Roomaan muuttanut Iria on eroamassa miehestään Marcosta. Hän osallistuu kuitenkin tämän rikkaan isotädin järjestämiin sukujuhliin, jonne Marcokin tulee uuden naisystävänsä kanssa. Isotäti Anna joutuu outoon onnettomuuteen heti, kun on kertonut sukulaisille aikovansa muuttaa testamenttiaan. Iriaa askarruttaa sekä Annan onnettomuus että Marcon sukulaismiehen kiehtovan siniset silmät.

Kaikki tuijottivat mahallaan makaavaa isotätiä Annaa. Marcon lääkäriserkku Maria ryntäsi isotädin luo ensimmäisenä. Maria kosketti tämän kaulavaltimoa.

– Hän on hengissä.

Isotäti alkoi liikahdella. Entinen appiukkoni Carlo ja Pasquale-setä auttoivat kääntämään hänet ympäri.

– Taisin kompastua yhteen kissoista, isotäti sanoi ja piteli takaraivoaan.

Maria pyysi hovimestaria tuomaan jäitä, ja pian isotädin päähän kasvanutta kuhmua vilvoiteltiin jääpussilla. Kaikki alkoivat voivotella yhteen ääneen sähkökatkosta ja sen aiheuttamaa onnettomuutta. Kukaan ei pohtinut ääneen, kuinka kummassa isotädillä oli kuhmu takaraivossaan, jos hän kerran oli kaatunut maahan mahalleen. Minäkään en halunnut miettiä, miksi tädin onnettomuus oli sattunut heti sen jälkeen, kun hän ilmoitti haluavansa muuttaa testamenttiaan, jonka edunsaaja oli siihen saakka ollut kaikille tuntematon.

Isotäti Anna vakuutti, että sukulaisten hössötys oli täysin turhaa. Hän halusi jatkaa illallista aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Minä istuin jättimäisen ruokapöydän päädyssä isotädin oikealla puolella. Alistuen hyväksyin kunniapaikan. Tunsin sielujen sympatiaa vanhaapiikaa kohtaan: avioeron jälkeen olisin pian itse samanlainen. Isotäti Anna oli gattaran eli Rooman puistoissa kissoja ruokkivien mummeleiden irvikuva. Hänellä oli aina sekalainen seurakunta erirotuisia kissoja talossaan, ja minä olin hyvää vauhtia matkalla samoihin omituisuussfääreihin. 

Tein vapaaehtoistyötä Largo di Torre Argentinan kissayhteiskunnassa niin ahkerasti, että Marco oli usein avioliittomme aikana väittänyt minun rakastavan katteja enemmän kuin häntä. Se ei tietenkään ollut totta, mutta saattoi selittää, miksi Marco oli alkanut viettää aina vain enemmän aikaa erilaisissa poliittisissa kuppikunnissa. Olisin toki voinut hellittää työtahtiani. Kissojen hoitaminen oli kuitenkin antanut elämääni sisältöä silloin, kun muuten olin tuskaillut vauvakuumeessa. Vauvakuumeessa, jota Marco ei ollut jakanut. Sitäkin innokkaammin hän oli jakanut äitinsä mieli­piteen siitä, että hänen piti keskittyä ensin poliittiseen uraansa ja miettiä lapsia vasta myöhemmin. Ex-anoppini oli varmasti laskeskellut, että näin Marco innostuisi lastenhankinnasta sitten, kun minulla olisi mahdollisuus kärsiä aamupahoinvoinnin sijaan vain kuumista aalloista. Kuin aavistaen alkavan itsesäälini kolme kissaa tuli kiehnäämään jalkoihini.

– Ave Caesar, tervehdin niistä yhtä. – Ciao Caligula. Mitä kuuluu, Augustus?

– Totta kai minun lempityttöni muistaa kaikkien kullannuppujeni nimet, isotäti Anna sanoi ja hymyili tyytyväisenä. – Kissani tunnistavat kunnon ihmiset, ja heidänkin ansiostaan tiedän, että sinuun voi luottaa, hän jatkoi selittämättä sen tarkemmin, missä asiassa hän kaipasi apuani.

– Kerrohan Iria, kuinka työt sujuvat? Pasquale-sedän vaimo Mirella kysyi minulta samalla, kun maistelin Barolo-kastikkeessa haudutettua vasikanpaistia. Se oli täydellisen mureaa, ja söin sen suuhuni öljyä tihkuvien lohkoperunoiden kera, vaikka jo eturuokana tarjottu herkkutattirisotto oli tuntunut täyttävältä.

