Opiskelupaikka arvostetussa taideakatemiassa, ullakko­huoneisto, boheemielämä... Hallan unelma vuodesta Pariisissa on vihdoin toteutumassa. Mutta mikään kaupungissa ei vastaa hänen kuvitelmiaan. Paitsi eräs yltiöromanttinen katutaiteilija.

Ovi aukeni sisään päin juuri sen verran, että hoikempi henkilö mahtuisi astumaan huoneeseen ilman sen suurempia vaikeuksia. Jos ovea työnsi liian kevytmielisesti, se kirskahti kimakasti alaspäin luisuvaan kipsikattoon ja lohkaisi katosta palan laastia. Halla veti rintavarustustaan sisään astuessaan huoneeseen ja kirosi hiljaa hämäläistä perimäänsä, joka oli siunannut häntä rehevänpulleilla muodoilla.

Leipälaatikko oli ensimmäinen sana, joka oli pulpahtanut Hallan mieleen hänen avattuaan asunnon oven. Loukko oli tulisen kuuma ja lemusi leipälaatikolta, tuolta pimeältä, puulta ja hiivanhajuiselta kaltevalta lokerolta, jonka pohjan rakosissa lymysivät hometta keräävät muruset. Ja toden totta, lattialla oli pieniä kokkareisia kasoja. Olivatko ne sahanpurua vai katosta lohjennutta laastia? Muita vaihtoehtoja Halla ei tohjennut ajatellakaan. Hän vilkaisi hädissään huoneen vasempaan nurkkaan, jonka pimeydessä rapisi ja vinkui.

Halla oli kyllä nähnyt pienemmänkin asunnon. Hän huokaisi syvään ja sulki silmänsä. Luomien taakse ilmestyi kuva Barbie-nukkekodin kiljuvanpinkeistä seinistä.

Se oli ollut pienempi asunto kuin tämä, tämä... loukko. Hallan uusi Pariisin-koti. Leipälaatikon ja Barbie-yksiön rakkauden lapsi.

Kun asuntoon pääsi astumaan sisälle, sai uusia ongelmia vastaansa. Katto vietti alas niin jyrkästi, että matka loppui heti alkuunsa. Halla sai tuntea katon otsassaan, kun hän otti varomattomasti liian pitkän harppauksen kohti huoneen keskiosaa. Toinen lohkeama kattolaastissa rahisi lattialaudoille ja Hallan harmaanvaaleaan, piikkisuoraan tukkaan. Hän hapuili kattoa ja taakseen jäävää seinää etsien valokatkaisijaa. Käteen osui kylmä rautaketju, jollaisia oli vanhan­aikaisissa vessoissa, ja kun siitä veti, sai huoneen ainoan lampun räsähtämään ja syttymään.

”Voi helvetti.”

Halla puraisi huultaan ja veti toisen, syvän henkäyksen. No, hän tuumi, harvoin sitä näkee näin omalaatuisia arkkitehtoonisia ratkaisuja. Huone oli kuin käytävänpätkä, pitkä ja kapea, Kokonaista kahdeksan neliötä lattiatilaltaan, vaikka ei niistä kahdeksasta neliöstä ollut paljonkaan hyötyä, kun suuremmassa osassa tilaa ei mahtunut edes kyykistymään. Katto vietti heti sisääntulosta jyrkästi maata kohti. Kaapit oli mahdutettu katon ja lattian väliseen kolmioon, eikä niille olisi muuta paikkaa
ollutkaan. Ulko-oven oikealla puolella oli yhden hengen hetekasänky, joka päällä oli noin kannettavan tietokoneen kokoinen kattoikkunan räppänä – Halla painoi mieleensä, että piti muistaa kumartaa päätään noustessaan vuoteesta – ja vasemmalla oli korkea kolmionmuotoinen kaappi. Kun sen aukaisi ja kumartui lattianrajaan, sai eteensä kaksilevyisen retkihellan. Keittiö, Halla tajusi. Ylemmällä hyllyllä oli muovinen vesipalju, jonka reunalla lojui kivettynyt saippuanpalanen.  Vesipaljussa tökötti kuminen letkunpää. Hallan sydänalassa kupli masokistinen nauru. Tulisiko loukkoon peräti vesi? Hän astui uudelleen asunnon ulkopuolella kiemurtelevaan ullakkokäytävään, ja tosiaankin, sieltähän letkun pää putkahti ulos ja liittyi pieneen valurautaiseen vesi­hanaan. ”Froid”, luki vesihanan päällä. Kylmää.

