Iria ja Marco ovat eroamassa mutta päätyvät sänkyyn. Iria tuntee syyllisyyttä kuultuaan Marcon uuden naisystävän Chiaran olevan raskaana. Tilannetta ei paranna tieto siitä, että isotäti Annan sairaalaan viemä myrkky oli tarkoitettu hänen perijälleen eli Irialle. Kaiken huipuksi ihana Antonio onkin isotädin palkkaama yksityisetsivä.

Kuuntele jatkis

Tilanteessa oli jotain epätodellista. Parin sadan metrin päässä meri kimalteli paahtavan auringon alla. Vieressäni tuoksui magnolia-puu, ja sen latvassa mustarastas lauloi kauniimmin kuin yksikään runoilija kykenee kuvailemaan.

Marcon sukulaiset olivat kerääntyneet hoivaamaan ex-mieheni uutta, raskaana olevaa tyttöystävää. Perhoset liihottelivat linnamaista huvilaa ympäröivän nurmen yllä. Toscanalaisidyllissä oli vain yksi särö: minä, joka seisoin suu auki yrittäen ymmärtää, mitä poliisin ylitarkastaja oli sanonut.

Se oli selvästi elämäni huippuhetkiä. Ainakin, jos huippuhetkeksi luetaan sellainen, jolloin olen juuri kuullut, että joku on yrittänyt murhata minut myrkyttämällä. Kaiken lisäksi syynä murhayritykseen oli perintö, jota en missään nimessä halunnut. Perinnön oli riesakseni testamentannut isotäti, jolle en ollut edes sukua.

Tosiaalta minun ei ehkä olisi pitänyt valittaa. Murhatuksi tuleminen saattoi olla lopulta lempeämpi tapa kuolla kuin se, mikä minua todellisuudessa odotti: hautautuminen elävältä isotäti Annalta perityssä huvilassa. Perinnön mukana tuleva kissalauma todennäköisesti napostelisisi minut ilta-ateriakseen jossain vaiheessa, niin kai yksinäisille Crazy Cat Ladyille pakkasi tapahtumaan.

Sillä yksinäisyys minua odotti.

Avioeroni Marcosta olisi voimassa parin viikon kuluttua. Seuraelämäni rajoittuisi sen jälkeen kissoihin, kun taas Marco porskuttaisi tyytyväisenä eteenpäin uuden, täydellisen tyttöystävänsä kanssa. Ja tietenkin myös vauvan, jota tyttöystävä odotti. Iloisen perheuutisen meille oli paljastanut Renato, jota olin ehtinyt suudella useampaan otteeseen ennen kuin olin kuullut, että mies oli valehdellut minulle sekä nimensä, ammattinsa että sukulaisuussuhteensa isotäti Annaan.

Eikä tunnelmaani varsinaisesti kohottanut se, että olin edellisenä iltana saanut päähäni menna sänkyyn Marcon kanssa. Pian virallisesti exäkseni muuttuvan mieheni, jonka raskaana olevaa tyttöystävää koko suku nyt paapoi samalla, kun vilkuili minua syyttävän näköisenä. Sillä tottahan niin murhayritys, testamentti kuin tyttöystävän pettäminen vaimon kanssa oli käsitelty italialaiseen tapaan koko suvun edessä.

— Tarvitsen drinkin.

En tajunnut sanoneeni lausetta ääneen, ennen kuin rukousnauhaa sormeileva ja rukouksia entistä kiivaammalla tahdilla syytävä Laura-täti katsoi minua paheksuvasti. Mutta minä en välittänyt. Olin saanut tarpeekseni Marcon suvusta. Olin saanut tarpeekseni Marcosta. Olin saanut tarpeekseni Renatosta, ja aivan erityisen tarpeekseni olin saanut isotäti Annan perinnöstä.

— Rakas Anna-täti. Aion luopua perinnöstänne, joten voitte testamentata sen jollekulle toiselle. Jos kissojenne kohtalo huolettaa teitä niin kovasti, niin minä lupaan joko etsiä niille uuden kodin tai hoitaa niitä itse. Mutta ilman teidän rahojanne. En halua päättää päiviäni etuajassa edes tämän Toscanan huvilan vuoksi.

— Et sinä voi luopua perinnöstä, Anna-täti sanoi.
— Kenelle minä sen muka testamenttaan? Katso nyt tätä hullujenhuonetta. Jos testamenttaan omaisuuteni heille, sen voi saada vahingossa murhaaja!

