Iria odottaa uudella innolla virallista eroa poliitikko­miehestään Marcosta tutustuttuaan tämän pikkuserkkuun Antonioon. Loma ex-miehen isotädin Toscanan-huvilalla saa hämmentävän käänteen, kun Anna-täti kertoo, että Iria on hänen pääperijänsä. Iria pelkää, miten Marcon suku reagoi uutiseen.

Katsoin äimistyneenä isotäti Annaa, joka hymyili tyytyväisen näköisenä.

– Minusta omaisuutesi pääperillinen? Mutta enhän ole edes sukua! Anna hymyili.

– Sukuni on sietämätöntä. He havittelevat omaisuuttani ja kuvittelevat, etten näe mielistelyn lävitse. Tärkein syyni valita sinut on luottamus. Sinä pidät huolen kissoistani kuolemani jälkeen ja käytät rahoja hyväntekeväisyyteen. Ainakaan et ostele niillä pelkkiä kauneusleikkauksia, hän sanoi ja nyökkäsi huulet yhteen puristettuina terassia kohti.

Seurasin tädin katsetta. Ex-appi­ukkoni oli saapunut kainalossaan blondi, jonka timmiin kroppaan verrattuna epäsuhtaisen isot rinnat näkyivät puutarhan perälle saakka. Sain kylmiä väreitä, kun kuulin pimun hermoja riipivän kikatuksen. Loistavaa, Marco saisi taas uuden syyn suuttua isälleen. En uskaltanut edes ajatella, mitä Matilde ajattelisi ex-miehensä uusimmasta löydöstä. Marcon äiti ei juurikaan harjoittanut diplomatiaa vaan antoi kärkkään kielensä laulaa, kun jokin asia häiritsi häntä. Aivan erityisen herkästi hän ilmoitti mielipiteensä, kun ne koskivat Carlon uusia naisystäviä. Tai minua.

– Mennään, haluan kertoa uutisen muillekin, täti sanoi.

– Täti, voisitteko vielä harkita? kysyin, mutta Anna puisteli päätään. – Voisitteko edes siirtää kertomista myöhemmäksi? Haluaisin nauttia illallisesta ilman, että suku kuristaa minut ennen alkupaloja.

Isotäti Anna mietti hetken.

– Hyvä on. Voin kertoa myöhemminkin. Saanpahan vielä hupia, kun katson heidän mielistelyään.

Seurasin isotätiä alistuneena. Tieto perinnöstä ei ilahduttanut minua lainkaan. Samassa mieleeni juolahti Marcon varoitus, kun hän oli antanut minulle kyydin kotiin taidenäyttelystä. Tiesikö Marco isotädin päätöksestä ja oli yrittänyt varoittaa siitä minua? Marco oli puhunut vaistostaan täsmentämättä, miksi halusi minun pysyvän poissa isotädin Toscanan-huvilalta.

Mieleeni tuli toinenkin ajatus. Isotäti oli kaatunut illallisella muutama päivää aikaisemmin. Sähköt olivat menneet pois, ja isotäti oli väittänyt kompastuneensa yhteen kissoista. Anna oli maannut maassa mahallaan, mutta valitellut kuhmua takaraivossaan. Oliko se ollut varoitus, josta täti ei ollut välittänyt? Vai oliko joku suvusta ollut valmis jopa tappamaan isotädin, ennen kuin tämä oli ehtinyt muuttaa testamenttiaan? Marcon isä oli joskus maininnut, että isotäti oli sanonut ottavansa kaikki läheisimmät sukulaisena huomioon testamentissaan, joten sen muutos olisi ollut huono uutinen useammallekin ihmiselle.

Nyt testamentti oli muutettu, ja minusta oli tullut pääperillinen. Yrittäisikö joku kolkata minutkin? Yhtäkkiä vitsi kuristamisestani ennen illallista ei ollutkaan niin hauska kuin olin kuvitellut. Hetken aikaa harkitsin juoksemista karkuun. Olimme kuitenkin jo saapuneet terassille, joten ryhdyin tervehtimään Marcon sukulaisia.

Marcon Luigi-serkku oli paikalla äitinsä Lauran kanssa. Laura teki minut nähdessään muutaman ristinmerkin. Aiemmin olin luullut hänen rukoilevan sieluni puolesta, olinhan kerettiläinen protestantti, mutta myöhemmin olin tullut tulokseen, että Laura rukoili useimmiten ihan muuten vain.

