Irian avioero italialaisesta Marcosta on vielä kesken, mutta hän tuntee jo vetoa miehensä pikkuserkkuna esiteltyyn Antonioon. Koko suku on viety ex-appiukon jahdille, jotta poliisi saisi tutkia rauhassa isotäti Annan myrkytykseen johtaneita olosuhteita. Veneretki saa yllättävän käänteen, kun Antonio paljastuu yksityisetsivä Renatoksi. Iria haluaa olla yksin, mutta yrittäessään palata jahdille, hän joutuu merihätään.

Katsoin ympärilleni hämärtyvällä merellä. Erotin Giannutrin saaren ääriviivat takanani enää vain vaivoin. En nähnyt valoja tai mitään muutakaan, mikä olisi kertonut ­lähistöllä olevan ihmisiä. ­Vesi ­ympärilläni vaikutti päivällä hohtaneen turkoosin sijaan mustalta. En olisi koskaan uskaltanut uida takaisin rantaan.

Päässäni ­alkoi soida Tappajahain tunnusmusiikki, ja vaikka kuinka yritin hyräillä vastapainoksi laulua pienistä kultakaloista, odotin aiemmin näkemäni barracuda­lauman iskevän raateluhampaansa varpaisiini hetkellä millä hyvänsä.

Tosin pedot tuskin olisivat tyytyneet varpaisiin, vaan olisivat pistelleet minut poskeensa bikinejä myöden. Ja vaikka barracudat olisivatkin arvioineet happamen vanhan­piian liian kitkeräksi maku­palaksi, en olisi jaksanut uida kohtaan, josta pääsisi helposti maihin, vaan olisin liiskautunut kallioita vasten.

Ilta pimeni nopeasti, ja tiesin, että pian merellä olisi säkkipimeää.Normaalin kiroiluni sijaan ­minun teki mieli rukoilla Laura-tädin ­tavoin. Kaduin ankarasti, ­etten ­ollut kuunnellut tarkemmin hänen katolisia horinoitaan.

Nyt ei ollut toivoa, että joku ­tädin rukoilemista pyhimyksistä olisi kävellyt vetten päällä luokseni ja kantanut vääräuskoisen sylissään kuivalle maalle.

Sillä rannalle minun oli pakko pyrkiä. Olin varma, että Carlon ­vene oli jo lähtenyt ankkurista, ­missä se oli odottanut minua tunti­kaupalla.

Aikaisemman kohtaukseni jälkeen Marcon sukulaiset olivat takuulla tulleet siihen tulokseen, että olin päättänyt hankkiutua maihin omin neuvoineni. Kaikki tiesivät minun ajavan vesiskootteria suvereenisti, eikä minullakaan ollut käynyt mielessä, että saattaisin joutua merihätään.

Yritin ajatella hyviä puolia. ­Ensinnäkin välttyisin kohtaamasta valehtelijaksi paljastunutta Antoniota. Tai siis Renatoa. Minun oli vieläkin vaikea hyväksyä ajatusta, että hän ei ollutkaan valokuvaaja vaan yksityisetsivä, joka oli palkattu vahtimaan, etten kuolisi jonkun isotädin testamentista suuttuneen sukulaisen kynsissä. Miksei hän ­ollut kertonut itsestään avoimesti? Olisin harkinnut kaksi kertaa ­ennen kuin olisin ruvennut flirttailemaan tai suutelemaan miestä, joka etsiytyi seuraani vain saamansa palkkion vuoksi.

Samoin olin tyytyväinen, etten joutunut sietämään Marcon äidin vahingoniloa. Normaalille, miniäänsä tyytymättömälle anopille olisi riittänyt ilo tulevasta avioerostamme, mutta Matilden piti saada nöyryyttää minua kaikkien niiden vuosien edestä, jotka Marco oli ­hänen mielestään tuhlannut ­minuun poliittisen uransa rakentamisen sijaan.

Ei minua innostanut myöskään ajatus Marcon sukulaisten tapaamisesta. Aloin suorastaan piristyä, kun ajattelin, ettei vesiskootterin rikkoutuminen ehkä ollutkaan ­pahin vaihto­ehto. Meri oli sitä paitsi lähes tyyni, joten saattaisin selvitä vesiskootterissa vietetystä yöstä vain hiukan kankeilla jäsenillä. ­Joku ohiajava vene näkisi minut varmasti seuraavana päivänä.

Toisaalta mieleeni juolahti myös huonoja puolia. Olin kuullut kipparin puhuvan yötä myöten yltyvästä tuulesta. Itse asiassa hän oli käskenyt meitä palaamaan veneelle ­hyvissä ajoin, että ehtisimme ­ennen mahdollista myrskyä takaisin sataman suojiin.