— Minä en välitä, se on tädin ongelma. Minä hankin vaikka todistuksen syyntakeettomuudesta ja vaadin itseni holhoukseen, kunhan en joudu tekemisiin omaisuutenne kanssa.

— Holhoukseen sinut pitäisikin panna, Marcon äiti sanoi ja katsoi minua pistävästi.
— Millainen naikkonen viettelee raskaana olevan naisen poikaystävän?

— Nyt riittää äiti, Marco sanoi.
— Miksi sinä syyllistät jatkuvasti Iriaa? Olin minäkin siellä. Se ei ehkä ollut viisain teko tässä tilanteessa, mutta fakta on, että me olemme itse asiassa yhä naimisissa.

— Emme onneksi kauan, sanoin.
— Herra ylitarkastaja, voinko jo palata kotiin? En halua viettää enää hetkeäkään tämän porukan kanssa.

— Minä voin viedä sinut Roomaan, Renato sanoi.

Katsoin häntä niin kylmästi kuin osasin.

— Minä mieluummin kävelen käsilläni kuin tulen sinun kyytiisi, senkin valehteleva vakoilija.

Kun näin Renaton surkean ilmeen, lähes kaduin kovia sanojani. Päätin kuitenkin kovettaa itseni. Renato oli salannut oikean identiteettinsä ja uskotellut minun flirttailevan yksityisetsivän sijaan Antonio-nimisen valokuvaajan kanssa. Lisäksi hän oli vakoillut minua ja Marcoa edellisenä iltana, ja saatoin vain toivoa, ettei hän ollut saanut filmatuksi kaikkea, mitä veneen kannella oli tapahtunut meidän juotuamme ex-appiukon viinikokoelman helmen viimeistä tippaa myöten.

— Voimme antaa teille kyydin juna-asemalle, niin pääsette takaisin Roomaan, ylitarkastaja sanoi ja katsoi minua myötätuntoisena.

Säästin itseltäni hyvästelyjen vaivan ja kehenkään sen kummemmin katsomatta kävelin poliisiautoon. Jos ei muuta, ainakaan minua ei oltu viemässä pidätettäväksi. Tosin totta puhuen se olisi tuntunut pienemmältä pahalta kuin soppa, johon olin muutamassa päivässä ehtinyt ajautua.

Kotona Roomassa arki solahti uomaansa yllättävän nopeasti. Yritin olla ajattelematta sitä sotkua, johon olin edellisenä viikonloppuna joutunut. Vietin eläinsuojeluyhdistyksessä niin paljon aikaa kuin vain mahdollista.

Kissayhdyskunnassa riitti tekemistä, ja palasin kotiin usein vasta myöhään iltapäivällä. Myös torstaina kello oli jo kuusi, kun lopetin hommat ja näin tutun hahmon seisoskelevan Largo di Torre Argentinan raunioita ihailemassa.

— Nytkö sinä paljastut eläintenystäväksi? Vai kenties tulitkin ihailemaan arkeologisia nähtävyyksiä?

Renato katsoi minua yllättävän vakavana ja ojensi kätensä.

— Hauska tutustua. Nimeni on Renato, olen ammatiltani yksityisetsivä. Olen syntyperäinen roomalainen Trastevereltä. Olen harrastanut ikäni valokuvausta ja vuosien harkinnan jälkeen olen päättänyt tehdä harrastuksesta ammatin. Pidän snorklauksesta, hyvästä ruoasta, hulluista suomalaisista ja jäätelöstä. Ja aivan erityisen mielelläni tarjoaisin eräälle hullulle suomalaiselle jäätelön. Ja ehkä illallisenkin. Ellei hän kolkkaa minua sitä ennen tällä kameralla.

Renato ojensi minulle kameraansa. Olin päättänyt pysyä kylmänä hänen aloittaessaan puheensa, mutta lopulta minua alkoi hymyilyttää. Sitä paitsi hänen turkoosinsinisten silmiensä vetoavaa katsetta oli vaikea vastustaa.

— Hyvä on, mutta haluan gelatoni ainakin kolmella maulla.

— Selvä, Renato sanoi ja hymyili helpottuneena.
— Perijättärenä sinä varmaan vippaat jäätelörahat?

Renato onnistui väistämään huitaisuni ja otti minua kädestä kiinni. Hetken epäröinnin jälkeen annoin käteni jäädä siihen. Käsi kädessä kuljeminen tuntui varsin viattomalta kiihkeiden suudelmiemme jälkeen.