Oli melkoista kohtalon ivaa, että suvun kiihkeimmälle katoliselle oli syntynyt homoseksuaali poika. Laura oli alun järkytyksen jälkeen näyttänyt alistuneen tilanteeseen, aivan samalla tavoin kuin Luigi oli alistunut siihen, ettei hän voisi luistaa suvun tapaamisista ilman äitinsä hermoromahdusta.

Marcon lääkäriserkku Maria edusti yksin perhettään. Maria vaikutti koko suvun järkevimmältä ihmiseltä. Hän oli pieni ja tumma, mutta lääkärin arvovallan ansiosta häntä kuunneltiin siinä missä miehiäkin.

Carlon vanhempi veli Pasquale-setä piti itseään varsinaisena donjuanina. Ehkä hän ei ollutkaan hullumman näköinen, jos sattui pitämään miehistä, jotka näyttivät olevan yhdeksännellä kuulla raskaana. Hänen flirttailuaan minun ja muiden sukuun kuulumattomien naisten kanssa hillitsi vain vähän hänen vaimonsa Mirella. Mirella oli tyylikäs ja huomattavasti paremmin säilynyt kuin rintakarvat paljastaviin paitoihin ja kultamedaljonkeihin ihastunut miehensä.

Aina yhdessä liikkuvat kaksoset Giuliana ja Donatella olivat ex-­appiukon serkkuja ja vanhojapiikoja siinä missä isotäti Annakin. He olivat pitkiä ja niin kuivettuneen näköisiä, että heidät nähdessäni minun teki aina vaistomaisesti mieli syödä jotain lihottavaa.

Marcon äiti Matilde seisoi hiukan sivummalla ja nyökkäsi minulle nyrpeän näköisenä. Muut tervehdin poskisuukoin.

Mietin, kuka heistä suuttuisi eniten, kun kuulisi isotädin päätöksestä.

– Iria, saanko esitellä sinulle ystävättäreni Pamelan, ex-appi­ukkoni sanoi, kun tuli hänen vuoronsa.

– Hauska tutustua.

Kättelin Carlon uusinta valloitusta. Pamela tempaisi minut innokkaaseen halaukseen. Naista ympäröivä hajuvesipilvi sai minut yskimään. Hänellä oli raskas meikki, ja pinkiksi maalattuja huulia oli täytetty kirurgin luona niin, ettei hän tarvitsisi pelastusrengasta pysyäkseen pinnalla, jos joutuisi joskus veden varaan.

– Muistat varmaan Chiaran, Marco puolestaan sanoi.

– Tottahan toki, vastasin ja kättelin Marcon uutta naisystävää.

Kerrankin ääneni helisi juuri niin huolettomana kuin olin sen tarkoittanut. En halunnut kenenkään kuvittelevan, että Marcon uudella suhteella oli minulle jotain väliä. Kaikkein vähiten halusin antaa Marcolle sitä tyydytystä, että hän kuvitteli minun katuvan avioeron vireillepanoa. Vielä pari viikkoa ja Italian lain vaatima kolmen vuoden asumusero olisi lopussa. Sitten olisimme vapaita kuin taivaan linnut. Marco saisi perustaa uuden pesän täydellisen lääkärinaisensa kanssa, ja minä voisin ruveta suunnittelemaan vanhanpiian asuntoa, jonne hautautuisin loppuiäkseni mitä ilmeisimmin isotädin kissojen kanssa.

Marcon pikkuserkku Antonio oli jättäytynyt syrjemmälle odottamaan, että ehtisin ensin tervehtiä muut.

– Olen iloinen, että päätit tulla, hän sanoi.

Turkoosien silmien katse sai kaikki epäilyni hälvenemään. Tunsin olevani itsekin aidosti iloinen päätöksestäni. En pannut pahakseni, kun hän jäi viereeni isotädin kunniaksi kohotetun maljan ajaksi. Palvelijat kulkivat joukossamme suolaista naposteltavaa sisältävien tarjottimien kanssa. Antonion seura sai minut kuitenkin unohtamaan nälän.

– Haluatko käydä rannalla kävelyllä ennen illallista? Antonio kysyi.

– Ilman muuta, vastasin ja riisuin sandaalit jalastani.

– Vau, sinusta huomaa, että olet suomalainen. Italialaisnainen ei olisi koskaan luopunut korkkareistaan, Antonio sanoi ja hymyili.