Masennuin, ja tappajahain ­musiikki alkoi soida uudelleen päässäni. Vaikka vesiskootterini ihmeen kaupalla pysyisikin pystyssä, minulla ei ollut aavistustakaan minne merivirrat ja mahdollisesti kovaksikin yltyvä merenkäynti ­ehtisi minut kuljettaa. Repussa oli vielä muutamia eväsleipiä ja keksejä jäljellä, mutta jos matkani kulkisi Espanjaan tai Afrikan suuntaan, ehtisin kuolla nälkään tai ­janoon eväistä huolimatta.

Kaukaa kuului ääntä. Hetken pelkäsin epätoivon sekoittaneen pääni, ja että ääni oli vain hallusinaatio, mutta lopulta moottorin ryminästä ei voinut erehtyä. Joku oli liikkeellä pian laskeutuvasta ­pimeydestä huolimatta.

Selvitin kurkkuani ja aloin huutaa apua. Minuutin huutamisen jälkeen ­kykenin enää raakkumaan. Moottorin ääni tuntui kuitenkin lähenevän. Pian erotin jo veneen valonkin.

– Iria, oletko se sinä?

En ollut koskaan ollut yhtä ­onnellinen kuullessani Marcon ­äänen. Tajusin itkeväni helpotuksesta vasta, kun suustani pääsi ­vastauksen sijaan vain syvä nyyhkäys.

Sain kuitenkin selvitettyä ääntäni tarpeeksi, että kiekaisin uuden avunhuudon. Nyt näin jo ­veneenkin. Marco oli lähtenyt liikkeelle isänsä jahtiin kuuluvalla ­pikaveneellä.

– Oletko kunnossa?

Marcon kasvot olivat vääristyneet huolesta, kun hän hiljensi ­veneensä, ennen kuin pysäytti moottorit kokonaan.

– Mitä ihmettä sinun päässäsi oikein liikkuu?

Marco puhisi itsekseen ja manasi ajattelemattomuuttani samalla, kun veti minut veneeseen ja peitteli huopaan. Vasta kun hän alkoi ­pukea ylleni pitkiä housuja ja hupparia, tajusin, kuinka kylmä minulla oli. Merellä oli auringon laskettua yllättävän viileää.

Kun olin istuutunut matkustajan tuoliin, Marco keskittyi kiinnittämään vesiskootteria veneeseen.

– Aina sinusta pitää olla huolissaan, Marco sanoi ja kääntyi katsomaan minua.

– Ja sitten vielä väität äitiäni ­ilkeäksi, kun hän sanoo sinun ­olevan liian kypsymätön. Oliko ­tämä muka aikuismaista käytöstä? Ja sinä halusit vielä lapsia! Minä luotin, että tulisit veneelle aikasi kiukuteltuasi. Odotimme sinua tuntikausia. Mutta yöksi on luvattu myrskyä, ja Giannutrin kallioisella merialueella on vaarallista liikkua yöllä isän jahdin kokoisella veneellä. Kipparin oli pakko palata satamaan. Minun myös, koska tämä vene oli pakko tankata.

– Ei minun tarkoitukseni ollut joutua merihätään. Tai edes viipyä näin kauan saarella. Nukahdin ja kun pääsin matkaan, moottori sammui kesken kaiken.

– Olimme jo hälyttämässä merivartiostoa, mutta päätin kokeilla vielä itse ensin. Luojalle kiitos, että myrsky näyttääkin väistävän ­Toscanan saariston. Muuten sinun olisi voinut käydä todella pahasti. Voi taivas, että sinulla on typerä ­tapa osoittaa mieltäsi.

Kuuntelin Marcon hermostunutta nupinaa vaiti. Ymmärsin Marcon purkavan ärtymykseensä myös huolestuneisuuttaan.

Tiesin hänen välittävän minusta. Se sai minut tuntemaan entistä enemmän syyllisyyttä, koska arvasin hänen joutuneen puolustelemaan muille päätöstään lähteä vielä etsimään minua. Tauotta ­koko matkan jatkunut läksytys oli kuitenkin liikaa riekaleisille hermoilleni. Saapuessamme Porto Santo Stefanon satamaan olin ­itkun partaalla.

Naisille tyypilliset tunteen­purkaukset ärsyttivät itseänikin, mutta kun olimme perillä, koko ­siihen saakka pidättelemäni pelko purkautui hallitsemattomana nyyhkytyksenä. Olin varma, että Marco vain hermostuisi enemmän huomatessaan minun kaiken lisäksi vollottavan, mutta hämmästyksekseni hän vetikin minut ­syliinsä.

