Taiteilijoiden Pariisi on iskenyt Hallaa avokämmenellä. Hänen romanttinen kattohuoneistonsa on osoittautunut siivouskomeroksi ja hurmaava katutaiteilija Lucien varkaaksi. Pelastava enkeli liihottaa paikalle transuilotyttö Chocotten muodossa, mutta Pariisi ei ole vielä paljastanut Hallalle pimeintä puoltaan.

Halla pudotti nahkalaukun kädestään ja nousi nopeasti seisomaan. Hänen päässään surisivat ne kymmeniltä tuntuvat viinilasilliset, joita hän oli aamun mittaan kaatanut kurkustaan alas Montmartrelaisen ravintolan terassilla, ja hänen piti ottaa seinästä tukea pysyäkseen pystyssä. Farkut, mihin hän oli farkkunsa heittänyt? Ja mihin helkuttiin Lucien oli viskannut hänen paitansa? Hallan punoittavat silmät haroivat sotkuista, tummanpunaista, kuumaa huonetta. Farkut löytyivät baarikaappina toimivan avonaisen matka-arkun päältä, puuvillapaita kaasuliedeltä. Nopeasti nyt, hän huohotti itselleen, vauhtia, senkin vihoviimeinen hutsu ja idiootti, sinisilmäinen hyväuskoinen hölmö!

Kuuluiko porraskäytävästä askelia? Oliko Lucien jo palaamassa? Halla jähmettyi paikalleen ja koetti saada turtuneisiin aivoihinsa edes yhtä järkevää ajatusta. Mitä hän sanoisi Lucienille? Mutta askeleet porraskäytävässä tulivat ja menivät, ja Halla sai hieman lisäaikaa. Hän tumpuloi pillifarkut jalkaansa ja tunkeutui intianpuuvillaiseen kesäpaitaansa. Armeijan ylijäämätakki, se oli tuossa. Nyt nopeasti pois asunnosta. Halla heitti vielä viimeisen silmäyksen ympärilleen. Mitä puuttui? Reppu! Jos käsillä olisi ollut puukapula tai paistinpannu, Halla olisi kumauttanut sillä itseään päähän rangaistukseksi pelkästä tyhmyydestä. Se nyt tästä olisi vielä puuttunut, että hän olisi rynnännyt asunnosta pois ilman laukkuaan, joka häneltä oli jo kerran varastettu. Halla kompuroi eteisenkokoisen asunnon tavara­pinojen ylitse ovelle, kuunteli hetken ja ryntäsi sitten pimeisiin portaisiin taakseen katsomatta.

Vasta hyvän matkaa alamäessä, Pigallen alueella Boulevard de Rochechouartin ylitettyään, Halla uskalsi hiljentää juoksuaan. Seurattiinko häntä? Hän vilkaisi taakseen. Kiemurtelevalla pikkukadulla näkyi vain turistien, pariisilaisten ja pulujen kiirehtiminen Eiffel-tornille, lounastauolta töihin tai kebabinjämille. Halla pysähtyi punaiseksi maalatun baarin eteen. ”Le Jet d’eau”, valokyltti välkytti, ”Vedenheitto”.

Halla painoi kätensä polviinsa ja huohotti. Hänen päässään pyöri, ja iljettävä tahmainen maku pani hänet irvistämään. Hän uskaltautui istahtamaan jalkakäytävän reunalle. Janontunne oli kaamea. Hallan oli saatava nestettä sisäänsä, ennen kuin hän uskaltaisi ajatella kulunutta päivää. Hän nousi huojahtaen jalkakäytävältä ja avasi Vedenheitto-baarin verenpunaisen oven. Kaikki baaritiskillä istuvat naiset kääntyivät katsomaan armeijatakkiin ja maihinnoususaappaisiin sonnustautunutta vaaleatukkaista nuorta naista, eikä ihme. Muut baarin asiakkaat olivat pukeutuneet parhaimpiinsa. Ihonmyötäiset paljettimekot ja mustat höyhenpuuhkat, timanttikorva­korut ja lakeriset korkokengät näyttivät olevan baarin pukukoodi. Halla otti tukea sinkkitiskistä ja ravisti päätään. Mikä  Coca-Cola oli ranskaksi? Hän huokaisi ajatukselleen.
”Un Coca-Cola, s’il vous plaît.”
Baarimikkokin oli pukeutunut niin kuin operetin ensirakastaja, tiukkaan mustaan sakettiin, ja katsoi Hallaa hetkisen. Mies kohautti olkapäitään.
”Coca-Colaa? Jos vaaditte. Istukaa, neiti.”

