allah.”
Lecuré kääntyi katsomaan Hallan työtä ja astui sitten Hallan viereen ja huusi ikkunoiden vieressä tirskuville nuorille naisille ”Jatkakaa, idiootit, olen seuraavaksi teidän varjonanne!”
Halla oli taas punastunut ja häpesi nolostumistaan. Opettajan kommentit olivat hänen mielestään epätosia ja epäoikeudenmukaisia. Hän puristi piirustushiiltään hikisessä kämmenessään.
”Ottakaa esiin säämiskänne, Allah”, Lecuré totesi kuivasti. ”Pyyhkikää pois tuo epäsuhtainen penis. Nyt, keskittykää. Näettekö, miten se lepää mallin reidellä? Sen varjon? Sen muodon? Kopioikaa se, neiti, ja jättäkää patongit leipureille.”

Opettaja tarttui Hallan hiili­käteen pitkillä, lämpimillä sormillaan ja ohjasi sitä, kunnes paperilla oli huomattavasti pienempi peniksenkuva. Lecuré nojasi Hallan selkään kevyesti ja henkäisi hänen niskaansa. ”Kas noin, mademoiselle. Un pénis normale.” Hänen korvaansa mies kuiskasi: ”Mutta jos joskus haluatte nähdä suuremman, voin auttaa siinäkin asiassa.”
Halla punastui entistä rajummin ja katsoi mieheen silmät pyöreinä, mutta tämä oli jo jatkanut matkaansa tarkastamaan muiden opiskelijoiden töitä. Hän repäisi arkin pois lehtiöstään ja aloitti seuraavaa kädet vapisten.

Päivä Beaux Artsissa oli pitkä ja rankka. Illalla, kun laskeva aurinko alkoi heittää violettia varjoa ateljeen seinään ja kasvipiirustuksen opettaja ilmoitti heille päivän päättyneen, Hallan päätä kivisti ja hänen käsivarttaan särki. Hänen otsassaan kuumottivat aamuiset elävän mallin piirustustunnin tapahtumat ja koko taideakatemia tympäisi häntä. Valtaisat, marmoriset ja kalkkikiviset hallit haisivat hieltä, ja hiekka kirskahteli korkojen alla puistattavasti. Halla huitaisi reppunsa selkään ja lähti hartiat kyyryssä laskeutumaan Cour Bonaparten uloskäyntiä kohti.

Raahustaessaan pihan poikki Halla tunsi koputuksen olkapäällään.
”Elävän mallin kurssi on mielenkiintoinen, eikö olekin?” Kuvankaunis, kiharahiuksinen tumma nuori nainen hymyili leveästi Hallalle. “Olen Annabelle Pinet. Me piirsimme tänä aamuna samaa korskeaa miesmallia.” Halla ei muistanut nähneensä nuorta naista mutta hymyili tälle kuitenkin ja ojensi kätensä. Nainen purskahti nauramaan. ”Voi teitä viikinkejä, aina yhtä jäykkiä! Meillä Ranskassa annetaan poskisuudelmat eikä kättä. Paitsi ehkä pankkiirille!” Hallaakin alkoi naurattaa.
”Minä olen Halla. Hhhhalla, ei Allah, niin kuin professori Lecuré nimeni lausui.”
Annabelle naurahti ja painoi nopeat, pehmeät suukot hänen molemmille poskilleen. Halla tunsi kirsikkahuulikiillon tuoksun.
”Mitä sanoisit pienestä espresso­kupillisesta? Minua nukutti koko kasvipiirrustuksen tunnin ajan, tekee kuolettavasti mieli kahvia.”
Halla innostui ja nyökkäsi Annabellelle, joka tarttui häntä kynkästä. ”Tule, tiedän mahtavan kahvilan tässä lähellä.”

Le petit Jacob oli kolme metriä leveä ja kuusi metriä syvä kuppila, ”erikoistunut luomuruokaan”, hehkutti Annabelle. ”Minä syön vain luomua. Pariisin supermarketeista saa sellaista ruokaa, joka kasvattaa evät ja tuntosarvet sekä karvoja rintaan.” Halla kurtisti kulmiaan. ”Geenimanipuloitua, Halla! Et kai sinä niitä sotkuja syö?” Oli miten oli, Le petit Jacobin mustikkamuffinit ja cappuccino olivat juuri sitä, mitä Halla tarvitsi pitkän päivän jälkeen. Pääkipukin katosi kunnon vesilasillisen jälkeen.
Annabelle istahti tarjottimineen Hallan eteen ja tarttui häntä ranteesta. ”Nyt, Halla. Mitä Lecuré sinulle oikein sanoi?”
Halla punastui pelkästä muistostakin. ”Ei mitään ihmeellistä. Hänen mielestään minun anatomiani ei ollut oikein kohdillaan, hän auttoi minua korjaamaan... No, tiettyjä alueita.”
Annabelle puhkesi hekotukseen.
”No kyllä minä näin, mitä alueita hän korjasi luonnoksessasi,seisoinhan takanasi! Mutta, kulta pieni, mitä hän sinulle sanoi?”
Halla kohautti olkapäitään ja punastui taas. Annabelle taputti hänen kättään rauhoittavasti. ”Älä välitä, tyttö. Lecuré haluaa panna sinua. Siinä ei ole mitään uutta.” Halla tunsi muffinin tarttuvan kurkkuunsa. Annabelle huitaisi kädellään ja kaivoi laukustaan Craven A -tupakan. ”Lecuré on pannut kaikkia naisopiskelijoitaan. Minuakin”, hän nauroi. ” Itse asiassa luulen, että se on täyden oppimäärän edellytys. Joten älä siitä hämmästy, Halla. Anna mennä vain.”