Hengitin tyytyväisenä meren suolaista tuoksua. Aurinko oli laskemassa taivaanrannan taakse, ja iltarusko leimusi taivaalla. Aallot kohisivat rauhoittavasti osuessaan rantaan. Antoniokin otti kengät jalastaan, ja niin kävelimme yhä lämpöisellä hiekalla paljain jaloin. Rannan rauhallisempaan kohtaan huvilan valot eivät enää yltäneet. Huomasin sivummalla rantaan ajautuneen puunrungon. Istahdin sille, ja Antonio istuutui viereeni.

– Tämä on todellinen sielunmaisema, sanoin ja osoitin merta kohti.

– Minulle myös, Antonio sanoi. – Tekeekö se meistä sielunkumppaneita? 

Antonio katsoi minua veikeä ilme kasvoillaan. Olin yhtäkkiä hyvin tietoinen siitä, että olimme rannalla kahden. Tunsin hänen partavetensä hennon tuoksun.

Minun oli lähes mahdotonta irrottaa katsettani hänen turkoosinsinisistä silmistään. Sydämeni alkoi sykkiä kiivaasti, toivoin vain, ettei sen pomputus kuulunut terassille saakka. Antonion käsi lepäsi rungolla vain muutaman sentin päässä omastani. Minut valtasi äkillinen halu tarttua hänen käteensä.

– Emme kai häiritse?

Suljin silmäni. Jos olisin toivonut oikein kovasti, äänen olisi ehkä selittänyt pelkkä mielenhäiriö, johon kuuluivat Marcon kaltaiset harhat. Kun tunsin Antonion siirtyvän kauemmas minusta, luovutin. Harhojen luonteeseen ei kuulunut niiden esiintyminen useammalla ihmisellä samanaikaisesti.

Käännyin katsomaan taaksemme ja näin Marcon ja Chiaran. Marcon paheksuvasta ilmeestä päätellen arvelin, ettei hänen pian exäkseen muuttuvan vaimonsa ja sukuun yllättäen ilmaantuneen Antonion kävelyretki rannalla ollut hänelle mieleen. Chiaran nyrpeydestä päättelin löytymisemme keskeyttäneen hänen romanttiset suunnitelmansa rannan rauhallisemmassa kolkassa.

– Heipä hei serkku, ette toki häiritse, Antonio sanoi niin luontevasti, että katsoin häntä yllättyneenä. Hänellä oli melkoinen pokerinaama.

– Tulimme vain kävelylle, katsoin aiheelliseksi selittää ja osoitin paljaita jalkojani.

Minua alkoi hymyilyttää, kun Antonio katsoi merkitsevästi Chiaran hiekkaan uppoavia korkokenkiä. Marco oli sentään ottanut meidän laillamme kengät pois jalastaan.

– Ehkä meidän on syytä palata huvilalle, Antonio sanoi ja katsoi kelloaan. – Isotäti ei taida pitää myöhästelijöistä, ja illallinen tarjotaan aivan pian.

– Kuinka mukavaa, että välität tädin mielipiteestä, Marco sanoi.

Hän kuulosti niin myrkylliseltä, että katsoin häntä ihmeissäni. Huomautus sai kuitenkin minutkin miettimään, miksi Antonio todellakin huolehti isotädin reaktiosta. Oliko hän aina yhtä huomaavainen vai yrittikö hän miellyttää aivan erityisesti isotätiä, johon oli ottanut yhteyttäkin vasta vähän aikaa sitten?

– Minä en pelkää isotädin närkästymistä. Marcon otsasuoni sykkii kuitenkin jo siihen malliin, että pian räjähtää, ellemme ole illallisella ajoissa, sanoin keventääkseni tunnelmaa. Nousin ylös ja puistelin hiekkaa mekostani.

– Palataan vain huvilalle, niin otsasuoni rauhoittuu.

Antonion pokerinaama petti muutamaksi sekunniksi, eikä hänen hymynsä saanut Marcoa yhtään suopeammalle tuulelle.

Kävelimme kohti huvilaa jäätävän hiljaisuuden vallitessa.

Terassi oli tyhjä, kun saavuimme. Kaikki olivat hajaantuneet ympäri tädin linnamaista huvilaa ja sen puutarhaa.

– Käyn huuhtelemassa jalkani, sanoin ja lähdin yläkerrassa sijaitsevaan huoneeseeni.

Jalkapesun lisäksi korjasin meikkini ja kiinnitin merituulen sekoittamat hiukseni löyhälle nutturalle. Nappasin mukaani kevyen neuletakin siltä varalta, että Antonio pyytäisi minua kävelylle myös illallisen jälkeen. Kuljin käytävää pitkin, kun kuulin toisen kerroksen pikkukirjastosta puhetta. Olin ohittamassa huoneen sen kummempia ajattelematta, mutta isotädin kiihtyneeltä kuulostava ääni sai minut pysähtymään.