Hallan vieressä baaritiskillä istui upea, pitkä nainen, jonka lainehtiva punainen tukka valui vyötärölle asti. Nainen oli pukeutunut yön­siniseen samettipukuun, jonka uskalias halkio paljasti virheettömän säären ja parin kultaisia korkokenkiä, joista korkeanpaikankammoinen saisi painajaisia. Mikä meikki, Halla mietti ihailevasti. Nainen oli varmasti käyttänyt kasvojensa laittamiseen useamman tunnin, mutta tulos olikin häikäisevä. Baarin kaiuttimista kaikui Grace Jonesin laiskansensuelli versio La vie en rose -kappaleesta. Halla muisti heti, missä oli viimeksi kuullut version samasta kappaleesta. Lucien oli istunut häntä vastapäätä Montmartren pahimmassa turistiansassa. Lucien. Voi paska. Halla hieroi kasvojaan kuin hävittääkseen luomiltaan mielikuvan miehestä.

Miten hän oli saattanut olla niin tyhmä? Itsehän hän oli katsellut, miten Lucien oli naruttanut turisti­naisia gigolorutiinillaan, ja sitten hän oli itse langennut päätä pahkaa samaan narutukseen. Hän oli antanut miehen juottaa itsensä armottomaan känniin eikä ollut epäillyt mitään. Lucien oli komea ja hauska, ja hän oli tosiaankin ollut vakuuttava teeskennellessään huolenpitoa. ”Sinä tulet minun luokseni yöksi, Halla”, hän oli huokaillut. Ja Halla oli ollut kiitollinen tarjouksesta, sillä mihin muuallekaan hän olisi päänsä kallistanut, kun hänen reppunsakin oli varastettu. Kuuma raivo alkoi kiehua Hallan vatsassa ja nousi oksennuksenkaltaisena ryöppynä hänen suuhunsa.
”Perkele!”

Hallan vieressä sirosti samppanjaa siemaileva nainen käänsi hitaasti kauniin päänsä ja katsoi Hallaa, joka kirottuaan punastui heti. Mitä ihmettä hän täällä alkaa riehua. Nyt oli liian myöhä kirota omaa idioottimaista hyväuskoisuuttaan. Lucien oli varastanut hänen reppunsa, eikä hän ollut huomannut mitään. Hän olisi varmasti viettänyt päivän ja yönkin miehen panopatjana, jos tämä ei olisi lähtenyt hakemaan viiniä, ja jos hän ei olisi uskaltautunut kaivamaan tupakkaa miehen laukusta. Siellä se vohkittu reppu oli, Lucienin laukkuun rytättynä.

Häpeän väristykset alkoivat hyökyä Hallan kasvoille. Hän huokaili ja ähki ja haroi hiuksiaan. Mikä totaalinen ääliö. Ja missä se kokis viipyi, lähtikö se operettimies nyt itse niitä kasvisuutteita uuttamaan, vai mikä siellä kesti?
”Huono aamu, vai.”
Halla käännähti ympäri kuullessaan matalan miehen äänen, eikä nähnyt puhujaa. Upea punaverikkö hänen vieressään hymyili leveästi.
”Täällä, kulta.”

Hallan aivoissa pyöri kuin liian pienessä karusellissa, sitten hän tajusi. Transvestiitti. Hän oli sitten tullut kokikselle transubaariin.
Punaverikkö rykäisi miehekkäästi ja kaivoi sukkanauhansa alta
punaisen Marlboro-askin.
”Palaako, kulta? Kyllä sinä voit sirkusfriikiltä tupakan pummata, ei tämä tartu”, mies hymyili niin, että huulikiilto välkkyi.
”En minä sillä... Anteeksi, en tarkoittanut...” Halla kakisteli ja tarttui savukkeeseen.
”Ei se mitään, kulta. Kyllähän sen näkee päältäkin, että et sinä
tähän baariin tullut seuralaista
hakemaan.” Mies antoi Hallalle tulta kristallein päällystetyllä tupakansytyttimellä.  ”Mahdatko olla koskaan edes minunlaistani ilmestystä nähnyt.”

Halla kiitti baarimikkoa, joka oli vihdoin saapunut juoman kanssa.
”Olen minä...” Halla valehteli. ”Tai siis, en tullut seuraa hakemaan...” Hän otti huikan peittääkseen nolostumistaan.
”Ei sinun tarvitse selittää. Kaikesta näkee, että olet karmeassa laskiksessa, kulta. Eikö olisi parempi tilata kalja? Antaisit laskiksen laskea hiljalleen. Tuota vauhtia saat vain kunnon kankkusen.”