Kävelimme Pantheonia ja sen lähistöllä sijaitsevaa lempigelateriaani kohti. Rooman historiallinen keskusta valmistautui iltaan. Nuoriso ja amerikkalaiset turistit kulkivat ympäriinsä kovaäänisiä joukkoina, katukaupustelijat tyrkyttivät ruusuja tai väärennettyjä merkkilaukkuja, jossain katusoittaja vingutti viuluaan. Joka puolella tuntui olevan käsikkäin kulkevia, rakastuneita pariskuntia, joiden joukkoon mekin sulauduimme, vaikka tilanneemme olikin kaikkea muuta kuin yksinkertainen.

Kuitenkaan minusta ei tuntunut oikeastaan hullummalta ajatella, että kävelin rakkaan kotikaupunkini kaduilla pitkästä aikaa viehättävän miehen seurassa. Valehtelija tai ei, niin Renaton vaalea, leveäharteinen olemus teki säväyksen. Sitä paitsi Renato jätti viisaasti viittaamatta edellisen viikonlopun tapahtumiin ja keskittyi kyselemään minulta vapaaehtoistyöstäni kissojen parissa. Hänen kiinnostuksensa vaikutti vilpittömältä, ja tuntui mukavalta kertoa ponnisteluistamme katukissojen hyväksi.

Kun kompastuin katua päällystävien sampietrinokivien välissä olevaan kuoppaan, Renato otti minua vaivattomasti vyötäröltä kiinni. Painauduin hetkeksi hänen rintaansa vasten ja haistoin taas kerran miellyttävän partaveden tuoksun. Pikku hiljaa aloin lämmetä ajatukselle yhteisestä illallisesta.

Gelateriassa oli tungosta. Renato kysyi toivomiani makuja, ennen kuin ohjasi minut penkille odottamaan. Hän palasi muutaman minuutin kuluttua takaisin jättimäisen jäätelötötterön kanssa.

— Sinulla on hiukan jäätelöä suupielessä, Renato sanoi, kun olin ahminut appelsiini-, meloni- ja vadelmajäätelöstä tehdyn annokseni loppuun.

— Olet tainnut jo tehdä johtopäätöksen kyvystäni syödä siististi, sanoin ja aloin huokaisten etsiä nenäliinaa laukustani.

— Tapasi syödä on äärimmäisen seksikäs, Renato sanoi.

Hän kumartui puoleeni, pyyhkäisi suupieltäni servietillä ja antoi sitten leualleni kevyen suukon. Koska en läimäyttänyt häntä, hän selvästikin rohkaistui ja antoi seuraavan suukon huulilleni. Se tuntui hyvältä, mutta jotain menneet tapahtumat olivat minullekin onnistuneet opettamaan. Vetäydyin hymyillen hiukan kauemmas.

— Ehkä meidän kannattaisi tutustua ihan rauhassa, sanoin.

Renato virnisti.

— Tarkoittaako tuo, että tulet illalliselle kanssani?

Mietin hetken, ennen kuin nyökkäsin. Annoin Renatolle osoitteeni ja puhelinnumeroni, vaikka etsivänä hän olisi varmaan selvittänyt ne itsekin. Renato jäi istumaan penkille, kun lähdin kävelemään kotia kohti. Käännyin katsomaan häntä, ennen kuin katosin nurkan taakse. Hänen kasvonsa loistivat kuin miehellä, joka on löytänyt aarteen.

Olin juuri tullut suihkusta, kun ovipuhelin soi. Katsoin kelloa, Renato oli pahasti etuajassa. Kietouduin kylpypyyhkeeseen ja avasin oven. Yllätyksekseni tulija olikin Marco.

— Olisit voinut varoittaa etukäteen, sanoin, mutta päästin hänet kuitenkin sisälle.

— Savumerkeillä, vai? Olen yrittänyt soittaa sinulle koko viikon, niin kuin hyvin tiedät.

Kohautin harteitani. En ollut edellisinä päivinä ollut juttutuulella.

— Kuinka perheenperustaminen sujuu? Äitisi ainakin oli onnellinen kuulleessaan pullan olevan uunissa. Pitäisikö sinua ryhtyä kutsumaan isukiksi?

— Se oli yksi asia, josta halusin puhua kanssasi, Marco sanoi.

Tällä kertaa hän näytti vaivautuneelta, ja olemuksessa oli katuvaisuutta, jota olin odottanut jo aikaisemmin.

— Ja voin kuvitella, että toinen asia, josta haluat keskustella, koskee iltaa veneellä. Tieto Chiaran raskaudesta oli tullut sinulle yllätyksenä, ajatus perheestä sekoitti pääsi ja sai sinut käyttäytymään vastuuttomasti, ilta yhdessä toi liikaa muistoja mieleen, isäsi punaviini nousi pahemmin päähän kuin olit kuvitellyt ja plaa, plaa, plaa.