Saniteettitilat Halla olikin jo nähnyt etsiessään asuntoaan ullakko­käytävältä. Käytävällä oli muinoin harmaaksi maalattu ovi, jonka nykyistä väriä kuvaamaan ei ollut vielä keksitty sopivan rumaa sanaa. Oven takaa paljastui piskuinen haiseva komero ja sen posliinilattia, jossa oli kaksi ruudutettua koroketta ja reikä. Ranskalainen kutsui tätä “turkkilaiseksi toiletiksi”. Halla voihkaisi kuvitellessaan, miltä tuntuisi käyttää turkkilaista toilettia päivittäin. Unelma suihkusta oli kuivunut kokoon hänen nähdessään muovisen vesisoikon ja letkunpätkän. Koko unelma “ihanasta, romanttisesta pariisilaisasunnosta” oli nyt lopullisesti kuollut ja kuopattu.

”Oh, chèrie”, oli David hehkuttanut Helsingissä, “asunto on iiiiihana, juuri sinulle sopiva!”

Mies oli sormeillut Kuuran, Hallan siskon, nänninpäätä puolihuolimattomasti noiden kahden kyyhkyläisen yhteisen kodin sohvalla. Halla oli vaivautunut tuon elostelijan alati käpälöivästä kädestä, hänen voimakkaasta miestenparfyymin lemustaan ja röhisevällä ranska-aksentilla lausutusta englanninkielisestä puhetulvasta. ”Huoneisto sijaitsee Pariisin romanttisimassa kaupunginosassa, aivan Montmartren kukkulan takana. Sinä olet taiteilija, Allah, sinun täytyy saada asua taiteilijakaupunginosassa!”

Silloin Halla oli ensi kerran saanut naurukouristuksia nimensä ranskalaisesta ääntämisasusta ja mutissut Davidille, että ei hänen nimeään nyt noin lausuta. Miehen sopi yrittää uudestaan. Hhhhalla. Ei se voinut olla niin vaikeaa.

”Juuri niinhän minä sanoin, chèrie”, David oli kohauttanut olkapäitään. ”Allah.”

Halla oli vuokrannut Davidin vanhempien varastokopin romanttiseksi pariisilaisasunnokseen sitä näkemättä ja sai nyt syttää itseään sinisilmäisyydestä. Hän veti vessanketjusta sammuttaakseen valon ja lukitsi sopen oven takanaan. Halla hapuili tiensä pitkän ullakkotunnelin päähän ja kompuroi kuusi kerrosta kapeita puisia kierreportaita alas kadulle.

Rue Dodeauville, luki sinipohjaisessa kyltissä kadunkulmassa ennen siltaa, joka ylitti kimpun saastaisia ratakiskoja juuri Hallan asunnon vieressä. Rue Dodeauvillen päässä häämötti Montmartren vesitorni vehreän puuston päällä kuin valkoiseksi kalkittu linnunpönttö. Sen juurella aukenisi Hallan työmaa, hänen tulevan Pariisin-vuotensa syy ja korkein päämäärä. Montmartren taiteilijakorttelit, joissa Picasso, Utrillo ja Toulouse-Lautrec olivat aikanaan maalanneet, humaltuneet ja inspiroituneet.

Mutta rue Dodeauville ei ollut Montmartre, ei tosiaankaan. Se oli ahdas, yksisuuntainen ja likainen katu, johon oli ahdettu 1800-luvulla rakennettuja seitsenkerroksisia asuintaloja niin tiuhaan, että ne näyttivät olevan lomittain. Talot olivat joskus olleet valkoisia, mutta nyt ne olivat alaosistaan virtsan, savusumun ja ruuanjätteiden ansiosta muodikkaasti liukuvärjättyjä. Jokaisen asuintalon alakerrassa näytti olevan mitä ihmeellisempi putiikki. “Eksoottisia tarvekaluja”, luki yhdessä, ”Öljy”, luki toisessa ja ”Palmikoita ja hierontaa” sen viereisessä. Etnisestä ruoasta ei ollut pulaa, ravintoloita kadulla oli Gabonista, Norsunluurannikolta, Koreasta, Senegalista, Algeriasta, Libanonista, Turkmenistanista ja Burkina Fasosta. Jokainen vastaantulija tuntui huutavan mennessään eri kielellä kuin seuraava. Baabelin torni oli kaatua romahtanut rue Dodeauvillelle, Halla hymähti mielessään noustessaan mutkittelevaa katua Montmartren suuntaan.