Halla joi kokiksensa melkein yhdellä kulauksella. Transu oli tietenkin oikeassa. Kyllähän Halla oli ollut aikaisemminkin humalassa, taidekouluvuodet ja Kallion halvat baarit kulkivat käsi kädessä. Pieni olut tekisi nyt terää, saisi ajatuksen kulkemaan. Halla nosti kätensä, mutta punaverikkö ehti ensin.
”Bebert, heitätkö tyttöselle pienen Kronenbourgin. Persikkasiirapilla.” Mies hymyili Hallalle. “Sitä minä aina join opiskeluaikoinani. Minä olen FM.”

Halla sai oluensa huomattavasti nopeammin ja otti pitkän, janoisen kulauksen. Hän katsoi mieheen kysyvästi.
”Filosofian maisteri?”
Mies puhkesi matalaan hohotukseen.
”Fellaation maisteri, kultsu! Transujen korkeakoulussa, tietenkin! Sivuaineina striptease, ehostus ja karvanpoisto, pääaineena suihin­otto!” Kaikki tiskillä istuvat paljetteihin ja höyheniin sonnustautuneet asiakkaat räjähtivät römeään nauruun. Halla ei voinut kuin
toljottaa. Loppujen lopuksi häntäkin alkoi hihityttää. Punaverikkömies ojensi suuren, upeasti manikyroidun kätensä Hallalle.
”Nimeni on Georges, mutta kaikkien täällä istuvien suissa olen Chocotte.”
”Chocotte”, Halla maisteli
nimeä. “Minä olen Halla.”
”Halla, kiva tutustua.”
Mies oli ääntänyt hänen nimensä oikein!
”Yleensä ranskalaiset kutsuvat minua uskonnollisemmalla nimellä Allah”, Halla puuskahti. “Mutta sinä puhutkin loistavaa englantia. Sinulla ei ole juuri lainkaan korostusta.”
”Niin koska opiskelin nuorena miehenä LSDA:ssa.” Mies kohottautui baarijakkaralla täyteen pituuteensa. “London School of Dramatic Art. Näyttelijän mekka.” Mies nyökytteli hetken ja katseli samppanjalasinsa läpi muistoihinsa. “Kensingtonissa meitä oli samassa asunnossa kahdeksan jätkää. Se oli kova koulu.”

Halla katsoi mieheen ja nyökkäsi tämän suuntaan kunnioittavasti. Aivan kaikki eivät siihen kouluun pääse, sen hän tiesi.
”Kova koulu, LSDA”, Chocotte totesi vielä. ”Ongelmana oli vain, että LSD on yhtä kova koulu. Minä suoritin täyden oppimäärän vain toisessa.” Mies hymähti katkerasti.
“Mutta englantia en ole unohtanut. Aito brittienglanti ja yläluokkainen ääntämys, ne opit pysyivät huolimatta niistä kaikista muista aineista, joita päähäni niihin aikoihin vedin.”

Halla kietaisi loputkin oluestaan. “Minun pitäisi oppia ranska paljon nopeammin. Ilman kunnon kielitaitoa tulen vain höynäytetyksi kerta toisensa jälkeen.” Hän tuijotti lasiinsa. “Ja kaiken piti olla niin helppoa, kun on saanut opiskelupaikan.”
”Oh là, pikkuinen”, Chocotte valpastui: ”Oletko vaikeuksissa? Miehet vai raha?”
”Molemmat. Mies vei rahat.
Ensitreffeillä.” Hallaa alkoi naurattaa. ”Pelkän tuurin ansiosta ja
onnekseni pääsin karkuun ajoissa ja sain rahat takaisin.” Hän pudisteli päätään. ”Miehestä ei niin väliäkään. Hän on varas. Komea kyllä, mutta täysi rosvo.”
”Mitä sinunlaisesi kiltti tyttö tekee Pigallella, jos saan kysyä?”

Chocotte kumartui Hallan puoleen. Hänen äänensävynsä oli äidillinen. ”Etkö sinä tiedä, että tänne eksyvät vain sensaationhakuiset ja uteliaat turistit? Yöaikaan täällä saa turpaansa, puukosta tai mulk... anteeksi, voi tulla raiskatuksi. Varsinkin, jos lähtee Boulevard de Clichyä väärään suuntaan.” Chocotte huitaisi punakyntisellä kädellään katua kohti. ”Tämä katu tässä, rue Pigalle, on tunnettu baareistaan. Niin kuin tämä Jet d’eau. Täältä voi hakea nais-, mies- tai transvestiittiseuralaista mihin vuorokaudenaikaan hyvänsä. Onhan tuossa noita kitara- ja bassokauppojakin, mutta nekin laittavat ovensa iltaisin kiinni hyvissä ajoin suojellakseen soittimia ja asiakkaitaan. Eikä niistä muusikorentuista niin väliäkään.”
”En minä itse asiassa tiedä edes, missä olen”, Halla huokaisi. ”Juoksin Montmartrea alas. Tuli vähän juhlittua sen... sen miehen kanssa. Sen, joka osoittautui varkaaksi. Ja sitten pakenin.”
”Mitä se tyyppi sinulta varasti? Neitsyytesikö?” Chocotte nauroi, mutta vakavoitui sitten. ”Oikeasti, Halla, sinun on oltava varovainen. Kas, kun sinulla ei ole vielä lettejä päässä niin kuin pikku Heidillä.
Otsaasi voisi ihan yhtä hyvin olla tatuoitu ”pohjoismaalainen turisti, vetäkää höplästä s’il vous plaît.” Mies katsoi Hallaa päästä varpaisiin. ”Annapas kun kerron, mitä
ammattilainen sinussa näkee.”
Hän kallisti päätään.
”Vaalea tukka poninhännällä – pohjoismaalainen tai saksalainen, turisti joka tapauksessa. Ranskalaisnaiset ovat hoikkia ja tummia, ja heidän tukkansa on aina paksu ja hyvin leikattu tai sitten pienellä, sievällä nutturalla niskassa.”

