Suomalainen Iria on eroamassa italialaisesta miehestään Marcosta, koska tämä on pannut uransa politiikassa etu­sijalle. Miehen hassahtanut suku ei haluaisi päästää irti Iriasta, joka huomaa joutuvansa keskelle hengenvaarallista perintökiistaa. Irian täytyy oppia erottamaan sudet lampaista ja sammakot prinsseistä.

Kuuntele jatkis kuunnelmana

– Sinä kuolet pian, hutsu!

Kuiskaus kaikui pimeässä kuin huuto. Yritin pitää paniikin poissa ja keskityin liikkumaan niin äänettömästi kuin mahdollista. Tunnustelin käsilläni ympäröivää pimeyttä. Pelkäsin koko ajan, että koskettaisin vahingossa hyökkääjää. Vaikka kuljin varoen, kompastuin johonkin kovaan. Murhanhimoinen mielipuoli kuuli kompurointini.

– Lausu viimeinen rukouksesi.

Konttasin ovea kohti niin nopeasti kuin kykenin. Juuri ajoissa, sillä lattiaan paukahtava kolaus paljasti hullun iskeneen sinne, missä olin ollut vain muutamaa sekuntia aikaisemmin. Pelkoni alkoi väistyä, ja tilalle oli saapumassa raivo.

Minun oli vain vaikea päättää, olinko vihaisempi hyökkääjälle vai  itselleni. Jotenkin oli tyypillistä, että kaikista maailman ihmisistä juuri minä olin päätynyt veren­himoisen psykopaatin kynsiin.

Saatoin kuvitella useammankin ihmisen nyökyttelemään tietäväisen näköisenä hautani äärelle: mieli­puolen käsittelyssä kohdattu kuolema oli sovelias loppu kaltaiselleni heitukalle, joka ei ollut ymmärtänyt perustaa ajoissa perhettä eikä saada edes opintojaan päätökseen. Tosin edellisestä syytin kyllä enemmän aviomiestäni, tai siis pian ex-aviomiestäni, olisihan avioero pian voimassa. Myönnetään, en ollut elänyt säntillisintä elämää. Mutta olinko siltikään ansainnut kuolla suu vaahdossa kähisevän hullun kynsissä?

Kun konttasin lattialla, näin elämäni vilisevän elokuvana mielessäni. Totta se on: kun loppu on lähellä, tehdyt asiat juoksevat silmien edessä kuin b-luokan tv-leffa, jonka pääosaan on saatu huijattua joku uransa loppupuolella oleva, elähtänyt Hollywood-tähti. Pahinta on, etteivät ajatukset suinkaan keskity elämän parhaisiin paloihin, vaan mieleen juolahtaa enimmäkseen niitä noloja ja kiusallisia tilanteita, joita on yrittänyt aktiivisesti unohtaa. Ja jostain syystä mieleeni tulvi nimenomaan edeltävien viikkojen tapahtumia, eikä vähiten illalta, jolloin kaikki oli saanut alkunsa.

Niin minä siis konttasin polvet hellinä ja mietin iltaa, jolloin olin kutsunut pian ex-etuliitteen saavan aviomieheni käymään. Iltaa, josta käynnistyneen tapahtumaketjun seurauksena olin pimeässä huoneessa kannoillani mielipuoli, jonka ainoa päämäärä oli minun listimiseni hengiltä.

Päivä oli kääntymässä iltaan, mutta koko päivän Rooman katuja paahtaneen auringon lämpö väreili yhä ilmassa. Laulukaskaat eivät näyttäneet huomaavan alkavaa hämärää. Niiden sointi rytmitti yhä kiihkeänä askeliani, kun palasin työpaikaltani eläinsuojelu­yhdistyksestä kotia kohti. Rakastan historiallisessa keskustassa sijaitsevaa, 1500-luvulla rakennettua palazzoa, jossa asun. Sen pitäisi olla poltetun sienan värinen, mutta auringon ja talvisten rankka­sateiden vaikutuksesta se on haalistunut paikoin pahasti.

Yhtä seinää peittää huumaavasti tuoksuva valko­nuppuinen jasmiini, toista voimakkaan purppuraisena hehkuva ihmeköynnös. Talvisin palazzo on kostea ja viileä, kesällä liiankin kuuma. Sen ränsistyneessä kauneudessa pelkistyy kuitenkin kaikki se, jonka vuoksi rakastuin Roomaan muutettuani tänne Suomesta seitsemän vuotta sitten.

