Karoliinan pätkätyö päättyy, ja hän hakee itselleen akateemista virkaa. Mutta olisiko elämässä lopulta kyse myös jostain muusta kuin pysyvästä työpaikasta ja kunnollisesta eläkekertymästä? Uskaltaako Karoliina päästää irti ja luottaa, että elämä kantaa?

Kuuntele jatkis kuunnelmana

Työhaastatteluni pidettiin yliopiston hallintorakennuksen salissa. Tila oli järjettömän suuri tapaamisen tarkoitusta varten, ellei sillä sitten tahdottu tehdä hakijat piinallisen tietoisiksi pienuudestaan akateemisen koneiston edessä.

Jälkimmäisen tehtävänsä se ainakin täytti mainiosti. Korkeat katot massiivisine kristallikruunuineen, kultaiset sodan jälkeen tehdyt taidereliefit ja totiset muoto­kuvat yliopiston historian merkkihenkilöistä estivät minua kuvittelemasta, että tässä juteltiin vain mukavia kahvikupposen äärellä.

Opintoasiain päällikön virka aukeaisi seuraavan kerran kenties vasta vuosikymmenien kuluttua. Tehtävään oli ollut kaksisataakolmekymmentä hakijaa. Haastattelukierrokselle oli päässyt viisitoista henkilöä, joista kenenkään ansioluettelossa ei ollut edes pilkkuvirheitä.

Salin etualalla pöydän takana istui kolmen henkilön rivi, joka vastasi haastattelun kulusta ja tulevaisuudestani. Rehtori assistentteineen oli minulle jossakin määrin tuttu. Epäilin päässeeni paperikarsinnasta haastateltavaksi vain, koska rehtori ja minä olimme sattuneet joskus samaan yliopisto-opetuksen kehittämisseminaariin. Se oli ollut vielä sitä aikaa, kun olin jaksanut pysytellä niissä hereillä ja esittää kommentteja.

Naistenhuoneessa olimme meikanneet saman peilin edessä, ja syystä tai toisesta rehtori oli mieltynyt minuun. Hän oli kutsunut minua mukaan verkostotapaamisiin ja heittänyt välillä jonkun projektiluun kaluttavakseni, niin kuin viimeaikaisen filosofian laitoksen uudistuskokeilun, joka päättyisi tänään.

Kolmatta haastattelijaa, miestä tummassa puvussa, en ollut tavannut koskaan. Hän näytti niin vakavalta, että olisi voinut olla joku salin muotokuvien esittämistä henkilöistä eläväksi lihallistuneena.

Kurkkuani kuristi. Käteni hikosivat ja pyyhin ne vaivihkaa hameeseeni, ennen kuin marssin kolmikon luokse ja kättelin heidät läpi.

– Tässä on Karoliina Laajasalo, rehtori esitteli minut.
– Yksi tämän yliopiston tulevaisuuden rakentajista. Tai sellainen kuva minulle on joskus ohimennen muodostunut.

Hymyilin kiitollisena, koska vaistosin, että sitä odotettiin. Aina rehtorin tavatessani mietin silti salaa, edellyttikö johtotehtäviin nouseminen lievää luonnehäiriötä.

Minun oli vaikea kuvitella, miksi ihminen tahtoi vapaaehtoisesti asettaa itsensä asemaan, jossa hänen oli vastattava julkisesti asioista, joita hän ei voinut millään hallita. Kalliit viinit, merkkivaatteet, ilmaiset lounaat ja hätäiset viiden tähden ulkomaanmatkat luulisi tässä maailmassa löytävän vähemmälläkin kärsimyksellä.

Toistaiseksi olin kehitellyt kaksi vaihtoehtoista selitystä.

Johtotehtäviin saattoi päätyä masokismin uhrina. Jos ihminen ei osannut tai halunnut olla onnellinen, johtajaksi ryhtyminen oli hyvä keino varmistaa, ettei näin pääsisi käymään. Kärsimyksenhaluaan saattoi vielä perustella yleisellä edulla. Jonkunhan nämäkin työt pitää tehdä! Mitä jos kaikki vetäytyisivät syrjään, kun koitti aika tehdä epämiellyttäviä päätöksiä?