– Anteeksi Iria, taisin liioitella.

Marco silitti päätäni, ja hellyyden osoitus sai minut kyynelehtimään entistä vuolaammin.

– No niin, kaikki on nyt hyvin, Marco sanoi ja antoi minulle suukon päälaelle.

– Ei käynyt kuinkaan. Olemme perillä, ja sinä olet kaikin puolin terve ja turvassa.

Vihdoin aloin rauhoittua. Marco auttoi minut veneestä isänsä jahtiin. Se oli yllätyksekseni tyhjä.

– Muut palasivat isotädin huvilalle. Poliisit ovat saaneet tutkimuksensa päätökseen, he kuulustelevat meitä huomenna.

– Mahtavaa, sanoin.

Minulla oli lannistunut olo. ­Minun ei olisi tehnyt lainkaan mieli lähteä ajamaan isotädin huvilalle ja kohdata Marcon suvun risti­kuulustelua ja paheksuntaa, vaikka he eivät sitä ilmaisisikaan yhtä avoimesti kuin Marco.

– Haluaisitko jäädä veneelle yöksi? Voimme ajaa huvilalle huomenaamulla.

Minun olisi pitänyt olla kiitollinen tarjouksesta. Kuitenkin ­minua masensi ajatus, että Marco luki yhä ajatukseni, vaikka olimme vain muutaman viikon päässä avioerosta. Hän jaksoi myös olla kärsivällinen kanssani, vaikka käytökseni oli ajoittain aiheuttanut hänelle ­paljonkin ongelmia sekä perheen että työn kannalta.

Itse asiassa tunsin itseni sillä hetkellä mitä suurimmaksi maanvaivaksi.

– Kiitos tarjouksesta, mutta en voi hyväksyä sitä. Chiara ei antaisi koskaan anteeksi, jos jäisit yöksi veneeseen exäsi kanssa. Liioittelit jo viimeksi, kun vietit puoli yötä huoneessani kaatumiseni jälkeen. Minä pärjään kyllä, lähdetään vain huvilalle, sanoin.

– Poliisi varmaan pidättää ­minut aamulla isotädin myrkytyksestä epäiltynä, ja mätänen loppu­ikäni vankilassa aiheuttamatta ­kenellekään sen enempää huolta.

Velloin itsesäälissä ja odotin Marcolta ihailevaa katsetta marttyyrinkruunuani kohti, mutta hän rupesikin nauramaan.

– Pää pystyyn, ei kukaan pidätä sinua tai ketään muutakaan. Anna-täti voi jo paremmin, Marian ­mukaan hänet päästetään huomenna kotiin.

– Se on ensimmäinen hyvä uutinen, jonka olen kuullut moneen päivään, sanoin aidosti piristyen.

– Mutta ihan totta, minä ­pärjään kyllä, lähdetään vain.

– Ei meillä ole kiirettä. Chiara joutui palaamaan Roomaan, joten hän ei suinkaan vietä yötään huvilalla. Hän palaa vasta huomenna poliisien järjestämää kuulustelua varten. On ihan sama, vaikka ­jäisimme tänne. Jos totta puhutaan, niin minua ei innosta ajatus ajomatkasta huvilalle enää tähän aikaan. Päivä on ollut aika rankka, Marco sanoi.

– Niin tietenkin, olet ihan ­oikeassa, sanoin ja tunsin itseni ­jälleen huonoksi ihmiseksi.

Tyypilliseen tapaani en ollut edes ajatellut Marcon väsymystä tai tarpeita, vaan olin märehtinyt vain omaa huonoa onneani.

Marco oli pannut lämminvesivaraajan päälle, ja hän ohjasi minut suihkuun puhtaan kylpytakin kera. Olin jo lämmennyt vaatteiden ja huovan alla, mutta tuntui siltikin ihanalta huuhdella kuumalla ­vedellä merestä jäänyt suola pois.

Suihkun jälkeen löysin Marcon aurinkokannelta pimeästä hörppien hitaasti olutta pullosta. Hän katseli Porto Santo Stefanon ranta­bulevardin ­yövalaistusta ajatuksiinsa vaipuneena ja säpsähti, kun istahdin tuolille hänen viereensä.

– Kerrankin näinkin päin, yleensä se olen minä, joka saa sydän­kohtauksia muiden säikyttelystä.

– Sinulla on varmaan nälkä. Keittiössä on tarvikkeita illallista varten.

En ollut erityisen nälkäinen, mutta tällä kertaa ymmärsin ­ajatella myös Marcoa enkä vain ­itseäni.