Hallan fiilikset parantuivat huomattavasti hänen lähestyessään Place du Tertren aukiota. Olen saanut paikan maailman arvostetuimmasta taidekoulusta, hän nyökytteli ja hymyili  itsekseen, siihen ei joka tyttö kykenekään. Mutta paikka Beaux Artsista ei ollut tullut helposti. Hän oli jo luopunut toivosta ja alkanut hakea työpaikkaa Helsingistä. Hän oli täyttänyt 26 ja tunsi olevansa ikäloppu, liian vanha opiskelemaan. Mahtaisiko hänen muinaiseen kalloonsa tarttuakaan enää mitään, mitä hän oikein oli kuvitellut. Pariisi saisi jäädä unelmaksi, oli Halla vihdoin päättänyt ja niellyt pettymyksensä. Hän olisi onnekas, jos pääkaupunkiseudulta löytyisi kuvaamataidon ohjaajan töitä.

Ja sitten eräänä aamuna Kallion-asunnon postiluukusta oli kopsahtanut suuri valkoinen kirjekuori. ”Mademoiselle Halla-Riina Helena Reinikainen”, siinä oli lukenut, ”minulla on kunnia ilmoittaa teille, että teidät on hyväksytty Pariisin taideakatemiaan Beaux Artsiin vuodeksi seuraavasta syyslukukaudesta alkaen.” Halla oli ensin huohottanut hetken, sitten karjahtanut sotahuudon ja rauhoituttuaan soittanut ja varmistanut paikkansa vapisevalla lukioranskalla, jota
taideakatemian sihteeri ei ollut ymmärtävinään. Onneksi siskon ranskalainen poikaystävä tiesi hänelle asunnon. Kuura ei tosin
ollut opiskelupaikasta mielissään.

”Millä hitolla aiot ansaita elantosi Pariisissa?” oli Kuura kiljunut. ”Idiootti! Opintotukesi menee asunnon maksamiseen lähes kokonaisuudessaan!”

Halla oli suutahtanut. ”David sanoi, että asunto on pariisilaisittain suorastaan ilmainen. Opintotuesta jää taatusti hieman rahaa. Minä olen tottunut pärjäämään pienellä, Kuura. Olen mussuttanut tonnikalaa ja nuudelia jo kahdeksan vuotta, yksi lisävuosi ei tunnu missään.”

Kuura oli taputtanut Hallaa poskelle ja lässyttänyt ilkeään tapaansa, niin kuin aina opettaessaan pikku­siskoaan maailman tavoille.

”Pariisilaisittain ilmainen, Halla? Asunto on viisisataa euroa kuussa. Revi siitä.”

Hän oli nöyrtynyt soittamaan isältään hieman kotimaista lainoitusta matkaansa. Äiti vastusti taas kaikkea taiteeseen liittyvää tapansa mukaan harmissaan siitä, ettei toisesta tyttärestä tullutkaan apteekkaria. Mutta isä oli ymmärtänyt. Ei tämä nyt matkasta mitenkään innoissaan ollut, eikä myöskään siitä, että aikuinen tytär pyysi rahaa opintoihin silloin, kun olisi ollut parasta hakea päivätöitä. Milloin tyttö ymmärtäisi, että hänen oli alettava eläkesäästäminen? Sitä huidellaan pitkin maailmaa suti kourassa... Aivan niin kuin hän itse oli nuorena tehnyt. Halla oli muiskaissut puhelimenluuriin pikaisen suukon isälleen ja kiittänyt lainasta. Rahat riittäisivät ainakin siihen asti, kunnes hän pääsisi töihin
Pariisin Montmartren kuuluisalle Place du Tertrelle, jota reunustavilla kaduilla näppärä ja nopea muoto­kuvamaalari saattoi ansaita leipänsä ohikulkijoita piirtämällä.

Hallan muistellessa matkansa alkua hänen takaansa kuului nopeita juoksuaskelia, ja ennen kuin hän ehti kääntyä katsomaan, ohi juoksi hoikka, tumma mies, joka läpsäytti mennessään häntä takamukselle niin, että läiskähti. Mies jatkoi juoksuaan ja huusi vielä jotain olkansa yli. ”Quel joli cul!”

Halla ei ymmärtänyt huutoa mutta painoi sanat mieleensä, jotta voisi tarkistaa ne myöhemmin sanakirjastaan. Häntä raivostutti surkea kielitaitonsa. Hän oli saanut kuluneen viikon aikana osakseen jos jonkinlaisia huudahduksia, eikä ollut ymmärtänyt niistä yhtäkään. Mitä hyötyä oli lukioaikaisista ranskantunneista? Halla osasi kylläkin kirjoittaa ranskaksi kohteliaan kirjeen taitavasti taivutetuilla verbimuodoilla, mutta ruokakaupassakin hän änkkäsi ja punasteli. Rue Dodeauvillen afrikkalaisen ruokakaupan tukeva naismyyjä oli tokaissut hänelle kuuluvasti, kun Halla ei ollut saanut sanaa suustaan. Hän oli taaas kerran kaivanut sanakirjansa esiin ja elehtinyt myyjälle, että tamä näyttäisi kirjasta. Matami oli tarttunut Berlizin turistisanakirjaan ja hetkisen selailtuaan osoitti tuimasti yhtä lausetta.