Miten kävisi sukupuolten välisen tasa-arvon, Suomen sivistyksen ja syntymättömien lasten tulevaisuuden? Niin mukavaa kuin olisikin, että kaikki voisivat downshiftata ja askarrella kukkatelineitä rintaliivien kaarituista, jonkun oli hoidettava asialliset hommat.

Toisaalta johtohaluissa saattoi olla kyse siitä nautinnosta, jonka valta-asema soi. Rehtorin kohdalla olin taipuvainen kallistumaan tämän selitysmallin puolelle. Hän jotenkin kehräsi ilmapiirissä, jossa olimme kaikki tietoisia siitä, miten hänen mielipiteensä voisi ratkaista kohtaloni. Tarvittiin vain nenän nyrpistys, ja voisin liittyä suoraan kaupungin akateemisten työttömien yhdistykseen – tai armollinen hymy, ja eläketurvani olisi taattu.

– No niin, Karoliina, rehtori aloitti.
– Jotkut meistä jo tuntevat sinut ja sinun kykysi, mutta käydään tämä nyt virallisesti läpi. Mitä sinä tekisit ensimmäiseksi opintoasioiden päällikön virassa?

Nukkuisin viisi vuotta putkeen, mieleni ehdotti automaattisesti, mutta arvelin, ettei sentasoinen rehellisyys olisi etujeni mukaista.

– Varmaan siinä joku oppimiskausi ensin olisi, sanoin ja etsin sitten lymyilevän itsevarmuuteni.
– Mutta sen jälkeen mä haluaisin pitää huolta siitä, että yliopisto tukee opiskelijoiden valmistumista. Että me ollaan kaikin puolin sellainen ympäristö, joka palkitsee etenemisestä eikä tule sen tielle.

– Mä olen ymmärtänyt, että sinä nautit haasteista, rehtori myötäili.

– Ilman muuta.

– Et pelkää kiperiä paikkoja?

– En. Niissä sitä kasvaa.

– Jotenkin minulle on syntynyt kuva ihmisestä, joka oikein kukoistaa, kun hänet laitetaan osoittamaan kykynsä. Et tunnu stressaavan liikoja vaan tartut toimeen. 

– Niin kai, sanoin. En ollut edellisyönä saanut nukuttua miettiessäni, ehtisinkö aamulla ostaa ehjät sukkahousut rikkoontuneiden tilalle ja saapua silti ajoissa haastatteluun.

Johtotehtäviin saattoi tietysti päätyä myös siksi, että ihmisen oli pakko hakea mitä tahansa virkaa, joka oli tarjolla ja joka hänellä oli mahdollisuus saada. Esimerkkiä tämänkaltaisesta tapauksesta minun ei tarvinnut hakea kaukaa.

Rehtori hymyili ja hänen mukanaan myös assistentti, jonka ilmeet heijastivat rehtorin ilmeitä kuin peilikuvana. Toistaiseksi rehtori oli esittänyt minulle vain kysymyksiä, joista oli ollut helppo saada koppi. Tummapukuista miestä dialogimme ei näyttänyt tyydyttävän. Hän otti puheenvuoron itselleen. 

– Olet ollut filosofian laitoksella jonkinlaisessa projektityössä. Mistä sen rahoitus tulikaan?

Minulla ei ollut siitä aavistustakaan. Jostakin nyrpeästä kahvikeskustelukommentista olin päätellyt, ettei asiassa ollut toimittu kaikkien taiteen sääntöjen mukaan.

– No me vähän siirreltiin rahaa kehityshankkeesta toiseen, rehtori vastasi puolestani.

Mies ei näyttänyt ilahtuneelta. Hän napsautti kuulakärkikynänsä auki ja kiinni, katsoi minuun.

– Mitä olet saanut siellä aikaan?

Selvitin kurkkuani. Vinhanmäki oli vastannut muutamaan opiskelijoiden lähettämään sähköpostiin, ja Kosti Järvinen oli vihdoin palauttanut minulle kolme liuskaa tieteellisen artikkelin luonnosta.

Jotenkin minusta tuntui, ettei se ollut aivan sellaista näyttöä, mitä mies kysymyksellään haki.