– Rooman kaupunki yrittää saada Largo di Torre Argentinan kissayhdyskuntaa muuttamaan pois arkeologisesti arvokkaalta alueelta. Me olemme yrittäneet vedota päättäjiin, mutta pahalta näyttää, vastasin suupalojen välissä.

– Naurettavaa, isotäti Anna sanoi ja antoi paististaan palan syliinsä asettuneelle Caligulalle.

–Kissathan ovat Rooman suosituin nähtävyys. Turistit valittavat, jos kissat katoavat raunioilta.

Kaikki myöntelivät ja vakuuttivat tädin havainnon olevan viisas. Samaa ajatusta myös eläinsuojeluyhdistys oli korostanut lobatessaan tilojen säilyttämistä keskellä arkeologisia kaivauksia. Sukulaisten mielipidettä tosin ohjasi tieto isotädin aikeista valita huomattavalle omaisuudelleen pääperijä.

– Eikö eläinsuojeluyhdistys olekaan vapaaehtoistyötä? Käsittääkseni sinä olet virallisesti Marcon isän palkkalistoilla?

Marcon uuden naisystävän huomautus aiheutti äkillisen hiljaisuuden. Kaikki katsoivat minua ja punaisena helottavaa naamaani. Marco katsoi kiusaantuneena väliin minua, väliin Chiaraa.

– Toki, vietän kissojen parissa yleensä vain vapaa-aikaani. Työkseni vastaan Carlon yrityksen sponsorihankkeista. Käytännössä valitsen hyväntekeväisyyskohteet ja huolehdin siitä, että yrityksemme saa ansaitsemansa huomion lahjoitustensa ansiosta. Juuri nyt yritys on päättänyt avustaa Largo di Torre Argentinan kissoja.

Hymyilin sydämellisesti, vaikka olisin mielelläni käskenyt Chiaraa keskittymään omiin asioihinsa. En kuitenkaan halunnut antaa Marcolle tyydytystä huomata, kuinka erinomaisen valinnan hän oli tehnyt vaihtaessaan tahdittoman ex-vaimonsa Neiti Täydellisyyteen.

Kun huomasin Marcon äidin ilmeen, ymmärsin, keneltä Chiara oli todennäköisesti saanut kehotuksen ahdistella minua epämukavilla kysymyksillä. Matilde katsoi minua tavallistakin ylimielisemmin. Hän oli sanonut moneen kertaan mielipiteensä "suojatyöpaikasta", jonka Carlo oli perustanut varta vasten minua vasten. Ideana oli ollut, että vaivoihin nähden varsin anteliaan palkan turvin olin voinut jatkaa leppoisaa opiskelutahtiani eläinlääketieteellisessä tiedekunnassa ja viettää päivät siellä, missä eniten halusin, eli eläinsuojeluyhdistyksen eri projekteissa.

– Aivan niin, mitäpä emme tekisi Rooman ihanien kisulien pelastamiseksi, Carlo vakuutteli huomatessaan otollisen hetken isotädin mielistelylle.

– Carlolla on yleensä erilaiset mirrit mielessään. 

Pasquale-setä hymyili niin kaksi­mielisesti kuin lääkkeettömien petihommien yläikärajan ylittänyt vain voi hymyillä. Isotäti Anna katsoi meitä vaiti. Hänen ilmeestään oli mahdotonta päätellä, mitä hän ajatteli hullusta suvustaan. Muistutin itseäni, että kysyisin häneltä myöhemmin, mihin hän oikein tarvitsi apuani.

Loppuillallinen sujui ilman suurempia kömmähdyksiä. Huomasin katseeni eksyvän turhankin usein Marcon pikkuserkkuna esiteltyyn Antonioon, joka istui ruokapöydän toisessa päässä. Hän vaikutti miellyttävältä seuramieheltä olematta liian puhelias. Pari kertaa hän oli katsonut minua juuri, kun olin tuijottanut häntä arvatenkin kuola suupielestä valuen. Saatoin vain toivoa, että mies piti minua pikemminkin likinäköisenä kuin potentiaalisena stalkkerina.

– Olet kutsunut kaukaisempiakin sukulaisia paikalle, sanoin isotäti Annalle, kun lusikoin marengista, mansikoista ja mansikkasorbetista tehtyä jälkiruokaa. – Ainakin pikkuserkku on aivan uusi tuttavuus minulle.

