Vaikka avioero lähestyy, Iria on päätynyt viettämään viikonloppua Toscanaan poliitikkomiehensä suvun kanssa. Marcon pikkuserkkuna esitelty Antonio alkaa vaikuttaa aina vain kiinnostavammalta. Lomatunnelma kärsii, kun isotäti ilmoittaa tekevänsä Iriasta omaisuutensa pääperijän. Joku suvussa suuttuu ja aiheuttaa Irialle vakavan onnettomuuden.

Lopetin kiljumisen, kun kierimiseni pysähtyi ja valot syttyivät. Olin rymistellyt portaat alas täysin holtittomasti, mutta onneksi luita ei tuntunut menneen poikki. Nilkkaan kyllä sattui, mutta huutamisen sijaan tyydyin nyt vain voihkimaan.

– Mitä ihmettä täällä tapahtuu?

Marco ehti luokseni ensimmäisenä, muu suku riensi heti perässä. Marco auttoi minut istuma-asentoon. Oikean jalan kengästä oli katkennut mytäkässä korko, ja tunsin kivun vihlovan nilkassa.

– Minä kaaduin, nilkkaan sattuu, sanoin ja irvistin kivusta.

Laura-täti alkoi mumista rukousta rukousnauhaa sormeillen. Isotäti Anna oli huolestuneen näköinen. Giuliana ja Donatella voivottelivat kovaan ääneen aivan kuin onnettomuus olisi sattunut heille. Marcon lääkäriserkku Maria laskeutui viereeni ja tunnusteli jalkaani varovaisin ottein. Ulvahdin tuskasta, kun hän liikutti nilkkaani. Sain kuitenkin liikutettua sitä, kun Maria käski.

– Ei se ole poikki, nyrjähtänyt vain, Maria sanoi. – Nyt lepoa ja jäitä, ja huomenna olet entistä ehompi.

Nyökkäsin ja yritin päästä vaivalloisesti pystyyn. Voihkaisin kivusta, kun yritin asettaa painoa oikealle jalalleni. Marco nappasi minusta saman tien kiinni. Hänen ansiostaan en romahtanut maahan.

– Omituista, Antonio sanoi.

Hän seisoi portaiden luona ja katseli niitä mietteliäänä.

– Mikä on omituista? Luigi-serkku kysyi.

– Tämä matto on irti. Se tässä on omituista. Ei ihme, jos Iria kaatui. Näyttää aivan siltä kuin joku olisi vetäissyt mattoa, kun Iria oli portaiden yläpäässä.

Antonio tarkasteli marmorisia portaita peittävää mattoa, joka oli rytyssä portaiden alapäässä. Hän osoitti maton reunaa, jonka olisi pitänyt olla kiinnitettynä yläkerran porrastasanteessa niin, ettei se vahingossa lähtenyt liukumaan portaissa kulkevien alla. Kuinka se oli irronnut paikaltaan? Tai pikemminkin, kuka sen oli irrottanut?

Minua huimasi. Oliko joku todellakin odottanut, että olin päässyt lähes portaiden yläpäähän ja vetäissyt sitten punaista mattoa?

– Höpsistä, Marco sanoi. – Matto on voinut irrota vaikka siivoojan huolimattomuuden johdosta. Irialla kävi vain huono tuuri. Kuka tahansa meistä olisi voinut olla se, joka saa maton liikkeelle.

– Isotädin on nuhdeltava siivoojaa, Pasquale-setä sanoi. – Hän on takuulla imuroinut mattoa ja saanut sen irtoamaan nauloista.

Isotäti Anna ei vastannut, katsoi vain miettiväisenä portaita.

Kukaan ei kysynyt ääneen, miksi joku oli sammuttanut valot eteishallista juuri, kun minä olin ollut nousemassa portaita.

Marco yritti peitellä huolestuneisuuttaan, mutta arvasin hänen ajatustensa kulkevan samaa rataa omieni kanssa. Tuijotin epäluuloisena Marcon sukulaisia. Kaikkien kasvoilla oli näennäisen pahoitteleva ilme, mutta pian ajattelin näkeväni myös vahingoniloa.

Minua alkoi ahdistaa.

– Minä taidankin tästä mennä huoneeseeni, sanoin ja yritin konkata eteenpäin.