– Me ollaan yhdessä laitettu alulle monta myönteistä kehityskulkua, väitin.
– Aikaa on tietysti ollut vähän, mutta me ollaan keskitytty opiskelijoiden ohjaamiseen, artikkelien vauhdittamiseen…

Yritin jatkaa listaa mutten keksinyt mitään.
– Tässä ajassa en pystynyt sen konkreettisempiin muutoksiin.

Mies huokaisi kuuluvasti. Hän selaili papereitani kuin kalakääreenä olleita sanomalehtiä.

– Luin eilen sinun väitöskirjaasi. Kuka sinulla oli vastaväittäjänä?

Kerroin vastaväittäjäni nimen.

– Ottiko hän puheeksi näitä aukkoja luvun neljä argumenteissa?

Nielaisin. Rehtorikin liikahti hermostuneesti. Ilmeisesti hän oli odottanut, että tilanne sujuisi suuremmassa yhteisymmärryksessä.

– Jos kertoisit vähän tarkemmin, mitä aukkoja tarkoitat, sanoin.

– Katsokaahan, kuinka kaunis mekko Karoliinalla on, rehtori keskeytti. Iloisen avauksen taustalta kuulsi hätäisyys ja lievä epätoivo.
– Sopii niin hyvin silmien väriin.

Tuntia myöhemmin saavuin filosofian laitokselle. Perillä huomasin, että laitoksen nimi oli kirjoitettu vessapaperiin oven yläpuolelle. Kohautin olkiani ja jatkoin matkaa.

Oli viimeinen työpäiväni, mutten ollut tehnyt siitä numeroa. Viime vuosina minulle oli järjestetty niin monet läksiäiset, että olin saanut niistä tarpeekseni.

Kurkistin kahvihuoneeseen, josta kuului puhetta. Vinhanmäki, Kultala ja Järvinen söivät siellä kerma­kakkua. Hetken epäilin, etten ollut sittenkään välttynyt läksiäisiltäni. Mutta kakku oli jo aloitettu eikä saapumiseeni suuremmin reagoitu, joten päättelin, että heillä oli muuta aihetta juhlaan.

Tunnelma huoneessa oli lähes hilpeä. Vinhanmäki kertoi vitsiä. Kun hän huomasi minut, hän aloitti sen uudelleen alusta.

– Kolme loogikkoa menee baariin. Tarjoilija kysyy, haluavatko kaikki oluen. Ensimmäinen vastaa: ”En tiedä.” Toinen vastaa: ”En tiedä.” Kolmas vastaa: ”Kyllä.”

Muut nauroivat, ja minä hymyilin heidän mukanaan. Vinhanmäen katse tarkkaili, menikö vitsi perille.

– Oliko se sinusta hauska? hän kysyi minulta.

Luovutin.
– En mä oikeasti tajunnut.

– Jos ensimmäinen ei haluaisi olutta, hän tietäisi, että kaikki eivät halua olutta. Hän siis haluaa oluen. Jos toinen ei haluaisi olutta, hän tietäisi, että kaikki eivät halua olutta. Hän siis haluaa oluen. Kolmas tietää, että toiset eivät tiedä, haluavatko he kaikki olutta, koska he haluavat oluen. Ja kun kolmas itse haluaa, kaikki haluavat.

– Joo, kyllä mä tuon päättelyn ymmärrän, sanoin.
– Mä en vain käsitä, mikä siinä on hauskaa.

Kun Vinhanmäki jäi miettimään asiaa, ohjasin keskustelun muualle. 
– Mitä täällä juhlitaan?

– Matias sai tänään paperit, Kultala kertoi.
–  Hän on nyt virallisesti yhteiskuntatieteiden maisteri pääaineenaan filosofia.

Vasta silloin huomasin Matiaksen sivummalla. Hän oli jäänyt tullessani oven taakse katveeseen.

– Onneksi olkoon, sanoin.

– Se vessapaperi siinä oven yläpuolella ei ole mun kunniaksi,
Matias sanoi.
– Helken artikkeli meni läpi yhdessä kansainvälisessä tieteellisessä lehdessä.

