Lähestyvästä avioerosta huolimatta Iria lomailee miehensä Marcon suvun kanssa Toscanassa. Iria joutuu vaaraan, kun suvun matriarkka päättää tehdä hänestä pääperijänsä. Marcon kaukaisena sukulaisena esitelty Antonio pelastaa Irian uudesta onnettomuudesta. Retki ­keskiaikaisessa kaupungissa keskeytyy, kun autonkuljettaja kertoo isotäti Annan joutuneen myrkytetyksi.

Isotäti Annan linnamainen huvila näytti kolkolta, kun saavuimme paikalle. Parin sadan metrin päässä kimalteleva merikään ei sykäyttänyt samalla tavalla kuin yleensä. Myös toscanalaisen auringon alla rehevöitynyt puutarha vaikutti pahaenteiseltä, ja sen sypressit toivat mieleeni ­hautausmaan rentouttavan lomapaikan sijaan.

Suurin osa Marcon sukulaisista seisoskeli terassilla neuvottoman näköisinä, kun kävelimme autolta huvilaa kohti.

Autonkuljettaja oli selostanut meille ajomatkan aikana, mitä oli tapahtunut. Isotäti oli voinut mainiosti vielä aamulla, mutta pian aamiaisen jälkeen hän oli alkanut valittaa huonovointisuuttaan.

Marcon lääkäriserkku Maria oli tutkinut tätiä, kun tämän kunto oli heikentynyt rajusti. Oksennus, ­sekavuus ja kouristukset olivat saaneet serkun tilaamaan ambulanssin. Sairaalassa ensiavun lääkärin huomio oli kiinnittynyt veren­purkaumiin isotädin silmissä. Kaikkien oireiden esiintyminen ­yhdessä oli muistuttanut häntä edellisvuonna sattuneesta onnettomuudesta, jossa kokonainen ­perhe oli saanut vakavia myrkytysoireita luultuaan hengenvaarallista belladonna-kasvia salaatiksi.

– Onneksi olet täällä, Marco!

Matilde juoksi poikansa luo ja halasi tätä hädissään aivan kuin ­joku olisi yrittänyt myrkyttää hänet eikä isotätiä. Ex-anoppini loi ­minuun katseen, joka välitti syvän toiveen siitä, että minut olisi kärrätty sairaalaan Annan-tädin ­sijaan.

– Maria soitti juuri sairaalasta, Pasquale-setä sanoi.

– Isotädille on tehty vatsahuuhtelu, mutta hänen tilansa on kriittinen. Jos ensiavun lääkärille ei ­olisi sattunut vastaavaa myrkytystapausta aikaisemmin, isotäti olisi ehkä jo kuollut. Ei myrkytys yleensä ­aivan ensimmäiseksi tule kenellekään mieleen.

Pasquale-setä seisoi vaimonsa Mirellan vieressä, kumpikin näytti haudanvakavalta. Marcon Luigi-serkku seisoi terassilla ja näytti ­pitelevän pystyssä äitiään Lauraa, joka sormeili rukousnauhaa ja ­mumisi arvatenkin rukouksia myrkytysuhrien suojeluspyhimykselle.

– Mistä isotäti sai myrkyn ­elimistöönsä?

Antonion kysymys aiheutti ­hiljaisuuden.

– Ilmeisesti kenelläkään muulla ei ole ollut myrkytysoireita. Se tarkoittaa, että jonkun on täytynyt ­antaa myrkky suoraan tädille. ­Mutta kuka ja missä?

– Ehkä se oli vain onnettomuus, sanoin.

– Kuten viime vuonna myrkytyksen saaneella perheellä. Ehkä tätikin söi vahingossa belladonnaa salaatin sijaan.

– Aamiaisella ei ollut salaattia tarjolla. Hän ei ehtinyt syödä ­lounasta vaan sai oireita heti aamiaisen jälkeen, ex-appiukkoni Carlo sanoi.

Antonio kysyi, mitä täti oli syönyt aamiaiseksi. Kukaan ei kuitenkaan vastannut vaan kaikkien huomio oli keskittynyt kahteen poliisiautoon, jotka ajoivat huvilan ­pihaan.

Ensimmäisestä autosta astui ulos kaksi poliisia, toinen univormussa, toinen siviilivaatteissa. ­Siviilipukeinen esittäytyi ylitarkastajaksi, joka oli tullut selvittämään tädin myrkytykseen johtaneita olosuhteita. Toisesta autosta putkahti esiin kaksi valkoiseen suojahaalariin pukeutunutta miestä, jotka ylitarkastaja esitteli rikoslaboratorion henkilökunnaksi.