Marco nappasi minut syliinsä. Yritin vastustella, mutta hän alkoi nousta portaita, enkä uskaltanut liikkua siinä pelossa, että kaatuisimme pian kumpikin. Chiara katsoi nousuamme huulet tiukkana viivana. Hänen katseestaan oli vaikea tunnistaa, oliko hän vihaisempi minulle vai Marcolle. Ymmärsin häntä kyllä. En minäkään olisi ollut tyytyväinen, jos poikaystäväni olisi kanniskellut exäänsä ympäri taloa, oli tällä nilkka hajalla tai ei.

Huoneessani Marco laski minut sängylle ja asetti tyynyn kipeän jalkani alle. Hän siveli nilkkaani varovasti sormillaan. Sävähdin, kun tunsin hänen sormiensa lämmön ihollani. Minua ärsytti, kun huomasin hyväilyn tuovan muistoja paljon kiihkeämmistäkin kosketuksista. Marcon ajatukset taisivat kiertää samoja ratoja, ainakin hänen sormensa alkoivat liikkua aina vain ylöspäin. Henkäisin syvään, kun kosketus ehti reidelleni. Marco havahtui mietteistään ja vetäisi kätensä pois aivan kuin ihoni olisi polttanut.

– Tarvitaan jotain viilentävää, Marco sanoi ja katosi huoneesta.

Mietin tarkoittiko hän nilkkaani vai omia tunteitaan. Huokaisin, kun ymmärsin omat ajatukseni. Aloin olla todella epätoivoinen, jos näin Marcon käytöksessä jotain romanttista. Ex-mieheni mielestä olin vain kykenemätön selviämään yksin, nilkka nyrjähtäneenä tavallistakin enemmän. Marco oli aina ajatellut minun kaipaavan apuaan silloinkin, kun en itse tiennyt sitä tarvitsevani.

– Täällä kaivataan ilmeisesti jäitä?

Antonio seisoi ovella samp­panjajäähdyttimen kera. Ilahduin, kun huomasin jäähdyttimessä myös samppanjapullon. Marco astui huoneeseen pikkuserkkunsa ohi. Hän otti jäähdyttimen itselleen mutta siirsi harmikseni samp­panja­pullon käsieni ulottumattomiin. Marco kävi hakemassa pyyhkeen, asetti sille jäitä ja iski koko höskän nilkalleni.

– Isotäti Annalla oli sekä kipulääkettä että rauhoittavaa. Marian mielestä kumpikin saattaa olla tarpeen, että saat nukutuksi.

Huokaisin. Tietenkään käytännöllinen exäni ei antaisi minun lääkitä kipeää nilkkaani samppanjalla.

– Voinko auttaa vielä jotenkin? Antonio kysyi ovelta.

Vilkuilin toiveikkaasti samppanjaa. Marcon tylyn ilmeen vuoksi en kuitenkaan uskaltanut pyytää Antoniota tuomaan muutamaa kuohuvan maisteluun sopivaa lasia vaan tyydyin veteen, kun nielaisin Marcon ojentamat pillerit.

– Kaikki on kunnossa, Marco vastasi puolestani.

– Huomiseen sitten. Jos tarvitset apua, soita. Olen huoneessa 6, käsittääkseni näillä puhelimilla voi soittaa suoraan huoneeseen vain numeroa painamalla, Antonio sanoi ja osoitti yöpöydän puhelinta.

– Kiitos, sanoin ja vilkutin Antoniolle alakuloisesti hymyillen.

–  Sattuuko vielä? Marco kysyi.

Hänen äänensävynsä oli aavistuksen verran lämpimämpi nyt, kun Antonio oli häipynyt ja sulkenut oven.

– Vähän, vastasin. – Luuletko, että Antonio on oikeassa?

– Oikeassa mistä?

– Että joku todella vetäisi maton altani.

– Miksi kukaan olisi niin tehnyt?

– Kukaan suvustasi ilahtunut, kun kuuli isotädin valinneen minut pääperillisikseen.

Marco ei sanonut mitään, mutta hänen ilmeestään päätellen en kertonut hänelle mitään uutta. Haukottelin. Saamani rauhoittava alkoi selvästi vaikuttaa.

– Oletko valmis jo nukkumaan? Marco kysyi.

– Jos annat minulle astalon tai jonkin muun aseen sängyn vierelle. Jos joku yrittää kolkata minut yöllä, aion puolustautua.

– Ei sinun kimppuusi kukaan käy, Marco sanoi. – Mutta jos haluat, voin jäädä huoneeseesi yöksi. Voin nukkua vaikka sohvalla.

Tarjous oli houkutteleva, mutta tiesin sen olevan myös epäreilu.