Kotona heitin hikiset vaatteet pyykkikoriin ja ryntäsin suihkuun. En vaivautunut pukemaan ylleni lyhyttä kylpytakkia kummempaa, ja hiukset yhä märkinä siirryin keittiöön laittamaan ruokaa. Marco oli luvannut käväistä kahdeksan maissa. Vain viisi minuuttia, hänellä oli menoa. Ei minulla pitkää asiaa ollutkaan, olin vakuutellut puhelimessa aviomiehelleni, joka lopulta oli myöntynyt. Virallinen tekosyy kutsuun oli Marcon iso­tädille hankittavassa syntymä­päivälahjassa. Olimme eläneet asumuserossa viimeiset kolme vuotta, mutta osallistuimme yhä yhdessä kaikkiin mieheni suvun tilaisuuksiin. Myös lahjat hankimme yhdessä. Siis minä ostin ne, ja Marco allekirjoitti onnittelukortin.

Lahjojen lisäksi meillä oli muitakin rutiineja. Niihin tämäniltainen haluni nähdä Marcoa itse asiassa liittyi. Olin lopettanut viimeisimmän poikaystäväkokelaan tapailun kuukautta aikaisemmin, ja nyt oli taas koittanut se aika, jolloin lipsahdus Marcon suhteen ei olisi ollut lainkaan pahitteeksi. Näistä lipsahduksista oli muodostunut jo varsin kunnioitettava traditio kolmen vuoden asumuseron aikana. Aina silloin, kun kumpikaan ei tapaillut aktiivisesti ketään muuta, tapailimme toisiamme. Muutamaan otteeseen olimme lipsahtaneet todella pahasti. Jopa siihen pisteeseen, että Marco oli käytännössä jälleen asunut luonani.

Mutta viime kuukausina olin saanut taas muistutuksen siitä, miksi erinomaisesti toimiva sänkysuhde ei riittänyt pitämään avioliittoamme koossa. Muistutuksen nimi oli anoppi – luojalle kiitos, pian ex-anoppi. Jos anoppi oli jotain kautta saanut tietää meidän palanneen yhteen, hän oli pitänyt huolen siitä, että käämini paloivat äitinsä puutteille sokeaan Marcoon alta aikayksikön.

Anopilla oli keinonsa, ja minulla syitä hermostua. Kerran hän järjesti illalliset, joille oli kutsuttu minun sijastani joku anopille mieleisempi sinkkunainen. Toisen kerran mieheni katosi kesken syntymäpäiväjuhlani, koska hänen äidillään oli jälleen yksi luulotautikohtauksistaan. Pahinta oli kuitenkin ollut Marcon haluttomuus hankkia lapsia, koska hänen mammansa mielestä minä en ollut kypsä äidiksi. Viimeinen huomautus oli totta puhuen se kuuluisa viimeinen tippa, joka neljän vuoden avioliiton jälkeen oli saanut minut marssimaan asianajajani toimistoon ja aloittamaan avioeroprosessin.

Mutta kuukauden täydellisen romantiikan puutteen jälkeen olin taas siinä pisteessä, että anopista huolimatta olin huomannut miettiväni Marcoa vähäpukeisena ja aktiivisena sängyssä. Mielestäni lipsahduksessa ei ollut moraalisesti mitään epäilyttävää, palvelihan se kummankin tarpeita. Ainakin omiani, ja niin kiihkeästi, etten edes pysähtynyt ajattelemaan, kuinka tiukalta Marco oli kuulostanut puhuessaan kiireistään. 

Tiesin, että Marco ei voinut vastustaa minun pasta al fornoani. Turvauduin reseptiin lähinnä silloin, kun arvelin miehen kaipaavan erityistä pehmittämistä. Lautasellinen salsiccian eli tuoremakkaran ja herkkutattien maustamaa uunipastaa, ja mies oli yleensä jo ilman paitaa syleilemässä minua takaapäin. Jos Marco jostain syystä alkoi saarnata suhteemme keikahteluista intohimon ja mököttämisen välillä, vedin esiin tiramisun. Sitä ei tarvittu monta lusikallista, kun Marco jo unohti vaatimuksensa pelisäännöistä, ja kisa oli edennyt finaaliin eli sänkyyn saakka. Tai ruokapöydälle, kylpyammeeseen, terassin sohvalle. Kiire ei katso paikkaa oli mottomme sekä avioliiton että lipsahdustemme aikana.