Marco poliitikkona oli tottunut ottamaan ohjat käsiinsä ja alkoi esitellä meitä ylitarkastajalle.

Poliisi otti esiin muistivihkonsa.

– Signoran lääkärinä toimivan pikkuserkuntyttärentyttären ­mukaan rouva alkoi voida pahoin lähes välittömästi aamiaisen jälkeen. Voisitteko ohjata meidät keittiöön. Teknikkomme ottavat näytteet kaikesta ruoasta, jota signora on mahdollisesti nauttinut.

– Ehkä kannattaa ottaa näytteet muistakin ruoista, Donatella-täti huomautti.

– Siltä varalta, että joku haluaa myrkyttää muitakin kuin vain ­isotädin, hänen kaksoissiskonsa Giuliana sanoi heti perään.

– Miksi kukaan haluaisi myrkyttää ketään muuta? Chiara kysyi.

– Onhan selvää, että joku on suuttunut isotädin päätöksestä testamentata omaisuutensa Irialle, Marcon uusi tyttöystävä jatkoi.

Kaikki katsoivat minuun. ­Kauhea ajatus pälkähti mieleeni.

– Ei kai minua epäillä isotädin myrkyttämisestä? Koska minä en missään tapauksessa halua, että hän kuolee nyt, kun olen perillinen, sanoin.

Vaikenin, kun tajusin miltä lause kuulosti.

– En toki halua hänen kuolevan lainkaan. Vaikka siis tiedän, että kaikkien meidän on kuoltava joskus. Mutta mieluummin myöhemmin kuin aiemmin. Vaikka toisaalta...

Marco keskeytti minut asettamalla kätensä olalleni.

– Iria, rauhoitu. Kukaan ei epäile sinua yhtään mistään.

Ex-anoppini tuhahti kovaan ­ääneen, mutta vaikeni, kun Marco loi äitiinsä varoittavan katseen.

– Toivottavasti ei, koska en haluaisi mitään pahaa isotädille. Enkä kenellekään muullekaan. Voi ei, taas minä lörpöttelen. Kuulostan ihan syylliseltä, vai mitä? Pahempaa, minähän olen syyllinen. Jos isotäti murhattiin siksi, että hän määräsi omaisuutensa minulle, niin silloinhan kaikki onkin minun syytäni.

– Mikään ei ole sinun syytäsi. Älä huoli, kaikki selviää kyllä, ­Antonio sanoi ja puristi minua ­kädestä.

Katsoin Antonioon kiitollisena.

– Ketään ei ole murhattu, yli­tarkastaja huomautti.

– Tällä hetkellä tutkimme vain myrkytystä ja siihen johtaneita olosuhteita.

– Toistaiseksi, ex-appeni nuori tyttöystävä sanoi.

– Mutta jos isotäti kuolee, niin piru on merrassa. Carlo, haluan ­palata Roomaan. Olette toki oikein hauskaa ajanvietettä, mutta en suostu potkaisemaan tyhjää vain siitä ilosta, että saan kuunnella riitojanne, Pamela jatkoi ja hymyili kaikille sydämellisesti.

– Kukaan ei lähde minnekään, ennen kuin olemme hahmottaneet tilanteen. Pysykää toistaiseksi ­huvilan alueella. Mutta älkää tulko keittiön tai ruokasalin lähelle, ne ovat mahdollisia rikospaikkoja, ylitarkastaja sanoi.

Marco lähti viemään poliiseja keittiötä kohti. Yllätyksekseni ­Antonio lähti heidän peräänsä. ­Huvilan ovella näin Antonion ­sanovan jotain ylitarkastajalle, joka siirtyi hetkeksi syrjemmälle puhumaan hänen kanssaan. Olisin ­mieluusti ollut kärpäsenä katossa kuuntelemassa heidän keskusteluaan.

Marcon sukulaiset kerääntyivät ryhmään puhumaan keskenään. He katsoivat minua kyräilevästi ­puhuessaan, aivan kuin olisin ollut syypää isotädin onnettomuuteen.

Laura-täti teki ristinmerkin minua kohti, ja epäilin hänen kutsuvan pian manaajan paikalle loitsumaan paha henki ulos kerettiläisestä ­sielustani.

– Minä en ainakaan aio jäädä tänne kykkimään, kun voin ottaa aurinkoakin, Pamela sanoi ja lähti huvilan takana sijaitsevalle uima-altaalle.

Harkitsin hetken hänen seuraamistaan, mutta valitsin lopulta oman huoneeni rauhan. Silikonibimboksi Pamelalla oli suuri suu muutenkin kuin vain plastiikka­kirurgin antaman avun vuoksi.

