Iria on ymmärtänyt vihdoin, kuinka kipeältä avioero Marcosta tuntuu. Hän haluaa saada elämänsä raiteilleen ja aloittaa uuden, itsenäisen aikakauden. Ensimmäiseksi hän haluaa saada isotäti Annan luopumaan testamentista, jossa Iria on pääperijä. Mutta isotädin huvilalla Iriaa ei odotakaan Anna-täti vaan mielipuoli, joka jättää Irian kuolemaan lukittuun, palavaan huoneeseen.

Kuuntele jatkokertomus

Katsoin kauhuissani liekeissä roihuavaa kirjahyllyä. Vainoajani oli kaatanut bensiiniä kirjahyllyn alaosaan, mutta tuli alkoi levitä hylly hyllyltä ylemmäs. Pikku hiljaa se sytyttäisi kaikki kirjat ja leviäisi lopulta koko kirjastoon. Tiesin, että tulipalossa vaarallisinta olivat kuitenkin myrkylliset kaasut. Ihminen kuoli niiden aiheuttamaan myrkytykseen paljon ennen kuin itse tuli ehti tarpeeksi lähelle polttaakseen.

Ryntäsin ovelle, mutta murhaaja oli lukinnut sen. Hakkasin ovea ja karjuin apua. Samassa minua alkoi yskittää. Tunsin huimausta. En ollut varma, oliko huone jo täyttynyt myrkyllisistä kaasuista, vai saiko paniikki minut vain kuvittelemaan niin. Käännyin katsomaan huoneen keskellä palavaa kirjahyllyä. Tunsin liekkien poltteen ovelle saakka. Minun täytyi sammuttaa tuli jotenkin. Muistin lukeneeni, ettei palavaa bensiiniä voinut sammuttaa vedellä. Minun oli siis keksittävä jotain muuta.

Ainoa hyvä puoli tulipalossa oli, että se valaisi isotäti Annan muuten pimeän kirjaston. Etsin katseellani peittoa tai jotain muuta, jolla saisin ehkä vielä tukahdutettua liekit. Tietenkään kirjaston sohvalla tai nojatuolissa ei näkynyt torkkupeittoa. Oli kesä, ja viime viikot koko Rooma oli kärsinyt tukahduttavista helteistä. Aloin tulla epätoivoiseksi. Samassa katseeni osui ikkunoita peittäviin raskaisiin samettiverhoihin. Ryntäsin ikkunalle ja riuhdoin verhoja irti koko painollani. Ne olivat tiukassa, mutta muutaman kovaan ääneen huudetun perkeleen voimin verho romahti alas. En epäröinyt, vaan heitin sen kirjahyllyä vasten. Ensimmäinen yritys ei tukahduttanut liekkejä kokonaan, mutta sain samalla kaadettua kirjahyllyn kauemmas bensiinilätäköstä.

Vetäisin verhon nopeasti kauemmas ja heitin sen uudelleen liekkien päälle. Helpotuksekseni kangas ei syttynyt palamaan, vaan tuli näytti rauhoittuvan. Revin alas varmuuden vuoksi toisenkin verhon, ja heitin sen kytemään jääneen bensiinilätäkön päälle. Kirjastossa oli jälleen pimeää. Tulipalosta oli syntynyt savua, ja minua yskitti. Pysyin kumarassa, koska alhaalla ilma oli yhä puhtaampaa. Yritin muistella, missä alakertaan johtavat kierreportaat sijaitsivat. Niiden kautta voisin yrittää pakoon, vaikka pelkäsinkin, että hyökkääjä oli odottamassa kuolemaani jossain alakerran uumenissa.

Kun löysin kierreportaat, otin kengät pois ja aloin laskeutua niitä niin hiljaa kuin kykenin. Alakerran kirjasto oli yläkertaa suurempi. Sen ikkunoista tuli sisään kuutamon aavemainen hohto. Kirjahyllyt ja muut huonekalut loivat huoneeseen varjoja. Odotin hetken aikaa portaiden alaosassa nähdäkseni liikkuiko yksikään varjoista. Muutaman minuutin kuluttua olin varma, ettei huoneessa ollut ketään.

Hiivin kirjaston läpi eteishalliin johtavalle ovelle. Siellä minua odottaisi huvilan pääovi ja pääsy vapauteen, pois mielipuolen murhaajan kynsistä. Olin jo pannut käteni ovenkahvalle, kun pysähdyin. Oven takaa kuului ääniä.

— Onko Iria täällä?