”Opi puhumaan.”

Hallaa harmitti vietävästi. Hittoako hän aina punasteli ja ujosteli. Mutta odottakoonpas vain koko Pariisi, ei tämä suomineito aikonut ikuisesti ummikkona pysyä. Ja vaikka ohi juossut mieskin oli luultavasti solvannut häntä, tulisipahan taas sanakirjan avulla ymmärrettyä yksi lause lisää, ihan piruuttaankin!

Alkusyksyn puolipilvinen taivas aukeni Hallan kavuttua Montmartren huipulle. Halla riisui vihreän armeijan ylijäämätakkina, sulki silmänsä ja avasi ne taas. Tätä hän oli kaivannut. Voi luoja, kuinka kaunista! Aurinko valaisi ikivanhat valkoiset talot. Place du Tertren katukahvilat olivat juuri aukaisseet ovensa. Pökerryttävä vanhan viinin, hien ja tupakan tuoksu makasi lämpimänä aukiolla. Oli sen verran aikainen aamu, että turistilaumat eivät olleet vielä saapuneet kameroineen ja karttoineen. Halla löysi La Bohème -nimisen kahvilan ja istui sen terassille. Miestarjoilija valkeassa esiliinassaan ei ollut huomaavinaankaan Hallaa, mutta häntä ei haitannut. Hän asetti kangasreppunsa viereiselle tuolille, kaivoi esiin tupakka-askin ja sytytti päivän ensimmäisen savukkeen.
Tähän tarjoilija havahtui ja kurotti rätti kädessään Hallan puoleen.

”Oui?”

”Un crême, s’il vous plaît.”

Halla oli Davidin neuvosta oppinut tilaamaan  ”crêmen” ”café au laitin” sijaan. Jos tilasi café au laitin, tarjoilija toi pöytään puolen litran kupin maitokahvia, joka maksoi kuusi euroa. Crême oli pienempi maitokahvi. Ilmaisu yksinään jo osoitti, ettei tilaaja ollut kuka tahansa höplästä vedettävä turisti, vaan ranskalaiset kahvilakäytännöt tunteva asiakas, jolle ei ollut ryppyilemistä. Halla nojautui taaksepäin rottinkituolissa ja painoi aurinkolasit silmilleen. Päivästä tulisi taas kuuma.

Turistit alkoivat pikkuhiljaa valua Place du Tertrelle, ja ensimmäiset muotokuvamaalarit hyökkäilivät heidän kimppuunsa  joka puolelta. Japanilaiset matkailijat hymyilivät vaivautuneesti ja saksalaisturistit olivat katselevinaan muualle, kun taiteilijat lehtiöineen kaartelivat heidän ympärillään kuin petolinnut haaskalla. Halla katseli taiteilijoiden piirittämistaktiikkaa kiinnostuneena. Tästä hänellä olisi opittavaa. Hän piirsi kyllä suohon kenet tahansa ja kykenipä vielä rustaamaan onnistuneen karikatyyrinkin mielenkiintoisista kasvoista muutamassa minuutissa – taito, joka oli herättänyt ihastusta jo Ateneumin tunneilla. Mutta hän tiesi olevansa auttamattoman ujo. Myyntitaktiikat olisi kuitenkin pakko oppia, muuten leipä jäisi laihaksi.

Ranskalaisittain lyhyehkö ja kapealanteinen mutta ruskeaksi paahtunut ja suurisilmäinen nuori mies oli turistien nalkittamisessa erityisen hyvä. Halla nosti aurinkolasit silmiltään ja tarkkaili ihastuneena, kuinka tämä sai kenet hyvänsä naisihmisen istutettua mallikseen. ”Mademoiselle”, mies huokaisi kohteen iästä riippumatta ja jatkoi sortaen englanniksi, ”mon dieu, kuinka kaunis olette. Antakaa minun ikuistaa suloiset kasvonne paperille. Jos työni ei miellytä teitä, revin paperin, ja te ette jää minulle mitään velkaa. Jos taas kuva onnistuu vangitsemaan hätkähdyttävät kasvonne...”, mies sanoi ja kumartui tarttumaan kohteensa käteen ja nosti sen hitaasti huulilleen. ”Tahdon teiltä palkkioni lisäksi ranskalaisen kielisuudelman.”