Huoneessani kävin suihkussa. Aamuisen cappuccinon ja cornetton jälkeen en ollut syönyt mitään, enkä tarvinnut kelloa kertomaan, että lounasaika oli koittanut. ­Nakersin huoneeni lipastolle jätetyn tee- ja keksivalikoiman amarettoja pahimpaan nälkään. Olin kuitenkin maistavinani koko ajan epäilyttäviä makuja, ja ensimmäisen keksin jälkeen luovutin. Saisin pian psykosomaattisia myrkytys­oireita, jos ei muuta.

Yritin lukea kirjaa, mutta päädyin vain pureskelemaan kynsiäni. Olin juuri saanut manikyroitua ­ensimmäisen käden, kun Marco koputti ovelle. Helpotus sai minut melkein hyppäämään ex-mieheni kaulaan.

– Iria, ohjelmaan on tullut muutos. Sukulaiset häiritsevät poliisien työtä niin paljon, että he haluavat meidän lähtevän huvilalta ainakin päiväksi.

– Palaamme siis Roomaan? Ihanaa!

– Emme voi palata kotiin ennen kuin poliisi on tehnyt tutkimukset loppuun. Sen jälkeen he haluavat kuulustella meitä kaikkia. Roomasta käsin se olisi niin vaikeaa, että olen saanut kaikki suostuteltua jäämään Toscanaan. Hyvä uutinen on, että isän vene on täydessä seilauskunnossa. Lähdemme merelle ja vietämme siellä huomisen.

Olin lomaillut Marcon kanssa useampaan otteeseen ökyveneellä, jonka Carlo oli hankkinut kuudenkympin villityksen pyörteissä. Ajatus suvun kesken vietetystä veneretkestä kuitenkin kauhistutti.

– Kaikki ovat suostuneet ajatukseen? Äitisikin?

– Tässä tilanteessa kenelläkään ei ollut oikein valinnanvaraa. Iso­täti taistelee hengestään sairaalassa, eikä kukaan halua vaikuttaa yhteistyökyvyttömältä.

Ovela veto ylitarkastajalta, ajattelin. Minä en ainakaan aikonut saada kiusallista huomiota vaatimalla päästä pois.

– Yritin pyytää ylitarkastajalta lupaa viedä edes sinut Roomaan, mutta valitettavasti hän ei suostunut. Pyydän sinua kuitenkin ­olemaan tavallista varovaisempi koko ajan.

– Mitä sinä vihjailet?

– Poliisi ei vielä tiedä, mistä isotäti sai myrkytyksen. He eivät edes tiedä, oliko myrkky todella tarkoitettu Annalle. Ensin kaatuminen portaissa, sitten tämä. Haluan vain sinun olevan varovainen.

Nyökkäsin. Outojen onnettomuuksien sarja ei edes päättynyt siihen. Mutta en halunnut vaikuttaa vainoharhaiselta, ja niin jätin kertomatta päähäni melkein ­pudonneesta terracottavaasista.

Porto Santo Stefanon satama kylpi auringossa, kun saavuimme. Carlo oli mennyt jo edeltäkäsin ­veneelleen, jota hänen kipparinsa valmisteli lähtökuntoon. Pamela otti vieraita vastaan bikineissä ­aivan kuin kyse olisi ollut normaalista huviretkestä.

– Hyvät kellukkeet ovat tärkeitä veneessä, Pasquale-setä sanoi ja katsoi merkitsevästi Pamelan ­uhkeaa rintavarustusta.

– Tämän yön olemme ankkurissa satamassa, Carlo selitti, kun apupoika tarjoili kuohuviiniä.

– Mutta huomenna suuntaamme vesille. Toivottavasti teillä on uimapuvut mukana.

– Kai naku-uintikin on sallittu? Pasquale myhäili vaimonsa tiukasta ilmeestä välittämättä.

Huokaisin. Veneessä Pasquale-sedän heittoja olisi tavallistakin vaikeampi pakoilla. Tosin oli vähättelyä kutsua Carlon jahtia veneeksi. Siinä oli kolme kerrosta, joista ylimmässä sijaitsivat matkustajien hytit.

Minut ohjattiin pikkuruiseen yhden hengen hyttiin. Pasquale sai vaimonsa kanssa toisen ylellisistä päähyteistä, muut jakoivat keskenään kapeammilla sängyillä varustetut, tilavat kahden hengen hytit.

Tiesin kokemuksesta, ettei kaksoissängyn puuttuminen latistanut tunnelmaa Marcon kanssa, joten saatoin vain toivoa, ettei ­häntä ja Chiaraa sijoitettaisi aivan oman hyttini viereen. Olipa avioeromme kuinka sopuisa tahansa, pian exäksi muuttuvan mieheni sänkyhommien kuuntelu olisi ollut liikaa minullekin.