– Olen tehnyt päätökseni, ja se pitää. Omaisuuteni on minun, ja vain minä päätän, kenelle se kuuluu. En aio kuunnella valituksia. Jos et ole tyytyväinen päätökseeni, voit poistua täältä saman tien.

Ihoni nousi kananlihalle. En ollut koskaan kuullut isotädin puhuvan yhtä vihaiseen sävyyn. Riita oli siis vakava. Oliko isotäti jo kertonut tehneensä minusta pääperillisen? Ja jos, oliko hän kertonut sen vain jollekulle vai koko suvulle? Se tarkoittaisi vihamielistä ilmapiiriä myös illallisella. Ehkä kaikkein fiksuinta olisi ollut, jos olisin kerrankin noudattanut Marcon ohjetta ja häipynyt huvilalta hyvän sään aikana.

Samassa kuulin jonkun nousevan portaita toiseen kerrokseen. Haahuilemiseni kirjaston oven takana näyttäisi takuulla siltä, mitä se olikin: salakuuntelulta. Peräydyin nopeasti takaisin huoneeseeni. Istahdin sängylle ja mietin tilannetta. Jos häipyisin nyt, saattaisin välttyä riidalta Marcon sukulaisten kanssa. Toisaalta katoamiseni vaikuttaisi epäilyttävältä, ja pahimmassa tapauksessa kaikki ajattelisivat minun tähdänneenkin koko ajan tädin perintöön. Jos jäisin paikalle, voisin ainakin selittää, ettei kyse ollut minun toiveestani, päinvastoin. Sitä paitsi jos poistuisin, en välttämättä tapaisi enää koskaan Antoniota. Kaikkein järkevintä olisi, että selittäisin kaikille perintöasian niin hyvin kuin mahdollista.

Henkäisin syvään ja lähdin kohti leijonien luolaa. Pian nähtäisiin, revittäisiinkö minut saman tien kappaleiksi vai olisiko joku Marcon sukulaisista kesytettävissä kuuntelemaan selityksiäni.

Kaikki istuivat jo paikoillaan, ja ruokasali oli täynnä hyväntuulista rupattelua. Katsoin ympärilleni hämmentyneenä. Ei murhaavia katseita, ei ilkeämieliseltä vaikuttavaa supattelua. Päinvastoin, minua katsottiin kuin jäätelönmyyjää kuumana kesäpäivänä.

– Vihdoin suosikkityttöni tulee, Pasquale-setä sanoi ja iski silmää.

Huokaisin. Ex-appiukon isoveli oli niitä miehiä, jotka saivat hyvän huomenenkin kuulostamaan kaksi­mieliseltä. Minut oli sijoitettu huomaavaisesti mahdollisimman kauas Marcosta ja Chiarasta.

Valitettavasti isotädin huomaavaisuus ei ollut riittänyt sijoittamaan minua Antonion syliin tai edes tämän viereen. Toisaalta vastapäätä istumisessakin oli omat puolensa, kuten jatkuva näköyhteys turkoosinsinisiin silmiin. Mietin, kuinka avoimesti voisin tuijotella miestä ilman, että vaikuttaisin tärähtäneeltä.

Isotäti Anna oli jatkuvasti huolissaan kissojensa ruokahalusta, ja saman periaatteen mukaisesti hän ruokki myös sukulaisiaan. Eturuokana tarjottu, rapean juustokuoren peittämä lasagne oli niin herkullista, että harkitsin lautasen nuolemista tädin syliin hypähtäneen ja pastan perään maukuvan Augustuksen tavoin. Pihviin mennessä olin jo ähkyssä, mutta nähdessäni jälkiruoaksi valitun manteli­jäädykkeen myös minun teki mieli hypähtää tädin syliin ja ryhtyä kehräämään.

– Irialla on aina riittänyt ruokahalua, ex-anoppini sanoi pöydän vastakkaiselta puolelta ja katsoi paheksuvasti puhtaaksi lusikoitua jälkiruoka-annostani. Kaikki muut naiset olivat jättäneet jälkiruoasta puolet syömättä. Marcon isän seuralaista lukuun ottamatta: Pamela söi manteliherkkua yhtä hyvällä ruokahalulla kuin minä.