Säpsähdin, kun kuulin ex-mieheni äänen. En ollut odottanut hänen tulevan isotädin huvilalle. Ilmeisesti toinen pudisti päätään, koska Marco jatkoi:

— Outoa, hän sanoi tulevansa tänne puhumaan isotäti Annan kanssa.

Mietin kuumeisesti kuinka saisin varoitettua Marcoa ilman, että hyökkääjä kuulisi. Pelkäsin, että vainoajani kävisi Marconkin kimppuun. Katsoin ympärilleni hämärässä kirjastossa. Isotäti oli järjestyksen ihmisiä, ja kirjastossa oli vain sinne kuuluvia esineitä eli kirjoja. Päätin tuoda isotädille seuraavalta Suomen-lomaltani tuliaisiksi pesäpallomailan. Sellaisen voisi asettaa sopivasti kirjaston ovelle niin, että kaikki mielipuolilta murhaajilta pakoilevat saisivat helposti käyvän lyömäaseen turvakseen.

Pesäpallomailan puutteessa katselin arvioivasti kirjahyllyjä. Kovin paksuja kirjoja ei silmääni osunut. Kahden nojatuolin väliin sijoitetulle pienelle pöydälle oli asetettu kirja, joka näytti Raamatulta. Otin sen käteeni ja arvioin hengellisen sanoman painavuutta. Kynän pitäisi olla miekkaa mahtavampi, mutta jos vainoajani kulki ympäriinsä oikean lyömäaseen kanssa, siinä ei pyhän sanan säilä auttaisi.

Sitten huomasin takan. Sen edustalla oli pidike ja siinä hiilihanko. Tartuin hankoon ja palasin ovelle.

— Oletko varma, ettei Iriaa ole näkynyt?

Marco ei näyttänyt vakuuttuneen hyökkääjän selityksestä, oli se ollut mikä tahansa.

— Hoitaisit omat asiasi.

Murhaajan sähähdystä seurasi kumaus. Arvasin hänen hyökänneen Marcon kimppuun, enkä enää epäröinyt, vaan ryntäsin eteisaulaan hiilihanko kädessä. Iskin hämärässä hallissa seisovaa hahmoa, joka rojahti maahan. Vainoajani kädestä putosi maahan puinen kävelykeppi, jonka hopeisella nupilla hän oli arvatenkin kolkannut Marcon ja sitä ennen yrittänyt iskeä sillä minua. Heitin kävelykepin pihalle ja kumarruin huolestuneena maassa makaavan Marcon puoleen.

Marco oli tajuton, mutta tunsin hänen pulssinsa kaulavaltimosta. Käänsin Marcon kyljelleen ensiapuohjeiden mukaisesti. Tarkistin, että hän sai hengitettyä hyvin ja etsin sitten hänen taskustaan kännykän. Soittoni hätänumeroon oli varmasti sekava, mutta idea avuntarpeesta näytti tulevan selväksi. Hyökkääjään en uskaltanut koskea, vaan annoin hänen lojua mahallaan maassa. Hameesta arvasin, että kyseessä oli nainen. Minulla ei ollut aavistustakaan oliko hän kuollut, mutta varmuuden vuoksi pidin hiilihangosta lujaa kiinnin. En olisi epäröinyt iskeä uudelleen, jos hyökkääjä olisi antanut siihen syytä.

Poliisin ja ambulanssin tulossa tuntui kestävän ikuisuus. Kun ensimmäiset hälytysäänet kuuluivat kilometrien päästä, Marco alkoi herätä.

— Iria...

Marcon ääni oli vaimea, ja hän räpytteli silmiään hämmentyneenä.

— Hyss, älä liiku. Sinua lyötiin, ambulanssi tulee ihan pian.

— Sinun pitää varoa, Laura-täti...

Käännyin katsomaan maassa makaavaa hahmoa. Nyt tunnistin Laura-tädin harmaat kiharat. Vaikka tunsin helpotusta siitä, että olin saanut tainnutettua hänet, minua myös kauhistutti. Oliko kiltti mummeli todella vainonnut minua kaiken tämän ajan?

— Minä hoitelin hänet, älä huoli. Nyt sinun on pysyttävä paikoillaan, sanoin ja silitin Marcon päätä niin varovasti kuin osasin.

— Kaikki on nyt hyvin, en päästä häntä enää kimppuusi.

Marco nosti oman kätensä ja hipaisi poskeani.

— Minähän sanoin, että pystyt ihan mihin tahansa.