Kun Halla ei vieläkään saanut sanaa suustaan ja tunsi tarvetta juoda vielä kolmannenkin viileän vesilasillisen, Annabelle nikkasi hänelle silmää. ”Jean on vieläpä aivan kohtuullinen sängyssä. Hänen... anatomiansa... on kuuluisa. Näithän hänen pitkät sormensa? No tiedäthän, mitä sanotaan pitkäsormisista miehistä. Jos minä olisin sinä, hoitelisin miehen pois pikapikaa, sittenpä saat huomata hänen arvostavan piirustuksiasi aivan uudella tavalla, jättävän sinut rauhaan ja nälvivän seuraavaa ujoa naisoppilastaan. Ja petite, eihän sinulla ole mitään kunnon vaakamamboa vastaan, vai onko? Onko sinulla miesystävää?”
Halla kirosi omaa häveliäisyyttään. Annabelle oli mukava ja rempseä tyttö, mitä hän oikein nolosteli ja punasteli. ”No, ei minulla oikein. Tai, on eräs mies, josta olin kiinnostunut, mutta – hän osoittautui epäluotettavaksi.”
Annabelle hymyili. ”Tyttö taitaa olla ihastunut! Kerro minulle hänestä! Meidän taidekoululaisten täytyy tietää toistemme salaisuudet! Ainoastaan sillä tavalla voimme tarvittaessa laittaa parhaat miehet kiertoon!”
”No, olen hieman pulassa”, Halla hymyili. ”Olen hurahtanut rikolliseen. Tai taiteilijaksi mies itseään kutsui. Enkä edes tiedä, mitä hän minussa näki. Hän istui pöytääni, ja minulta menivät jalat alta saman tien. Hän taisi ajatella, että olin helppo pohjoismaalainen nakki.”
Annabelle kumartui eteenpäin. ”No, mitä sitten tapahtui?”
”Ei mitään sen kummempaa kuin että vietimme päivän yhdessä. Minä lankesin ihan totaalisesti varastanut laukkuni. Olin niin tyhmä! Lähdin totta kai pois, mies palasi tyhjään asuntoonsa...”
Annabelle kohotti molemmat kulmakarvansa. ”Niin?”
”Illalla hän oli odottamassa minua kotiovellani.”
Halla ei voinut kertoa heidän rajusta uudelleenkohtaamisestaan. Se tuntui jotenkin liian intiimiltä. Liian vaaralliselta.

Annabelle huomasi vihdoin sytyttää tupakkansa ja puhalsi sinistä savua Hallan kasvoille.
”Minä luulin, ettei kahviloissa saanut polttaa”, Halla ihmetteli. Annabelle pudisti päätään. ”Ei saakaan. No, ainakaan jointteja. Tupakasta minulle ei ole koskaan kukaan sanonut mitään. Turistipaikoissa ovat hieman tarkempia. Lapsia ja vanhuksia, katsos. Mutta täällä kaikki muutkin polttavat. Anna mennä vain.” Hän suoristautui tuolissaan.
”En tiedä, millä sen miehen taioit, mutta hän on näköjään aivan hulluna sinuun. Jos hän kerran tuli kotiovellesi asti. Miten hän muuten tiesi osoitteesi?”
Halla hautasi kasvonsa käsiinsä. ”Niin kuin sanoin, olen täysin idiootti. Avaimeni roikkuivat repussani. Hän oli nähnyt niistä osoitteeni.”
Annabelle pudisteli päätään.
”Ai ai, tyttö. Vaaralliset miehet, ne ovat – vaarallisia. Hän ei taida luovuttaa, ennen kuin saa sinusta sen, mitä haluaa. Eikä minun tarvitse varmaankaan selittää, mitä se on.”
Halla katseli kenkänsä kärkiä ja mietti. ”Tuskin minä häntä enää näen, Annabelle. Minä potkaisin hänet pihalle. Hän lähti sanaakaan sanomatta.” Ja sehän minua tässä harmittaakin, hän kirosi mielessään. ”Mutta hyvä niin. Mies oli tosiaan vaarallinen. Minulle sopii paremmin joku tylsä ja turvallinen.”
Annabelle räjähti raikuvaan nauruun. ”No, olet kyllä sitten väärässä kaupungissa – ja väärällä alalla! Kuulepas nyt. Ensinnäkin, käy suorittamassa anatomian pakollinen oppimäärä Jean Lecurén sängyssä. Se tekee sinulle hyvää.” Annabelle ojensi Hallalle tupakan askistaan “Toisekseen, niin kuin sanoin, Halla, olet nyt Pariisissa. Lakkaa huolehtimasta. Anna mennä. Nauti.”