Marco katsoi minua vinosti hymyillen.

— Olivatko nuo minua vai itseäsi puolustelevia tekosyitä?

— Varmaan kumpaakin, vaikka totuus on, ettei yksikään tekosyy hyvitä käytöstämme. Enkä minä sinua ainoastaan syytäkään. Olen tuntenut itseni todella syylliseksi. Tuollainen käytös ei ole minulle ominaista. Olen yhtä pettynyt itseeni kuin sinuun.

— Ei sinun tarvitse tuntea itseäsi syylliseksi. Et ole tehnyt mitään väärää.

Naurahdin epäuskoisena.

— Tiedän sinun muuttuneen siitä, kun menimme naimisiin, mutta moraalisi on nykyään ihan käsittämätöntä. Sinä seurustelet, ja vaikka minä sainkin asian selville vasta myöhemmin, fakta on, että tyttöystäväsi odottaa lasta. Minä tein joka tapauksessa väärin, kun menin kanssasi sänkyyn, vaikka tiesin suhteestanne. Olkoonkin, että asumuseromme ja sen myötä avioliittomme päättyy virallisesti vasta...

Vilkaisin seinäkalenteria ja huomasin sille päivälle merkityn ympyrän. Hätkähdin.

— Asumuseromme päättyi tänään, Marco täydensi, kun minä en saanut sanottua lausetta loppuun.

— Senkin takia minä tulinkin käymään. Jos allekirjoitat hakemuksen, minä vien avioeropaperit oikeuteen. Sitten olet lopullisesti vapaa. Jos siis haluat allekirjoittaa paperin.

— Miksi minä en haluaisi allekirjoittaa eropaperia? kysyin ja katsoin Marcoa hämmästyneenä.

Marco näytti äkkiä hyvin epävarmalta.

— Minä ajattelin... tai luulin... tiedäthän...

— Luulitko sinä, että pistäisin kapuloita rattaisiin nyt, kun tyttöystäväsi on raskaana? Kostaisin, koska satuimme lipsahtamaan taas sänkyyn? Kuinka voit edes kuvitella minua niin halpamaiseksi?

— En minä sitä tarkoittanut, Marco sanoi ja näytti tuikealta.

— Antaisit minun puhua loppuun.

— Puhu sitten. Ainakin politiikan olisi pitänyt opettaa sinulle puhetaitoja, vaikka naisista et juuri mitään ymmärräkään.

Marco näytti laskevan mielessään kymmeneen. Minun täytyi ihailla hänen itsehillintäänsä. Yleensä, jos hiukankin panostin, sain hänet ärsyyntymään niin, että poistuminen ovet paukkuen olisi ollut vain sekuntien kysymys. Ilmeisesti allekirjoitukseni eropapereihin oli sen verran kallisarvoinen asia, että tällä kertaa en saisi häntä lähtemään niin helpolla.

— Iria, minä myönnän, etten ole kuusen kirkkain kynttilä, mitä sinun ymmärtämiseesi tulee, Marco sanoi.

— Olen varmasti kohdellut sinua välillä liian välinpitämättömästi.

— Ja loukkaavasti, lisäsin.
— Itsekkäästi. Väliin suorastaan julmasti.

Marco rypisti kulmiaan.

— Koska minä muka julma olen ollut? Tai itsekäs?

— Et antanut minulle jälkiruokaasi isotädin illallisella, vaikka tiedät minun rakastavan mantelijäädykettä, muistutin.

— Annoit minulle jälkiruokasi vasta veneellä.

Marco näytti laskevan kahteenkymmeneen. Hän sai kuitenkin pinnistettyä pienen hymyn.

— Hyvä on, Iria, olet aivan oikeassa. Myönnän olleeni julma ja itsekäs, mitä tulee jälkiruokaan. Mutta...

— Ja jalkahieronta! Lupasit minulle avioliittomme alussa jalkahieronnan joka ilta, mutta koska sinä muka muistit lupauksesi ensimmäisen vuoden jälkeen? Et koskaan!

— Iria, minulla on sinulle vakavaa asiaa, ja sinä puhut vain jälkiruoista ja jalkahieronnoista!

Nyt Marcon kärsivällisyys alkoi rakoilla. Laskeskelin juuri, olisivatko saamattomien jälkiruokien ja jalkahierontojen vuoksi tirautetut kyyneleet olleet lopullinen niitti, kun ovipuhelin soi.