Paistoin pannulla herkkutatteja valkosipulilla ja persiljalla maustetussa oliiviöljyssä. Maistoin tilkan avaamastani Barolo-pullosta ja kaadoin punaviiniä myös pannulle. Aloin kypsentää lihakauppiaan paloittelemaa tuoremakkaraa ja lisättyäni paseeratun tomaattikastikkeen huumaava tuoksu täytti keittiön. Mielialani kohosi, eikä ainoastaan naukkailemani Barolon vuoksi. Sekoitin kastikkeen al denteksi keittämiini tagliatelleihin, lisäsin joukkoon parmesaanilla ja muskottipähkinällä maustetun valkokastikkeen ja ripotin runsaasti päälle parmesaaniraastetta. Vuoka uuniin, ja olin valmis valitsemaan asun iltaa varten. Jotain viettelevää toki, vaikka tärkeintä olikin saada vaate pois päältä nopeasti.

Marco oli ajoissa, niin kuin aina. Minun olisi suomalaisena pitänyt olla kaiken järjen mukaan suhteemme täsmällisempi osapuoli, mutta juuri luonteeni suurpiirteisyyden vuoksi minä viihdyin Italiassa. Tietenkin minun oli pitänyt rakastua siihen ainoaan roomalaiseen, jonka piti olla aina ajoissa tai pikemminkin etuajassa. Tämäkin oli ikuinen riitelynaihe. Biologinen kelloni tosin toimi liiankin hyvin, kun taas Marcoon sama tik tak ei näyttänyt tekevän mitään vaikutusta. Periaatteessa saattoi sanoa eromme johtuneen täsmällisyyttä koskevista erimielisyyksistä.

Avasin oven Marcolle. Silmien turkoosi sävy teki minuun aina säväyksen, mutta hänen tumma, taipuisa tukkansa oli leikattu konservatiivisen lyhyeksi. Hänellä oli yllään tumma puku, eikä hän ollut löysännyt edes kravattiaan. Siltikään en osannut aavistaa mitään. Toki Marco tiesi, että pidin hänestä enemmän farkuissa ja t-paidassa, paljastivathan ne treenatun kropan. Puku muistutti aivan liikaa eromme syytä numero kaksi. Marco oli havainnut itsessään kunnian­himon politiikkaan pari vuotta häidemme jälkeen. Tai pitäisi kai sanoa, että viheliäs ex-anoppini oli herättänyt kunnianhimon hänessä.

Olin mennyt naimisiin vähä­varaisten oikeusaputoimiston perustamisesta haaveilleen miehen kanssa, ja eräänä kauniina aamuna olin herännyt poliitikon vierestä. Mutta minusta ei todellakaan ollut poliitikon vaimoksi. Myös Marcon äiti oli tehnyt sen varsin selväksi alusta lähtien. Hän oli kaavaillut kultapojulilleen pääministerin uraa siitä lähtien, kun Marco oli yksivuotiaana päässyt eroon vaipoista. 

Boheemi, katukissoja hyysäävä suomalaisblondi ei ollut anopin mielestä ihanteellinen tuki italialaisen politiikan kavalassa maailmassa. Siinä hän oli aivan oikeassa.

Marcon mukaan olematon tukeni hänen poliittisella urallaan ei vastannut hänen käsitystään myötä- ja vastoinkäymisistä. Minä olin terävälle kielelleni tyypilliseen tapaan luvannut tulla käymään vankilassa, kun Marco ja hänen etuja kähmivät poliitikkokollegansa olisi sinne tuomittu. Myötämäessä hän saisi viilettää yksin, sillä minua ei nähtäisi kissanristiäisissä hymyilemässä.

Totta kai olin epäreilu verratessani Marcoa korruptiorahoja taskuihinsa ujuttaviin poliitikkoihin. Tiesin, että Marco oli jopa suomalaisen mittapuun mukaan niin rehellinen kuin asianajaja ja poliitikko vain voi olla. Hän ei tarvinnut korruptio­rahoja, kiitos ökyrikkaan perheensä. Mutta en silti hyväksynyt mieheni ihanteiden muuttumista hädän­alaisten avustamisesta turhantärkeissä kokouksissa istumiseksi.