Halla pysähtyi pienen ”traiteur chinoisin”, kiinalaisen noutoravintolan, tiskille hakemaan iltapalakseen pari kevätrullaa ja laatikollisen höyrytettyä riisiä. Häntä hihitytti, kun hän muisti, kuinka oli alussa luullut traiteur chinoisin tarkoittavan kiinalaista petturia. Mutta nyt hän olikin huomannut, kuinka ranskan sanat tarttuivat yhä paremmin ja paremmin hänen muistiinsa. Ihan silkasta pakosta. Kun tässä kaupungissa erehtyi solkkaamaan englantia, sai vastaansa hyytävän katseen ja nurjan kohtelun, jota ei voinut kutsua palveluksi. Halla oli pinnistänyt lukioaikaista ranskanmuistiaan ja oppinut puhumaan kieltä hyvin hitaasti. Hyvää palvelua sai vasta nopealla ranskankielellä ja tylyllä retoriikalla, mutta hitaalla kielitaidolla sai sentään asiansa hoidettua ja ruokaa suuhunsa.

Hallan reppu heilui hänen selässään kun hän kiiti Montmartren ohitse. Hänen askeleensa oli kevyt, kilot tuntuivat muutamassa päivässä karisseen ihan itsestään pitkillä kävelyillä ja ranskalaisilla ruokailutavoilla. Housut tuntuivat reisistä löysiltä ja pyörivät lantiolla ja ennen pingottavat napit menivät helposti kiinni. Hänen ennen pyöreä vatsansa oli vetäytynyt farkkujen alle ja suuret rinnat tuntuivat nyt napakoilta ja häiritsivät kulkua vähemmän. Halla oli yhdestä kerrasta oppinut myös vetämään itse virkkaamansa puuvillamyssyn syvälle päähänsä kulkiessaan pohjois-Pariisin kujia pimeän laskeuduttua. Hän ei jäänyt haahuilemaan tyhmän näköisenä kartta kädessä virtsanhajuisille nurkille vaan painui suoraa päätä kotiovelleen, vilkaisi ympärilleen ja näppäili ovikoodin.

Seitsemän kerrosta portaitakin vilisivät jo juoksuaskeleiden alla ilman sen suurempaa puuskutusta. Hallan mieli oli hyvä. Hän löysi ullakkokäytävän valonäppäimen hapuilematta, käveli hämärässä varmoin askelin ja hyräili epävireisesti mutta nauttien Serge Gainsbourgin ja Brigitte Bardotin eroottista duettokappaletta. ”Bonnie and Clyde, Bonnie and Clyyyydeee...” Päivä oli ollut erinomainen ja Halla tiesi saavansa pitkästä aikaa hyvän yöunen. Mutta kun hän lähestyi kotioveaan, hän tiesi, että jokin oli vinossa. Ovi oli raollaan.

Halla tiesi lukinneensa sen. Hän muisti aivan hyvin, kuinka oli lähtiessä laskenut kiertäneensä avaimia kaikissa kolmessa lukossa.
Silti, ovi oli raollaan. Tuttu, ilkeä pelontunne palasi lupaa kysymättä. Halla tunnusteli armeijatakkinsa taskua ja siellä lojuvaa helmikahvaista linkkuveistä, jonka hän oli saanut lahjaksi Pigallen huorabaarin transvestiitiltä. Hän napsautti veitsen auki taskussaan ja veti sen esille raottaessaan kotiovensa suuremmalle. Huoneessa leijui tuore tupakansavun tuoksu, johon sekoittui makea marihuanan aromi. Hän veti valokettingistä ja puristi linkkuveistä kädessään, valmiina survaisemaan sen ensimmäiseen vastaantulevaan ihmiseen tai esineeseen.

Mutta huone oli tyhjä. Ei ketään muuta kuin Halla ja hänen inhottavaksi klöntiksi noussut pelkonsa. Ohut sininen savuvana hakeutui ulos kattoikkunan raosta sängyn yläpuolella, ja Hallan katse osui sängyn sotkuisia valkoisia lakanoita pitkin tyynylle. Hänen oli istuttava sängylle, kun hän näki, mitä tyynyn päällä oli.
Pitkä, piikkivartinen, kypsään kukkaan puhjennut ruusu. Punainen kuin veri.

Jatkuu ensi viikolla...