Ruokahalultani tuskin huomasin illallisen vaitonaista tunnelmaa. Kaikki söivät kampasimpukka­kastikkeella tarjotun pastan ennätysvauhdilla. Pyyhin vielä valko­sipulilla, persiljalla ja chilipippurilla maustettua öljyistä kastiketta suupielistäni, kun kokki loihti pöydälle jättimäisen meriahvenen. Jälki­ruokana tarjoiltua valkosuklaavaahtoa olisin syönyt tupla-annoksen.

Marco huomasi kaihoisat silmäykseni ja siirsi vaivihkaa omansa minulle. Aikaisemmin olisin arvostanut huomaavaista elettä, nyt se sai minut tuntemaan itseni vain säälittäväksi.

Matilden paljonpuhuva katse sai minut kuitenkin lusikoimaan Marconkin annoksen ja ­hymyilemään päälle tyytyväisenä. Mitäpä sitä ei tekisi ärsyttääkseen ex-anoppiaan?

Illallisen jälkeen Marco ja Chiara päättivät lähteä kiertämään Porto Santo Stefanon korkeiden palmujen koristamaa rantapromenadia. Luigi ja Pamela lähtivät mukaan, kun taas Carlo vetäytyi Pasqualen kanssa hyttiinsä katsomaan jalkapallo-ottelua. Tädit ja Matilde ­saivat haltuunsa salongin television, ainoastaan Laura-täti sulkeutui hyttiinsä arvatenkin rukoilemaan muiden syntisten sielujen puolesta.

Minä jäin kannelle katselemaan Monte Argentarion niemimaan rinteille rakennetun kaupungin silhuettia. Ihailin yövalaistuksessa hohtavaa Fortezza Spagnolaa, ­espanjalaista linnoitusta, joka ­hallitsi kaupungin profiilia satamasta käsin katsottuna. Välillä ­kohotin katseeni öiselle taivaalle ja yritin etsiä tuttuja tähtikuvioita.

Merellä ilta oli yllättävän vilpoinen, ja minua hytisytti. Askeleet takanani saivat minut kuitenkin säpsähtämään oikein kunnolla.

– Ei ollut tarkoitus pelästyttää.

Antonio katsoi minua tuttu, naurava katse silmissään.

– Onko sinun kylmä?

Hän asetti pehmeän neuleen harteilleni. Tummansinisessä ­puserossa tuoksui Antonion raikas partavesi.

– Kiitos. Ja ei säikkyyteni ole ­sinun vikasi, minähän se tässä ­hermoheikko olen, vastasin.

Antonio vakavoitui.

– Et sinä mitenkään hysteerinen ole, päinvastoin. Itse asiassa toivoisin sinun olevan entistäkin varovaisempi.

Huokaisin. Taas varoituksia.

– Marco sanoi minulle ihan ­samaa. Mutta tulen hulluksi, jos rupean miettimään, kuka sukulaisista on saattanut myrkyttää tädin. Se vaikuttaa mahdottomalta ajatukselta.

– Tietenkin, olet aivan oikeassa. Vaikutat kuitenkin hiukan onnettomuusalttiilta, joten tee minulle palvelus ja katso tarkkaan, ennen kuin astut minnekään. Sinun tuurillasi veneen nostosilta on pudonnut veteen, ennen kuin astut sille.

Antonio kevensi varoitustaan puhumalla leikilliseen sävyyn, ja minä nauroin. Käänsin katseeni jälleen taivaalle.

– Tähdet ovat niin upeita, ­sanoin.

– Minä näen jotain vieläkin upeampaa, Antonio vastasi.

Huomasin, ettei hän tuijottanut tähtiä vaan minua. Tunsin vatsanpohjassa tutun jännityksen. Antonio kumartui puoleeni, mutta näytti sitten epäröivän. Huokaisin. ­Jokin raja oli herrasmiesmäisyydelläkin. Minun oli saatava tietää, ­oliko hän hyvä suutelija. Kurotin itse Antonion suuta kohti.

Antonion huulet olivat pehmeät, ja maistoin viileän mintun maun, kun suutelimme. Antonio veti ­minut syliinsä, ja tunsin hänen ­sydämensä sykkivän aivan yhtä kiihkeästi kuin omanikin. Hemmetti, koko vartaloni tuntui sykkivän villinä pamppailevan sydämen tahdissa.

Kiehnäsin Antonion vartaloa vasten, kunnes tunsin, etten kestänyt enää. Jos minulle oli ­annettu yhdenhengen hytti, olisi kai ollut synti jättää se käyttämättä.