– Ciao, sanoin ja annoin miehelleni kaksi poskisuukkoa.

Marco astui sisään eteiseen aivan kuin ei olisi edes huomannut, ettei minulla ollut ohuen sifonkimekon alla lainkaan alusvaatteita. Jos myös Marcolla olisi ollut pidempi kuiva kausi takanaan, poskisuukoista olisi päästy kunnon suudelmiin jo eteisessä, mutta nyt hän näytti leikkivän vaikeasti tavoiteltavaa. Minä en kuitenkaan lannistunut. Marcoa  ärsytti välillä suunnattomasti, että kiersin hänet halutessani pikkusormeni ympärille, oli kyse sitten hehku­lampun vaihtamisesta, huomattavan summan lahjoittamisesta valitsemaani hyväntekeväisyyskohteeseen – tai päätymisestä sänkyyn, vaikka edellisen riidan jälkeen kumpikin oli taas vannonut sekstailun päättyneen lopullisesti. 

Marco oli niitä miehiä, joille oli tärkeää pitää ohjakset käsissään. Hänkään ei kuitenkaan valittanut aloitteellisuudestani enää sitten, kun olimme päässeet itse asiaan. Riidat alkoivat vasta kulloisenkin ensihuuman jälkeen, kun Marcolla olikin kokous tai tapaamisia taidenäyttelyn tai yksinkertaisen koti-illan sijaan. Tai jos minä en päässyt johonkin tuiki tärkeään äänestäjien mielistelygaalaan, koska minun piti tuurata jotakuta kodittomien kissojen hoitopaikassa. 

Viimeisen vuoden aikana en ollut jaksanut edes leikkiä pariskuntaa. Leffaseuraa olin hakenut muista miehistä. Marco oli kuitenkin sängyssä parempi korvike kuin yhden illan jutut. En ollut pyhimys, mutta seksi vieraiden kanssa ei tuntunut samalta kuin miehen, joka tiesi tasan tarkkaan, mikä toimi kohdallani sängyssä ja mikä ei.

– Laitoin lempiruokaasi, pasta al fornoa, sanoin.

Menin keittiöön ja annoin mekon olkaimen lipua alas aivan kuin huomaamatta. Marco tuli perässäni, mutta sen sijaan, että olisi alkanut riisua mekkoa yltäni, hän katsoi kelloaan.

– Olen pahoillani, minulla ei ole aikaa jäädä illalliselle.

Käännyin katsomaan häntä, ällis­tyksen täytyi näkyä kasvoiltani.

– Minulla on vain viisi minuuttia.

Päätin leikkiä coolia. Ehkä Marcolla oli se aika kuukaudesta, jolloin hänen piti vahvistaa miehistä itsetuntoaan näyttämällä, kuka sanoi viimeisen sanan. Toki hän saattoi tapaillakin jotakuta. Ei hän sitä koskaan kertonut, mutta jos hän joskus oli kieltäytynyt vierailusta, olin päätellyt syyn itse.

– Puhutaan sitten nopeasti, sanoin. – Kyse on isotäti Annan lahjasta. Ajattelin ostaa jotain suomalaista muotoilua. Tiedäthän, kuinka hän rakastaa Suomea.

Isotäti Anna oli pikemminkin Marcon iso-isotätipuoli tai jotain sen suuntaista. Marcon isänpuoleinen suku oli laaja, mutta yhteys oli tiivistä kaukaisimpienkin sukulaisten välillä. Näin minäkin olin päässyt tutustumaan suvun matriarkkana pidettyyn isotätiin, jonka omaisuutta kaikki sukulaiset kärkkyivät itselleen. Marco oli ollut yksi isotädin suosikeista, ja minuun hän oli ihastunut suunnattomasti kuultuaan, että olin Suomesta. Isotädillä oli ollut aikoinaan suomalainen kihlattu, joka oli kaatunut jatkosodassa. Täti ei ollut koskaan mennyt naimisiin ja ajatteli edelleen kaiholla sulhastaan.

Marcon päätös ryhtyä poliitikoksi ei ollut miellyttänyt tätiä, mutta hän oli niin mieltynyt suomalaiseen suoraselkäisyyteeni, että oli katsonut Marcon hairahdusta sormien läpi. Me emme olleet paljastaneet isotädille asumuseroamme, jonka piti italialaisittain kestää kolme vuotta ennen kuin saattoi pyytää asumuseron muuttamista lopulliseksi avioeroksi.