– Marco, tiedän, ettei sinua ole siunattu erityisen suurilla lahjoilla mitä naisten ymmärtämiseen tulee. Vaikka ajatus seurasta tänä yönä on äärimmäisen houkutteleva, velvollisuuteni on kieltäytyä. Chiara ei vedä nenäänsä hernettä vaan kokonaisen herneenpalon, jos nukut täällä. Hän on tullut tänne viettämään romanttista viikonloppua kanssasi, eikä kenenkään ajatus romantiikasta ole se, että mies viettää yönsä eri huoneessa ja vielä ex-vaimonsa seurassa. Pärjään kyllä itsekin, mene sinä vain.

– Hyvä on, jään vain hetkeksi, Marco sanoi.

Hän sammutti huoneen ison valon ja asettui sängylle viereeni.

– Odotan, että nukahdat.

Marco alkoi silittää päätäni kevyesti, aivan kuin olisin ollut pikku­lapsi. En jaksanut inttää asiasta sen kummemmin, varsinkaan kun Marcon käden kosketus tuntui lohdullisen rauhoittavalta.

Havahduin hereille muutamaa tuntia myöhemmin. Huoneessa oli vain pieni lukulamppu päällä. Kuulin vierestäni raskasta hengitystä. Käännyin katsomaan ja näin Marcon nukahtaneen viereeni puoli-istuvassa asennossa. Nukahdin saman tien uudelleen. Kun aamuyöllä heräsin seuraavan kerran, Marco oli lähtenyt.

Heräsin aamulla valoisassa huoneessa. Olimme unohtaneet sulkea ikkunaluukut, ja aurinkoinen päivä tulvi huoneeseeni. Ponkaisin sängystä ennen kuin muistin varoa nilkkaani. Ihmeekseni se vaikutti olevan jo kunnossa. Otin varovasti muutaman askeleen. Olisin voinut tanssahdella riemusta, kun huomasin nilkan pitävän aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Kävelin ikkunalle ja avasin sen apposelleen. Lintujen liverrys ja huvilan seinällä kiemurtelevan jasmiinin makea tuoksu kohottivat mielialaani entisestään. Muutaman sadan metrin päässä kohisi kirkkaan sinisenä hohtava meri. Oli täydellinen rantapäivä. Päätin käydä nopeasti aamiaisella ennen kuin vaihtaisin ylleni bikinit ja suuntaisin rannalle.

Huoahdin helpotuksesta, kun astelin tyhjään ruokasaliin. Vaikka yritin olla optimisti, niin ajatus Marcon sukulaisten tapaamisesta tuntui kiusalliselta. Arvasin, että jossain vaiheessa saisin kuulla katkeria tilityksiä isotädin päätöksestä tehdä minusta omaisuutensa pääperijä. Ja vaikka yritinkin olla ajattelematta asiaa, niin edellisen illan kaatumiseni vaivasi minua. Oliko maton irtoaminen ollut vain onnettomuus vai oliko joku halunnut minun satuttavan itseni? Tai pahempaa, oliko joku halunnut murhata minut, ennen kuin isotädin omaisuus siirtyisi haltuuni?

– Buongiorno, signora Iria, isotädin hovimestari Mario tervehti, kun olin istunut alas ruokapöytään. – Anna-rouva pyysi valmistamaan puuroa. Se on tuolla sivupöydällä kattilassa ihan teitä varten.

– Aivan niin, isotäti muistaa pyytää sitä minulle erikseen joka kerta, vastasin.

Isotädin jatkosodassa kuollut suomalainen kihlattu oli puhunut niin antaumuksellisesti puurosta heidän kihlauksensa aikana, että minä jouduin kärsimään siitä vielä 70 vuotta myöhemmin. Oli kohtalon ivaa, että olin vihannut puuroa Suomessa asuessani mutta jouduin lusikoimaan sitä Toscanassa. Täällä olisi sentään ollut tarjolla ihania cornettoja ja muita italialaiseen, makeaan aamiaiseen kuuluvia leivonnaisia.

Ensimmäisellä vierailullamme olin nieleskellyt urheasti isotädin minua varten tilaaman puuron, eikä minulla ollut koskaan ollut sydäntä kertoa, kuinka paljon sitä inhosin. Hyvänen aika sentään, tädin kissatkaan eivät suostuneet maistamaan puuroa, jota olisi voinut käyttää tapettiliisterinä. En kuitenkaan halunnut loukata tädin vieraanvaraisuutta tälläkään kerralla. Niin valmistauduin syömään kiltisti liisteripuuroni ja iskemään kaikkiin epäterveellisiin herkkuihin vasta sen jälkeen.