– Jumala armahtakoon syntisiä!

Laura-tädin huudahdus vaikutti kuin pommi. Vetäydyin Antoniosta kauemmaksi säikähtäneenä. Kesti hetken aikaa, ennen kuin ymmärsin Laura-tädin ojentavan meitä kohti krusifiksia aseen sijaan. ­

Helpotus aiheutti minussa hallitsemattoman hihityskohtauksen, joka tarttui myös Antonioon. Laura-tätiä ei naurattanut lainkaan, vaan hän lähti vihaisesti jupisten takaisin sisätiloihin.

Minunkin nauruni hyytyi, kun huomasin Marcon nousseen takaisin laivaan. Hän katsoi meitä ­oudon näköisenä. Pettyneen näköisenä, ajattelin, kun hän käänsi ­mitään sanomatta katseensa ja ­käveli Chiara käsipuolessaan pois.

Minun teki mieli juosta hänen ­peräänsä, mutta hillitsin itseni viime hetkellä. Minulla ei ollut ­mitään tarvetta puolustella käytöstäni. Avioeromme olisi voimassa muutaman viikon kuluttua, ja hän oli itse laivalla uuden tyttöystävänsä kanssa.

Mitä enemmän asiaa ajattelin, sitä enemmän Marcon käytös alkoi suututtaa minua. Miksi ­minun piti tuntea oloni syylliseksi, jos suutelin kaikin puolin viehättävää miestä, mutta Marcolla oli ­oikeus seurustella uuden naisen kanssa ja esitellä hänet vielä suvulleen?

– Onko kaikki hyvin?

Antonio oli tarkkaillut minua ja huomannut varmasti mielialani muutoksen. Päätin panna kaiken Laura-tädin syyksi.

– Uskonnollinen hurmos tuli ­ehkä vähän huonoon aikaan. Tai ehkä itse asiassa ihan hyväänkin. Minun kannattaa varmaan mennä nukkumaan, olen aivan poikki.

Antonio näytti pettyneeltä, ­mutta hänen kasvoillaan läikähti lopulta myös jotain huojennuksesta kertovaa, kun hän antoi minulle kiltin hyvänyönsuukon poskelle.

Vetäydyin hyttiini sekavissa tunnelmissa. Ehkä romanssi kanssani ei ollut Antoniollekaan aivan itsestään selvä asia.

Samassa tajusin, etten oikeastaan tiennyt hänestä mitään muuta kuin nimen ja ­ammatin. Hän olisi voinut olla vaikka naimisissa. Tai ehkä hän oli eroamassa, niin kuin minä, ja tunsi samalla tavalla järjetöntä syyllisyyttä siitä, ettei ollutkaan luostarissa katumassa avioliiton epä­onnistumista.

Kesken ikävien ajatusten vaivuin uneen, jossa tuhat Laura-tätiä ajoi minua takaa krusifiksien kanssa, Matilde haukkui minua syntiseksi naiseksi, ja kun Marco ja ­Antonio ojensivat minulle kätensä, minä putosin veteen yltämättä kumpaankaan.

Seuraavana aamuna vallitsi hiukan hilpeämpi tunnelma. Kippari oli nostanut ankkurin ja lähtenyt liikkeelle jo auringonnousun ­aikaan.

Aamiaisen nautimme ­aurinkokannen puisten pöytien ­ääressä kallioisen Giannutrin saaren lähistöllä. Carlon veneen varusteisiin kuului pikaveneen lisäksi kumivene ja vesiskootteri, joten meillä oli mahdollisuuksia tehdä veneretkiä myös poukamiin, jonne jahdilla ei ollut asiaa.

Carlo, Marco ja Antonio tarkastelivat suurta ­merikarttaa, johon oli merkitty suojellut merialueet. Onneksi osa saaresta oli yhä avoin veneille, ja niille alueille aioimme suunnata.

Carlo ohjasi pikkuvenettä, johon menivät mukaan tädit ja Pasquale-setä.

Marco kuljetti Chiaraa, Luigia ja Pamelaa kumiveneellä, ja Antonio tarjoutui kuljettamaan minua vesiskootterilla.

Minä panin ylleni pelastusliivit ja istuuduin hänen taakseen.

Olin ajanut vesiskootterilla ­aiemminkin ja olin tottunut myös ohjaamaan sitä. Antonio ajoi ensin varovasti, mutta kun hän huomasi, etten kiljahdellut peloissani, hän lisäsi vauhtia.

Ohitimme toiset ­nopeasti, ja pian Antonio kaarsi ­yhden kallion taakse ilman, että ­ketään näkyi perässämme. Hän ­hiljensi, kun lähestyimme pientä hiekan peittämää poukamaa.