— Kuka siellä on?

Marco tuli epäluuloisen näköisenä katsomaan, kun vastasin. Yritin peittää ruudun häneltä, mutta hän tunnisti kadulla seisovan Renaton vaivatta.

— Onko sinulla treffit Renaton kanssa? Kaikkien niiden valheiden jälkeen? Hänhän huijasi sinua kaiken aikaa!

— Minun yksityiselämäni ei enää kuulu sinulle. Aivan kuten minä en tule utelemaan sinulta lapsesi sukupuolta tai nimeä, sinulla ei ole enää syytä puuttua minun elämääni. Et ole enää aviomieheni. Olet aina yrittänyt valvoa ja ohjata minua kuin pikkulasta. Luulet aina tietäväsi kaiken paremmin. Se kaikki on nyt loppu. Tästä lähin saat kontrolloida Chiaraa minun sijaani. Minä alan elää omaa elämääni, nyt kun olen vihdoin kaikella tapaa vapaa.

Katsoin Marcoa uhmakkaana. Odotin häneltä vastalausetta, mutta Marco katsoikin minua vain väsyneenä. Hän kohautti harteitaan ja otti paperinipun esiin salkustaan.

— Allekirjoita tuohon, hän osoitti viivaa paperin alareunassa.

— Ja tuohon, hän jatkoi, kun olin allekirjoittanut ensimmäisen paperin.

Marco piti katseensa alhaalla, kun hän pani paperit takaisin salkkuunsa.

Minun olisi kai pitänyt olla iloinen, mutta lähinnä minusta tuntui tyhjältä. Ajatus lopullisesta erosta tuntui käsittämättömältä, vaikka olimme tehneet eroa jo monta vuotta. Tai ehkä juuri siksi ajatus olikin käsittämätön. Koko asumuseromme ajan olimme jatkaneet tapailua, aivan kuin kyse olisi ollut kahden keskenkasvuisen on-off-suhteesta, jolle kumpikaan ei osannut panna pistettä ties mistä syystä. Mutta nyt tarinallemme oli vihdoin pantu piste. Me eroaisimme ihan oikeasti. Lopullisesti.

— Uskon, että alle viikossa saamme lopullisen päätöksen, tuomari on tuttujani, Marco sanoi asianajajan tunteettomalla äänellä.

Sillä välin Renato oli noussut portaat asunnolleni. Hän tervehti Marcoa kohteliaasti, eikä näyttänyt eleelläkään pitävänsä tämän läsnäoloa omituisena.

— Hauskaa illanjatkoa, Marco jatkoi lakimiesäänellään, ennen kuin poistui käytävään.

— Kiitos samoin, Renato vastasi.

Minä pysyin vaiti, sillä kurkkuun noussut pala muistutti pelottavasti pidäteltyä itkua, ja kyyneleitä en olisi sinä iltana kestänyt.

Renato osoitti erinomaista tilannetajua odottaessaan kärsivällisesti, että valmistauduin uloslähtöön. Hän ei kysynyt sanallakaan, miksi Marco oli tullut käymään. Hän kuitenkin aisti alakuloisen tunnelmani, ja teki parhaansa saadakseen minut nauramaan. Renato vei minut illalliselle kotikulmilleen Trasteverelle. Hän oli tullut skootterilla auton sijaan, ja nautin puikkelehtimisesta vilkkaan liikenteen keskellä. Huristimme keskustan läpi kohti Tiberjokea, jonka pintaan sen siltojen pehmeät valot heijastuivat.

Trasteverellä kiersimme kaukaa pahimmat turistirysät, ja menimme pieneen, syrjäiseen trattoriaan, jonka ulkosivua koristi purppuranpunainen ihmeköynnös. Sisätilat olivat matalat, ja sain varoa, etten olisi lyönyt päätäni katossa roikkuviin vanhanaikaisiin kuparikattiloihin. Pienillä pöydillä paloi oikeita kynttilöitä, jotka loivat sisälle miellyttävän hämyisän tunnelman. Renato kertoi käyneenä syömässä samassa ravintolassa polvenkorkuisesta asti.

— Oi, oletpa onnistunut saamaan seuraksesi kauniin naisen, trattorian omistajan iäkäs vaimo sanoi tervehtiessään Renatoa poskisuukoin.
— Hänen täytyy olla jotain erityistä, kun tuot hänet tänne illalliselle.