Muistin hämärästi luvanneeni, että jos joku laitoksella julkaisisi tieteellisen artikkelin, laitoksen nimen saisi minun puolestani ilmoittaa vaikka vessapaperilla.

Hymyilin Matiakselle. Jotain sentään sekin, että hän suostui taas leikkimään kanssani. Vaikka työhaastatteluni oli mennyt penkin alle eikä minulla ollut tietoa elämästä huomisen jälkeen, oli kuitenkin vielä tämä hetki.

Matias ei vastannut hymyyni eikä kohta katseeseenikaan. Hän laski kahvikuppinsa pöydälle ja syventyi tutkimaan pöydällä lepäävän kannettavan näyttöä.  

– Onko sulla kaikki siellä hyvin? hän kysyi koneelta ja selitti sitten:
– Helke on meillä täällä Skypessä.

– Onko Karoliina siellä? kuulin Helken kysyvän.
– Tule kuvaan, mä haluan nähdä sut!

Tervehdin kuvaruudun Helkeä, joka söi samaa kakkua kuin mitä meillä oli tarjolla. Hän oli pukeutunut parhaimpiinsa ja kihartanut hiuksensa.

– Kosti toi mulle kakkupalan juhlan kunniaksi. Eikö ole hyvää?

– Onneksi olkoon artikkelista. Tosi hieno juttu, sanoin.

– Niin niin, Helke sivuutti onnitteluni hyväntuulisesti.
– Mä en ole syönyt näin hyvää kakkua aikoihin.

Minun oli vaikea niellä kakkua, ja vieläkin hankalampaa pitää yllä hymyä. Läksiäistunnelma hiipi minuun, tahdoin tai en, ja mietin vain, kuinka en todennäköisesti tapaisi näitä ihmisiä enää.

Saatuaan tarpeekseen Helken itsekehuista Mervi Kultala vaimensi vaivihkaa tietokoneesta äänen.

– Itse asiassa minullakin on teille kerrottavaa, hän sanoi.
– Nämä ovat samalla mun läksiäiset.

Jos Kultala oli odottanut yleisöltä suurta reaktioita, hän joutui pettymään. Järvinen ja Vinhanmäki syventyivät kermakakkuun, vain Matias ja minä nyökkäsimme.

– Löysin uuden työn, Kultala jatkoi.
– Puutarhamyymälän vastaavana myyjänä.

Kultala lausui viimeiset sanat kuin olisi paljastanut olevansa ehdolla Nobelin voittajaksi.

– Sehän on hienoa, sanoin, ja muut yhtyivät onnitteluihin.

– Mun täytyy kiittää sua Karoliina, Kultala sanoi.
– En olisi ikinä uskaltanut ottaa ratkaisevaa askelta ilman sinua. Ajattelin, ettei ne tämänikäistä enää minnekään ota ja suunnittelin eläkepäiviä. Jollet sä olisi pistänyt mua ojennukseen, mä en olisi ikinä uskaltanut irtisanoutua. Varma virka on niin kuin vankila. Niissä on ainoastaan se ero, että vankilassa ovi on oikeasti lukossa. Virassa sitä vain kuvittelee, että se on. Että kiitos. Sä olet tehnyt täällä ihan mahtavaa työtä.

Kerrankin Kultalan kehut tuntuivat tulevan sydämestä. Itse tosin mietin, voitiinko laitoksen johtajan irtisanoutumista pitää projektini suurena saavutuksena. Ja että oliko hän oikeassa: haaveilinko itselleni vankilaa, josta en pääsisi ulos?

– Kiitos, sanoin ja päätin ottaa voitot siellä, mistä niitä sai.     

Alkuillasta kannoin jo auton peräkonttiin tavaroita vanhasta asunnostani.

Yritin olla tunteilematta liikaa siitä, etten tulisi viettämään samojen seinien sisällä enää yhtään yötä. Materiaa se vain oli, betonia ja maalia.
Muuttaminen kävi työstä, kun olin yksin ja autoon mahtui vain kymmenisen laatikkoa yhtä aikaa.

Olin ajanut tavaroita kaupungin toiselle puolelle uuteen yksiööni jo monta kertaa. Tavallaan tuntui hyvältäkin, kun elämä siirtyi paikasta toiseen palanen kerrallaan.