Tässä vaiheessa nainen kuin nainen purskahti heleään nauruun, punasteli ja antoi miehen ohjata itsensä kokoontaitettavaan tuoliin. Mies siveli hetken asiakkaansa poskea, ja Hallaa kummastutti, kuinka helposti turistit kuitenkin olivat höynäytettävissä. Mies pörhisteli ja pyörähteli kuin pulu, kurlutti korulauseita ja liehitteli. Naisethan antautuivat nuoren miehen limaisten temppujen kohteeksi tuosta vain! Hyvä, etteivät suorastaan vääntelehtineet ja huohottaneet tuolissa. Säälittävää. Halla ravisti päätään ja keskittyi maitokahvinsa särpimiseen.

Aukiolla oli kymmeniä taidemaalareita. Tyypillinen taulu kuvasi 1800-luvun Pariisin sateisia katuja tai Sacre-Coeurin kirkkoa. Joukossa oli paljon naivistisia töitä, joissa Pariisin katujen putiikkien iloisenväriset ikkunaluukut ja hedelmäkorit olivat pääosassa, joku työ esitti Gallian ikääntynyttä rokkikukkoa Johnny Hallidayta kaikkine syvine kasvonuurteineen, jossain taas irvisteli Mister Bean, Jeesus tai Barack Obama. Toisinaan saattoi nähdä hämmästyttävän laadukastakin taidetta. Eräs vanhempi nainen piirsi öljypastelli­liiduilla työtä, joka olisi ollut tarpeeksi hyvä Musée d’Orsayn impressionistitaiteen joukkoon. Jotkut onnenonkijat olivat maalaavinaan töitä, jotka oli tulostettu tieto­koneelta suoraan kankaalle. Halla osasi tunnistaa tietokoneväärennöksen jo kankaan pinnan kiillostakin, mutta  hurmaantuneet turistit kerääntyivät humpuukimaakarin taakse, kun tämä nosteli ja veivasi pensseliään, katsoi työtään puolelta ja toiselta, koikkelehti ja keekoili kuin sirkustirehtööri. Oooh, väkijoukko huokaili. Taidetta! Hallaa nauratti, ja hän hörppäsi maitokahvistaan loputkin. Hän oli juuri aikeissa nousta seisomaan, kun hänen eteensä pysähtyi nuori miestaiteilija, se sama gigolo, joka oli saanut naisasiakkaansa läähättämään.

”Mon Dieu, kuinka kaunis olette... Antakaa minun ikuistaa suloiset kasvonne paperille.” Miehen suuret mustat silmät porautuivat Hallan harmaisiin silmiin. Mitä helkuttia, Halla sätti itseään, kun huomasi
punastuvansa. Näinkö puutteessa sitä ollaan, että mokoma naistennaurattaja saa hänen haaroihinsa vipinää pelkällä katseellaan.

”Excusez-moi”, Halla mutisi ja työnsi miehen kauemmaksi. Mutta tämä ei luovuttanut.

”Te puhuttekin ranskaa. Mmmm, miten herkullinen aksentti teillä on.”

Halla tuijotti miestä nälkäisenä. Ei voi olla totta. Näinkö helposti hänet sai jallitettua?  Hän rykäsi kuuluvasti ja siinä helpottavassa sekunnissa sai itsensä ryhdistettyä.

”Ei, en puhu ranskaa. En paljon. Mutta opettelen. Enkä halua muotokuvaa, olen itsekin taiteilija.”

”Taiteilija? Siinä tapauksessa, sallikaa minun ostaa teille lasi viiniä. Tiedättehän, taiteilijalta toiselle.” Mies heitti kulahtaneen ruskean nahkatakin päältään, asetti yhtä kulahtaneen ruskean nahka­laukkunsa tuolin selkänojalle, istahti alas Hallaa vastapäätä, nosti kätensä ja huikkasi tarjoilijalle.

“Hei, Antoine, heitä viinikarahvi! Punaista!”

Halla istui takaisin mutta katui sitä heti.

”Ei kiitos, minun täytyy lähteä. Minun täytyy käydä kirjoittautumassa Beaux Artsiin, aloitan opintoni siellä ensi viikolla.” Voi pyhä yksinkertaisuus, kerronko seuraavaksi tuolle tyypille osoitteeni ja lemmikkieläinteni nimet, Halla tuskastui. Mies huomasi Hallan ahdingon ja johdatteli hänet tottuneesti siitä pois.