Teeskentely oli ollut helppoa. Marcon isänpuoleinen suku jumaloi minua, ja olimme yhä käyneet suvun juhlissa pariskuntana.

– Itse asiassa minun on pitänyt soittaa sinulle. Jo monta kertaa. Kyse on isotädin juhlista. Ja lahjasta. Ja muustakin, Marco vastasi.

En ollut nähnyt häntä yhtä kiusaantuneen näköisenä sen jälkeen, kun olin odottanut häntä kotona Pretty Womanista ottamani esimerkin mukaisesti pelkkä kravatti ylläni. Mistä minä olisin voinut tietää, että hän oli päättänyt tuoda illalliselle myös yllätysvieraan, eli puolueen puheenjohtajan. Minä olin toki käynyt pukemassa ylleni sen jälkeen, kun olin ensin kävellyt suu auki toljottaneiden miesten ohi makuuhuoneen puolelle.

Puheenjohtaja oli puhunut sekavia koko illan. Toisaalta sekavuustila ja kaihoisat silmäykset suuntaani johtivat siihen, että Marco teki rakettimaisen nousun noviisista puolueen varapääsihteeriksi.

– Niin? kysyin ja hymyilin.

– Asia on tuota sillä lailla, että. Niin siis nyt on sellainen tilanne...

– ...että? jatkoin.

– On parempi, ettemme enää osta sukulaisilleni lahjoja yhdessä.

Katsoin Marcoa hämmentyneenä. Oli kuin hän olisi paiskannut lasillisen kylmää vettä kasvoilleni.

– Miksi? huuliltani karkasi, ennen kuin muistin, että minun oli tarkoitus leikkiä coolia.

– Minä seurustelen. Vakavasti.

Ok, nyt tuntui siltä kuin olisin saanut päähäni sangollisen vettä. Jääkylmää vettä. En kyennyt sanomaan mitään, tuijotin vain miestäni. Tai siis pian tulevaa ex-miestäni.

– Me hankimme lahjan yhdessä Chiaran kanssa. Hänkin tulee juhliin.

Ex-mieheni oli näemmä päättänyt hukuttaa minut kerralla jäiseen avantoon. Ensimmäistä kertaa tajusin, että pian lähestyvä avioeromme oli lopullinen. Eikä se tarkoittanut eroa ainoastaan Marcosta, vaan myös hänen hullusta suvustaan, johon ymmärsin vasta nyt kiintyneeni aivan liikaa.

Ei tule kuuloonkaan. Ei todellakaan. En edes harkitse asiaa.

Minusta ääneni kuulosti hyvinkin päättäväiseltä, mutta minulle soittaneen appiukon mielestä kaipasin vain lisää maanittelua. Siis ex-appiukon. Minun kannatti opetella uudet, täsmälliset käsitteet jo hyvissä ajoin, etten sitten eron jälkeen sortuisi kömmähdyksiin.

– Ole kiltti, Iria. Sinun on pakko tulla isotädin juhliin. Kaikki odottavat tapaamistasi. Olet juhlien liima, ainoa tekijä, joka pitää meidät kaikki sivistyneissä väleissä sen sijaan, että ryntäisimme toistemme kurkkuun. Älä särje vanhan miehen sydäntä.

– Carlo, kaikella kunnioituksella, mutta minä en enää kuulu sukuun. Teidän on paras ymmärtää, että me eroamme Marcon kanssa.

Jätin mainitsematta, että aivan ensisijaisesti minun itseni oli sisäistettävä uusi tilanne. Ei enää hiprakassa soitettuja puheluita keskiyöllä miehelleni. Lamput joutuisin vaihtamaan itse. Tai joutuisin palkkaamaan jonkun hieltä haisevan handymanin, joka jättäisi likaisista kengistään tahrat olohuoneeni valkoiselle matolle. Värisin. Tulevaisuus vaikutti julmalta.

Carlo oli hetken hiljaa. Saatoin lähes kuulla, kuinka vanhan ketun aivot raksuttivat. Carlo ei ollut ansainnut omaisuuttaan tyhmyydellä.