Isotäti Anna katsoi Antoniota, joka nauroi jollekin Luigi-serkun jutulle. Antoniolla oli kaunis hymy, valkoiset hampaat näyttivät hyvältä ruskettunutta ihoa vasten. Silmät olivat juuri sitä turkoosiin vivahtavaa sävyä, johon olin ihastunut aikoinaan Marcon katseessa. Muuten mies olikin väreiltään tumman exäni vastakohta. Hetkeksi unohduin miettimään, mahtoiko Antonio olla kropaltaan yhtä treenattu kuin Marco. Onneksi isotäti Anna ei voinut tietää, kuinka korkealentoisia ajatukseni olivat.

– Antonio ei ole tarkalleen ottaen Marcon pikkuserkku, kaukaista sukua kuitenkin. Hän on minun pikkuserkkuni Sabrinan poika. Valokuvaaja, työskennellyt kuulemma kuuluisille ulkomaisille lehdille. Asunut vuosikausia ulkomailla. Otti yhteyttä muutama kuukausi sitten, kun muutti Roomaan. Hän toivoi tutustuvansa paremmin sukuun, joten kutsuin hänet mukaan. Oikein hauska nuori mies.

Katsoin Antoniota uudelleen. Silmien väriä lukuunottamatta hän ei vaaleudessaan juuri muistuttanut muuta sukua. Oliko mies todellakin niin sukurakas kuin väitti, vai oliko hän halunnut lähestyä sukua ja ennen kaikkea isotätiä muista syistä?

Samassa Antonio vilkaisi suoraan minuun. Poskiani alkoi kuumottaa, mutta varsinainen punastumisen aalto iski vasta, kun huomasin Marcon tuijottavan minua nyrpeän näköisenä. Tyypillistä Marcoa. Hän oli toki vapaa tuomaan uuden naisystävänsä juhliin, mutta minun olisi pitänyt ripotella tuhkaa ylleni ja piiloutua luostariin häpeämään niin kuin muutkin huonot vaimot. Saatoin vain toivoa, ettei kukaan muu ollut huomannut niin helposti kiinnostustani uutta sukulaista kohtaan. Muussa tapauksessa piru olisi merrassa, kun kaikki hösäisivät suhdettamme eteenpäin saaden aikaan korkeintaan katastrofin. Jos olin oppinut Marcosta jotain, niin ainakin sen, että parisuhteessa ei ollut tilaa italialaiselle suvulle.

Rooman historiallisen keskustan kadut tuntuivat kiehuvan keski päivän auringossa, kun seuraavana päivänä kävelin kohti Largo di Torre Argentinaa. Melkein kaikki paikalliset olivat vetäytyneet ikkunaluukkujen pimentämiin asuntoihin siestaa viettämään. Vain minä ja turistit olimme niin hulluja, että kävelimme nestehukkaa uhmaten kuumuudesta pehmenneellä asfaltilla.

– Ciao bellissima!

Giorgia tervehti minua poskisuukoin. Hän oli minun laillani yksi kissayhdyskunnan vapaaehtoistyöntekijöistä. Giorgia oli valmistumassa eläinlääkäriksi ja oli harjoittelijana päässyt jo tekemään kissoille kastraatioleikkauksia.

Katukissojen leikkaaminen oli vapaaehtoistyömme tärkein päämäärä. Saimme lisäksi lahjoituksina kissoille ruokaa ja peitteitä ja erilaisia lääkekuureja, joita jaoimme myös muille ympäri Roomaa sijaitseville, vähemmän suosituille eläinsuojeluyhdistyksille. Välillä kulutimme aikaamme hoivaamalla ja hellimällä kissoja, joista iso osa oli sokeita tai vammautuneita, eikä olisi selvinnyt kovasta katuelämästä ilman ihmisten apua.

– Kuinka menee? Onko Magnoliaa näkynyt?

Magnolia oli toisen takajalkansa menettänyt valkokarvainen ikäneito, joka aiheutti meille huolta seikkailemalla myös Torre Argentinan raunioiden ulkopuolella. Se oli jatkuvasti vaarassa jäädä hulluna pyörivän liikenteen jalkoihin. 

– Loistavia uutisia! Se saksalainen rouva, joka kävi täällä viime viikolla, on päättänyt adoptoida Magnolian. Hän vie sen kotiinsa.

Olin vilpittömän iloinen, vaikka tiesinkin, että minun tulisi kattiriepua ikävä. Sekä kissojen varsinaiset adoptiot että etäadoptio olivat yksi vapaaehtoistyömme päämääristä. Mitä enemmän katukissoja saatiin pois kadulta, sitä tyytyväisempiä kaikki olivat.