Olin juuri päässyt hotellien buffet-aamiaisista tutun puurokattilan luo, kun Marcon äiti marssi luokseni raivostuneen näköisenä.

– Senkin hempukka, Matilde sähisi minulle. – Voit olla varma, että juonesi ovat turhia.

– Mistä juonista sinä puhut? En todellakaan ole pyydellyt Anna-tädiltä perintöä, päinvastoin.

–Se nyt on selvä, että täti muuttaa mielensä ihan pian, Matilde sanoi ja hymyili ivallisesti. –Sinun nimeämisesi oli vain tapa ärsyttää sukua. Hän tulee kyllä pian järkiinsä.

– Hienoa, vastasin. – Siinä tapauk­sessa sinulla ei ole mitään syytä meuhkata minulle, vai mitä?

– Älä yritä leikkiä viatonta. Et ainoastaan ole saanut Marcoa tuhlaamaan kaikkia näitä vuosia sinuun, mutta kun hän nyt vihdoin on tullut järkiinsä, yrität viedä häneltä hänen onnensa.

– Minä en yritä yhtään mitään. Marco halusi auttaa minua, ja sillä sipuli.

– Senkin käärme. Miltä kuvittelet Chiarasta tuntuneen, kun Marco vietti tuntikausia huoneessasi. Häpeäisit! Chiaran kanssa Marcolla on tulevaisuus. Hän olisi edustava vaimo. Italialainen ja lääkäri, ei mikään tuollainen, tuollainen...

Ilmeisesti Matilde ei keksinyt tarpeeksi pahaa sanaa kuvaamaan minua, koska hän luovutti.

– Pidä näpit irti Marcosta. Hän on tehnyt sinun eteesi jo aivan liikaa. Jos yhtään välität pojastani ja hänen onnellisuudestaan, pysyt hänestä tästedes kaukana.

Olisin halunnut nauraa Matildelle päin naamaa tai vähintäänkin pestä ylimielisen hymyn hänen kasvoiltaan lautasellisella liisterimäistä puuroa. Minua kuitenkin rupesi vain itkettämään ja poistuin ruokasalista. Ovella törmäsin Marcoon ja Chiaraan, joka oli autuaan hymynsä perusteella saanut Marcon edellisiltaisesta käytöksestä hyvityksen.

– Hyvää huomenta Iria. Onko jalkasi jo parempi?

Marcon ääni oli lämpimämpi kuin aikoihin. Olisin voinut kuvitella hänen olevan suorastaan iloinen näkemisestäni, ellen olisi tiennyt hänen tulevan niin hyvälle tuulelle vain sovintoseksistä.

– Ainakaan en ole vielä potkaissut tyhjää, vastasin ja ryntäsin heidän ohitseen.

Harpoin ylös portaat ja syöksyin huoneeseeni. Ajattelin häipyä kokonaan isotäti Annan huvilalta. Tiesin kuitenkin, että ennen lähtöäni minun olisi pakko selvittää perintöasia hänen kanssaan. En halunnut perintöä, ja minun olisi saatava myös isotäti siitä vakuuttuneeksi.

Päätin lähteä käymään läheisessä pikkukaupungissa. Tiesin, että joku palvelusväestä menisi sinne asioille ja antaisi minulle kyydin. Jos pysyisin päivän poissa näkyvistä, tilanne ehkä rauhoittuisi niin, että voisin keskustella iltapäivällä tädin kanssa ja lähteä iltajunalla kotiin. Maitojunalla, mielessäni kävi. Työnsin kuitenkin kielteiset ajatukset pois. Olkoon vaikka idän pikajuna, tärkeintä olisi, että pääsisin takaisin Roomaan hengissä ja hermot suurin piirtein ehjinä.

Isotäti Annan huvilan lähellä sijaitseva toscanalainen pikkukaupunki oli hyvin kuvauksellinen.

Keskiaikainen kaupunki sijaitsi kukkulalla kymmenen kilometriä sisämaahan päin. Olin käynyt siellä pari kertaa Marcon kanssa. Kaupunkia ympäröivät viiniköynnösten peittämät kukkulat. Maisema oli jättänyt minut aina sanattomaksi ihastuksesta, ja toivoin paikan vievän tälläkin kertaa alakulon mukanaan. Olin tullut isotädin huvilalle rentoutumaan enkä antaisi Marcon hullun suvun pilata iloani.