Ollaksemme rehellisiä hän oli ansainnut sen syntymällä oikeaan sukuun. Mutta älykkyydellään hän oli saanut sen poikimaan niin, ettei esi-isien tarvinnut kääntyillä haudassaan häpeän vuoksi. Mutta yrittipä appiukko mitä tahansa, minua hän ei kyennyt yllättämään. Seitsemässä vuodessa olin oppinut tuntemaan hänen temppunsa.

– Minua pelottaa, Iria.

Hyvä on, Carlon kaikkia temppuja en näemmä tuntenut.

– Mikä ihme sinua pelottaa?

– Minä tapaan juhlissa ensimmäistä kertaa Marcon uuden naisystävän. Ja minua pelottaa. Minä tarvitsen sinua. Matildekin on tulossa. Et kai jätä minua kohtaamaan yksin sekä Matildea että Marcon uutta naisystävää?

Huokaisin. Marcon isä oli aina ollut heikko kohtani. Carlo oli hyväksynyt minut yhtä varauksettomasti ja lämpimästi perheeseensä kuin Marcon äiti ja Carlon ex-vaimo Matilde oli minua inhonnut. Carlon ja Matilden erosta oli kaksikymmentä vuotta, mutta välit olivat yhä jäätävät. Jääkalikasta huokui enemmän lämpöä kuin ex-anopistani. Toisaalta epäilin, että Carlo oli aloittanut playboyn uransa jo ennen avioeroa, joten ehkä Matildellakin oli omat, painavat syynsä inhota ex-miestään. Minun oli helppo nauraa Carlon Peter Pan -olemukselle ja jatkuvalle flirttailulle, mutta hänen ex-vaimolleen ja pojalleen aihe oli kipeämpi.

– Mitä Matilde siellä tekee?

Ex-anoppini ei juuri käynyt Carlon suvun juhlissa.

– Isotäti Anna kutsui hänet. Kyllähän sinä Annan tiedät. Intiaanit karanneet kanootista jo kauan sitten, vanhuus ei tule yksin. Matilde hyväksyi kutsun. Kai hänkin on tulossa kärkkymään perintöä.

Huokaisin uudelleen. Perintö. Oli totta, kun Carlo oli sanonut, että minä kevensin sukujuhlien tunnelmaa. Marco oli aina sanonut samaa. Marcon sukulaisten mukaan minä olin kaikin puolin virkistävä poikkeus. Todennäköisesti siksi, etten puhunut ainoastaan rahasta, niin kuin muut. Tai isotäti Annan perinnöstä. Kukaan ei tarkalleen tiennyt isotädin omaisuuden määrää, mutta suuri se oli. Ja kaikki yrittivät olla isotädille mieliksi siinä toivossa, että tämä muistaisi heitä testamentissaan. Myös Matilde pakotti huulilleen hymyn ja hänen äänensä tihkui hunajaa, kun isotäti oli lähistöllä.

Saman tien tajusin jotain.

– Sinä haluat minut paikalle, koska pelkäät, että isotäti suuttuu. Tiedät, että isotäti pitää minusta suomalaisuuteni vuoksi, ja sinä pelkäät, että jos en ole paikalla, hän jättää perinnöttömäksi puoli sukua. Tai ainakin sinut ja Marcon.

Nyt oli Carlon vuoro huokaista.

– Tyttöseni, olet aina nähnyt lävitseni. Se oli ensimmäinen asia, jonka sanoin, kun Marco toi sinut kotiini: "Poika, olet löytänyt itseäsi älykkäämmän naisen."

– Itse asiassa puhuit jotain hemaisevasta blondista ennen kuin tajusit minun ymmärtävän jonkin verran italiaa, muistutin.

– Kyllähän sinussa silmä yhä lepää, en minä sitä kielläkään, Carlo sanoi. – Mutta pääasiallisesti arvostan hellää sydäntäsi. Tiedän, ettet antaisi itsellesi anteeksi, jos koko isotädin perintö menisi sivu suun vain siksi, että poikani ei osaa valita järkevämpää hetkeä uuden heilan esittelyyn. En minä rahoista välitä, mutta Toscanan huvilalla on minulle tunnearvoa. Isotäti pitää minua muutenkin yhdentekevänä playboyna, ja jos en onnistu pitämään sinua suvun piirissä, hän pitää minua vain yhdentekevänä. Tarjoan sinulle hyvitykseksi lomamatkan haluamaasi kohteeseen.

– En minä ole hieromassa asiasta kauppoja, vastasin.