Marco jäi sairaalaan yöksi tarkkailuun. Minä saatoin hänet ambulanssissa, mutta sairaalassa en seurannut häntä hoitohuoneeseen, vaan annoin karabinieereille lausunnon illan tapahtumista. Kerroin myös kaikesta siitä, mitä Toscanassa oli tapahtunut. Jälkikäteen ajateltuna Laura-täti oli todennäköisesti ollut kaikkien hyökkäysten takana. Minua värisytti, kun kerroin karabinieereille minuun kohdistuneista onnettomuuksista ja Anna-tädin myrkytyksestä.

Miksi uskonnollinen Laura-täti oli suivaantunut niin, että oli yrittänyt saada minut hengiltä useampaan otteeseen?

Karabinieerit ilmoittivat palaavansa seuraavana päivänä hakemaan lausunnon myös Marcolta. Laura-täti oli hengissä, mutta iskuni vuoksi hänetkin oli viety ensiapuun. Tunsin oloni rauhallisemmaksi, kun kuulin hänen olevan kuitenkin toisessa sairaalaassa.

Karabinieerien mentyä pääsin tapaamaan Marcoa. Hänelle oli tehty kaikki mahdolliset tutkimukset, ja hän näytti väsyneeltä. Röntgenkuvien ja neurologin testien mukaan Marcolla ei ollut kuitenkaan vakavaa kallovammaa, joten menin taksilla kotiin nukkumaan.

Menin tapaamaan Marcoa aamulla sairaalaan. Olin yllättynyt, kun paikka ei parveillutkaan hänen sukulaisiaan. Ilmoitin olevani hänen vaimonsa ja pääsin heti sisään. Marco näytti sairaalavuoteessa maatessaan niin haavoittuvalta, että tartuin häntä vaistomaisesti kädestä.

— Missä äitisi on? Olisin voinut kuvitella hänen rynnänneen tänne jo viime yönä.

Marco hymyili vinosti.

— Varmaan hän olisikin, jos olisin kertonut asiasta. Kun sinä päätit ryhtyä itsenäisemmäksi, koin velvollisuudekseni pyrkiä samaan. Vain sinä tiedät, että olen täällä.

— Olen vilpittömän iloinen puolestasi, vastasin.

— Päätös tulee tekemään myös Chiaran elämän helpommaksi.

Samassa tajusin jotain. Matilden ja muiden sukulaisten lisäksi myöskään Chiara ei ollut paikalla.

— Jätitkö sinä kertomatta Chiarallekin? Ymmärrän toki, että raskaana olevaa naista täytyy suojella, mutta eiköhän tämä ole liioittelua. Hänellä on oikeus tietää, mitä hänen poikaystävälleen on tapahtunut.

Marcon kasvoille tuli kummallinen ilme, aivan kuin häntä olisi hävettänyt.

— Niin, yritin selittää sinulle Chiarasta jo toissailtana. Mutta yritykseni keskeytyi...

— Missä Chiara on? Ette kai te vain ole eronneet?

— Emme ole varsinaisesti eronneet, koska emme ole olleet yhdessäkään. Chiara on varmasti tyytyväisenä poikaystävänsä luona, Osvaldon olisi pitänyt palata jo työmatkaltaan.

Katsoin Marcoa ja yritin käsittää kuulemaani.

— Mitä sinä oikein höpiset?

— Iria, olen käyttäytynyt todella typerästi. Koko seurustelu Chiaran kanssa oli pelkkää teeskentelyä. Emme ole koskaan olleet pariskunta. Hän on raskaana pitkäaikaiselle miesystävälleen, joka on ollut viimeiset pari viikkoa pitkällä työmatkalla. Tunnemme kaikki toisemme puoluetoimistosta, hekin ovat puolueaktiiveja.

Irrotin otteeni Marcon kädestä.

— Sinä siis valehtelit minulle?

— Teknisesti ottaen vain kerran, silloin kun sanoin seurustelevani vakavasti ja tuovani Chiaran isotädin syntymäpäiville. Muuten annoin sinun vain pysyä luulossasi. Mutta en koskaan väittänyt, että Chiara odotti minun lastani. Koko raskauden piti pysyä piilossa, mutta Renato yllätti Chiaran voimassa pahoin ja sai Chiaran tunnustamaan raskautensa, Marco sanoi.

Minun olisi tehnyt mieli kumota sairaalan pöydällä oleva vesikannu hänen päähänsä.

— Sinä näyttelit koko ajan! Annoit minun kärsiä syyllisyyttä siitä, että olin mennyt sänkyyn kanssasi, vaikka tyttöystäväsi odotti sinulle lasta.