Puutarhuri jätti minut pienen kirkon edustalle ja käski soittaa, kun kaipaisin kyytiä takaisin. Lähdin kävelemään kivettyä katua eteenpäin. Se oli niin kapea, etten olisi kyennyt ajamaan siitä naarmuttamatta auton kylkeä. Kadulle pysäköityjen autojen maalipintojen perusteella vahinkoja sattui paikallisillekin. Katua reunustavat hiukan rapistuneet, keskiaikaiset kivitalot oli rakennettu toisiinsa kiinni. Monilla oli pienet parvekkeet, jotka oli ahdettu täyteen punaisia pelargonioita ja muita kukkia. Useimpien rakennusten ikkunat olivat auki, ulos kuului lounasvalmisteluista kertovaa astioiden kilinää, puheensorinaa ja väliin musiikkia.

Harmaatukkainen mummeli ripusti pyykkiä kuivumaan parvekkeelle asetetulle pyykkinarulle. Tervehdin häntä iloisesti ja sain vastaukseksi hampaattoman hymyn. Harmaa kissanpoikanen lähestyi maukuen mutta katosi pienelle sivukujalle ennen kuin ehdin ottaa sitä syliini. Luovuin kissan maanittelusta. Kun nousin seisomaan, minut valtasi tunne siitä, että joku seurasi minua katseellaan.

Käännyin ympäri mutta näin vain varjon, joka vilahti edelliselle sivukadulle. Vaikka tunsin itseni vainoharhaiseksi, palasin kuitenkin taaksepäin. Kurkistin pienelle, vasemmalle kääntyvälle kujalle. Ei ketään lukuun ottamatta mustaa kissaa, joka tuijotti minua smaragdinvihrein silmin. En ollut taika­uskoinen, mutta mieleni teki tehdä kaikki pahaa onnea karkottavat temput, kun kissa lähti ylittämään katua. Kun tajusin, kuinka hysteeriseksi olin tullut, minua hävetti. Vaikka joku Marcon sukulaisista olisikin halunnut jatkaa säikyttelyäni kaupungissa, en voinut antaa periksi pelolle. Olin sisukas nainen ja näyttäisin vielä koko porukalle, ettei liisteripuurolla kasvanutta suomalaista peloteltu helposti.

Niin jatkoin matkaa. Olin yllättynyt siitä, etten eksynyt sokkeloisille kujille, vaan pääsin keskus­piazzalle, jonne olin ollutkin menossa. Piazzaa ympäröivät kaupungintalo, pääkirkko ja pari hiljattain kunnostettua, kaunista barokinaikaista rakennusta. Muutama vanhus istui penkillä suurien plataanien suomassa varjossa.

Oli vasta aamupäivä mutta silti lähes tukahduttavan kuuma. Lehtikään ei värähtänyt seisahtuneessa ilmassa. Tädin huvilalla tuntui aina virkistävä merituuli, mutta sisämaassa siitä ei ollut toivoakaan. Piazzan suihkulähteen tarjoaman varjopaikan oli vallannut ruskeankirjava kulkukoira, ja valkoinen kissa nuokkui piazzaa reunustavalla kivimuurilla.

Vastapaahdetun kahvin ja tuoreiden leivonnaisten tuoksu leijaili ilmassa. Kurniva mahani muistutti aamiaisen jääneen väliin. Istahdin pöytään baarin edessä ja tilasin tarjoilijalta cappuccinon ja makean voisarven. Ainakin saisin syödä sellaisen aamiaisen kuin halusin, enkä liisteripuuroa, joka olisi pitänyt julistaa laittomaksi jo isotädin kihlatun elinaikana.Tarjoilija toi minulle nutellalla täytetyn cornetton. Päätin jättää laskematta sen sisältämät kalorit ja vain nauttia.

– Kelpaako seura?

Suuni oli täynnä rapeaa, yhä lämmintä leivonnaista, kun tuttu hahmo käveli viereeni. Kykenin vain nyökkäämään. Antonio laski vapaalle tuolille kameralaukkunsa ja istahti itse kolmannelle. Tarjoilijan tultua kysymään Antonion tilausta olin vihdoin saanut syötyä suuni tyhjäksi.

– Pakenitko sinäkin sukua omille teillesi? kysyin.

– Pakomatkallako sinä oletkin? Antonio sanoi ja hymyili leveästi. – Minä ajattelin, että täältä löydän paljon erityisen kuvauksellisia kohteita. Sinulla on muuten hiukan nutellaa leuallasi, hän jatkoi ja osoitti omaa leukaansa.