”En toki halua pidätellä sinua, jos sinulla on kiire.” Halla huomasi miehen siirtyneen sinutteluun kepeästi, kuin sivua kääntäen. “Mutta olen itsekin opiskellut Beaux Artsissa. Voisin kertoa sinulle opettajista yhtä sun toista. Ja muutakin.” Miehen lämmin käsi oli siirtynyt Hallan reidelle luontevasti. Halla huokaisi, loi pikaisen katseen taivaalle ja pyöritti silmiään. Ei kerta kaikkiaan voi olla totta. Eihän tästä pääse mihinkään. Ja tosiasia on, Hallaa hymyilytti , että hän ei halunnutkaan päästä. Nuoren taiteilijan tummat silmät hehkuivat, vaikka tämä rupatteli huumorintajuisesti. Viinikannu tuotiin pöytään. Sacre-Coeurin tornikello löi kymmenen kertaa.

”Kymmenen!” Mies huudahti iloisesti. “Aperitiivin aika!” Hän nosti lasinsa niin, että aurinko suodattui rubiininpunaisen viinin läpi. “Juodaan sinunmaljat. Minä olen Lucien. Tästä taitaa tullakin oikein hyvä päivä!”

Hallaa nauratti vasten tahtoaan. No, antaa sitten olla, hän päätti. Lucien. Tässäpähän nähtäisiin, millainen oli montmartrelainen katu­taiteilija miehiään.

”Lucien. Minä olen Halla.”

”Hauska tutustua, Allah.”

Viini oli huonoa, mutta ei Halla viineistä kyllä mitään tiennytkään. Kaikki viinit maistuivat hänestä hyvältä kolmannen lasillisen jälkeen, siihen asti viinin maku vain puistatti. Tällä kertaa viini tosin valui vaarallisen hyvin kurkusta alas, sillä hänen huomionsa oli kiinnittynyt miellyttävään seuralaiseen. Lucien puhui, nauroi ja ilkamoi aivan kuin he olisivat aina tunteneet toisensa. Halla havahtui ajan kuluun vasta, kun Sacre-Coeurin kellot alkoivat lyödä puolipäivää. Hän huomasi olevansa aikamoisessa humalassa, punaviinikarahveja oli kulunut yksi sun toinenkin. Yhtäkkiä Lucien lakkasi rupattelemasta ja katsoi pitkään Hallan huulia. Halla tiesi, mitä tuleman piti, eikä häntä harmittanut yhtään. Hän taivutti päätään hieman taaksepäin, raotti huuliaan ja sulki luomensa puolitankoon. Mutta Lucien kostuttikin servietin reunan vesilasiin ja pyyhkäisi hänen suupieltään sillä.

”Merde, se ei lähde pois.. Tuo puna­viini on huonolaatuista, sen näkee väristäkin, se on liian violettia. Katso nyt itsekin.” Halla vilkaisi peilikuvaansa kahvilan ikkuna­lasista. Hänen huulensa, suupielensä ja hampaansa olivat tummanvioletit, ja violetti vana valui suupieltä pitkin leukaan asti. Hän näytti kreivi Draculan ja mopsin risteytykseltä. Nolostuksen puna nousi Hallan kasvoille.

”Voi ei, minä näytän kauhealta. Minulla on onneksi laukussa huuli­rasvaa, ehkä väri lähtee pois, jos hankaan sillä”, hän höpötti ja hosui ja haroi reppuaan penkiltä. Sitten penkin alta ja pöydän alta ja takapuolensa alta.
Reppu oli poissa.

Miten hän oli saattanut olla niin hölmö? He olivat jutelleet ja nauraneet kahvilassa monta tuntia, eikä Halla ollut kertaakaan vilkaissutkaan reppuunsa.

”Mitä ihmettä minä nyt teen, Lucien? Lompakkoni oli repussa! No, siellä nyt ei paljon rahaa ollut, eikä minulla ole edes luottokorttia. Mutta asuntoni avaimet! Ja vuokraisäntäkään ei ole kaupungissa, hän palaa Pariisiin vasta huomenna. Ei, ei, ei...”

”Ah, putain! Les connards!” Lucien karjahti ja paukautti kämmenensä kahvilan pöytään. “Niitä on joka paikassa. Varkaita siis. Sinun täytyy olla varovaisempi!”

Kyyneleet nousivat Hallan silmiin. Uusi, huikea onnentunne valahti nilkkoihin kuin miehen kalsarit. Lucien katsoi Hallaan.

”Ei se mitään, Allah. Kyllä me saamme sinun asiasi järjestymään.” Lucien hymyili. “Ensinnäkin. Sinä tulet minun luokseni täksi yöksi.” Lucienin käsi laskeutui hänen selälleen ja sitä pitkin hänen vyötärölleen. Hallan teki mieli itkeä. Hän vilkaisi itseään uudestaan kahvilan ikkunan heijastuksesta. Iljettävän näköinen, punasilmäinen, punahampainen olento. Hammasharjakin oli asunnolla.