– Loistojuttu, että olet mukana toiminnassa, Giorgia sanoi, kun jaoimme ateriaa jaloissamme kiehnääville kissoille. Kun avasin kissanruokapurkin, tuntui kuin joukko hyrrääviä moottoreita olisi käynnistynyt.

– Niin minäkin. Hyviä uutisia, sain appiukkoni tekemään mittavan lahjoituksen meille.

– Kukaan ei ole järjestänyt varainkeruuta yhtä tehokkaasti kuin sinä, Giorgia kehui.

Hän oli oikeassa. En ollut erityisen säntillinen opiskelija enkä sopinut hyvin myöskään toimistotöihin, mutta eläinsuojeluyhdistyksen gaalailtojen ja muiden hyväntekeväisyystempausten järjestäjänä olin omaa luokkaani. Marco oli useaan kertaan huokaissut, että jos olisin auttanut häntä samalla tavoin vaalikampanjassa, hän olisi ollut ministeri jo aikapäiviä sitten.

– Tytöt, minulla on uutisia!

Eläinsuojeluyhdistyksen puheenjohtaja Emanuele kiirehti luoksemme tohkeissaan. Hän kävi yhdyskunnassa vain harvoin keskellä päivää, joten uutisten täytyi todellakin olla tärkeitä.

– Mitä nyt? kysyin. – Joku amerikkalainen eukko on kupsahtanut ja jättänyt omaisuutensa kissoille?

Emanuele puisteli päätään.

– Tulen pormestarin asettaman kulttuurilautakunnan kokouksesta. Siellä käsiteltiin Kulttuuriministeriön tekemää valitusta tiloistamme.

Eläinsuojeluyhdistyksemme pieni, alun perin laittomasti rakennettu nurkkaus oli aivan Torre Argentinan arkeologisen kaivausalueen reunassa. Kulttuuri-ihmiset olivat valittaneet maisemaa rumentavasta, kissanruokien annosteluun ja kissojen pieniin hoitotoimenpiteisiin varatusta tilastamme niin usein, että vuosien jahkailun jälkeen ministeriö oli antanut ukaasin, jonka mukaan meidän piti siirtää yhdyskunnan tilat jonnekin muualle. Olimme tehneet vetoomuksia eri tahoille, mutta kukaan ei ollut näyttänyt välittävän Torre Argentinan kissojen kohtalosta. Olimme valmistautuneet häätöön, vaikka olimmekin toivoneet, että olisimme saaneet venytettyä taistelua vielä edes vuoden verran.

– Milloin meidän on lähdettävä? kysyin.

– Ei ehkä milloinkaan, Emanuele myhäili tyytyväisenä. – Näyttää siltä, että miehesi vetoomus kissojen arvosta Rooman nähtävyyksiin kuuluvana olennaisena osana on tehnyt vaikutuksen itseensä pormestariin. Pormestari on luvannut ottaa meidät henkilökohtaiseen suojelukseensa.

Giorgia alkoi kiljahdella riemusta, ja aina hillitty Emanuelekin innostui halaamaan meitä kumpaakin. Minä katsoin heitä hämmentyneenä.

– Onko Marco vedonnut kissojen puolesta pormestariin?

Minulla oli vaikeuksia ymmärtää kuulemaani. Olin toki kertonut asiasta Marcolle useampaan otteeseen, mutta aivan kuten kaikki muutkin kissoja koskevat asiat, myös häätömme oli näyttänyt menevän yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos.

– Sinulla on ihana mies, Giorgia sanoi.

– Sinun on syytä kiittää häntä aivan erityisellä tavalla tänä iltana, Emanuele sanoi ja iski silmää.

Minä nyökkäsin, enkä jaksanut selittää, että minulla oli korkeintaan ihana ex-mies. Marco halusi selvästi hyvittää tosiasian, että hän oli mennyt elämässään eteenpäin oikeaan suuntaan, kun taas minä olin valinnut risteyksessä tien, jonka päätepysäkkinä oli muuttuminen Crazy Cat Ladyksi isotäti Annan tapaan. Aioin kyllä kiittää häntä illalla, kun tapaisimme Luigi-serkun taidenäyttelyn yhteydessä, tosin huomattavasti siveellisemmällä tavalla kuin Emanuele likaisessa mielikuvituksessaan ehdotti.