Pyyhin nopeasti suupieliäni servietillä. – Onko nyt parempi?

Antoniota nauratti. – Melkein. Tosin pyyhit kaikkialta muualta paitsi oikeasta kohdasta. Anna, kun minä autan.

Antonio kumartui servietti kädessään lähemmäksi, niin lähelle, että saatoin haistaa jälleen kevyen partaveden tuoksun. Ja enemmänkin, tunsin merihenkisen eau de colognen alla myös hänen oman ihonsa tuoksun. Se oli tavattoman miellyttävä ja sai perhoset lentelemään vatsanpohjassa. Hetkeksi hämmennyin, kun näin Antonion turkoosinsiniset silmät niin lähellä omiani. Ehkä hänkin unohti, mitä servietillä oli tarkoitus tehdä, ainakin hänen sormensa hivelivät huulieni kaarta suklaatahran puhdistamisen sijaan.

– Sinulla on kaunis suu. Se on hyvin houkutteleva, Antonio sanoi.

Hänen katseessaan ja äänessään oli jotain haaveellista. Tai ehkä haaveilu olikin vain minun päässäni. Osasin ajatella vain, kuinka mieluusti olisi suudellut häntä. Tarjoilija tuli noutamaan cappuccinokuppimme riuskoin ottein, ja säpsähdimme kumpikin kauemmas toisistamme.

– Siis kuvaamiseen. Suusi on erittäin houkutteleva kuvaamiseen.

Antonio näytti ensimmäistä kertaa siltä, ettei täysin hallinnutkaan tilannetta. Siihen saakka hän oli vaikuttanut seurassani aina hiukan huvittuneelta, aivan kuin olisi tarkastellut sekä minua että koko sukuaan hiukan etäämpää ja tullut siihen tulokseen, ettei ketään meistä voinut ottaa oikein tosissaan.

– Lähtikö suklaatahra? kysyin.

Antonio näytti nolostuneelta ja pyyhki leukaani. – Nyt olet puhdas. Mitä sanot, voinko ottaa sinusta muutaman valokuvan?

Emmin hetken. – Kunhan niitä ei julkaista missään.

– Ei, jos et halua. Mutta voin ottaa kuvia sinusta muistoksi.

– Hyvä on, sanoin ja nappasin laukkuni.

Olin menossa maksamaan, mutta Antonio ehti ensin. Yritin estellä häntä, mutta turhaan.

– Ei mitään pohjoismaista tasa-arvohöpinää. Minun seurassani naiset eivät maksa.

En tiennyt, olisiko minun pitänyt olla ärsyyntynyt vai imarreltu. Marcon seurassa olin jo tottunut italialaismiesten aataminaikaisiin asenteisiin, joista puolet ajoivat suomalaisen kasvatuksen saaneen naisen hermoromahduksen partaalle. Loput saivatkin sitten tasa-arvoon tottuneen naisen tuntemaan itsensä naisellisemmaksi kuin koskaan. Päätin pohtia tasa-arvoasiaa myöhemmin. Jos tapailisin Antoniota vielä tulevaisuudessa, hän oppisi joka tapauksessa, että useimmiten pidin oman pääni. Ehkä joidenkin luonteenpiirteiden esittelyn saattoi kuitenkin jättää virallisillekin treffeille, jos sellaisia koskaan tulisi.

Juuri kun Antonio oli saanut maksettua, baariin astui kolmekymppinen, aurinkolaseihin sonnustautunut mies. Miehellä oli treenatut, tatuoidut käsivarret ja muutaman päivän sänki. Hän tervehti ensin tiskin takana seisovaa baristaa ja huomasi sitten Antonion.

– Kato, Renato. Ei olla nähty pitkään aikaan. Oletko keikalla vai?

Antonio näytti kiusaantuneelta.

– Sekoitatte minut johonkuhun toiseen.

Mies katsoi hetken Antoniota arvioivasti. Sitten hänen katseensa lipui minuun. En pitänyt pienestä hymynhäiveestä, johon hänen suupielensä nousivat. Miehessä oli röyhkeyttä, jota löytyi yleensä vain niiltä, jotka toimivat lain rajamailla: Italiassa oli välillä vaikea erottaa rikollisia poliisista.

– Anteeksi, signore. Todella noloa. Sekoitin teidät vanhaan kollegaani. Hauskaa päivänjatkoa.