– Mitä tuosta sanot?

Antonio vilkaisi minua, ja nyökkäsin vastaukseksi.

Harmaita kallioita peitti vihreä, välimerellinen macchia-kasvillisuus. Pusikot ja pensaikot olivat matalia, siellä täällä näkyi rannikkomäntyjä ja katajia. Paikoin maata peitti keltaisen, sinisen ja punaisen sävyissä kukkivat pikkuniityt.

Pikkuiselle hiekkarannalle mahtuisi vain muutama rantapyyhe. Paikka oli ihanteellinen auringonotolle ja snorklaukselle.

Minulla oli vedenpitävässä ­repussani kaikki tarpeellinen: ­eväiden lisäksi olin pakannut ­mukaan pyyhkeet, aurinkovoiteen, sukellusmaskit ja snorkkelit. Otin esiin aurinkovoiteen ja levitin sitä iholleni.

– Tarvitsetko apua?

Minun olisi tehnyt mieli kehrätä kuin kissa, kun Antonio alkoi levittää varmoin ottein voidetta selkääni. Hetki kesti aivan liian vähän ­aikaa, mutta Antonion ilmeen ­perusteella minulla oli mahdollisuus päästä uudelleen kosketus­etäisyydelle ilman aurinkovoidettakin.

– Kokeillaanko snorklausta?

Antonio innostui heti ehdotuksestani, ja juoksimme veteen.

Giannutrin saaren vesi oli hämmästyttävän kirkasta, näkyvyys oli paikoin kaksikymmentä metriä. Merenpohja jyrkkeni vain kymmenen metrin päässä rannasta, ja maisemat veden alla olivat henkeäsalpaavat.

Katselin ihastuneena alapuolellamme uivia kalaparvia. Useimpia lajeja en edes tunnistanut, mutta ihastelin turkoosinsinisen veden läpi työntyvän auringon välkähtelyä niiden hopeanhohtavissa suomupinnoissa.

Antonio oli hyvä myös sukeltamaan. Hän oli ottanut mukaansa Carlon jahdilta räpylät, ja niiden voimin hän laskeutui useiden ­metrien syvyyteen. Minua hymyilytti, kun hän pintaan palattuaan ojensi minulle sydämenmuotoisen näkinkengän.

– Se on suloinen, sanoin ja uin rantaan panemaan sen talteen reppuun.

Kun käännyin takaisin merta kohti, en nähnyt Antoniota ­missään. Uin kauemmas rannasta ja upotin katseeni veden alle. En erottanut häntä siltikään. Sen ­sijaan näin barracudalauman, joka ui ympyrää merenalaisten kallioiden välissä. Ne eivät yleensä hyökänneet ihmisten kimppuun, ­mutta olivat siltikin Välimeren ­armottomimpia saalistajia.

Aloin hermostua ja käännyin ympäri. ­Samassa erotin tumman hahmon, joka ponkaisi kohdallani pinnalle, tarttui minuun ja heilautti minut metrin päähän niin, että lensin ­uppoluksiin veden alle.

– Olin varma, että olet vähintäänkin hai. Ei saa säikytellä, ­sanoin päästyäni takaisin pintaan.

– Tämä oli maksu hiekkakylvystä, jonka annoit minulle pari päivää sitten, Antonio sanoi ja nauroi.

– Hyvä on, ansaitsin tämän, ­vastasin.

Vietimme loppuajan leikkimällä vedessä. Jompi kumpi oli aina valmis läiskimään vettä toisen päälle tai vetämään tätä jalasta pinnan alle.

Lopulta aloimme väsyä. Kun jalat koskivat jo pohjaan, Antonio nappasi minut käsivarsilleen. Tuntui hämilliseltä olla hänen sylissään. Myös Antonio näytti vakavoituvan. Kun hän painoi huulensa suulleni, en epäröinyt, vaan vastasin suudelmaan.

Antonio vei minut pyyhkeelle, ja jatkoimme suutelua aivan kuin maailmassa ei olisi ­lisäksemme muita ollutkaan. Olin valmis menemään paljon pidemmällekin, mutta parinkymmenen metrin päässä ohi kulkevasta ­veneestä huudetut kannustus­huudot saivat minut hillitsemään itseni viime hetkellä.

– Ehkä meidän pitäisi mennä veteen... jatkaaksemme uimista, Antonio sanoi.

Minua houkutti myöntyä, mutta arvasin, mihin uiminen yhdessä olisi siinä mielentilassa johtanut. Ja niin impulsiivinen kuin olinkin, niin suurta vetoa kuin tunsinkin Antonioon – en silti ollut valmis siihen askeleeseen, joka olisi muuttanut viattomana alkaneen flirttailun astetta vakavammaksi.