”Ja nämä hampaatkin vielä...” Halla painoi päänsä käsiinsä ja nieleskeli kyyneleitä.

”Katso nyt. Minunkin hampaani ovat punaiset.” Lucian väläytti hänelle viinihampaisen hymyn, ja purppuranvioletti kielenkärki näkyi hampaiden välistä. “Me olemme taiteilijoita, Allah. Meidän kuuluukin olla värikkäitä.”

Miten lahjakas paskanpuhuja Lucien oli, Halla nauroi itsekseen. Ja kun mies kumartui suutelemaan häntä, ei repun varkauskaan tuntunut enää niin toivottomalta. Tarjoilijakin oli kuin taikaiskusta tuonut pöytään uuden viinikarahvin.

Lucien sytytti heille käärimänsä sätkät.

”Juodaan tämä pois, saadaan vielä lisää väriä huulille. Sitten hankitaan meille lounasta. Tässä alkaa olla aperitiiviaika jo pahasti lopuillaan, eikä digestiiviryyppyä voi ottaa, ennen kuin lounas on syöty.”

”Mutta eikö sinun pitäisi olla, no, töissä? Aukio pursuilee helposti narrattavia pohjoismaalaisia turisti­rouvia”, Halla irvisti ja osoitti punakkaa rouvasparvea, jonka yhteneväinen asustus koostui polveen saakka ulottuvista sortseista, hihattomista paidoista ja Eiffel­tornikuvioiduista hartiahuiveista.

”Älä huoli. Minä olen päivän tienestini jo tehnyt.” Lucien kohautti olkapäitään ja alkoi kerätä sätkätarvikkeitaan pöydältä. Halla tunsi, kuinka humalan alla hänen vatsaansa kouraisi huoli. Tuntemus oli kuitenkin ohimenevä, ja sen saattoi tulkita myös nälän tunteeksi. Halla kietaisi loput lasissaan läiskyvästä viinistä sisäänsä, ja hänen kurkustaan kohosi tahaton kikatus.

He söivät juustolla täytetyt crêpet Place du Tertren ravintolaksi naamioituneessa turistipyydyksessä, jonka tarjoilijat olivat pukeutuneet muka-pariisilaisittain mustiin baskereihin ja punaisiin huiveihin. Kovaäänisistä rääkyi kurjasti modernisoitu haitarimusiikki, La Vie en Rosen taustalla säksätti helvetillinen rumpukone. Kun lasku tuotiin, Hallan olkapäät lysähtivät. Pahvinmakuinen juustolätty maksoi kaksitoista euroa. Lucien ei sen sijaan hätkähtänyt.

”Älä huoli, pohjoisen tyttö, minä olen jo huolehtinut maksusta. Lähdetään.”

Hallan teki vimmatusti mieli tupakkaa, ja äskeinen nousuhumala oli vaihtumassa kärttyiseksi lasku­humalaksi. Häntä haukotutti, närästi ja harmitti, ja Lucienin ranskansekaisesta englanninronklotuksesta oli pidemmän päälle piinallista yrittää saada selvää. Eikä hän ollut juuri nyt miesystävän tarpeessa, hänellä oli aivan muuta ajateltavaa. Entinen poika­ystävä oli jo tuottanut tarpeeksi harmia. Pois muuttaessaan tämä oli vienyt kondomipaketitkin muuttolaatikoissaan ja jättänyt Hallan sängyn päälle viestin, jossa ilmoitti ottaneensa korvaukseksi sydänsärystä myös Hallan pyyhkeet, lautaset ja ruuat. Myöhemmin Halla oli huomannut, että mokoma perverssi oli vienyt myös hänen alusvaatteensa. Tämän muistettuaan Halla olisi halunnut jatkaa matkaansa seitsemänteen kaupunginosaan ja taideakatemiaan, sillä sehän oli  hänen päivänsä prioriteetti. Mutta Lucienin prioriteetti oli jotain aivan muuta.

”Minä asun tässä rue Trois Frèresillä.” Lucien näppäili avainkoodin kiekuraisen oviaukon viereiselle näppäimistölle. “Pienin asunto, jonka olet koskaan nähnyt.”

Ei taatusti, mietti Halla, mutta kun Lucien avasi yksiönsä oven, joutui Halla myöntämään, että asunto oli jotakuinkin yhtä pieni kuin hänen omansa.

”Voilà! Kuusisataa euroa kuussa. Lain mukaan alle kahdentoista
neliön huoneistoja ei saisi edes vuokrata, mutta kuka näitä nyt valvoo. Montmartrelle on tulijoita. Pariisiin on tulijoita. Vaikka millä hinnalla.”