Olisin tietysti voinut soittaa ystäviä apuun, mutta minun ei ollut tehnyt mieli. Tahdoin todistaa, että pärjäsin omillani enkä ollut kenenkään varassa.

Päätös oli tuntunut alun alkaen paljon viisaammalta kuin kahdenkymmenen äärimmilleen pakatun kirjalaatikon jälkeen. Olin juuri kantamassa kädet täristen yhtä niistä autoon, kun puhelimeni soi.

Käteni eivät tarvinneet lisäyllykettä lakata ponnistelemasta, ja laatikko lähes putosi jalkoihini. Kaivoin kännykän taskusta ja katsoin näyttöä. Soittaja oli yliopiston rehtori. Purin huultani ja valmistauduin ottamaan vastaan huonot uutiset.

– Voitko puhua? rehtori kysyi.

– Oletko pahassa paikassa?

– Joo en, vastasin.

– Se virka on sinun, rehtori sanoi.
– Tai siis epävirallisesti tässä vasta puhutaan.

Olin äkkiä hyvin tietoinen kokonaan toisenlaisesta taakasta, jota olin kantanut pitkään. Minulla ei ollut aikomustakaan laskea sitä minkään ”epävirallisen” vuoksi.

– Mitä siinä voi sattua? kysyin.

– No joku voi valittaa. Tai mistä sitä tietää, harvoinhan nämä yksimielisiä päätöksiä ovat. Mutta kyllä se on periaatteessa sinun.

En laskisi kantamustani myöskään periaatteesta.

– Periaatteessa vai on?

– Periaatteessa. Ja on.

– Voinko mä juhlia sitä nyt vai odotanko? Mä olen halunnut tätä pitkään. Mulle on tärkeää, että huomaan myös juhlia sitä.

Puhelimeen tuli pitkä hiljaisuus tai siltä se ainakin tuntui. Rehtori kaiketi mietti, kuinka syvästi hän oli minuun sitoutunut. Kun hän lopulta puhui, hänen äänensä kuulosti melkein äidilliseltä.

– Kyllä sinä voit juhlia jo tänään, hän sanoi lempeästi.
– Minä pidän huolen lopusta. Lepyttelen ne tahot, jotka täytyy lepytellä.

Arvelin, että se tarkoitti ainakin tummapukuista miestä.

– Kiitos, vastasin.
– Ja kiitos paikasta. Mä teen parhaani, että saisin aikaan hyviä asioita.

Mieleeni pälkähti kysymys.

– Entä filosofian laitos? Enhän mä saanut siellä mitään aikaan.

Rehtori naurahti.

– Ei siellä kukaan muukaan ole pystynyt tekemään yhtään mitään, hän sanoi.
– Mä nyt vain tarkistin, olisitko sä sattumalta pystynyt ihmeisiin. Olisihan se ollut hyvä tietää, jos sä pystyt kävelemään vetten päällä tai muuttamaan avajaistarjoiluissa veden viiniksi. Tavallaanhan se on eräänlaista nöyryysharjoittelua. Ei tule liian kaikkivoipa olo, kun tietää, millainen todellisuus on edessä.

Puhelun loputtua istuuduin kirja­laatikon päälle ja olin hiljaa. Päästin irti huolesta, jota olin kantanut pitkään mukanani.

Minulla oli nyt eläkevirka. Tunnustelin ajatusta. Oloni oli halju.

Tästäkö olin tosiaan haaveillut kaikki nämä vuodet? Eikö se todellakaan tuntunut tämän kummemmalta?

Viimeisinä kuukausina ennen äidin kuolemaa olin tuntenut, miten elämä pelkistyi olennaiseen. Oliko äidillä kipuja? Saiko hän syötyä? Oliko meillä voimaa rakentaa välillemme yhteys? Muistaisinhan kaiken? Hautajaisissa olin vannonut itselleni, etten enää murehtisi pikkuasioista. Kun tiesin, mistä elämässä oli oikeasti kyse, en suostuisi antamaan arjen mitättömien pulmien täyttää tietoisuuttani.

Vakaumus oli kuitenkin kulunut sitä mukaa kuin äidin menettämisen pahin suru oli väistynyt.