Valmistauduin iltaan huolella. Arvasin, että Marco pistäytyisi onnittelemassa serkkuaan näyttelyn avajaisista. Mukana tulisi mitä todennäköisemmin pisteliäs Neiti Täydellinen, enkä minä halunnut näyttää junasta jääneeltä, rupsahtaneelta ex-vaimolta. Lopputulos ei ollut hullumpi, ja vannoin mielessäni, että meikkaisin tästä lähin useammin. Iltaan sopiva tumma silmämeikki ja huulipuna saivat minut näyttämään suorastaan kohtalokkaalta. Tiesin unohtavani meikkauspäätöksen jo seuraavana aamuna, mutta nyt aioin vain nauttia kaikesta mahdollisesta huomiosta, jota laittautumiseni ja vartalonmyötäinen pikkumusta minulle toisivat.

Menin Trasteveressä sijaitsevaan taidegalleriaan taksilla. Jäin pois pienellä kadulla kaupunginosan sydämessä. Katutasossa sijaitsevan gallerian ovet olivat selällään, ja ulos saakka kuului aasialaistyylinen musiikki ja naurunpurskahdusten värittämä puheensorina. Seisoin hetken näyttelytiloiksi muutetun huoneiston ovella ja yritin päättää, joutuako paniikkiin vai ei. Hilpeä väkijoukko näytti tekevän uutta maailman ennätystä pienimpään mahdolliseen tilaan ahtautuneista, mahdollisimman kovaäänisistä ihmisistä. Luigi huomasi minut kuitenkin ennen kuin ehdin paeta.

– Serkkutyttö, tule tänne, Luigi sanoi ja alkoi esitellä minua tuttavilleen. Parinkymmenen ensimmäisen poskisuukkotervehdyksen jälkeen tunsin kaipaavani drinkkiä. Nappasin ohikulkevalta tarjoilijalta kaksi samppanjalasia ja join toisen yhdellä kulauksella. Etsin paikkaa tyhjälle lasille, kun huomasin tutun turkoosin silmäparin katselevan minua. Marcon ja Luigin pikkuserkku ei edes yrittänyt peittää huvittuneisuuttaan.

– Ciao kissanainen, Antonio sanoi ja otti tyhjän samppanjalasin vain vaihtaakseen sen täyteen ohikulkevan tarjoilijan tarjottimelta. – Haluatko uuden? hän kysyi ja tarjosi minulle samppanjalasillista.

– Kiitos, tämä riittää kyllä, sanoin ja kohotin minulle jäänyttä juomaa. Olin ylpeä siitä, etten ollut punastunut. Ehkä minusta oli pikkuhiljaa tulossa cool. – Minun nimeni on muuten Iria, jos olet unohtanut.

– Sinua on mahdotonta unohtaa, Antonio vastasi pehmeällä äänellä.

Se cooliudesta, ajattelin ja tunsin punan kohoavan kasvoilleni.

– En vain oikein ymmärtänyt sukulaissuussuhdettasi Luigiin tai isotäti Annaan, Antonio jatkoi.

– Et ole ainoa, vastasin. Katsoin parhaakseni selittää: – Oikeastaan en ole edes sukua, tai en ainakaan parin viikon kuluttua, kun avioero Marcon kanssa astuu voimaan.

Odotin mieheltä kiusaantuneena mutistua osanottoa myttyyn menneen avioliiton vuoksi, mutta hän virnistikin ja iski silmää.

– Kiinnostavaa, oli hänen ainoa kommenttinsa.

Kieltämättä ajatus avioerosta oli alkoi vaikuttaa aina vain kiinnostavammalta myös minun mielestäni. Oli vain vaikea päättää, oliko syynä Antonion silmien sinisyys vai samppanja, joka nousi päähän yllättävän nopeasti.

– Mikä on niin kiinnostavaa?

Säpsähdin kuullessani mieheni, tai siis ex-mieheni äänen. Marco käveli luoksemme uusi heila käsikynkässään. Chiara näytti muotinäytöksen tähdeltä, mutta Antonion vierellä en jostain syystä kokenut sellaista alemmuudentunnetta kuin olin kuvitellut.

– Luigin taide tietenkin, vastasin ja heilautin kädelläni tauluja kohti.