Yksiössä oli sentään ovella suljettu vessa, mutta se veikin kaiken tilan. Ikkuna antoi kadulle, ja sen eteen oli mitenkuten ripustettu paksu punainen päiväpeitto. Huone oli kuuma, punainen ja hämärä, kuin marijuanalta haiseva sydänkammio. Patja oli rullalla nurkassa, pöytä oli taitettu seinälle, ja heidän oli silti seistävä hyvin lähekkäin mahtuakseen sisään. Lucien käytti taitavasti tilannetta hyväkseen, liu’utti kätensä Hallan farkkujen vyötäröltä sisään. Mies ei saanut kulumaan nanosekuntiakaan Hallan rintaliivien lukon avaamiseen. Halla löysi itsensä tiukasti puristettuna seinän ja Lucienin väliin. Miehen hampaat tuntuivat hänen kaulallaan, ja hän nosti Hallan puuvillapuseron ennätysajassa tämän pään yli. Halla ei ollut tottunut näin nopeaan toimintaan. Ei hitto, eihän hänellä ollut minkäänlaista ehkäisyvälineistöä mukanaan, edelliset kondomipaketitkin kun oli vanha poikaystävä vienyt mukanaan.

”Lucien, en minä voi... Eihän meillä ole, no, tiedäthän...” Mikä helvetti oli ehkäisy ranskaksi? Le condom?

Lucien työnsi hänet olkapäästä seinää vasten.

”Mitä? Vihkisormuksia?”

Halla punastui ja alkoi kakistella sanoja, mutta Lucien ehti taas ensin.

”Kondomeita, ehkä...?”

Miehen karhea sänki hieroi hänen kaulaansa, poskeaan ja huuliaan.

”Viiniä...?” Lucien vetäytyi yhtäkkiä taaksepäin.

”Olet oikeassa, sinä viettelys, meillähän ei ole viiniäkään! Millainen isäntä minä oikein olen, oh là là! Raahaan sinut tänne tukasta kuin jokin Neandertalin mies. Mutta suothan anteeksi, Allah, olet niin suloinen violetteine huulinesi.”

Lucien tarttui rullattuun vaahtomuovipatjaan ja levitti sen lattialle yhdellä sulavalla huitaisulla samalla, kun hänen toinen kätensä pysyi tiukasti Hallan rinnassa kiinni. Mies ei ollut näköjään ihan ensimmäistä kertaa naimapuuhissa.

”Hei, tässä neitokaiselle leposija. Asettaudu, tee olosi mukavaksi.

Minä käyn alakerran kaupassa hakemassa meille pullon viiniä. Sitten käärimme jointin, otamme huikat, ja sinut minä syön jälkiruuaksi. Odotahan vain.”

Lucien painoi leveän ranskalaissuunsa Hallan huulille, ja samassa hän olikin kadonnut ulos ovesta. Halla kuuli miehen juoksevan alas porraskäytävän puisia askelmia.

Helpotuksen huokaus, pieni hengähdystauko! Halla pudisteli päätään. Intensiivinen aamu arastelevalle hämäläisytölle. Mutta tämähän olikin hänen uniensa Montmartre. Taiteilijoiden kortteli. Ja Lucien oli taiteilija, kaikesta päätellen myös kohtuullisen menestyvä taiteilija, sillä rahasta hänellä ei ainakaan näyttänyt olevan pulaa. Mikä mies! Kai sitä ehtisi Beaux Artsin toimistoon huomennakin. Halla sulki silmänsä ja hengitti
sisään Lucienin huoneen paksua ja makeaa savuntuoksua. Olisipa nyt tupakkaa, voisi vetää rauhoittavat sauhut odotellessa.

Halla avasi pilli­farkkujensa napit ja pujotteli ne pois jalastaan. Kai sitä voisi yllättää miehen, maata ilkosen alasti hänen patjallaan, valmiina toimintaan. Mutta sitä ennen hän kyllä käärisi miehen irtotupakasta sätkän, tuskin tämä siitä pahastuisi.

Lucienin nahkainen olkalaukku lojui huoneen lattialla viinipullojen, tuhkakuppien, kirjojen ja sekalaisten esineiden seassa. Halla
hymyili, kun sattui katsahtamaan lattialla makaavaan peiliin. Suora tukka sekaisin, posket rusottivat, huulet olivat tummanpurppurat. Mikä paheen papitar hänestä oli tullut! Oikea boheemi.

Hän näpläsi Lucienin nahkalaukun hihnan auki, avasi sen ammolleen ja työnsi ikkunaverhona toimivaa peitettä syrjään nähdäkseen paremmin, sillä laukussa oli esteenä jokin suurehko kangasmytty.

Hänen reppunsa.

Jatkuu ensi viikolla.