Miehen äänessä oli ivallinen sävy. Antonio nyökkäsi jäykästi, ja poistuimme baarista. Odotin Antonion lohkaisevan jotain hauskaa kaksoisolennostaan tai siitä, mitähän miehen tuntema Renato mahtoi puuhata ammatikseen. Antonio ei kuitenkaan sanonut asiasta enää sanaakaan vaan alkoi puhua kaupungin laidalla olevasta näköalatasanteesta.

Lähdimme kävelemään eteenpäin. Antonio oli ottanut kameransa esiin ja kuvasi minua erilaisissa paikoissa. Minua vetivät puoleensa ennen kaikkea pikkukaupungin kissat, joita tuntui olevan joka puolella. Vain eläinten kanssa rentouduin niin, että Antonio huudahteli tyytyväisenä otoksille. Hän näytti unohtaneen kokonaan baarissa tapaamamme hepun.

– Käydään näköalatasanteella, Antonio sanoi, kun hän oli ottanut minusta tarpeeksi kuvia kissojen seurassa.

Lähdimme kohti paikkaa, josta avautui näkymä koko kaupunkia ympäröiville kukkuloille. Kävelimme juuri korkean, rapistuneen muurin vieressä, kun Antonio vetäisi minut kovakouraisesti syliinsä. Samassa kuulin rysähdyksen. Siinä missä olin seisonut vain sekuntia aikaisemmin, oli pirstaleina muurin harjalla ollut terracotta-vaasi. Kesti pari sekuntia ennen kuin ymmärsin, kuinka minun olisi käynyt, jos Antonio ei olisi reagoinut niin nopeasti.

–  Minä... minä... minä...

Koska kykenin vain änkyttämään, vaikenin lopulta kokonaan. Antonio tähyili muurin harjalle. Hänellä oli tuima ilme kasvoillaan.

–  Näitkö sinä tuolla jotain? hän kysyi tuijottaen sinne, missä vaasi oli alun perin sijainnut tusinasta kukkavaasista koostuvassa rivissä.

Pudistin päätäni, mutta Antonio oli jo lähtenyt kiertämään muurin taakse. Pian näin hänen seisovan muurin harjalla.

–  Täällä ylhäällä on pieni kappeli ja sitä ympäröivä puisto. Muurinharja on täällä jalkojen tasolla.

Samassa Antonion jalkojen viereen ilmestyi musta kissa. Se näytti samalta, joka oli saanut minut säikyksi jo aikaisemmin.

– Sen täytyi olla tuo kissa, sanoin.

Oloni helpottui. Vaasin putoaminen oli ollut pelkkä kissan aiheut­tama onnettomuus. Kukaan ei yrittänyt ottaa minua hengiltä, ei edes kissa, joka ei ymmärtänyt, mitä oli saanut tempullaan aikaan.

– Voi olla, Antonio sanoi. – Ainakaan näkyvissä ei ole ketään. Toisaalta täältä pääsee helposti pois puiston toisestakin päästä.

Antonio palasi luokseni ja jatkoimme matkaa. Tällä kertaa katselin kuitenkin jatkuvasti myös ympäröivien rakennusten kattoja ja parvekkeita siltä varalta, että niistäkin satelisi jotain tappavan painavaa.

Näköalatasanne oli lähellä. Henkäisin ihastuksesta, kun pääsimme tasannetta reunustavan matalan muurin luo ja näin ympärillä avautuvan maiseman. Joka paikassa näkyi viiniköynnöksien peittämiä kukkuloita. Vehreä, kumpuileva maisema näytti postikortilta. Kaukana horisontissa siinsi meri, jonka kirkkaansiniseltä taivaalta paistava aurinko sai kimaltelemaan hopeanhohtoisena.

Antonio auttoi minut seisomaan suojamuurille. Vaikka se oli matala, hetken aikaa minua huimasi, kun katsoin jyrkännettä allani. Tässä jos missä olisi ollut suotuisa hetki päästä minut eroon.

–  Pysy paikallasi mutta rentoudu, Antonio sanoi.

Hän otti minusta lukuisia otoksia mutta ei näyttänyt tyytyväiseltä.

– Odota siinä. Minun täytyy vaihtaa objektiivi. Varo, ettet putoa.