Muiden katse seurasi kättäni, ja oikeastaan vasta nyt kiinnitin itsekin huomion Marcon serkun aikaansaannoksiin. Useimmista tauluista oli vaikea saada selvää, esittivätkö ne ihmisiä vai ektoplasmaa. Vilkaisin lähempää yhtä taulua, jonka nimi oli "Ihmisyys on seksiä". Siinä kaksi verihyytymän näköistä pallukkaa näytti yhtyvän toisiinsa. Hintapyyntö oli toista tuhatta euroa. Toivoin, ettei Luigi ollut vielä luopunut hammaslääkärin praktiikastaan. Taide tuskin elättäisi häntä vielä pitkään aikaan. Chiara näytti siltä, että alkaisi tenttiä minulta tarkempaa mielipidettä tauluihin läntätyistä limanuljaskoista, mutta onneksi joku taiteen­ystävä lyöttäytyi seuraamme.

– Mitä mieltä olette näiden teosten ilmaisemasta ristiriidasta nihilismin ja moraalisuuden välillä?

Nainen ei varsinaisesti odottanut vastausta vaan alkoi papattaa konekiväärin rytmillä Antoniolle tehden keskustelun muille mahdottomaksi. Marco ja Chiara livahtivat pian muualle, ja hetken aikaa tunsin oloni vain tyhmäksi, kun yritin seurata Antonion ja naisen keskustelua. Niinä harvoina kertoina, kun Antonio sai puheenvuoron, hän katsoi minua kuin yrittäen saada minut mukaan keskusteluun. Seuraamme tunkeutunut hipsteri vaikutti kuitenkin niin ärsyttävältä, että teeskentelin nähneeni omia ystäviäni ihmisten joukossa ja liukenin paikalta.

Kulautin toisenkin samppanjalasillisen kurkkuuni ja päätin jatkaa muualle. Luigin näyttely oli täynnä niitä ihmisiä, joiden seuraa en ollut sietänyt myöskään Marcon poliitikon uran kannalta tärkeillä cocktailkutsuilla: rikkaita, statussymboleillaan brassailevia idiootteja, jotka eivät todellisuudessa erottaneet Picasson sinistä kautta vaaleanpunaisesta. Hyvästelin kuitenkin Luigin kohteliaasti ennen kuin poistuin galleriasta.

Ovella pysähdyin hetkeksi. Ulkona oli jo pimeää, mutta Trasteveren katulamput loivat pehmeää, romanttista hämyä. Rakennuksen seinää pitkin kasvavan sinisadeköynnöksen violetit kukat levittivät makean puuterimaista tuoksua. Isommilta kaduilta kuului Rooman vilkkaan iltaelämän ääniä, Tiberjokea tukikohtanaan pitävä lokki kirkaisi lentäessään kattojen yllä. Huokaisin.

Rakastin öistä Roomaa, mutta se olisi ollut parempi kokea käsi­kädessä jonkun kanssa eikä yksin. Päätin käydä ostamassa itselleni seuraksi kilon verran jäätelöä kotini lähellä sijaitsevasta gelateriasta. Lohdullisen päätöksen voimalla jaksoin lähteä kävelemään kotia kohti. Ehdin ottaa muutaman askeleen eteenpäin, kun piikkikorkoni takertui katua päällystävien, neliskanttisten sampietrino-kivien väliin. Tyypillistä. Suutuin ja riuhdoin kenkää niin, että korko irtosi. Kiroilin läpi koko suomen- ja italiankielisen arsenaalini. Olisi pirullista nilkuttaa kotiin korkopuolena. Taksia en löytäisi tähän hätään mistään.

– Voin viedä Tuhkimon kotiin. Autonkin pitäisi toimia ainakin keskiyöhön saakka.

Marcon ääni kuului aivan takaani, ja siinä oli avoimen huvittunut sävy. Minun teki mieli kirota lisää.

– Minne Chiara jäi? Muuttui kurpitsaksi, vai?

– Hän päivystää ja joutui lähtemään töihin. Hän on lääkärinä Fate bene fratellin sairaalassa.

Niinpä tietysti. Totta kai Marcon uusi naisystävä oli lääkäri ja vielä ihmisiä hoitava sellainen, kun taas minä opiskelin yhä marsujen ruuansulatusta. Olisin mieluusti kävellyt niskojani nakellen pois paikalta, mutta linkuttaminen ilman toisen kengän korkoa tuskin olisi tehnyt haluamaani vaikutusta.

– Hyvä on, sanoin. – Kyyti olisi kiva.

Jäin odottamaan gallerian eteen, kun Marco lähti hakemaan kauemmas parkkeerattua autoaan. Olin ollut yksikseni vain minuutin, kun näin Antonion tulevan ulos galleriasta. Siirsin piikkikorkoa vaivihkaa taakseni, vaikka Antonion korotonta kenkää tuijottavan katseen perusteella peittelyni oli turhaa.