Todellisuudessa laskeskelin jo mielessäni hyötyjä ja haittoja. Oliko julkinen nöyryytys Marcon suvun edessä niin kauheaa? Kuvittelin muiden säälivät ilmeet. Olisihan se. Mutta jos hinta oli tarpeeksi korkea, kaikesta voitiin neuvotella. Oli tiettyjä asioita, joiden eteen olin valmis kärsimään.

– Eläinsuojeluyhdistys tarvitsee jatkuvasti rahaa. Kustannat seuraavien kahdensadan kulkukissan kastraatioleikkauksen ja yhdistyksen kissanruuat vuodeksi.

– Vuodeksi? Nehän ovat lihavia kuin mitkä, Largo di Torre Argentinan katit. Ne syövät minut peri­katoon, Carlo voihkaisi mutta lisäsi pienen tauon jälkeen: – Sata leikkausta ja ruuat puolelle vuodelle.

– Sovittu, sanoin ja suljin puhelun ennen kuin jompikumpi meistä tajuaisi tulleensa huijatuksi.

Carlo tuli hakemaan minua limusiinin ja autonkuljettajan kera. Appiukolla oli tyyliä. Hän kaatoi minulle samppanjaa ja yritti kaikin puolin korvata minulle sen, ettei seuralaiseni ollut hänen poikansa.

Appiukon kanssa minulla oli kyllä aina hauskaa. Carlon hulvaton vitsailu ja häpeämättömän flirttaileva käytöksensä iskivät omaan huumorintajuuni täydellisesti. Ei hänen hauskuutensa korvannut kuitenkaan treffejä Marcon kanssa.

Jos exäni olisi hakenut minut juhliin, hän olisi ajanut itse autoa. Lähes poikkeuksetta olisimme tehneet ylimääräisen pysähdyksen jonkun puiston varjoihin silläkin uhalla, että partioiva poliisi olisi antanut meille sakot siveettömästä käytöksestä. Huokaisin uudelleen. Helpon seksin ajat olivat ohitse. Olisin pian eronnut nainen ja kamppailisin vapaista miehistä kaikkien muiden sinkkunaisten kanssa. Ja mitä todennäköisemmin joutuisin tyytymään yhden illan juttuihin, koska en löytäisi ketään, jonka kanssa jakaa arki ja erityisesti Largo di Torre Argentinan kissat.

Itsesäälissä rypeminen keskeytyi, kun saavuimme isotäti Annan julmetun isolle villalle Rooman pohjoispuolella. Kun astuimme taloon, isotäti liihotteli luokseni yhtenä hymynä. Yhtä sydämellisesti hän ei tervehtinyt Carloa.

– Poikasi toi tänne jonkun uuden naisen. Etkö tee mitään asialle?

Isotädin äänensävy sai aikaan lapsellisen ilonläikähdyksen sisälläni. Kaikki Marcon sukulaiset eivät olleet valmiita heivaamaan minua välittömästi yli laidan.

Isotäti lähti kävelemään edellämme antiikkihuonekaluin sisustettuun salonkiin, jossa muu suku näytti jo odottavan. Suurimman osan tunsin entuudestaan, mutta joukossa oli myös pari uutta ihmistä. Kun minut esiteltiin pitkälle, leveäharteiselle Antoniolle, mahani teki pienen voltin. En ollut tiennyt, että Marcon pikkuserkuista löytyi sellaista potentiaalia.

Marco tuli tervehtimään ikäiseni naisen kanssa. Chiara oli mallityyppiä: pitkä, vihattavan hoikka vartalo, virheettömät piirteet ja paksu, symmetrisesti leikattu tumma polkkatukka. Neiti Täydellisyys. Tai Neiti Täydellinen Vastakohtani.

– Iria – Chiara, Marco esitteli.

Kaikki tuntuivat pidättävän hengitystään. Mitä he odottivat? Että läimäytän naista? Tai pillahdan itkuun? Tai kumpaakin?

Minulla ei ollut aikomusta järjestää show'ta, joten tyydyin hymyilemään niin falskisti kuin osasin.

Carlo oli oma itsensä, kun Marco esitteli Chiaran myös hänelle. Pelkän kättelyn sijaan hän suuteli naista suurieleisesti kädelle.

– Hauska tutustua, Carlo sanoi. – Ja rakas poikani, salli minun esitellä uusi kihlattuni: Iria tulee Suomesta. Eikö ihanaa, että olen löytänyt sinulle uuden äitipuolen?