– Käyn katsomassa, mitä siellä on ja laitan jotain, vastasin.

Marco oli jo noussut ylös ja ­käveli keittiötä kohti.

– En minä tarkoittanut, että ­sinun pitäisi ruokaa laittaa.

Seurasin Marcoa ja katsoin, kuinka hän otti jääkaapista italialaisen auringon alla meheviksi ­kypsyneitä kirsikkatomaatteja ja buffalamozzarellaa. Meille oli ­jätetty myös rapeakuorista leipää ja lampaanmaidosta tehtyä juustoa.

Ryhdyin pesemään kirsikka­tomaatteja samalla, kun Marco ­alkoi viipaloida isoa mozzarellan palaa. Maustoimme insalata capresen toscanalaisella oliiviöljyllä ja tuoreella, huumaavasti tuoksuvalla basilikalla.

Marco leikkasi leivästä viipaleita, minä löysin kaappien kätköistä kastanjahunajaa ja kanelilla maustettua päärynäsosetta, joiden kanssa kypsytetty juusto maistuisi vielä herkullisemmalta.

– Eiköhän nyt ole aika korkata tämä isän säästelemä Amarone, Marco sanoi virnistäen ja näytti minulle pulloa Carlon punaviini­kokoelmista.

Siirryimme saaliinemme takaisin kannelle. Söimme hyvällä ruoka­halulla ja rupattelimme ­samalla kaikesta muusta paitsi sen päiväisistä tapahtumista. Olin ­kiitollinen Marcolle, ettei hän ­puhunut Antonio-Renatosta tai muistakaan typeryyksistä, joita olin tehnyt viime aikoina. Sen ­sijaan päädyimme muistelemaan suhteemme ikimuistoisimpia ­hetkiä.

Punaviinin ja jännityksen jälkeisen helpotuksen ansiosta huomasin nauravani maha kipeänä, kun Marco kertasi tilanteista hauskimpia.

Hihitin niin, että kyyneleet valuivat, kun Marco muisteli iltaa, jolloin hän toi puoluejohtajan kotiimme ilmoittamatta asiasta minulle etukäteen. Minä olin odottanut häntä käytännössä nakuna, mutta jotenkin olimme onnistuneet taiteilemaan senkin illallisen läpi.

– Täytyy sanoa, että olet sopeutumiskykyisin nainen, jonka tunnen, Marco sanoi muistellessaan arvokasta kävelyäni rinnat paljaana olohuoneesta makuuhuoneeseen, jossa olin vaihtanut nopeasti vaatteet ylleni.

– Pisteet sinulle, joka ymmärsit selittää jotain suomalaisesta saunakulttuurista, sanoin.

– Raukka varmaan pelkäsi, että raahaamme hänetkin pian alastomana saunaan.

Marco nauroi, mutta vakavoitui äkkiä. Hän katsoi minua lempeästi silmiin.

– Miten tässä näin kävi?

– Missä kävi näin? kysyin, vaikka arvasinkin, mitä hän tarkoitti.

– Meidän kanssamme? Meidän piti pitää ikuisesti yhtä, muistathan? Ja nyt me olemme tässä, nauramme niin kuin aina ennenkin, ja kuitenkin...

– Kuitenkin asumuseromme päättyy muutaman viikon kuluttua ja sitten avioeromme astuu virallisesti voimaan, sanoin.

Hymyilin, vaikka ajatus täyttikin minut vain surulla.

– En minä tiedä, kuinka tässä näin kävi. Kai me vain kasvoimme erillemme. Halusimme eri asioita.

Marco kumartui minua kohti. Tunnistin hänen ihonsa tuoksun, siihen sekoittui häivähdyksiä ­merestä ja auringosta. Vatsan­pohjassani lenteli perhosia, kun mieleeni tulvi lukemattomia muistoja meistä kahdesta ihoa ihoa ­vasten. Tiesin kokemuksesta, että jos Marco tekisi pienenkin eleen siihen suuntaan, olisin sulaa vahaa hänen käsittelyssään. Järkeni saattoi sanoa mitä halusi, mutta ruumiillani oli hänestä vain hyviä muistoja.

– Haluammeko me todella eri asioita? Marco kysyi.

Hänen huulensa lähenivät omiani, ja ehdin vain ynähtää, ennen kuin huomasin suutelevani miestä, josta olin hakemassa virallista eroa vain parin viikon kuluttua. En ­vastustellut, kun Marco alkoi avata kylpytakkiani, päinvastoin, aloin riisua häntä vimmaisesti.