— Minähän sanoin sinulle, ettet ollut tehnyt mitään väärää, Marco sanoi ja yritti näyttää katuvalta.

— Ei tämä ole mikään oikeusistunto, jossa kierretään lakipykäliä ja tulkitaan niitä niin pitkälle kuin laki sallii. Tiedät mainiosti olleesi moraaliton, vaikka teknisesti olisitkin välttänyt jatkuvaa valehtelua. Sinun olisi pitänyt kertoa minulle totuus.

En välittänyt, vaikka puheeni alkoi muistuttaa pikemminkin huutoa. Sairaanhoitaja kurkisti sisään, mutta Marco lähetti hänet pois.

— Olet ihan oikeassa, minä tiedän tehneeni väärin. Minun oli tarkoitus selittää sinulle kaikki toissailtana, kun tulin tuomaan avioeropapereita, Marco sanoi.

— Miksi sinä huijasit minua?

Marco kohautti harteitaan.

—  Lähinnä kai toivoin sinun vielä harkitsevan eroa. Ajattelin, että ehkä mustasukkaisuus olisi saanut ymmärtämään, että rakastit minua vielä, etkä halunnutkaan erota. Chiara suostui näytelmään.

Mietin hetken Marcon sanoja. Toisaalta olin raivoissani, toisaalta jollain tasolla ymmärsin häntä. Ja ehkä olin myös helpottunut. Oli helpompi hyväksyä, että hän oli huijannut minua vain viimeisen viikon aikana, kuin että hän olisi huijannut minua koko avioliittomme aikana. Marco oli muuttunut, mutta hän ei ollut sentään tyttöystäväänsä pettävä mies. Samoin saatoin myöntää itselleni vasta nyt, kuinka pahalta minusta oli tuntunut tietää, että Marco oli ollut valmis hankkimaan lapsen toisen naisen kanssa, mutta ei minun. Mieleeni juolahti jotain.

—  Avioerohakemuksemme on varmasti jo käsiteltävänä.

— Se on itse asiassa jo käsitelty. Tuomarikaverini soitti eilen illalla. Hän halusi tehdä minulle palveluksen ja käsitteli sen heti, siis jo eilen iltapäivällä. Olemme nyt virallisesti eronneet.

— Miksi kerrot tämän vasta nyt? Jos sinä olisit kertonut tämän jo toissailtana, minä olisin...

— Sinä olisit ehkä harkinnut avioeroa uudelleen. Mahdollisesti olisit halunnut luopua koko eroajatuksesta, Marco sanoi lempeällä äänellä.
—Siihen minä ainakin pyrin. Tajusin vasta toissailtana, kuinka häikäilemättömästi todellakin yritin sinua ohjata. En suostunut uskomaan, että sinä kykenisit itse päättämään edes siitä, haluatko erota minusta vai et. Niin minä päätin manipuloida sinua uskomaan, ettet halunnutkaan menettää minua toiselle naiselle. Tiedostin vasta silloin, kuinka monin tavoin olen yrittänyt saada sinut riippuvaiseksi itsestäni. Mutta lopulta ymmärsin käyttäytyväni väärin. Ei toista voi huijata pysymään naimisissa. Jos suhteen perustana ei ole avoimmuus eikä luottamus, siinä ei ole mitään järkeä.

— Tai ehkä olisin ymmärtänyt, ettemme loppujen lopuksi olleetkaan niin onnettomia, kuin olin kuvitellut. Kyllä minäkin olen ymmärtänyt käyttäytyneeni monin tavoin itsekkäästi, vastasin.
— Olen kritisoinut sinua asioista, joihin olen ollut itse yhtä lailla syypää.

—Sinä olet usein sanonut, ettet pitänyt tavasta, jolla olin muuttunut naimisiin mentyämme. Kiinnostukseni politiikkaan sai sinut raivon partaalle. Sitäkään minä en kyennyt ymmärtämään. Minä ajattelin, että sinun pitäisi hyväksyä minut tein minä mitä tahansa. Vasta nyt olen käsittänyt, kuinka epäreilua se oli. Totta kai sinulla oli oikeus protestoida, kun muutinkin suunnitelmiani niin radikaalisti naimisiinmenomme jälkeen. Olet oikeassa, kun sanot minun muuttuneen siitä, kun menimme naimisiin. Minä olen muuttunut. Mutta siinä sinä erehdyt, kun väität minun muuttuneen vain äitini haluamaan suuntaan. Se ei ole totta. Politiikka kiinnostaa minua oikeasti. Minä haluan vaikuttaa asioihin. Mutta oli epäreilua vaatia, että sinun pitäisi sopeutua minun tahtooni tuosta vain. Sinulla on kaikki oikeus erota miehestä, jonka valintoja et hyväksy. Senkin minä olen nyt ymmärtänyt. Siksi en halunnutkaan manipuloida sinua pysymään naimisissa kanssani. Haluan sinun tekevän omat valintasi ilman minun tai muiden vaikutusta.