Mies nousi seisomaan huimaavan korkeille koroilleen. “Vaatetuksesta näkee ensinnäkin, että olet ulkomaalainen. Pariisilaistytöt
pukeutuvat mustaan ja harmaaseen, korkeintaan viininpunaiseen. Oletko huomannut pariisilaisneitojen univormun? Mustat pillifarkut, harmaa, ohut kašmirvillaneule, musta samettijakku, Repetton balleriinat.” Halla hymyili. Chochotte tiesi, mistä puhui. ”Olet myös jonkin sortin taideopiskelija – olenko oikeassa?”

Halla ei voinut kuin nyökätä. ”Aloitan syyskuussa opinnot Beaux Artsissa.”
”Opiskelijaa on helppo huiputtaa. Ammattilainen tietää, ettei pohjoisen väki muuta Pariisiin
ilman rahaa. Teidän liiveihinne on helppo uida. Tiedän tyttöjä, jotka kertovat heti osoitteensa ja opiskelu­paikkansa, sekä muutamia, jotka ovat lainanneet luottokorttiaankin tuntemattomille.”

No, Lucien tietää, että hän aloittaisi taideakatemiassa, hän kun tuli ensi lauseessaan kertoneeksi. Halla sulki silmänsä. Voi helvetti.
”Tuollainen kangasreppu, tiedätkö, kuinka lastenleikkiä on
varastaa se? Katsohan, kultaseni”, Chocotte astui Hallan taakse, tarttui repun hihnaan ja veti äkkiä rinta­liiviensä kätköistä esille linkku­veitsen. ”Kuljet metrossa kaikkein suurimmilla asemilla, niin kuin Châteletilla ja Gare de Nordilla, tungos on kova, ihmisiä tungeksii takaasi liukuportaisiin... Et huomaa mitään, kun repun hihna on katkaistu. Tai vielä helpompaa! Ei tarvitse kuin viiltää pohja auki, ja lompakkosi putoaa varkaan käteen. Ja joka tapauksessa”, Chocotte naurahti lempeästi ja istui takaisin baarituolille: ”Kulta, kun kuljet reppu selässäsi, varkaan ei tarvitse edes olla veistä käyttävä ammattilainen. Amatöörivaraskin osaa avata repun soljen huomaamattomasti ja laittaa kätensä laukkuun muutamassa sekuntissa.” Mies pudisteli päätään. ”Olet unelma­saalis, beibi.”

Hallaa kauhistutti. Loppujen lopuksi hän oli selvinnyt Lucienin pikku tempusta pelkällä häpeällä.
”Entä avainnippusi?”
”Tässä repun ulkopuolella”, Halla mutisi.
”Annapas kun katson.” Mies ojensi kätensä. Halla huokaisi ja onki avainnippunsa repussa roikkuvasta avaimenperärinkulasta, ja mies nosti taidokkaasti nypittyjä kulmakarvojaan. ”Ulkona roikkuva avainnippu tekee varkaan homman haukotuttavan helpoksi, pienoiseni.” Ja kun Halla ojensi avainnippunsa miehen käteen, tämä katsoi Hallaan vinosti. ”Mikä tämä on? Katsos nyt, kultaseni. Näetkö itse, mikä tässä mättää?” Halla ei
ymmärtänyt, jolloin Chocotte nosti avaimenperän sormiensa väliin ja irvisti niin kuin siinä olisi ollut kuollut kala.
”Siinä on osoite. Haloo, beibi. Nyt minäkin, tuiki tuntematon, epäluotettava transu ja paatunut rikollinen, tiedän, että sinä asut rue Dodeauvillen numerossa 36, seitsemännen kerroksen huoneessa “H”. Ja nyt minulla on avainkin.” Mies naksutti kieltään. ”Jos minä olisin sinä, en olisi näyttänyt enkä varsinkaan luovuttanut avainnippua minulle. On sitä paitsi ihme, ettei sitä ole jo ennen varastettu. Nyt ei olla kotonasi Grönlannin tundralla. Avaimet piiloon!”