Marco nosti minut suurelle ja pehmeälle aurinkolaverille. Hänen suudelmansa tuntuivat polttavan, huulet löysivät heti oikeat kohdat. Hänen kosketuksensa sai minut unohtamaan kaiken muun.

Marcon otteet olivat varmat, ­kuten ­aina. Vartalot toisiinsa kietoutuneina, iho ihoa vasten olimme jälleen yhtä niin kuin lukemattomia kertoja aikaisemminkin. Kumpikin tiesi, miten toisen nautinnon sai kohoamaan huippuunsa, kunnes jäljellä ei ollut enää ­yhtään järjellistä ajatusta vaan pelkkä antautuminen intohimolle.

Nukahdimme sylikkäin Marcon päällemme vetämän huovan alla. Olin aina nukkunut hyvin Marcon kanssa. Hänen rauhallinen hengityksensä rauhoitti minuakin, ja ­hänen ruumiinsa lämpöön tuntui turvalliselta nukahtaa.

Havahduin hereille muutaman tunnin kuluttua. Katselin hetken ympärilleni ymmärtämättä missä olin. Marco nukkui syvää unta ­toinen käsivarsi ympärilleni ­kiedottuna.

Satamassa oli täysin hiljaista, kuului vain ajoittainen pehmeä aallon loiskahdus laituria vasten. ­Nostin Marcon käden varovasti pois ja nousin istumaan. Marcon rannekellon mukaan oli keskiyö.

Samassa kuulin ääntä.

Ääni kuului Marcon pöydälle jättämästä puhelimesta, joka värisi äänettömällä. Hetken harkitsin asian jättämistä sikseen, mutta sitten uteliaisuus voitti. Kuka soitti keskiyöllä, ellei kyseessä ollut jonkinlainen hätä?

Tietenkin Chiara. Marcon ­uuden tyttöystävän nimi loisti ­puhelimen näytöllä. Huomasin ­hänen yrittäneen soittaa kolmesti.

Syyllisyys hyökyi ylitseni. Ja ­samalla pettymys. Olin pettynyt ­sekä itseeni että Marcoon. Kumpikaan meistä ei ollut pettäjätyyppiä, ja myös asumuseron aikana, aloittaessamme suhteemme lukuisia kertoja uudelleen kumpikin oli ­ollut takuulla vapaa.

Chiara oli ensimmäinen nais­ystävä, jonka Marco oli esitellyt ­suvulleen minun jälkeeni, ja juuri tätä hän oli myös pettänyt. Ja ­syntinen toinen nainen olin minä, joka olin aina vannonut reiluuden ja luottamuksen nimeen.

Mutta kaikkein pahimmalta tuntui, että Marcosta oli tullut pettäjä. Olin aina pitänyt häntä 100% luotettavana. En ollut koskaan tuntenut epäluuloa edes hänen poliittisten kokoustensa venyessä. ­Marco oli ollut minulle pitkään vastuuntunnon synonyymi.

Entinen Marco ei olisi pettänyt nais­ystäväänsä, ei edes minun kanssani. Hän olisi ensin selvittänyt suhteensa tämän kanssa ja ­vasta sitten suostunut sänkyyn ­minun kanssani. Ja minä olisin ­ollut hänen suoraselkäisyydestään ylpeä. Jälleen yksi osoitus siitä, kuinka paljon Marco oli muuttunut näiden vuosien aikana miehestä, jonka kanssa olin aikoinaan mennyt naimisiin.

Marco ynähti unissaan. Kiedoin kylpytakin ympärilleni ja hiivin ­sisään veneeseen. Menin hyttiini ja suljin sen oven. Loppuyön nukuin yksin, tai ainakin melkein. Huono omatuntoni oli virkeää seuraa, mutta sen aiheuttamat painajaiset tuntuivat rangaistuksista vähäisimmältä.

Marco otti minut aamulla vastaan rauhallisena. Hän ei kysynyt päätöksestäni mennä omaan ­hyttiini nukkumaan, aivan kuten hän ei viitannut sanallakaan koko edelliseen iltaan.

Hän oli kattanut meille ­aamiaisen sisään salonkiin, mutta syönyt omansa jo ennen ­minua.

Samalla kun minä join vasta­puristettua appelsiinimehua ja järsin aprikoosihillolla täytettyä cornettoa, Marco soitti pitkiä puheluita sekä sukulaisilleen että mitä ­ilmeisimmin puoluetoimistoon.