Nyökkäsin. Marco oli todennäköisesti oikeassa. Olisimme ehkä palanneet yhteen ja jopa keskeyttäneet koko eroprosessin. Mutta jossain vaiheessa olisin ajatellut tulleeni huijatuksi ja olisin todennäköisesti hakenut eroa uudelleen. Lisäksi tiesin, että ellen itsenäistyisi, en koskaan kykenisi tasavertaiseen suhteeseen. En Marcon, enkä kenenkään muunkaan kanssa.

— Jos totta puhutaan, niin en minä enää ajattele, että politiikka on niin kammottava kiinnostuksenkohde. Saahan sen avulla aikaan paljon hyvääkin. Sinä autoit kissayhdyskuntaa säilyttämään tilat Largo di Torre Argentinalla.

Marco hymyili.

— Varo vain, alat kuulostaa ihan aikuiselta.

Hymyilin takaisin.

— Älä kuvittelekaan, että näet minut puoluetoimiston edessä jakelemassa lappusia äänestäjille.

— En minä niin pahasti päätäni kolauttanut, että sellaisia kuvittelisin. On kuitenkin mukava kuulla, ettei politiikka aiheuta sinulle enää välittömiä allergisia oireita. Jos satut joskus harkitsemaan politiikasta kiinnostuneen miehen tapailua, osaat ainakin arvioida ennakkoluulottomasti suhteen hyvät ja huonot puolet, ennen kuin päätät mennä naimisiin. Minä en oikein antanut sinulle sitä mahdollisuutta, vaan vaadin sinua hyväksymään politiikan osaksesi elämää, halusit sitä tai et.

— Kuule, aloitin, mutta ovelta kuulunut koputus keskeytti lauseeni. Ehkä keskeytys oli vain hyväkin, sillä en ollut aivan varma siitä, mitä oikein olisin sanonut.

— Päivää, voinko tulla sisään?

Toscanalainen poliisin ylitarkastaja kurkisti ovelta huoneeseen. Marcon kehotuksesta hän astui peremmälle.

— Mukavaa, että minun tarvitsee tutkia vain murhayritystä murhan sijaan, ylitarkastaja sanoi.

— Siitä kiitos Irialle. Ilman häntä tuskin olisin selvinnyt sairaalaan saakka.

— Iria-rouva oli oikein neuvokas. Myös tulipalon sammuttaminen oli taidokkaasti tehty. Isotätinne on jo käynyt huvilallaan avustajiensa kanssa, ja vahingot jäävät pieniksi.

— Oletteko puhuttaneet Laura-tätiä? Minun on vaikea käsittää, että niin harras ihminen olisi valmis murhaamaan rahan vuoksi, sanoin.

— Totta puhuen olemme ehtineet jututtaa häntä vain pikaisesti. Lääkäreiden mukaan hän kärsii jonkinasteisesta psykoosista. Hänen puheensa ovat vähintäänkin sekavia. Ilmeisesti hänen Iria-rouvaa kohtaan tunteman raivonsa takana ei ollut pelkkä päätös isotädin omaisuuden testamenttaamisesta vaan pikemminkin äänet, joita hän kuuli päässään. Hän sanoi saaneensa käskyn testata vääräuskoisen hurskautta asettamalla tämä kokeeseen, josta tämä olisi selvinnyt hengissä vain Jumalan armolla.

— Mutta hänhän yritti tappaa minut vaikka kuinka monta kertaa, huomautin.

— Laura-rouvan logiikka ei ehkä olekaan sitä kaikkein pitävintä laatua. Ilmeisesti hän on myös sitä mieltä, että Iria-rouvan olisi kuulunut mennä naimisiin hänen poikansa Luigin kanssa ja hankkia hänelle lastenlapsia. Laura-rouva oli yrittänyt myös saada isotätiä muuttamaan testamenttiään poikansa hyväksi, mutta tämä oli kieltäytynyt. Luigi itse oli kauhuissaan, kun paljastimme hänelle äsken hänen äitinsä toimet. Laura-rouva oli varsin suivaantunut siitä, ettei Iria-rouva edes harkinnut avioliittoa poikansa kanssa, vaan vaikutti kiinnostuneelta aivan muista miehistä. Siinä vaiheessa kuulustelua hän alkoi käydä niin sanotusti ylikierroksilla, ja jouduimme keskeyttämään. Epäilen, että lääkärit toteavat hänet syyntakeettomaksi. Todennäköisesti hän viettää lopun elämäänsä suljetulla osastolla.