Samantien nainen suukotti poskille myös minua, eikä aikaakaan kun koko trattorian henkilökunta oli tervehtinyt minua aivan yhtä sydämellisesti. Meidät ohjettiin arvatenkin vip-vieraille varattuun pöytään, ja punastelin kuunnellessani tarjoilijoiden kohteliaisuuksia Renaton naismaun suhteen.

Omistajan tuodessa pöytään toinen toistaan herkullisempia ruokalajeja mielialani alkoi kohota. Söin tomaattisilpulla ja basilikalla päällystetyt, alkupalana tarjotut bruschettat Renaton vitsailua kuunnellen. Hänellä oli roomalaisten hurtti huumorintaju, johon olin seitsemän ikuisessa kaupungissa vietetyn vuoden jälkeen mieltynyt. Pöydässämme kävi jatkuvasti Renaton tuttuja tervehtimässä, ja oli selvää, kuinka paljon hänestä välitettiin hänen kotikulmillaan.

Pasta all’amatricianaan päästessämme olin jo täynnä, mutta annos oli niin herkullinen, että kaavin kastikkeen loput vielä leivänpalalla. Oli arvattavissa, että Renato pyyhki tomaattikastikkeen rippeet leuastani. En pannut pahakseni, vaikka hän antoi minulle samalla myös suukon. En kuitenkaan tuntenut samaa jännityksensekaista ihastusta kuin Toscanassa. Renato oli nyt selvästi oma itsensä: hauska, vilpitön roomalainen, jonka kanssa viettäisin varmasti useammankin mukavan illan. Mutta ymmärsin myös, että en ollut vielä itse valmis vakavaan suhteeseen.

Kun katsoin Renatoa, käsitin, että koko ihastumiseni oli tainnut olla vain minun tapani kieltää lähestyvän avioeron aiheuttama suru. Mutta en pääsisi elämässäni koskaan eteenpäin, jos jatkuvasti hautaisin pääni hiekkaan.

Minun oli myönnettävä, että avioliiton päättyminen Marcon kanssa ei ollut yhdentekevä asia. Vaikka kuinka yrittäisin väittää itselleni muuta, niin Marco oli ollut elämäni tärkein ihminen myös asumuseromme aikana. Ennen kuin kykenisin rakastumaan uuteen ihmiseen, minun oli oltava rehellinen itseäni kohtaan. Tarvitsin aikaa toipuakseni. Ja jos syöksyisin päätäpahkaa uuteen suhteeseen, en olisi oppinut edellisestä yhtään mitään.

Illallisen jälkeen Renato kuljetti minut skootterilla takaisin kotipalazzoni edustalle. Hän hipaisi poskeani sormellaan, ennen kuin suuteli minua kevyesti suulle.

— Kiitos mukavasta illasta, sanoin.

Renato katsoi minua haikeasti.

— Se ei taida toistua aivan lähiaikoina, vai mitä?

— Minä...

Vaikenin ja nyökkäsin.

— Minä en taida olla vielä valmis aloittamaan uutta suhdetta.

— Sinä et taida olla vielä valmis eroamaan, Renato sanoi.
— Eikä taida Marcokaan olla.

— Miehet unohtavat nopeasti, sanoin ja yritin hymyillä reippaasti.
— Sekä sinä että Marco. Sinä menet pian takaisin trattoriaan uuden tytön kanssa, ja Marcolla riittää kiirettä vaippoja vaihtaessa.

— Entä sinä, Iria? Mitä sinä aiot tehdä?

— Totta puhuen en ole aivan varma. Ihan varmasti aion saada isotäti Annan muuttamaan mielensä testamenttinsa suhteen. Ja sitten, kuka ties, hukutan suruni opintoihin. Olen venyttänyt valmistumistani, mutta nyt on aika ottaa itseäni niskasta kiinni.

Heti kun sanoin lauseen ääneen, ymmärsin sen pyörineen mielessäni jo kauan. Olin siirtänyt valmistumistani aivan liian kauan, ihan kuin oikea ammatti olisi ollut merkki siitä, että minunkin oli syytä aikuistua.

Ehkä Marcon poliittisessa urassa minua olikin ärsyttänyt eniten se, että hän oli osoittanut jonkinlaista kypsymistä avioliittomme aikana, kun taas minä olisin halunnut jäädä samaan tilaan, jossa olin ollut tutustuessamme. Mutta minä en ollut enää parikymppinen, pelkistä seikkailuista innostuva tyttönen. Minun oli hyväksyttävä, että aikuisuus merkitsi myös valintoja, enkä voinut enää vain ajelehtia tilanteesta toiseen. Olin tukeutunut jatkuvasti Marcoon, mutta samalla ärsyyntynyt, kun hän oli kuvitellut minun kaipaavan apuani. Mitä muuta hänen olisi pitänyt ajatella, kun koko ajan joka tapauksessa pyysin hänen tukeaan asiassa kuin asiassa? Nyt oli aika ryhdistäytyä ja aloittaa uusi, aikuisempi elämä.