– Oletko jo lähdössä?

Antonion pettynyt ilme oli mannaa haavoittuneelle sielulleni.

– Tuota, ehdin sanoa, kun Marcon auto pysähtyi eteemme.

– Näköjään. Marco antaa minulle kyydin, sanoin ja näytin selitykseksi kengän korkoa.

– Harmi, Antonio sanoi. – Oletko tulossa isotäti Annan huvilalle viikonloppuna? hän kysyi.

Ujuttauduin parhaillaan Marcon urheiluauton etupenkille. Olisin halunnut kirota lisää. Mikään ei ole tyylittömämpää kuin ahtautua lyhyessä hameessa pienen auton pelkääjänpaikalle.

– Harkitsen asiaa, sanoin, mutta kun näin miehen kasvoille syttyvän hymyn, tiesin jo tehneeni päätöksen.

Marco katsoi kallista rannekelloaan, kun jahkailin auton oven sulkemisessa. Vilkutin hyvästiksi Antoniolle. Kun olin saanut oven kiinni, Marco ampaisi matkaan. Hän tuskin arvasi, kuinka paljon hänen eleensä oli minua ärsyttänyt. Se ei ollut ainoastaan epäkohtelias tapa saada minut lopettamaan juttelu ainoan hiukankaan kiinnostavan miehen kanssa, vaan minua ärsytti ylipäätään koko öykkäröivä kultakello.

Sellaiset eivät olleet kiinnostaneet, kun olimme aloittaneet seurustelumme. Perheen varakkuus oli saanut Marcossa aikaan jokseenkin päinvastaisen reaktion kuin nuorissa yleensä: hän oli tuntunut jollain tavoin häpeilevän taustaansa. Olimme tavanneet aikoinaan vapaaehtoistyössä Etelä-Italiassa, jossa oli kunnostettu vanhaa orpokotia. Marco oli ollut yksi ahkerimmista työntekijöistä, aivan kuin hänen ilmaiseksi saamansa etu­oikeudet olisivat velvoittaneet hänet auttamaan muita kaksin verroin. Mietin, missä vaiheessa mieheni oli vaihtanut ihanteensa kultaiseen sveitsiläiskelloon. Aivan läpimätä Marco ei kuitenkaan vielä ollut, se minun täytyi myöntää. Siksi en alkanut naputtaa yli­nopeudesta, jolla hän puikkelehti keskustan kaduilla.

– Kiitos, kun puhuit puolestamme pormestarille. On iso juttu meille ja kissoille, että saamme pitää tilamme tutussa paikassa. Saat varmasti eläinten ystävät miettimään äänestämistäsi seuraavissa parlamenttivaaleissa.

Marco hymyili vinosti.

– Sinun mielessäsi ei tietenkään voi käydä, että olisin halunnut auttaa ilman hyötymistarkoitusta.

Kohautin harteitani.

– Muutama vuosi sitten olisin pitänyt auttamishaluasi itsestäänselvyytenä. Mutta olemme tainneet muuttua kumpikin vuosien varrella.

– Sinä olet aivan samanlainen kuin ennenkin.

Marcon suusta kuultuna toteamus ei kuulostanut kohteliaisuudelta. En kuitenkaan takertunut siihen. Olipa Marcon motiivi ollut mikä tahansa, apu oli ollut tarpeen ja olin siitä kiitollinen.

– Oletko tulossa isotäti Annan huvilalle viikonloppuna? Marco vaihtoi puheenaihetta, kun en vastannut mitään.

– Itse asiassa ajattelin tulla, miten niin?

Marcon ilme oli nyt vakava.

– Minun tekisi mieli pyytää sinua olemaan tulematta. Sinut tuntien kielto saisi sinut kuitenkin tulemaan sinne vaikka kontaten, joten pyydän sinua olemaan vain varovainen.

Naurahdin epäuskoisena.

– Varovainen? Mitä minun pitäisi muka varoa?

– Minulla on outo tunne, että jotain on tapahtumassa. Jotain, joka liittyy isotäti Annaan. Ja sinuun. En osaa selittää sitä. Sinähän se aina käsket minun kuunnella vaistojani pelkän järkeilyn sijaan. Järjellä ajatellen kaikki on kunnossa, mutta vaistoni hälyttää.

– Sattuuko vaistosi varoittamaan minua tutustumasta paremmin erääseen vaaleaan valokuvaajaan? Siitäkö on kysymys? Sinun kyllä sopii seurustella ja tuoda uusi tyttöystäväsi mukaan suvun tilaisuuksiin, mutta minun pitäisi ymmärtää häipyä taka-alalle nöyränä ja hiljaisena.