Halla katsoi lasiinsa ja punastui. Sitten hän vilkaisi mieheen, joka taatusti nauraisi hänet lattialaattojen rakoon. Mutta nauramisen sijaan Chocotte taputti Hallan olkapäätä lämpimästi. ”Kulta, minähän autan sinua. En minä tahdo sinulle mitään pahaa. Olen kuule ollut itse sinun tilanteessasi sekä Pariisissa että Lontoossa.”

Mies liu’utti osoitelapun avaimenperästä ja iski hänen avaimensa tiskille hänen eteensä. ”Nyt revit tämän ja hautaat avaimesi taskuusi. Kukaan ei saa tietää, missä asut. Reppua kannat tästä lähtien takkisi alla ja rintasi päällä. Olisi sitä paitsi viisasta hankkia nahkareppu.” Chochotte otti jotain tiskiltä, ojensi kiinni puristetun nyrkkinsä ja asetti sen Hallan olutlasin eteen. ”Tässä.” Pöydällä kiilteli helmiäiskahvainen linkkuveitsi. ”Tällainen sinulla on oltava aina mukanasi. Tämä on sinulle.”
”En minä tuota voi ottaa vastaan.” Halla pudisteli päätään ja ahmi kaunista veistä silmillään. ”Se on upea.”

Chocotte nosti iltapukunsa halkiota. ”Älä huoli, kultsu. Minulla on sukkanauhan alla vielä upeampi. Tässä ammatissa tytön täytyy olla valmistautunut.”

Halla puhkesi itkuun. Tässä hän istui iltapäiväänsä, hutsubaarissa juttelemassa meikatulle miehelle. Montmartren ihana taiteilijaidylli hänen mielessään oli mädäntynyt. Miten hän enää kehtaisi etsiä paikkaansa taiteilijana Place du Tertrellä? Lucien olisi siellä. Mistä hän tietäisi, mitä mies seuraavaksi keksisi, olisiko väkivaltainen, usuttaisiko hänen kimppuunsa kokonaisen rosvojoukon? Häpeän rusotus poskillaan Halla pudisteli päätään. Tuskinpa. Eniten häntä pelotti ajatus siitä, että hänet naurettaisiin ulos Place de Tertreltä, ennen kuin hän olisi edes aloittanut työnsä muotokuvamaalarina. Lucien nauraisi hänelle.
”Mikä sinua ulvotuttaa, Halla? Se miehenrenttuko?” Chocotte naurahti. ”Sinun kaltaisesi blondi söpöliini saa Pariisissa maistaa enemmän mun... Tarkoitan, saa Pariisissa sulhasehdokkaita enemmän kuin tarpeeksi. En menisi siitä huolehtimaan. Mutta sinuna en ehkä hankkiutuisi känniin asti ensitreffeillä. Sinulla näyttää olevan huono viinapää ja haavoittuvainen neitsyen sydän. Huono yhdistelmä.”
”Neitsyen sydän”, Hallaa alkoi kyyneleiden alla naurattaa. ”Minkälaisia muunlaisia sydämiä sitä sitten on? Mikä sydän sinulla on?”
”Lutkan sydän minulla on. Portto mikä portto”, Chocotte murahti. ”Tai, niin no. Oikeastaan minulla on enemmänkin sellainen madonna–huora-sydän. Kuten huomaat, olen äidillinen. Oikea äiti Teresa. Paitsi että tämä ei ole Kalkutta eikä mulkutta.” Koko tiskillinen miesneitokaisia räjähti taas nauramaan. ”Pidän huolta kaikista näistä ilolinnuista tässä tiskillä, etteivät isot pahat sudet ahmaisisi heitä suin päin kitaansa.” Chocotte vilkaisi ranneketjuun upotettua kelloa. ”Hei muuten, siitä muistankin – Lulu, Odette, teidän päivystysvuoronne alkaa. Kello on kuusi.”

Halla hätkähti. Hän oli uinunut baarin lämpimässä jo niin pitkään, että hänellä olisi vain yksi tunti aikaa ehtiä taideakatemian toimistoon kirjoittautumaan sisään oppilaitokseen.
”Chocotte, tajusin juuri, minun on ehdittävä taideakatemialle puolessa tunnissa. Mikä on nopein tapa, tilaanko taksin?”