– Meillä nuoremmilla on varaa, Pamela sanoi ja lusikoi Carlonkin jälkiruoan suuhunsa. –Toisaalta teidän vanhempien rouvien sopii miettiä, kannattaako laihduttaa, jos sitten naama näyttää rypistyneeltä rusinalta. Muutama kilo lisää täyttäisi sinunkin ryppyjäsi kummasti.

En ollut ainoa, joka sai ruoan väärään kurkkuun. Carlo alkoi kakoa punaisena. Pamela taputteli hänen selkäänsä ja varoitti hotkimisesta. Matilde katsoi ex-miehensä nuorikkoa suu auki. Marcon äiti ei ollut tottunut siihen, että joku pani hänelle luun kurkkuun. Minä taas katsoin Pamelaa uteliaana. Oliko kikattavan bimbon esittäminen teatteria, vai oliko piikki Matildelle ollut pelkkä vahinko? Loppuillallisen ajan Matilde oli joka tapauksessa yllättävän lauhkea. Tyyntä myrskyn edellä, ajattelin.

– Mitä sinä Pamela teet työksesi? Matilde kysyi hetken kuluttua.

– Olen sijoitusalalla, Pamela vastasi.

– Sijoitatko muuallekin kuin plastiikkakirurgiaan? Matilde kysyi ja hymyili vinosti.

– Toki. Ja sijoitan aina omia rahojani, en koskaan kenenkään perintöä etukäteen niin kuin jotkut.Vai millä rahalla sinä olet rahoittanut sisustusyrityksesi velkoja? Tietyissä piireissä huhutaan, etteivät bisnekset suju ruusuisesti. Lämpimät välit Anna-tädin kanssa ovat rauhoittaneet velkojia toistaiseksi, mutta ennen pitkää he haluavat nähdä kahisevaa. Huhujen mukaan sinä tiedät jo, kenet täti on valinnut pääperilliseksi.

En ollut ainoa, joka katsoi äimistyneenä sekä Matildea että Pamelaa. Ex-anoppini ilmeestä päätellen Pamelan sanat olivat osuneet kohteeseensa. Carlon kasvoista oli vaikea päätellä, tulivatko Pamelan paljastukset hänelle yllätyksenä vai eivät. Oliko Marcon isä tuonut naisen paikalle varmistaakseen, ettei Anna-täti vahingossakaan tekisi hänen ex-vaimostaan pääperillistä? Matildella näytti olevan vaikeuksia hengittää. Mietin, oliko juuri hän riidellyt isotädin kanssa aikaisemmin kirjastossa?

– Senkin hävytön... hävytön...

Matilde vaikeni ja näytti siltä kuin olisi ollut saamassa sydänkohtauksen. Oli ensimmäinen kerta, kun kuulin Matilden jäävän sanattomaksi. Marco taputti äitinsä kättä rauhoittavasti, mutta kun Matilde vain haukkoi henkeään, pelästyin, että tämä alkaisi pian itkeä. Ja Matilden vuodattamat kyyneleet tarkoittaisivat, että pikapuoliin myös helvetti jäätyisi.

– Minä en ole kertonut Matildelle, kenelle testamenttaan omaisuuteni. Ja niin kauan kuin pääperilliseni ei ole yleisessä tiedossa, siitä tuskin on iloa velkojillekaan.

Isotädin väliintulo sai värin palautumaan Matilden poskille. Häntä oli kuitenkin nöyryytetty pahemman kerran, ja pelkäsin, ettei se jäisi siihen. Katsoin Marcon sukulaisia uteliaana. Jos Matilde ei ollut riidellyt kirjastossa isotädin kanssa, niin kuka sitten?

Maria-serkku oli lääkäri ja järkevin ihminen koko suvussa. Hän edusti suvun vakavaraista ja tasapainoisinta haaraa, eikä riitely sopinut hänen tyyneen olemukseensa missään tilanteessa.

Luigi-serkku näytti kärsivältä, mutta syyksi epäilin tuskallista pitkästymistä vanhempien sukulaisten joukossa. Tiesin sukutapaamisten olevan hänelle pakkopullaa, eikä hän ollut koskaan maininnut toiveita tädin perinnöstä. Hän eli taiteelleen eikä rahalle ja tienasi joka tapauksessa hammaslääkärinä varsin mukavasti. Hänen leskeksi jäänyt äitinsä Laura oli äärimmäisen uskonnollinen ja harrasti riitelyn sijaan rukoilua ja kirkossa käyntiä.