Kuten olin sanonut Renatolle, isotädin kanssa puhuminen oli tehtävien asioitteni listalla ensimmäisenä. Mieleeni oli juolahtanut pyytää Marcolta apua isotädin taivutteluun, mutta karkotin ajatuksen päättäväisesti. Minun täytyi oppia pärjäämään itse.

Isotäti Anna teki uuden, itsenäisen elämäni aloituksen yllättävän helpoksi. Heti seuraavana aamuna sain lähetin tuoman sähkeen, jossa isotäti pyysi minua luokseen puhumaan testamentista. Isotäti ei tinkinyt tyylistään, johon kännykät ja muut nykyajan hömpötykset eivät kuuluneet. Minun oli kuitenkin varmistettava yksi asia ja niin näpyttelin Marcon numeron.

— Ciao Iria. Onko kaikki kunnossa?

Marco kuulosti vaisulta.

— Kaikki on ihan hyvin. Halusin vain tietää, oletko puhunut viime aikoina isotädin kanssa? Hän kutsui minut illalla luokseen puhumaan testamentista, ja mietin, tiedätkö sinä jotain asiasta.

— Aloite on isotädin, ei minun. Kuten eilen totesit, en ole enää aviomiehesi, joten olet vapaa hoitamaan asiasi kuten haluat.

Marcon äänestä kuulsi pikemminkin suru kuin katkeruus. Ehkä avioeromme oli hänellekin itsetutkiskelun paikka, eikä pelkkä menolippu uuteen, upeampaan elämään Chiaran ja vauvan kanssa.

— Hienoa, sanoin.

— Sen minä halusinkin kuulla.

— Sano terveisiä Annalle, Marco sanoi.

Epäröin hetken.

— Kuule...

— Niin?

— Puhuin aika typeriä eilen. Et ole koskaan ollut itsekäs tai julma. Tai kontrolloinut minua liikaa. Päinvastoin, olen aina itse tukeutunut liikaa sinuun. Siksi minulle oli tärkeää tietää, ettet ole isotädin kutsun takana. Haluan oppia kantamaan itse vastuun elämästäni, ja siihen kuuluu myös kyky ilmoittaa isotädille selväsanaisesti, etten suostu ottamaan vastaan hänen perintöään. Enkä anna periksi, ennen kuin isotäti suostuu.

— Iria, sinä saat kyllä isotädin vakuutetuksi ilman minun apuani. Sinä kykenet ihan mihin vain haluat, Marco sanoi.

Hänen äänensä oli lämmin, miltei hellä, ja se sai palan nousemaan kurkkuuni. Niinpä hyvästelin hänet nopeasti.

Menin isotädin huvilalle taksilla. Annan villa sijaitsi Rooman pohjoispuolella, ja sitä ympäröivät laajat tilukset. Taksi jätti minut takorautaiselle portille, joka lähti avautumaan, kun soitin summeria.

Huvila näytti pimeältä ja kolkolta, kun kävelin sitä kohti. Ulko-ovelle syttyi kuitenkin valo, kun lähestyin, joten oli selvää, että isotäti tai ainakin joku palvelusväestä oli paikalla. Olin koputtamaisillani oveen, kun huomasin sen olevan auki. Astuin eteisaulaan. Kattokruunun sijaan vain pieni lamppu sivupöydällä oli päällä, ja sisällä oli hämärää.

— Buonasera! Anna-täti! Oletteko täällä?

En saanut vastausta. Minusta oli outoa, ettei edes hovimestari tai kukaan muukaan palvelusväestä ollut tullut minua vastaan. Kauhea ajatus juolahti mieleeni. Ei kai isotädille vain ollut sattunut jotain. Jos täti oli saanut sairauskohtauksen, kaikki olivat takuulla hänen makuuhuoneessaan.

Lähdin harppomaan portaita ylös. Olin päässyt puoliväliin, kun eteisaulan pikkuvalokin sammui. Sain pahaenteisen dejavun ja tarrauduin porraskaiteeseen. Juuri ajoissa, sillä tunsin jonkun vetävän portaita peittävää mattoa altani. Huojahdin, ja kädessäni pitelemä käsilaukku putosi alas. Tällä kertaa en kuitenkaan menettänyt tasapainoani, ja laukusta välittämättä jatkoin portaiden harppomista ylös.