Chocotte hymähti. ”Taksilla saat kulumaan melkein tunnin. Ota metro allesi. Juokset tuosta katua alas ja vasemmalle, niin löydät minun mukaani nimetyn metroaseman.” Mies katsoi Hallaan ja nosti toista kulmakarvaansa. ”Saint Georges, tietenkin. Metrolinja 12 vie sinut Sévres-Babyloniin, jossa vaihdat neloseen. Astu ulos Mabillonin asemalla. Beaux Arts on melko lähellä. Tiedät kai, että toimisto ei sijaitse rue Bonapartella vaan Seinen puolella?”

Halla haki lompakkoaan repustaan. ”Tiedän, totta kai, mutta miten sinä sen tiedät?”
Chochotte hymyili vinosti. ”Taide­akatemian tiedottaja on asiakkaani. Juokse nyt, hyvä tyttö, minä tarjoan juomat. Kunhan lupaat, että palaat tervehtimään minua ja tarjoat vuorostasi minulle lasin Perrieriä ensi kerralla.”
”Totta kai palaan, sinä olet auttanut minua valtavasti. Mutta Perrieriä?” Halla kummasteli. ”Minä luulin, että juot samppanjaa.”
”Eihän kunnon tytön nyt sovi työpaikalla humalassa olla”, Chocotte supisti punattua suutaan ja oli tekevinään ristinmerkin. ”Tämä on kivennäisvettä, jossa on loraus persikkasiirappia. Muisto kouluajoilta”, mies nauroi ja iski Hallalle silmää. ”Ala mennä siitä.”

Hallan teki mieli halata miestä. Mies hymyili taas ja tarjosi poskensa suudeltavaksi. Halla moiskautti posken peitevoiteeseen märän
pusun ja kiiruhti punaisesta ovesta rue Pigallelle. Hän kuuli Chocotten huutavaan peräänsä.
”Ja pidä reitesi tiukasti yhdessä, tytteli! Hanki vaikka joku luotettava kotimaasi nuorukainen hoitelemaan sinua, ranskalaisiin ei voi luottaa!”
Halla tyrskähti ja lähti juoksemaan mäkeä alas.

Ensimmäinen asia, joka sinä päivänä osui nappiin, oli kirjautuminen Beaux Artsiin. Metro on joutuisa kulkuneuvo, sen Halla huomasi taas kerran; kello ei ollut puoli seitsemääkään, kun hän oli juossut Mabillonin metroasemalta rue Bonapartelle ja sen Seinen puoleiseen päähän, jossa taideakatemian barokkirakennukset levittäytyivät jokaiseen ilmansuuntaan. Hän syöksyi Cour Bonaparten läpi kouluun ja löysi kartan avulla mutkaiset käytävät ja korkeat, koristeelliset hallit, jotka johtivat hänet Hôtel de Chimayn mustuneeseen siipeen. Seuraavalla kerralla kannattaisi käydä sisään Seinen rannan puoleisista ovista, Halla puuskutti itsekseen.Toimiston opintoneuvoja oli pariisilaisittain jopa ystävällinen, yrittipä puhua Hallalle sanan jos toisenkin englantia. Ei kulunut kuin vartin verran, ja Halla oli kirjoittautunut pakollisille ateljeeopintoviikoille, modernin taidepiirroksen ja elävän mallin ryhmään, mallipiirustukseen ja kasvipiirustukseen, viivatekniikan tunneille, graafisen ja tila-ajattelun kurssille ja tietenkin puuduttaville anatomian kursseille.

Hän astui upouudesta, uljaasta taidekoulustaan Seinen rantatielle, jolla taksit, bussit ja loistoautot kaahasivat valonnopeudella. Aurinko oli laskemassa Eiffel-tornin taakse. Halla pysähtyi Pont Royalin keskelle nojaamaan sillan kivikaiteeseen ja tuijottamaan punaisenhehkuvaa auringonlaskua, joka värjäsi Louvren palatsin seinät vaaleanpunaisiksi ja sai Seinen ruskean veden hehkumaan. Hän veti syvään henkeä. Mikä päivä. Ja vaikka Lucienin inhottava varkausyritys kärvensikin hänen vatsanpohjaansa ja sai aikaan kuvottavaa häpeäntunnetta, tuntui Pariisi taas taianomaiselta. Hän oli nyt Beaux Artsin opiskelija. Oppitunnit alkaisivat seuraavalla viikolla, kun elokuu taittuisi syyskuuksi. Hänellä olisi vielä muutama päivä aikaa käyskennellä Pariisissa ja tutustua uuteen kotikaupunkiinsa. Ilta oli jumalaisen lämmin. Halla päätti kävellä Pariisin halki 18. kaupunginosaan, joka oli tunnettu lähinnä Montmartresta, mutta jonka pohjoisosassa kiemurteli rue Dodeauville, Hallan kotikatu.