— Entä te? Kuinka satuitte tulemaan huvilalle juuri sinä iltana? ylitarkastaja kysyi Marcolta.

— Olin puhunut isotädin kanssa aikaisemmin. Anna soitti minulle kertoakseen, että poliisien mukaan myös vesiskootteria oli peukaloitu niin, että se menetti polttoainetta valtavalla vauhdilla. Siksi Iria joutui merihätään. Kun kysyin, oliko Iria jo tullut hänen luokseen, isotäti kertoi olevansa yhä Toscanassa, ja ettei heillä ollut sovittua tapaamista. Hälytyskelloni alkoivat soida, ja lähdin samantien isotädin Rooman huvilalle. Portti ja ovet olivat auki, vaikka talo oli pimeänä. Laura-täti oli eteisessä. Haistoin palaneen käryä, mutta en siltikään osannut odottaa iskua. Onneksi Iria oli valmiina pelastamaan minut.

Marco tarttui käteeni ja puristi sitä. Ylitarkastaja katsoi meitä ja hymyili.

— Onneksi tällekin tarinalle saatiin onnellinen loppu.

Onnellisesta en tiennyt, mutta innokas minä ainakin olin, kun ryhdyin syksyn tullen jälleen opiskelemaan eläinlääketiedettä. Minulla oli vain muutama tentti jäljellä ja laskeskelin valmistuvani kesään mennessä. Largo di Torre Argentinan kissayhdyskunta tarjosi minulle erinomaista materiaalia lisensiaatintyötäni varten, ja olin iloinen, kun sain siten yhdistettyä huvin ja hyödyn.

Tapailimme aina silloin tällöin Marcon kanssa, mutta kuin sanattomasta sopimuksesta välttelimme tilanteita, jotka olisivat johtaneet seksiin. Kävimme illallisella ja elokuvissa, minä osallistuin muutamaan tulevia parlamenttivaaleja petaavaan yleisötilaisuuteen, ja Marco puolestaan kävi muutamaan otteeseen eläinsuojeluyhdistyksen tilaisuuksissa.

Kun intohimo ei päässyt hämärtämään ajatuksiani, keskityin tutustumaan Marcoon uudelleen ihmisenä ja huomasin, ettei exäni loppujen lopuksi ollut muuttunut vuosien varrella ollenkaan hullumpaan suuntaan. Hänen huumorintajunsa oli yhä jäljellä, ja kun oikein pinnistelin, saatoin jopa ymmärtää ja kannattaa hänen poliittisia ideoitaan. Itse asiassa harkitsin vakavasti hänen äänestämistään parlamenttiin, mutta sitä en tietenkään olisi koskaan myöntänyt ääneen Marcolle, joka antoi minulle poliittisia tilaisuuksia koskevasta pitkämielisyydestäni hyvitykseksi yhteisillä aterioillamme tarjotut jälkiruoat.

Lähes toverilliseksi muuttuneesta ystävyydestä huolimatta lipsahdusten vaara oli koko ajan olemassa. Siksi pyrimmekin tapaamaan vain julkisilla paikoilla, joissa oli muitakin ihmisiä. Jos tunnelma alkoi muuttua liian romanttiseksi, jompi kumpi yleensä tajusi kieltäytä yhteisestä autokyydistä tai yömyssyistä. Myönnän, että ruumiillani oli Marcoa ikävä. Toisaalta seksitön tapailu oli tehnyt suhteestamme tasaveroisen kaverisuhteen, jonka ansiosta saatoin rentoutuakin opintojen loppukirin lomassa ilman, että jatkuva Marcosta haaveilu olisi haitannut keskittymistäni.

Ystävyyssuhde vastasi sen hetkisiin tarpeisiini täydellisesti, ja olin iloinen siitä, että olin aikoinaan mennyt naimisiin sellaisen miehen kanssa, josta pidin myös ihmisenä, enkä ainoastaan rakastajana.

Ravintolaillallisten lisäksi kävimme yhdessä myös Marcon suvun tapaamisissa. Isotäti oli ilmoittanut määränneensä perinnön jaettavaksi kristillisesti koko suvun kesken.