Pasquale-setä oli toista maata. Suvun vanhimpana heti tädin jälkeen saatoin kuvitella hänen pitävän itseään oikeutettuna perintöön. Toisaalta Pasqualen vaimo Mirella oli asianajaja. He toden­näköisesti vain haastaisivat minut Annan kuoltua oikeuteen laittomasta testamentista. 

Vanhapiikasisarukset Giuliana ja Donatella olivat minulle kysymysmerkki. He huolehtivat yleensä omista asioistaan, ja sukujuhlissakin he esiintyivät aina vaitonaisina. Heillä saattoi sitä paitsi olla omaisuutta enemmän kuin isotädillä, ja minun oli vaikea kuvitella heitä painostamassa Annaa testamentista.

Ex-appiukkoni oli velmu mieheksi, mutta en voinut uskoa hänen riitelevän perinnöstä isotäti Annan kanssa. Carlon omaisuus oli huomattava jo sinällään. Marco perisi aikanaan Carlon rahat, eikä hän muutenkaan ollut ihminen, joka riitelisi rahasta. Tiesin, että hän haluaisi jättää myös asuntomme minulle avioeron jälkeen.

Matilde oli yrittänyt häätää minut pois, kun asumuseromme oli tullut voimaan, mutta Marco oli käskenyt minun olla välittämättä äidistään.

Samassa Marco käänsi katseensa minuun. Hän oli pikemminkin huolestunut kuin ärsyyntynyt, aivan kuin syy levottomuuteen ei olisikaan ollut Matilden ja Pamelan välisessä kinassa. Marco ei olisi koskaan riidellyt isotädin kanssa saadakseen perintöä itselleen. Mutta hän olisi saattanut älähtää pelätessään omaisuuden pääperijäksi joutumisen aiheuttavan minulle ongelmia. Mutta oliko isotäti paljastanut aikeensa Marcolle?

Päässäni pyöri muutakin kuin tammitynnyrissä kypsytetty, erinomaisen vuosikerran Brunello. Marcossa oli vuosikausien tuntemisenkin jälkeen minulle yhä tuntemattomia puolia. Olin kiintynyt hänen sukuunsa, koska olin aina kyennyt asettumaan suvun jäsenten välisten riitojen yläpuolelle periaatteessa ulkopuolisena. Iso­tädin perintö kuitenkin vetäisi minut mukaan riitoihin. Huokaisin. Iso­täti luuli tehneensä minulle palveluksen mutta oli todellisuudessa sekoittanut pakkani ja pahasti.

Illallisen jälkeen menin hetkeksi vielä terassille. Taivaalla loisti epätodellisen suurelta näyttävä kuu, joka loi meren pintaan hohtavan kuunsillan. Laulukaskaat eivät olleet vielä lopettaneet konserttiaan.

Hetken mielijohteesta otin kengät pois ja kävelin rannalle. Annoin jalkojen upota hiekkaan aallonrajassa. Muutamat, pyöreäksi hioutuneet pikkukivet tuntuivat hierovan jalkapohjia. Suljin silmäni ja kuuntelin aaltojen kohinaa, kun ne rikkoutuivat pehmeästi hiekkaa vasten. Kuulosti siltä kuin meri olisi hengittänyt ja minä sen tahdissa.

– Oletko menossa uimaan?

Käännyin katsomaan taakseni ja näin Antonion seisovan parin metrin päässä. Hän katsoi minua pää kallellaan ja hymyili. Hänen äänessään oli sama sävy kuin aikaisemminkin, kevyellä tavalla huvittunut, joka antaa epäillä, ettei puhuja ota tosissaan oikein mitään.

– En nyt sentään, sanoin ja nostin mekkoni helmaa. – Olisi sääli pilata hyvä mekko.

– Eikö suomalaisilla ole tapana uida alasti? Dokumentissa kerrottiin, että juoksette suoraan saunasta hankeen tai järveen ilman rihman kiertämää.

Antonion hymy leveni. Minuun meni pieni piru.

– Niin, se on kyllä ihan totta. Mutta sellaista ei voi tehdä ilman taikoja, sanoin mahdollisimman viattomalla äänellä.

– Taikoja?

Antonio kuulosti nyt uteliaalta.

– Aivan niin. Tiedäthän, suomalaiset uskovat yhä taikuuteen. Vaikka siitä ei juuri ulkomaalaisille puhutakaan. Uskomme maahisiin, tonttuihin ja menninkäisiin, kaikenlaiseen sellaiseen. Ja yöllä ei voi mennä uimaan, ennen kuin on tehnyt uhrin vetehiselle. Se on veden henki ja hallitsee niin järviä kuin merta.