Olin suorastaan vihainen itselleni, kun ymmärsin miksi epäröin. Tiesin, että Marco oli jossain päin samaa saarta. Uuden tyttöystävänsä kanssa ja varmaan täystoimissa itse, jos oli sattunut löytämään suojaisamman paikan. Mutta minä en kyennyt, en ainakaan vielä.

– Mitä sanoisit, jos menisimme kävelylle? kysyin.

Antonio myöntyi, ja niin lähdimme kiertämään saarta. Olimme kierrelleet tunnin verran, kun törmäsimme täteihin ja Matildeen eräällä rantakalliolla.

– Me löysimme poukamanne, Mirella-täti sanoi.

– Oli aika huolimatonta jättää vesiskootterin avain sinne. ­Pasquale nappasi sen mukaansa.

– Ei tiedä ikinä, kuka täällä ­kuljeskelee. Muut ovat jo meidän valitsemallamme rannalla, saatte avaimen sieltä takaisin, Giuliana-täti sanoi.

Kävelimme yhdessä eteenpäin. Muutaman minuutin kuluttua myös Laura-täti liittyi joukkoon. Hän tuijotti meitä tuimasti, mutta tyytyi jupisemaan rukouksiaan puoliääneen.

Muiden löytämä poukama oli isompi kuin se, jonne olimme Antonion kanssa rantautuneet. Pasquale antoi mielenosoituksellisesti avaimen minulle ­Antonion sijaan.

Saimme tarjouksen liittyä pik­nikille. Tädit tohottivat ruoan kanssa, Chiara ja Pamela ottivat aurinkoa, Luigi snorklasi innokkaasti hiukan kauempana.

Myös Marco oli ollut uimassa, mutta ­palasi rantaan, kun näki meidän tulevan. Mutustelin briellä ja parmankinkulla täytettyä paninoa, kun Marco alkoi kuulustella Antoniota.

– Missä Antonio kerroitkaan asuneesi pienenä äitisi kanssa? Mainitsit sen, mutta olen ehtinyt jo unohtaa.

– Asuimme Nizzassa. Kun olin 12-vuotias, muutimme Pariisiin, Antonio vastasi.

Hän katsoi Marcoa hymyillen.

– Ranska on ihana, ja Pariisi ­aivan erityisesti, minä sanoin ja ­vilkaisin Marcoa tyyliin, jonka olisi pitänyt saada hänet lopettamaan kysymykset.

Exälläni ei ollut mitään oikeutta pitää kolmannen asteen kuulustelua.

Marco jatkoi kuitenkin höyryjyrän tavoin.

– Ja äitisi nimi on Sabrina, niinkö? Sinä kerroit, äitisi oli isotäti Annan pikkuserkku.

– Aivan niin. Miksi sinä kysyt asiasta?

Antonio näytti olevan nyt ­varuillaan. Minä olin tunnistanut Marcon muka huolettoman tekniikan heti. Hän oli samanlainen ­asianajajana. Aloitti leppoisasti, mutta sai lopulta toisen tunnustamaan viisivuotiaana naapurin­tädiltä varastetun tikkarin.

– Olen tarkastanut sukurekisteristä, eikä siellä ole mitään mainintaa Sabrina-nimisistä pikku­serkuista viimeisen sadan vuoden ajalta.

– Vai niin. Ehkä muistan väärin, ja isotäti Annan pikkuserkku olikin äidinäitini, Marco vastasi.

– Isotäti Annan ainoat pikku­serkut ovat minun isoisäni ja ­hänen veljensä. Äitinsä puolelta isotäti Annalla ei ollut serkkuja lainkaan.

– Luulen, että erehdyt, Antonio sanoi, mutta erotin epävarmuuden hänen äänestään.

– Erehdyn samalla tavoin kuin erehdyn siitä, ettet ole koskaan työskennellyt valokuvaajana? Minä tarkastin senkin, eikä missään ole mainintaa sinun nimisestäsi valokuvaajasta.

– Mitä tämä tarkoittaa? kysyin Antoniolta.

Yritin pitää ääneni vakaana.

– Etkö sinä ole se, joka sanot ­olevasi?

Antonio katsoi tiukasti minuun, muita hän ei vilkaissutkaan.

– Minä voin selittää, Iria. On ­totta, etten ole valokuvaaja. Enkä myöskään ole Annan sukulainen. Eikä nimeni ole Antonio.

Nousin seisomaan. Haukoin henkeäni.

– Kuka sinä oikein olet?

Antonio empi hetken, ennen kuin vastasi.