–  En minä ole mustasukkainen, Marco vastasi ja naurahti.

Hänen huvittuneisuutensa sai minut tuntemaan itseni naurettavaksi. Miksi ex-mieheni olisikaan ollut minusta mustasukkainen?

–  Jotain vain on tekeillä, jotain outoa. Ja kyllä, jos totta puhutaan, niin myös Antonion ilmestyminen kuvioihin juuri nyt on omituista. Kukaan ei ole kuullutkaan hänestä. Antonio sanoo syntyneensä ja kasvaneensa Ranskassa. Miksi hän ei ole koskaan ollut missään yhteydessä sukuun ennen kuin nyt?

–  Minusta tilanteessa ei ole mitään omituista. Naurettavaa sen sijaan on pelkosi suvun alfauroksen paikan menetyksestä, kun näköpiiriin on ilmestynyt komea ja kaikin puolin miellyttävä sukulainen. Nähdään viikonloppuna Toscanassa!

Marco kaasutti pois paikalta heti, kun olin noussut autosta ja läimäyttänyt oven kiinni. Varma merkki siitä, että itsepäisyyteni oli muistuttanut hänelle elävästi, miksi olimme eroamassa.

Toscanassa paistoi odotetusti aurinko, kun jäin pois Grosseton asemalla. Isotäti Anna oli lähettänyt kuljettajansa minua vastaan. Päätin olla miettimättä Marcon varoituksia, vaikka ne olivat kylväneet omaankin mieleni epäilyksen siemenen. Olinko aivan viisas, kun tuppauduin yhä Marcon suvun joukkoon?

Isotädin huvilalle tullessa epäilykseni hälvenivät. Astuin ulos autosta ja huokaisin ihastuksesta. Huvila oli vähättelyä, pikemminkin olisi pitänyt puhua linnasta. Suuren, kaksikerroksisen rakennuksen toisessa päässä oli jopa torni, ja koko komeutta ympäröi puistomainen puutarha. Etuterassilta oli näkymä muutaman sadan metrin päässä kohisevaan Välimereen, takana taas oli iso uima-allas. Rentouttava lomaviikonloppu oli juuri mitä kaipasin. Varsinkin, jos rentoutuminen tapahtuisi miellyttävässä seurassa. Antonion ilmaantuminen pihalle vaikutti ainakin lupaavalta. Annoin hänen kantaa matkatavarani huoneeseen autonkuljettajan sijaan.

– Tavataan puolen tunnin kuluttua aperitiivilla terassilla, Antonio sanoi ennen kuin jätti minut vaihtamaan vaatteet. Ehdin käydä suihkussa ja meikatakin. Oloni oli mitä mainioin, kun laskeuduin alakertaan ja kävelin terassille. Isotäti Anna tervehti minua ilahtuneen näköisenä.

– Tule Iria, minun pitää kertoa sinulle jotain ennen kuin muut tulevat.

Isotäti Anna otti minua kädestä ja ohjasi hetkeksi puutarhaan.

– Onpa täti salaperäinen, sanoin.

Anna pysähtyi valkoisena kukkivan magnolian alle ja hymyili.

– Iria, kuten tiedät, olen hyvin kiintynyt sinuun. Olin äärimmäisen iloinen, kun menitte Marcon kanssa naimisiin. Marco on sentään kunnollisempi kuin isänsä.

Isotäti Annan kasvot synkistyivät, kun hän mainitsi playboyna tunnetun ex-appiukkoni.

– Carlo on... hiukan vallaton, vastasin. – Hän ei kuitenkaan tarkoita mitään pahaa.

– Hampuusi hän on. Marco on vakavamielinen, mutta häneltä oli typerää päästää käsistään sinun kaltaisesi aarre.

– Täti, jos tarkoituksenne on saada meidät harkitsemaan avioeroa uudelleen, niin voin sanoa, että se on vain ajanhukkaa.

Isotäti heilautti kättään ja naurahti. – Pöh, jos haluatte erota, se on teidän asianne, eikä kuulu muille. En minä sen takia sinun kanssasi halunnut puhua. Minulla on paljon tärkeämpää asiaa. Olen juuri tehnyt uuden testamenttini, ja sinusta tulee pääperijäni. Eikö ole mahtavaa? Nappaat perintöni ahnaiden sukulaisteni edestä!

Jatkuu ensi viikolla.