Olin järkyttynyt hänen kylmä­verisyydestään. Ei katuvia puheita itsehillinnän puutteesta tai edes siitä, kuinka hän toivoi minun pitävän asian salassa Chiaralta. Ei myöskään lupauksia, että hän kantaisi seuraukset ja luottaisi Chiaran anteeksiantoon. Aivan kuin olisimme olleet normaali, vuosikausia naimisissa ollut aviopari, joka sattumoisin vietti viikonloppua veneellä.

Ainoa lähestyvästä avioerosta kielivä seikka oli puhelu, johon Marco vastasi ulkona. Kuulin ­hänen tervehtivän Chiaraa nimeltä, ja sen jälkeen yritin tietoisesti olla kuuntelematta.

Mitään draamaa puhelussa ei näyttänyt olevan, ja palatessaan sisälle Marco oli ­aivan yhtä rauhallinen kuin aikaisemminkin.

Katsoin häntä ihmeissäni. En ollut koskaan pitänyt hänen päätöksestään pyrkiä politiikkaan, mutta niin kaksinaamaiseksi en ­ollut kuvitellut hänenkään muuttuvan. Marco ei selvästi tunnustaisi Chiaralle mitään.
En odottanutkaan hänen pyytävän minulta anteeksi, olimme kumpikin aikuisia. Sitä paitsi tunsimme toisemme niin erinomaisesti, että jo hänen painettuaan huulensa suulleni olin tiennyt, kuinka ilta olisi päättynyt. Olimme tehneet päätöksen yhdessä.

Mutta Chiaralla ei ollut päätöksessämme osaa eikä arpaa. Marcon ärsyttävän täydellinen naisystävä olisi puolestani voinut muuttaa vaikka Timbuktuun, mutta tunsin itseni silti roistoksi ajatellessani hänen edellisöisiä puheluitaan ­samaan aikaan, kun Marco oli nukkunut minuun kietoutuneena.

Isotädin autonkuljettaja oli kertonut meille jo autossa Annan palanneen huvilalleen paria tuntia aikaisemmin.

Myrkytys oli lopulta mennyt ohi pelättyä vähemmin ­oirein. Niinpä en yllättynyt, kun näin isotädin istuvan terassilla ­sukulaisten ympäröimänä.
Tervehdin kaikkia nyökkäyksellä, Chiaraakin, vaikka hänen hyväuskoinen hymynsä ­saikin häpeän punan nousemaan poskilleni.

– Luojalle kiitos, että olet hengissä, sanoin ja suukotin Annaa poskille.

– Samoin kuin sinä. Olen kuullut seikkailustasi, Anna vastasi.

– Se oli monien epäonnisten ­yhteensattumien summa, sanoin.

– Vesiskootterista loppui kai polttoaine, ja lähdin typeryyksissäni liian myöhään liikkeelle. Onneksi Marco jaksoi lähteä etsimään.

– Sinä olet todellinen sankari, Chiara sanoi ja katsoi kasvot loistaen Marcoon.

– Varsinainen naissankari, ­Renato sanoi sivummalta.

– Paraskin puhumaan, minä ­sanoin.

– Itse esittäydyit Antonioksi ja leikittelit minun kanssani koko ajan isotädiltä palkkaa nostaen.

– Älä syytä Renatoa, syytä ­minua. Olin huolissani sinusta ja kaipasin jotakuta katsomaan ­perääsi, kun Matilde muutama viikko sitten paljasti, että sinä ja Marco olitte eroamassa, isotäti ­sanoi.

– Vuohipukki kaalimaata vartioimassa. Tai pukki nyt ainakin, ­sanoin ja katsoin Renatoa.

– Hyvä on, minun olisi pitänyt hillitä itseni kokonaan. Mutta minä en mennyt kanssasi kuitenkaan sänkyyn niin kuin hän, Antonio osoitti Marcoa sormellaan.

Kaikkien katseet kääntyivät Marcoon. Chiara näytti epäuskoiselta, kun taas ex-anoppini kasvoilta paistoi avoin järkytys.

– Olitko sinä sängyssä tuon... tuon... tuon... naikkosen kanssa? Matilde kysyi ja katsoi minua murhaavan näköisenä.

– Älä pelkää Chiara, jos tuo naikkonen on vietellyt poikani, niin se ei tarkoita mitään. Ei ­yhtään ­mitään. Hän on menneen talven lumia. Marco on hulluna sinuun, näkeehän sen nyt jokainen. Sovitte loistavasti yhteen, toisin kuin ­poikani ja tuo naikkonen.

– Hän ei ole mikään naikkonen, vaan Iria, Marco vastasi äidilleen.

– Ja vielä hetken aikaa saat ­luvan kutsua häntä vaimokseni.

Minua kiusasi hänen rauhallisuutensa. Hän ei kieltänyt eikä myöntänyt Renaton syytöksiä.