— Yrität turhaan pakoon, hutsu.

Sanat sähähtivät eteishallissa. Kuiskaajan äänessä oli jotain tuttua. En kuitenkaan jäänyt miettimään mitä, vaan ryntäsin eteenpäin toisen kerroksen käytävää. Vaikka talossa ei ollut valoja päällä, käytävän perällä olevasta avoimesta ikkunasta hohti sisään kelmeää kuunvaloa. Silmänikin alkoivat tottua hämärään, ja erotin käytävää koristavat marmoripatsaat niin, etten törmännyt niihin.

Kuulin hyökkääjän nousevan portaat ylös. Isotädin makuuhuonetta en yrittänytkään etsiä, sillä olin jo arvannut, ettei kukaan odottaisi minua siellä. Sen sijaan yritin muistella toisen kerroksen kirjaston sijaintia. Sieltä oli kierreportaat myös alakerran kirjastoon, joten jos hyökkääjä oli kannoillani, saattaisin päästä ulos sitä kautta. Kirjasto oli käytävän puolivälissä, mutta sen ovi oli kiinni. Rukoilin, ettei se kuitenkaan ollut lukossa.

Helpotukseni oli suuri, kun ovi avautui. Käännyin katsomaan taakseni käytävään, ennen kuin astuin sisälle. Tumma hahmo kulki päättäväisesti minua kohti vain muutaman metrin päässä. Huomasin hyökkääjän pitävän kädessään miekkaa tai muuta astaloa. Livahdin sisälle juuri ajoissa, sekuntia myöhemmin ovenpieleen oli jo osunut isku.

Sisällä kirjastossa oli pilkkopimeää, ja ryntäsin eteenpäin kädet ojossa siltä varalta, että olisin törmännyt kalusteisiin. Kuulin oven sulkeutuvan takanani, ja arvasin hyökkääjän tullen perässäni sisään kirjastoon.

– Sinä kuolet pian, hutsu!

Kuiskaus kaikui pimeässä kuin huuto. Yritin pitää paniikin poissa ja keskityin liikkumaan niin äänettömästi kuin mahdollista. Tunnustelin käsilläni varovasti ympäröivää pimeyttä. Myös vainoajani liikkui nyt äänettömästi. Pelkäsin koko ajan, että koskettaisin vahingossa hyökkääjää. Vaikka kuljin askeleitani varoen, kompastuin johonkin kovaan. Murhanhimoinen mielipuoli kuuli kompurointini. Ei ollut toivoakaan, että olisin löytänyt alakertaan vievät portaat säkkipimeässä. Minun oli pakko päästä ulos kirjastosta. Jos liikkuisin tarpeeksi hiljaa, takaa-ajani ei ehkä ymmärtäisi minun livahtaneen ulos.

– Lausu viimeinen rukouksesi.

Taas ääni kuulosti tutulta, mutta kuiskaajan tunnistaminen oli mahdotonta. Päätin keskittyä pitämään itseni hengissä. Konttasin ovea kohti niin nopeasti kuin kykenin. Juuri ajoissa, sillä lattiaan paukahtava kolaus paljasti hullun iskeneen sinne, missä olin ollut vain muutamaa sekuntia aikaisemmin.

Pelkoni alkoi väistyä, ja tilalle oli saapumassa raivo. Minun oli vain vaikea päättää, olinko vihaisempi hyökkääjälle vai itselleni. Jotenkin oli tyypillistä, että kaikista maailman ihmisistä juuri minä olin päätynyt verenhimoisen psykopaatin kynsiin.

Törmäsin sametilla pehmustettuun nojatuoliin. Yritin hahmottaa sen avulla oven suuntaa. Hyökkääjä ei sanonut enää mitään, mutta kuulin kiivasta hengitystä ja oudon äänen, aivan kuin joku olisi avannut pulloa. Sitten kuului lorinaa, kun nestettä virtasi lattialle. Haistoin bensiinin hajun samankaisesti, kun hullu sytytti tulitikun. Maahan kaadettu bensiini oli leimahtanut täysiin liekkeihin parissa sekunnissa. Huoneen keskellä sijaitseva kirjahylly oli syttynyt tuleen. Liekkien loimussa näin tumman hahmon kiiruhtavan ovelle.

— Synnin palkka on kuolema, hullu kuiskasi.

Sitten hän lukitsi oven perässään ja jätti minut yksin palavaan kirjastoon.

Jatkuu ensi viikolla.