– Olen yksityisetsivä. Nimeni on Renato, aivan kuten vanha kollegani sanoi eilen. Anna palkkasi minut kuukausi sitten.

–Yksityisetsivä?

Nyt en yrittänytkään hillitä ­ääntäni.

– Oletko sinä vakoillut minua? Eikö Anna luottanut minuun?

Renato näytti hölmistyneeltä.

– Ei, päinvastoin. Hän palkkasi minut suojelemaan sinua. Hän ­pelkäsi, että sinulle voisi koitua hankaluuksia perinnöstä, ja hän halusi minut varmistamaan, ettei sinulle tulisi isoja ongelmia.

Renato yritti koskettaa käsivarttani, mutta minä töytäisin hänet kauemmas.

– Jätä minut rauhaan! En halua olla enää missään tekemisissä tuollaisen valehtelijan kanssa.

– Se oli vain sinun parhaaksesi. Minun ei pitänyt... Renato vilkaisi muita ja madalsi sitten ääntään.

– Minun ei ollut tarkoitus ihastua sinuun, olen siitä pahoillani. Mutta älä kuvittelekaan, että olisin valehdellut mitään muuta kuin ammattini ja sukulaisuussuhteeni Annaan.

– Paitsi muun muassa nimesi. Sinä palaat veneelle muiden mukana. En halua enää nähdä sinua, ­vastasin jäykästi.

– Iria, sinäkin palaat veneelle meidän kanssamme, Marco sanoi.

– Ja sinä voit olla varma, että ­tarkistan tarinasi, hän jatkoi ­Renatolle.

– Isotätinne vahvistaa sen kyllä. Sain jo sairaalasta viestin, että hän voi paremmin. Mutta olen samaa mieltä siitä, että Irian on parempi palata teidän kanssanne veneelle, minä tulen perässä vesiskootterilla.

Marco otti minua kädestä kiinni, mutta riuhdoin itseni vapaaksi.

– Älä yritäkään. En halua nähdä ketään teistä, sanoin ja taistelin ­pitääkseni kyyneleet poissa.

– Minä tulen veneelle vesiskootte­rilla. Jos tulen. Olen tanssinut jo liikaakin teidän tahdissanne, mutta nyt saa riittää!

Juoksin pois taakseni katsomatta. Kyyneleet alkoivat valua kuitenkin vasta, kun pääsin takaisin omaan poukamaamme. Lysähdin hiekalle ja itkin kuin pikkulapsi. Olin tyytyväinen siitä, ettei kukaan nähnyt romahdustani. Toisaalta huomasin toivovani, että joku olisi sittenkin tullut lohduttamaan ­minua. En vain ollut itsekään ­varma, kenen halusin minua lohduttavan. Lopulta nukahdin iltapäivän aurinkoon.

Heräsin vasta, kun jo hämärsi. Keräsin tavarani kiireesti. Oli ­myöhä, enkä ollut lainkaan varma siitä, mihin saakka kippari suostuisi odottelemaan minua niin hankalilla vesillä. Kaiken lisäksi olin ­antanut ymmärtää, etten ehkä edes palaisi veneelle.

Käynnistin vesiskootterin ja suuntasin kallion taakse. Muistin suurin piirtein ­reitin, jota pitkin olimme saapuneet. Arvioin, että muutaman ­minuutin kuluttua minun pitäisi jo nähdä Carlon jahti.

Yhtäkkiä moottori alkoi pitää omituista ääntä. Hiljensin ja toivoin äänen menevän itsestään pois, mutta silloin moottori ­sammui. Kirosin. Yritin käynnistää moottoria, mutta se vain köhi ­kunnes hiljeni sitten kokonaan.

Katsoin ympärilleni. Aurinko laski horisonttiin. Punertava iltataivas olisi saanut minut henkäisemään ihastuksesta, ellei se olisi merkinnyt, että pian olisi pimeää. Missään ei näkynyt merkkiä lähistöllä kulkevista veneistä. Yleensä veneet olivat tähän aikaan jo ­turvallisesti satamassa ankkurissa yötä varten.

Kuulin vain ylläni ­lentävän lokin kirkuvan, muuten minua ympäröi täydellinen hiljaisuus. Mietin veden alla mahdollisesti saalistavia barracudia ja ­nostin jalkani vaistomaisesti ylemmäs.

Koskaan elämässäni en ollut tuntenut itseäni yhtä yksinäiseksi ja avuttomaksi. Koskaan en ollut ajatellut olevani samanlaisessa vaarassa kuin ajelehtiessani yksin merellä iltahämärässä, joka pian muuttuisi sysipimeäksi.

Jatkuu ensi viikolla.