Chiara näytti pettyneeltä, mutta täydellisen naisen tyyliin ei kuulunut kohtausten järjestäminen. ­Ymmärsin, miksi Matildesta Chiara sopi Marcolle minua paremmin. Minä olisin hänen tilallaan jo kynsinyt silmät päästä niin Marcolta kuin naikkoseltakin. En tunnetusti ollut poliitikonvaimoainesta.

– Te olette asumuserossa, ­Renato muistutti.

– Ja sinulla on uusi suhde. ­Millainen mies vie sänkyyn ­vaimonsa, josta on eroamassa? ­Onhan selvää, ettet tarjoa Irialle, mitä hän todella tarvitsee.

– Ja miten sinä mahdat tietää, mitä veneellä tapahtui eilen? Marco kysyi yhä tyyneytensä säilyttäen.

– Kuvittelitko, että minä jättäisin hänet armoillesi tuosta noin vain? Olin koko illan vahdissa ­veneellä, valmiina tulemaan apuun, jos Iria tarvitsisi apua.

– Vakoilitko sinä meitä eilen? minä huusin Renatolle.

– Sehän on... perverssiä. Mitä te toljotatte, huusin Marcon sukulaisille, jotka tuijottivat vuoron ­perään minua, Marcoa ja Renatoa.

– Ymmärrän, että teidän on pakko työntää nokkanne jatkuvasti muiden asioihin, mutta ettekö voisi tehdä edes kerran poikkeusta? Te olette aivan yhtä perverssejä kuin tuo vakoilija!

– Ainoa perverssi täällä on Marco, joka menee sänkyyn entisen ­vaimonsa kanssa heti, kun tämä määrätään suuren omaisuuden ­perijäksi. Huomasin jo ensimmäisellä tapaamisella, ettei hänen suhtautumisensa Iriaan ole normaali. Olen ollut varuillani siitä saakka. Minulle oli vain epäselvää, oliko ­hänen päämääränsä saada Iria ­perumaan avioero perinnön toivossa, vai ajatteliko hän tappaa ensin tädin ja sitten Irian siinä toivossa, että saisi rahat heti ­käsiinsä. Epäilen joka tapauksessa, että hän on kaikkien onnettomuuksien takana. Pelkäsin hänen toteuttavan aikeensa lopullisesti eilen illalla.

– Mitä sinä oikein hourailet? ­kysyin.

Renato ei ehtinyt vastata, koska Marco oli vihdoin menettänyt malttinsa ja hyökännyt hänen kimppuunsa. Katsoin, kuinka he painivat isotäti Annan huvilan hoidetulla, vihreällä nurmella. Välillä kuului kiroilua, kun toisen nyrkki osui, välillä huutoa, kun vastaisku osui vieläkin pahemmin.

– Lyödäänkö satanen vetoa, että yksityisetsivä voittaa? Pasquale-setä kysyi Carlolta.

– Lyön vaikka kaksisataa vetoa, että minun poikani voittaa, Carlo vastasi närkästyneenä.

– Toivottavasti heidän vaatteensa repeävät ja näemme hiukan paljasta pintaa, Pamela, Carlon nuori naisystävä sanoi.

– Jeesus kehottaa kääntämään toisen posken, Laura-täti sanoi juuri, kun Marcon isku osui Renaton vasempaan poskeen.

– Kuulit mitä täti sanoi, seuraavaksi vasen koukku! Carlo huudahti.

Matilde näytti olevan pyörtymäisillään, tädit kiljuivat ja Marcon serkku Luigi lähestyi Pasqualea ja Carloa lompakkoaan kaivaen.

– Lopettakaa, huusin ­Carlolle ja Pasqualelle, jotka ­neuvottelivat kertoimista Luigin kanssa.

Toistin käskyni tappelupukareille mutta turhaan. Kävelin ­puu­tarhaletkun luo, kerin sen auki ja avasin hanan. Kylmä suihku toimi tunnetusti tehokkaana riidan­lopettajana kaikkien eläinlajien uhittelevien urosten parissa.

–  Mitä täällä tapahtuu?

Säpsähdin, kun huomasin poliisin ylitarkastajan saapuneen ­paikalle.

Marco ja Renato seisoivat likimärkinä edessämme. Ylitarkastaja katseli heitä epäluuloisena.

– Harrastin nuoruudessani kreikkalaisroomalaista painia, mutta en koskaan mutaversiona. Jostain syystä en usko teidän pyrkivän suorituksellanne olympialaisiin. Voisiko joku selittää?