Minä hymyilin herttaisesti, mutta Marcoa vitsi ei näyttänyt huvittavan, kuten ei hänen äitiäänkään, joka seisoi lähistöllä. Ex-anoppini oli selvästi ottanut missiokseen tappaa minut pelkillä katseilla. Olisin voinut vannoa, että hänellä oli käsilaukussaan minua esittävä voodoonukke, jota hän pistelisi haarukalla läpi aterian.

– Loistavaa, kunhan saadaan Iria pysymään suvussa, Marcon setä Pasquale sanoi tervehtiessään minua ja veljeään. – Jos minulla ei olisi palloa jalassa, naisin Irian itse.

– Luigista saat erinomaisen aviomiehen, Mirella-täti keskeytti miehensä puheet ja suukotti minua poskille.

– Täti, kaikki tietävät, että olen homo, sanoi minua tervehtimään tullut Luigi, mutta Mirella-täti vain kohautti olkiaan.

– Luoja auttakoon syntisiä, huokaisi Luigin äiti Laura ja teki ristinmerkin.

– Kyllä me kummallekin prinssin löydämme, Maria-serkku sanoi.

Minä ja Luigi huokaisimme.

Sukulaisten elämän tarkoitus oli suvun sinkkujäsenten naittaminen. Ainoat kriteerit mahdollisille kumppaneille olivat lihava pankkitili ja pysyminen hengissä vihki­seremoniaan saakka. Olin saanut olla aiemmin rauhassa, mutta Marcon ja tämän naisystävän esittely suvulle oli tehnyt minusta vapaata riistaa. Jokaisella suvun jäsenellä näytti olevan mielessä minulle joku läheinen tai kaukainen sukulainen, jonka naimalla kuuluisin sukuun edes heikon lenkin kautta.

Minulle pikkuserkkuna esiteltyä Antoniota epätoivoni näytti huvittavan. Siniset silmät ja vahvaa leukaa peittävä parransänki saivat minut antamaan anteeksi hänen naureskelunsa. Vilkaisin isotäti Annaa ja mietin, mitä hän ajatteli. Oliko hän itse pyytänyt paikalle kaukaisetkin sukulaiset, vai oliko Antoniokin tullut kärkkymään hänen perintöään itse?

Kun kaikki olivat saaneet käsiinsä hovimestarin tarjoaman kuohuviinilasillisen, isotäti piti puheen.

– Rakkaat sukulaiset, isotäti aloitti. – Kiitos kun olette tulleet tänne juhlimaan syntymäpäiviäni. Vuodet vierivät, ja olen ymmärtänyt, ettei minulla olekaan seitsemää elämää kuten rakkailla kissoillani. Siksi olette kaikki kutsuttuja Toscanan huvilalleni ensi viikonloppuna. Minulla on siellä tärkeä ilmoitus tehtävänäni.

Isotäti Anna piti dramaattisen tauon ja jatkoi: – Kerron, kenestä tulee omaisuuteni pää­perijä, kun minusta aika jättää.

Alkoi välitön puheensorina.

Isotäti katseli hämmennystämme tyytyväisen näköisenä. Hovimestari kiersi kaatamassa lisää samppanjaa, ja sitä totisesti tarvitsinkin. Olin saanut juuri kumottua toisen lasillisen, kun valot sammuivat.

Kuului hermostunutta hihitystä, joku kyseli oliko kyse sähkökatkoksesta, toinen kyseli hovimestarilta taskulamppua, muutamat supattivat jotain keskenään. Vajaan minuutin kuluttua hovimestari sai valot taas päälle. Kaikki katselivat toisiaan pimeyden rikkoneesta valosta häikäistyneinä. Minun katseeni oli kiinnittynyt Marcoon ja hänen naisystäväänsä. Marco näytti hämilliseltä, kun taas Chiara hymyili maireasti. Kun huomasin huulipunatahran Marcon suupielessä, ymmärsin mitä he olivat tehneet sähkökatkoksen aikana. Exäni moraalittomuudesta närkästyneet mietteeni keskeytyivät äkilliseen kiljuntaan. Mirella-täti kirkui suoraa huutoa ja osoitti kädellään lattialle, jossa isotäti Anna makasi liikkumattomana.

– Joku on murhannut isotädin!

Jatkuu ensi viikolla.