Antonio käveli läheiselle penkille ja alkoi etsiä objektiivia laukustaan. Minä käännyin sillä välin katsomaan silmänkantamattomiin levittyviä viinitarhoja. Lähellä kasvoi makealle tuoksuva viikunapuu, ja muurilta alaspäin syöksyvä jyrkänne näytti kukkivan kaikissa sateenkaaren väreissä. Kimalaiset ja perhoset tanssahtelivat kukkien seassa, laulukaskaitten siritys oli huikeimmillaan päivän kuumimpana hetkenä.

– Iria! Mitä sinä teet? Oletko tullut hulluksi?

Takaani kuuluva ääni säikäytti minut niin, että horjahdin. Vaivoin sain pidettyä tasapainoni. Käännyin katsomaan ja näin Marcon seisovan muutaman metrin päässä kauhistunut katse kasvoillaan.

– Älä hyppää. Puhutaan. Kaikki järjestyy kyllä. Ei tilanne ole noin lohduton.

Marco tuli minua kohti kädet vetoavasti ojossa. Chiara seisoi hänen takanaan säikähtäneen näköisenä. Minä en tiennyt, olisiko pitänyt itkeä vai nauraa.

– Et kai sinä hölmö kuvittele, että olen hyppäämässä täältä alas? Miksi haluaisin tappaa itseni? Koska en kestä sukuasi mammasi mukaan luettuna vai kenties siksi, että ajatus avioerosta ei saakaan minua hyppimään riemusta?

Marco näytti hölmistyneeltä pysähtyessään metrin päähän kädet yhä ojossa.

– Minä ajattelin, tuota... Mitä sinä sitten teet siellä?

– En ainakaan sure sinua. Tai myöskään sukuasi, että sen puoleen. Minun puolestani Chiara saa pitää myös äitisi, jos uskoo selviävänsä noita-akan tempuista itse hengissä.

– Hei, haluatteko tekin valo­kuvaan?

Antonio oli kävellyt luoksemme ja hymyili iloisesti. Marcon katse lipui Antonion kamerasta minuun ja takana olevaan maisemaan. Kesti muutaman sekunnin ennen kuin hän tajuta itsemurhayritykseksi luokittelemansa tilanteen todellisen luonteen. Minun kävi exääni sääliksi.

Poliitikon rutiinilla hän kokosi kuitenkin itsensä nopeasti.

– Kiitos, toisella kertaa. Itse asiassa toivoinkin, että olisin löytänyt Irian. Meidän täytyy puhua.

– Puhu ihan rauhassa, vastasin.

– Mieluummin kahdestaan.

Marco katsoi merkitsevän näköisenä Antonioon. Huokaisin, hyppäsin alas muurilta ja kävelin kauemmas.

– Mitä nyt?

– Halusin pyytää anteeksi äitini puolesta. Hän sanoi puhuneensa suunsa puhtaaksi, ja voin vain kuvitella, mitä se tarkoittaa.

Katsoi Marcoa epäluuloisena. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin pyydellyt anteeksi äitinsä puolesta vaan pikemminkin syyttänyt minua vainoharhaiseksi, kun valitin Matilden ikävästä käytöksestä.

– Mistä nyt tuulee? kysyin.

–Elätteletkö toivoa, että pyydän Anna-tätiä muuttamaankin sinut edunsaajakseen?

– Tiedät mainiosti, etten tarvitse isotädin rahoja. Mutta olet oikeassa siinä, että toivon Anna-tädin muuttavan mielensä. Luota minuun, kun sanon, että hänen omaisuutensa periminen ei toisi sinulle kuin vaikeuksia. Minä tiedän, kuinka vaikeaa elämä on, kun ei tiedä, kuka on todella kiinnostunut ihmisestä ja kuka vain hänen rahoistaan.

– Nytkö sinä vihjailet, että menin kanssasi naimisiin vain rahojen vuoksi, niin kuin äitisi useamman kerran on väittänyt?

Saatoin kuvitella savun nousevan korvistani enkä edes yrittänyt hillitä ääntäni.

– Älä ole naurettava. Tiedät hyvin, etten tarkoittanut sinua, Marco sanoi.

Hän teki parhaansa pysyäkseen rauhallisena, mutta tiesin, että pienellä ärsyttämisellä saisin hänet suuttumaan aivan tosissaan.

Harkitsin paraikaa kuinka pitkälle halusin mennä, kun tuttu auto pysähtyi luoksemme.

– Luojan kiitos, siinähän te olette!

Isotäti Annan autonkuljettaja vaikutti hätääntyneeltä.

– Olemme etsineet teitä jo tunti­kausia. On tapahtunut kamalia. Isotäti Anna on myrkytetty!

Jatkuu ensi viikolla.