– Hän väitti minun aiheuttaneen isotädin ja Irian onnettomuudet. Todellisuudessa hän on vain vihainen, koska paljastin hänen valehdelleen henkilöllisyydestään.

– Minähän kehotin teitä kertomaan, kuka olette, ylitarkastaja ­sanoi Renatolle.

– Pöh, hänhän pyöri Irian ympärillä kuin kiimainen kolli alusta ­alkaen. Kaikki tietävät, että vaakamamboa pääsee ­harrastamaan helpommin valokuvaaja kuin yksityisetsivä. Täysin inhimillistä, Pamela sanoi ja katsoi ymmärtäväisen ­näköisenä ­Renatoa.

Tämä ei näyttänyt arvostavan Carlon tyttöystävän väliintuloa.

– Minua halusin vain suojella ­Iriaa, Renato sanoi.

– Kiimainen peto on tuo, joka käytti eilen Irian järkyttynyttä mieltä hyväkseen ja kaatoi hänet sänkyynsä. Vaikka hänen tyttöystävänsä on raskaana!

– Se oli oikeastaan aurinko­laveri, ehdin tarkentaa ennen kuin ymmärsin, mitä Renato oli sanonut.

– Oletko sinä raskaana? Matilde kysyi Chiaralta.

Chiara katsoi epätoivoisen ­näköisenä Marcoa kohti. Marco huokaisi ja haroi märkiä hiuksiaan.

Haukoin henkeäni. Jossain ­takaraivossani oli edellisillasta saakka piilotellut toivo, että ehkä tilanne ei ollutkaan niin paha kuin miltä oli näyttänyt. Ehkä Marcon ja Chiaran suhde olikin niin heppoinen, ettei Marcolle tuottaisi vaikeuksia lopettaa seurustelua ja harkita paluuta minun luokseni. Nyt tiesin elätelleeni turhia toiveita.

Jollain tasolla ymmärsin myös, miksi Marco oli tarttunut ­tilaisuuteen edellisenä iltana. Hän tunsi minut tarpeeksi hyvin tietääkseen, ettei se olisi onnistunut sen jälkeen, kun olisin kuullut Chiaran raskaudesta.

– Voi lapsikulta, et ole sanonut mitään. Mikä ihana uutinen, Matilde sanoi

Ex-anoppini ja tädit alkoivat hössöttää Chiaran ympärillä. Vain isotäti ­istui yhä vaiti ja katsoi sukulaisiaan.

– Tämä on parempaa ohjelmaa kuin hullujenhuoneella, jossa kävin katsomassa isäpappaa sodan ­jälkeen, isotäti sanoi.

– Harmi vain, ettei teitäkin voi lukita pehmustettuun huoneeseen kun alatte kyllästyttää.

Isotäti nousi seisomaan. Hän ­käveli luokseni, otti minua kädestä kiinni ja silitti toisella poskeani. Isotädin lämmin ele lohdutti.

Ehkä minä muuttaisin asumaan isotädin luokse. Kaksi vanhapiikaa pitämässä huolta toisistaan. Hankkisimme lisää kissoja ja pelottelisimme lähiseutujen lapsia lentämällä luudalla ympäriinsä.

– Hyvä että näet tämän kaiken. Nyt tiedät, kuinka helposti suvunkin mieli muuttuu tilanteen vaihtuessa. Vain harvoihin on luottamista, isotäti sanoi minulle niin matalalla äänellä, ettei kukaan muu kuullut hänen sanojaan.

Sitten isotäti katsahti ylitarkastajaan, joka katsoi suvun puuhia epäuskoisena.

– Herra ylitarkastaja. Teillä oli ilmeisesti oikein asiaakin, kun saavuitte luoksemme.

– Kyllä vain signora, kyllä vain.

Kaikki pysähtyivät ja keskittyivät kuuntelemaan ylitarkastajaa.

– Laboratoriomme on saanut kokeet tehtyä. Olemme paikantaneet myrkytyksen lähteen. Belladonnauutteesta valmistettu myrkky oli laitettu aamiaisella tarjottuun kaurapuuroon. Ja koska hovimestarin mukaan signora maistoi puuroa vain pikkuisen, hän selvisi myrkytyksestä vähillä ­vahingoilla.

– Oliko myrkky puurossa? minä kysyin.

– Mutta sehän merkitsee, että...

Vaikenin, kun minua alkoi ­huimata.

– Aivan oikein. Kaikki tiesivät, että puuro oli teitä varten. Se ­merkitsee, että myrkyttäjän varsinainen kohde oli Iria-rouva. Joku yritti tappaa teidät eikä isotätiä!

Jatkuu ensi viikolla.