Hän käveli Louvren linnanpihan läpi, sen kristallipyramidin ohitse Avenue de l’Opèralle, jonka päässä vanha oopperatalo kimmelsi kuin isoäidin korurasia. Leveän avenuen oikealta puolelta hän löysi kapean rue Sainte Annen ja lähti vaeltamaan sitä pitkin Pohjois-Pariisia kohti. Hänen mieleensä muistuivat Chocotten sanat. ”Hanki itsellesi  vaikka joku luotettava kotimaasi nuorukainen”. Oli kulunut jo yli puoli vuotta, kun ex-miesystävä Mikko oli kävellyt ulos hänen Kallion-asunnostaan. ”Jos kerran jotkut rumat töherrykset ovat sinulle tärkeämpiä kuin minä”, oli Mikko kirjoittanut viestissään, ”toivotan teille pitkää elämää yhdessä, mutta varoitan sinua. Tulet vielä katumaan tätä. Kun alat ikävöidä minua Pariisissa, tulet huomaamaan, miten väärän valinnan teit.” Halla hytkähti naurusta. Mikä urpo. Hän oli miljoona kertaa mieluummin Pariisissa kuin perustamassa perhettä miehen kanssa, joka luuli impressionisteja tulostinkauppiaiksi. Hallan huulilta pääsi pieni nauruntyrskähdys. Mikko oli luullut Hallan maalaavan kuvia japanilaisesta ravintolasta, kun hän kertoi maalaavansa temperateosta. Voi luoja. Elämällä on tapana järjestää asiat juuri niin kuin pitikin.

Mutta pariisilaismiehiin ei ollut luottaminen, se oli nyt selvää. Hallan sydäntä kouraisi, kun Lucien palasi hänen mieleensä. Varas tai ei, mies oli mahtava suutelija.
Hänen oli pakko myöntää itselleen, että iltapäivä Lucienin vaahtomuovipatjalla olisi ollut hänelle enemmän kuin tarpeen. Eikä hän ollut nauranut niin paljon pitkiin aikoihin. Mikko oli ollut luotettavan tasainen mutta armottoman tosikko mies. Mikosta Hallan mieleen palasi jälleen lähtö Pariisiin.
Hänen pakatessaan matkalaukkujaan oli Kuura isosiskomaiseen tapaansa jaellut neuvojaan. Hän oli jopa ollut järjestämässä Hallalle sokkotreffejä.
”Joni on niin hauska ja mukava tyyppi, ja todella lahjakas rumpali!” Kuura oli tutustunut Joniin omina Pariisin-vuosinaan. ”Hän soittaa iltoja Le Sherwood -pianobaarissa rue Daunoulla. Hänellä on oma asuntokin Pariisissa. Kuulemma tosi yksinäinen tällä hetkellä, ei ehdi etsiä naisystävää, kun hänellä on niin paljon keikkaa...  Niin komea ja ihana mies, herkkä ja tosi hyvä kuuntelija.” Halla oli tiennyt heti, mihin sisko pyrki.
”Ja minunko sitten pitäisi lohduttaa tätä hauskaa ja mukavaa rumpalia hänen yksinäisyydessään? Mennä Pariisiin saakka deittailemaan jotain suomipoikaa, joka on hyvä kuuntelija?”
Kuura nyökytteli kiivaasti.
”Annoin hänelle jo puhelin­numerosikin. Joni oli tosi innostunut! Sanoi, että laittaa nimesi listalle, pääset hänen death metal -bändinsä keikoille ilmaiseksi!”

Mahtavaa, Halla oli puuskahtanut, death metal -bändin keikoille. Mustiinpukeutuneita niittiasuisia pitkätukkahonkkeleita, joiden ajatus hyvästä investoinnista on penislävistys.
”Hyvä on, menen kuuntelemaan sen Jonin keikkaa. Sanon sinulta terveisiä. Kuulostaa kylläkin siltä, että olisit itse mieluummin hänen nahkahousuissaan. Hän taisi tehdä muutakin kuin kuunteli, ettei olisi vain päässyt takomaan kalvoasi...” Halla ei voinut olla nälväisemättä.
”Lopeta, Halla!” Kuura oli osoittanut häntä tuomion etusormellaan. ”Minun Pariisin-vuoteni ovat ohitse.” Kuura oli katsonut kaukaisuuteen marttyyrin katse silmissään. ”Minun on aika elää arkeakin. Tehdä oikeita töitä. Ja onhan minulla ihana David!”