Luigille hän oli antanut käyttöön Pariisin huoneistonsa, jossa Marcon serkku purki äitinsä sekoamisen aiheuttamaa surua aina vain kummallisemmiksi muuttuviin taideteoksiinsa.

Ex-appiukkoni Carlo oli iloinen, etten ollut avioeron myötä kadonnut kokonaan näköpiiristä, vaan hän saattoi kysellä minulta yhä neuvoja jatkuvasti vaihtuvien tyttöystäviensä suhteen.

Ex-anoppinikin näytti rauhoittuneen. En tiennyt tarkasti, mitä Marco oli sanonut äidilleen, mutta jos joskus satuimme samaan tilaisuuteen, Matilde tyytyi etäisen kohteliaisiin väleihin.

Seuraavana kesänä vihdoin koitti se suuri hetki, jolloin valmistuin eläinlääkäriksi. Isotäti Anna tarjosi kaikille juhla-aterian siitä ilosta, että hoitaisin tulevaisuudessa hänen kissojaan.

Marco oli valittu ensimmäiselle kaudelleen parlamenttiin kuukautta aikaisemmin, joten valmistumiseni lisäksi meillä oli muutakin juhlittavaa. Myös ex-anoppini tuli paikalle, ja yllätyksekseni ojensi minulle valmistujaislahjan.

Avasin Matilden tuoman paketin hämmentyneenä.

— Mikä se oikein on? kysyin ja roikotin valkoista pitsimyttyä.

— Se on Marcon kastemekko, Matilde sanoi.

— Tuota... kiitos. Kai. Onko se tarkoitus laittaa seinäkoristeeksi?

— Ei tietenkään. Laitat sen omalle lapsellesi, kun tämä kastetaan.

Huomasin kaikken katseiden kiinnittyneen vatsani seudulle.

— Minä en ole raskaana, sanoin.
— Ja ellei kyse ole Pyhästä Hengestä, tuskin kovin pian raskaaksi tulenkaan.

— Pian sinun täytyy joka tapauksessa harkita asiaa. Luontoäiti ei odota ikuisuuksiin, Matilde vastasi.

— Mamma, me emme seurustele Irian kanssa. Me olemme ihan oikeasti vain ystäviä.

Matilde tuhahti.

— Kyllä minä sen tiedän. Mutta Iria on nyt eläinlääkäri, ja sellaiset ovat hyvin haluttuja avioliittomarkkinoilla. Kyllä hänet pian joku nappaa, kun sinä et kerran siihen kykene.

— Minä kuulin juuri uudesta pikkuserkun pojasta, joka voisi sopia Irialle, Pasquale-setä aloitti.

— Aika nuorihan hän on, hädin tuskin täysi-ikäinen, mutta saisimmepa Irian pysymään suvussa.

Muut aloittivat spekuloinnin mahdollisista vapaista, sukuun kuuluvista kaukaisistakin sinkkujäsenistä. Minä kohautin olkiani. Suku oli tunnetusti pahin, ja vielä pahempi suku oli näemmä silloin, kun se jäi roikkumaan elämään vielä avioeronkin jälkeen. Samalla tiesin, etten lopettaisi koskaan heidän tapaamistaan kokonaan. Kuten isotäti asian ilmoitti, suvun kanssa aika ei kävisi koskaan tylsäksi, eikä olisi pelkoa yksinäisyydestä niin kauan, kun joku sukulaisista oli yhä hengissä ja valmiina työntämään nokkansa asioihini, vaikka ne eivät heille kuuluneetkaan.

Sain työpaikan pieneläinklinikalta heti valmistumiseni jälkeen. Tuntui mukavalta ansaita rahaa oikeasta työstä sen sijaan, että pankkitililleni olisi virrannut rahaa Carlon yritykseensä minua varten perustamasta suojatyöpaikasta.

Työpäivien jälkeen olin oikeasti väsynyt, eikä minulla ollut vaikeuksia valita illan ohjelmaa: nukahdin yleensä heti illallisen jälkeen. Kun olin paiskinut töitä useamman viikon yhteen menoon, Marco kutsui minut viettämään viikonloppua isänsä veneelle. Minä suostuin, vaikka varoitinkin, että viettäisin koko viikonlopun todennäköisesti nukkumalla.

Pääsin Porto Santo Stefanon satamaan vasta illansuussa. Oli jo pimeää, kun parkkeerasin autoni sataman pysäköintialueelle.

Carlon jahti oli helppo löytää, se oli yleensä minkä tahansa sataman suurin vene ja näkyi kauas. Marco oli minua laiturilla vastassa. Hän otti kassini ja kantoi sen toiseen jahdin päähyteistä.