– Todellako? Millaisia taikoja tarvitaan, että voit mennä nyt uimaan?

Teeskentelin miettiväni. Katselin Antoniota arvioivasti, ennen kuin kävelin hänen luokseen.

– Voin ottaa mekkoni pois vain, jos sinä autat. Jos emme tee taikuutta täydellisesti, vetehinen kaappaa minut mukaansa merten syvyyksiin.

– Mitä minun pitää tehdä?

Oli vaikea arvioida, uskoiko Antonio minun olevan tosissaan, mutta ainakin hän katsoi minua kiinnostuneena, kun aloin kiertää hänen ympärillään mumisten vesihiisihisihississä aivan kuin se olisi ollut hienokin loitsu. Tein muutamia epämääräisiä liikkeitä kädelläni ja käskin sitten Antonion sulkea silmänsä. Nyt hän vaikutti epäilevältä.

– Miksi minun pitää sulkea silmäni?

– Koska minä riisuudun nyt. Ja jos sinä näet minun riisuutuvan, vetehinen suuttuu ja taivaalta alkaa sataa hiekkaa. Et saa avata silmiäsi, ennen kuin annan luvan.

Olin pitänyt naamani koko ajan peruslukemilla, mutta Antoniota alkoi naurattaa. Hän sulki kuitenkin kiltisti silmänsä. Minä otin käteeni kourallisen hiekkaa, ennen kuin siirryin mahdollisimman äänettömästi hänen taakseen. Hän jaksoi odottaa yllättävän kärsivällisesti ennen kuin antoi periksi.

– Iria? Missä sinä olet?

Antonio käänteli päätään minua etsien. Hän kuulosti epäuskoiselta. Epäilin, että hetken aikaa hän todella uskoi, että taikuus oli mennyt pieleen ja vetehinen oli napannut minut mukaansa. Samassa avasin nyrkkini ja ripottelin keräämäni hiekan hänen päälleen.

– Hyi sinua. Minähän sanoin, ettei saa tirkistellä tai taivaalta sataa hiekkaa.

Antonio näytti ensin hölmistyneeltä, mutta alkoi sitten nauraa. Olin helpottunut huomatessani, että hänen huumorintajunsa kesti kepposeni. Oikeastaan olin ryhtynyt koko näytelmään testatakseni hänen huumorintajuaan. Ilman sitä en voinut kuvitella suhdetta yhdenkään miehen kanssa, oli tämä muuten kuinka älykäs ja komea tahansa. Ehkä naurun vähentyminen oli loppujen lopuksi painavin syy minun ja Marconkin eroon. Viimeiset ajat ennen eropäätöstämme olimme riidelleet paljon enemmän kuin nauraneet yhdessä. Varsinkaan ex-anoppini kestämiseen huumorintajuni ei enää riittänyt.

– Sinä senkin, Antonio sanoi ja yritti ottaa minua kiinni käsivarresta.

Lähdin karkuun, Antonio juoksi perässäni yhä nauraen. Upottavassa hiekassa oli hankala edetä nopeasti. Rojahdin maahan, ja Antonio laskeutui hiekalle viereeni puuskuttaen.

– Samassa dokumentissa taidettiin mainita, että olette myös hulluja.

– Sittenhän sinua on varoitettu, sanoin ja hymyilin.

Antonion katse oli niin intensiivinen, että tunsin itseni hämilliseksi ja käänsin oman katseeni yö­taivasta kohti. Tähdet tuikkivat hämmästyttävän kirkkaina, niin kuin vain maalla kaukana kaupunkien valoista voi. Taivaankannen yli lensi lentokone, mutta mieleni teki leikkiä, että se oli tähdenlento. Sillä tavoin minulla olisi ollut oikeus yhteen toivomukseen.

– Voi kun söpöä, te leivotte hiekka­kakkuja.

Chiaran ääni kuului ensin, vasta sitten Marcon tyytymättömät kasvot peittivät ihanat, taivaalla loistavat tähdet.

– Ei, vaan me teemme hiekka­enkeleitä, sanoin ja aloin liikuttaa käsiäni ja jalkojani.

– Olen pahoillani, että joudun keskeyttämään hiekkalaatikko­leikkinne, mutta jotain on tapahtunut, Marco sanoi.

Nousin vastahakoisesti istumaan. – Mitä nyt? Onko äitisi poksauttanut Pamelan rinnat rikki?