Ihana David, joka lähenteli ja kähmi jokaista näkemäänsä nisäkästä, mukaan luettuna Hallaa.
 ”Ihanaa”, Halla oli mutissut. ”Toivotan teille onnea Helsingin arkeen.”
No, Halla oli nyt ollut Pariisissa viikon, eikä herkkä death metal -rumpali ollut ottanut häneen yhteyttä. Oli taatusti googlannut hänen kuvansa ja nähnyt, että Kuuran vaalea, eteerinen kauneus ei ollut siirtynyt vankkarakenteiseen, kalpeaan siskoon.

Halla ohitti Saint Annen japanilaisravintolat, rue Richelieun barokkiaikaiset kalkkikivitalot, nousi rue Drouotia pitkin, ja pian alkoikin pitkä nousu rue de Martyrsiä pitkin Montmartrelle. Pimeä oli jo laskeutunut, ja rue des Martyrsin kiinnostavat pikkuputiikit olivat jo sulkeneet ovensa. Hallaa hermostutti kulkea Pigallen alueen halki, Chocotten varoitus kummitteli vielä tuoreena hänen mielessään.

Hallaan iski varoittamatta kova nälkä. Kotona kahdeksan neliön lepakonpaskaisessa miniasunnossa odottaisi aamusta kuivunut patonki. Matkalla kannattaisi varmaankin pysähtyä kebabille, mutta nyt kadutkin
alkoivat täyttyä laitapuolen kulkijoista ja epämääräisesti harhailevista nuorista miehistä. Missä kaikki naisihmiset ovat, Halla mutisi
itsekseen, kotona hellan ja stondiksen välissäkö?

Montmartren ohitettuaan Halla ei ollut edelleenkään nähnyt sopivaa kebab-paikkaa. Raskaat rautaverhot oli vedetty liikkeiden eteen. Pohjois-Pariisin mustuneet kadut haisivat jätteiltä ja virtsalta. Jostain takaa kuului särkyvän lasipullon kilinä ja nuorten miesten hermostunutta naurua. Halla ei vilkaissut taakseen, vaikka kuuli, että joukko yritti kiinnittää hänen huomionsa. Nopeasti nyt, hän mietti kuumeisesti ja kuitenkin kiiruhtavalta näyttämättä... Hän veti armeijatakkinsa hupun päähänsä ja painui hieman etukumaraan. Vaalea tukka peittoon, senkin hölmö, hän soimasi itseään. Kuura oli neuvonut, miten Pariisi yössä tuli kulkea. Ei ainakaan yksin, sen hän varoituksesta muisti, mutta matka Pariisin halki oli kestänyt pidempään kuin hän oli osannut odottaa. Halla kaivoi esiin tupakan ja sytytti sen vauhtiaan hidastamatta.
”Hei, tyttönen!” kuului huuto ranskaksi. ”Annas tupakkaa!”
Voi itku. Tämä tästä vielä puuttui. Vielä kaksi korttelinväliä, ja hän olisi perillä. Mutta miesjoukon askeleet muuttuivat juoksuksi, eikä Halla voinut estää itseään. Hän pinkaisi juoksuun. Vauhtia, senkin virtahepo, hän sähähti itselleen ja heitti tupakkansa katuojaan.

Onneksi hän oli laittanut maihinnousukengät eikä puukenkiä.
”Hé, petasse!” kuului huorittelu lähempää. Halla törmäsi ulko-oveensa ja näppäili ovikoodin. A-8-8-5-2. Summerin ääni ei ollut koskaan kuulostanut yhtä mahtavalta. Ovi sulkeutui kumahtaen hänen takanaan, ja hän kuuli oven läpi kirouksia ja huutoja. Sitten joukkio luovutti, ja kadulle laskeutui hiljaisuus. Halla nojasi halkeilevaan kiviseinään ja huohotti. Voi jumalauta, se oli ollut lähellä. Hän tarttui vapisevalla kädellään portaikon kaiteeseen ja lähti hilaamaan itseään ylös seitsemänteen kerrokseen.
Suuri osa ullakkokäytävän hehku­lampuista oli palanut, ja loput olivat paksun pölyn peitossa. Halla löysi turkkilaisen toiletin oven hapuilemalla, kävi tyhjentämässä rakkonsa iljettävään reikään lattiassa ja haparoi kotiovelleen. Voi jösses, mikä päivä, Halla mutisi. Luojan kiitos hän oli päässyt turvallisesti perille. ”En enää koskaan harhaile yksin tässä korttelissa”, hän puuskahti ääneen ja työnsi avaimen ullakkokoppinsa oveen.
”En ymmärtänyt. Voisitko toistaa tuon ranskaksi?” kuului käheä ääni pimeän käytävän päästä.
Halla hyppäsi ilmaan säikähdyksestä. Hänen hengityksensä tukahtui kurkkuun, kun hän erotti, kuka käytävässä seisoi.
Lucien.

Jatkuu ensi viikolla.