— Missä isäsi ja kaikki muut ovat? kysyin, kun Marco oli antanut minulle lasillisen samppanjaa.

— Olemme täällä vielä tänä iltana kahdestaan. Kipparikin tulee vasta huomenaamulla.

Yritin peittää hämmennykseni siemailemalla kuohuviiniä. Emme olleet pitkään aikaan viettäneet aikaa aivan kahden. Elokuvissa, ravintoloissa ja muissa tilaisuuksissa oli aina seurassamme muita, usein ventovieraita ihmisiä.

— Vai niin, sanoin.
— Sehän on... mukavaa.

Katseeni etsiytyi kuin vahingossa aurinkokannen pehmustettuun kahdenhengen aurinkolaveriin, jonne olimme päätyneet, kun viimeksi olimme olleet kahden veneellä. Punastuin, kun huomasin Marcon katselevan minua kiinteästi aivan kuin hänen ajatuksensa olisivat kulkeneet samaa rataa.

— Voisin käydä suihkussa, sanoin, ennen kuin päätyisin sanomaan ajatukseni ääneen.

— Totta kai, Marco sanoi.
— Löydätkö itse kylpytakin? Sano, jos tarvitset apua.

Vastasin muistavani ja pakenin hytin kylpytiloihin, ennen kuin saisin päähäni pyytää Marcolta apua veneen monimutkaisen suihkusysteemin käytössä. Ja ehkä myös selän pesemisessä tai missä tahansa, minkä vuoksi Marconkin olisi pitänyt riisuutua.

Kävin kylmässä suihkussa toivoen sen viilentävän kuumana käyvät tunteeni. Siihen saakka olin uppoutunut opintoihin, ja myöhemmin töiden aloittaminen oli imenyt minusta kaiken sen energian, jota muuten olisin käyttänyt romanttisiin haaveisiin. Mutta veneen ja Marcon yhdistelmä oli vaarallinen, kuohuviinistä puhumattakaan. Jos rupeaisin ehdottamaan Marcolle seksiä, vaarantaisin kaiken sen hyvän, jonka olimme uudelleen rakennetulla ystävyyssuhteellamme saavuttaneet.

Vakuuttelin itseäni muutaman minuutin ajan selibaatin ja puhtaasti platonisen suhteen hyvistä puolista, kuten itsehillinnän ja älyllisiin toimintoihin liittyvän energian kasvusta. Sekstailun sijaan meidän kannattaisi ehdottomasti viettää ilta sanaristikoita tehden.

Kävelin takaisin kannelle järkevyyteeni tyytyväisenä. Vasta kun huomasin, että päälläni oli pelkkä kylpytakki, itsevarmuuteni alkoi rapistua. Lopullisesti menetin uskon itsekuriini, kun huomasin Marcon sytyttäneen kannelle kynttilöitä, jotka loivat iltaan vaarallisen romanttisen tunnelman.

— Kynttilät ovat vaarallisia, sanoin.
— Tulipalon vuoksi, ymmärräthän?

— Onneksi tässä on sammutuksessa tarvittavaa vettä suhteellisen lähellä, Marco sanoi ja viittasi venettä ympäröivään veteen.
— Ajattelin, että ne sopisivat tunnelmaan. Tänään on meidän hääpäivämme.

— Me olemme jo eronneet, sanoin.
— Ei ole mitään syytä juhlia hääpäivää.

Ääneni kuulosti omituisen ponnettomalta.

Marco käveli luokseni. Kun hän kumartui suutelemaan minua, mieleeni ei juolahtanut yhtään järkevää syytä olla vastaamatta suudelmaan.

— Ehkä meidän pitää valita uusi hääpäivä, ja juhlia tänään vaikka uutta kosintaa, Marco sanoi, ennen kuin alkoi riisua kylpytakkiani.
— Tiedäthän, että koko suku loukkaantuu ikiajoiksi, ellemme ota pian käyttöön sitä äidin hartaasti säästelemää kastemekkoa.

— En missään tapauksessa halua suututtaa sukuasi, sanoin, enkä vastustellut, kun Marco kantoi minut vanhalle tutulle aurinkolaverille.
— Itse asiassa olen aina pitänyt sukuasi hyvin järkevänä, mumisin, ennen kuin Marco ihoani pyyhkivät suudelmat saivat minut unohtamaan kaiken muun paitsi meidät kaksi, iho ihoa vasten Toscanan tähtitaivaan alla.

Jatkis päättyy.