– Isotäti Anna kertoi juuri koko suvulle, että on valinnut sinut pääperijäkseen. Kaikki eivät ottaneet uutista parhaimmalla mahdollisella tavalla.

Nielaisin. Vatsanpohjaa kiristi, ja nousin seisomaan.

– Eli minua varten on sytytetty jo noitarovio?

– Oletpa sinä dramaattinen, Chiara sanoi ja katsoi minua kuin hemmoteltua pikkulasta. – Eivät he sinulle ole vihaisia, vaan isotäti Annalle.

– Jostain syystä minun on vaikea uskoa sitä, mutisin.

– Ovatko he ruokasalissa? Antonio kysyi.

Hänen äänensä oli neutraali.

Yllättävän neutraali, tajusin. Aivan kuin tieto isotädin omaisuuden määräämisestä minulle ei olisi ollut hänelle lainkaan yllätys.

– Olivat äsken, nyt he ovat hajaantuneet ympäriinsä. Halusin tulla vain varoittamaan siltä varalta, että törmäät johonkuhun juuri nyt, kun tunteet ovat pinnassa.

– Pian he rauhoittuvat, Chiara sirkutti, mutta todellisuudessa olin kuulevinani vahingoniloa hänen äänessään.

– Niin varmasti, sanoin. – Ehkä sadan vuoden kuluttua kaikki ovat unohtaneet koko jutun.

Puistelin hiekkaa vaatteistani. Ajatus hiekkaleikeistä ei enää kiinnostanut. 

– Taidan mennä huoneeseeni, sanoin.

– Haluatko, että saatamme sinut? Marco kysyi.

Huokaisin. Monien mielestä exäni oli täydellinen herrasmies, minulle taas tuli hänen seurassaan usein tunne, että hän piti minua täysin kykenemättömänä huolehtimaan itsestäni. Vaikka olimme eroamassa, ylikorostunut velvollisuudentunton vaati häntä kontrolloimaan yhä elämääni.

– Pärjään kyllä, kiitos vain. Itse asiassa, olisin mieluusti nyt yksin, sanoin ja hymyilin anteeksipyytävästi Antoniolle.

– Ymmärrämme mainiosti, Chiara sanoi ja työnsi kätensä Marcon käsikynkkään.

– Sinun kannattaa levätä, huomisesta saattaa tulla hyvin kiinnostava, jos kaikki päättävät kertoa ääneen mielipiteensä tästä testamenttiasiasta.

– Irian olisi paras lähteä huomenna kotiin, Marco sanoi.

Chiara nyökytteli hänen sanoilleen niin innokkaasti, että päätin jäädä ihan vain heidän kiusakseenkin.

Marco, Chiara ja Antonio jäivät puutarhaan katselemaan perääni, kun kävelin terassin läpi sisään huvilaan. Tunsin helpotusta, kun en nähnyt ketään eteisaulassa. Joskus olin tuntenut oloni epämukavaksi huvilassa ilman seuraa. Linnamainen rakennus oli juuri sitä tyyppiä, jossa takuulla kummitteli useampikin levoton sielu. Nyt olin kuitenkin vain tyytyväinen, etten törmännyt kehenkään sukulaiseen.

Olin juuri noussut punaisen samettimaton peittämien marmori­portaiden ensimmäiselle askelmalle, kun kuulin kolahduksen takaani. Käännyin katsomaan, mutta en nähnyt ketään. Joku tädin kissoista, ajattelin ja lähdin nousemaan portaita. Olin päässyt yli puolenvälin, kun se tapahtui.

Valot sammuivat. Minun teki mieli kirkaista mutta sain hillittyä itseni viime hetkellä. Kuulin askelia ja ikään kuin laahaavaa ääntä takaani. Kylmät väreet juoksivat selkäpiissäni. Pelko alkoi haihtua ja muuttua suuttumukseksi, kun tajusin jonkun pelottelevan minua tahallaan. Kuinka lapsellisia Marcon sukulaiset oikein olivat? Rohkeuteni keräten jatkoi portaiden nousemista. Ylätasanteella oli valonkatkaisija, ja sitä kohti minä suuntasin.

Samassa tunsin jalkojeni liikkuvan tahtomattani. Kesti sekunnin, ennen kuin tajusin jonkun vetäneen portaita peittävän maton altani. Sitten menetinkin tasapainoni. Kirkuen kierin portaita kohti alhaalla odottavaa pimeyttä.


Jatkuu ensi viikolla.