Ensin olin alkanut murehtia Villen ja minun suhdetta, jossa kaikki ei näyttänyt olevan kohdallaan.  Aina välillä oli sitten tuntunut helpommalta stressata jostakin konkreettisemmasta. Olin menettänyt mieluummin yöuneni pohtimalla, saisinko ikinä vakituista työpaikkaa ja kertyisikö minulle eläketurvaa kuin miettimällä, miksi olin Villen kanssa, jos minusta kerran tuntui siltä miltä tuntui.

Oli aika uudistaa äidin hautajaisissa tekemäni lupaus. Jos edes virka, josta olin haaveillut melkein kokopäivätoimisesti vaikka kuinka kauan, ei tuntunut sen suuremmalta täyttymykseltä, mitä järkeä oli hermoilla mistään? En aikonut kantaa huolia mukanani uuteen kotiin.

Siinä istuessani kuulin auton äänen. Matiaksen bändin minibussi ajoi pihaan ja pysähtyi jalkojeni juureen. Matias hyppäsi kuljettajan paikalta ulos.

– Mä ajattelin tulla katsomaan, tarvitsetko sä muuttoapua. Vai joko sulla on tarpeeksi kantajia?

Matias katseli ympärilleen kuin olisi odottanut, että Ville ilmestyisi koska tahansa ulko-ovesta muuttolaatikkoa kantaen.

Ville olikin tarjonnut minulle apuaan. Hän oli kuullut Sariannalta muutostani ja rikkonut radiohiljaisuuden. Hän oli väittänyt, ettei muuttoavun tarvinnut tarkoittaa mitään ja ettei meidän täytyisi edes puhua keskenämme. Tiesinkö edes, miten lamput irrotettiin sokeripaloista? Miten aioin saada sohvan yksin ulos?

Kiitin onneani, että olin pysynyt tiukkana. Vaikka tarjous oli houkutellut, olin tiennyt, miten helppoa sitä alamäkeä olisi liukua alas.

Ensin Ville tulisi muuttoavuksi. Sitten hän rientäisi hätiin, kun tarvitsisin kiireellisen kyydin yliopistolle. Lopulta hän paloittelisi pihvin lautasellani, että minun olisi helpompaa syödä se.

– Yksin mä täällä puuhaan, vastasin Matiakselle.
– Kiva, kun tulit.

Matias ja minä katsoimme toisiamme niin pitkään, että tilanne alkoi muistuttaa tuijotuskilpailua. Minä räpäytin silmiäni ensin.

Nousin seisomaan ja aloin nostaa kirjalaatikkoa. Matias kiirehti avukseni ja tarttui siihen. En tahtonut hänen kantavan sitä yksin, joten roikuin muodollisesti mukana ja tein mahdollisesti urakasta hankalamman kuin se olisi muuten ollut. Sormemme koskettivat toisiaan laatikon sivuilla.

Laskimme kirjat Peugeotin takakonttiin, joka oli nyt kaikilla mittapuilla mitaten täysi.

– Kiitos, sanoin.

– Eipä kestä, Matias vastasi.

Näytti siltä, että illasta tulisi muodollisempi kuin promootiojuhlallisuuksista. Marssimme vakavana kulkueena asuntooni. Sänkyä ja sohvaa lukuun ottamatta siellä alkoi olla tyhjää. Huoneissa kaikui.

– Kiva kämppä, Matias sanoi.

– Olihan se. Mitä luulet, mahtuisiko mun sohva sun bussiin?

– Kokeillaan.

Tartuimme sohvaan. Seuraavat minuutit keskityin ainoastaan siihen, ettei sen paino rusentaisi minua alleen. Polveni tutisivat.

– Oletko sä varma, että sä jaksat? Matias kysyi.
– Voidaanhan me pyytää jotain naapuria apuun.

En kyennyt puhumaan, joten vain nyökkäsin ja pudistin päätäni. Sohva mahtui minibussin tavara­tilaan juuri ja juuri. Kun sain luvan irrottaa otteeni, nojasin polviini ja yritin saada happea kulkemaan.

– Olet sä kyllä sissi, Matias sanoi.
– Sisukas mimmi.

Sen voimalla olisin ollut valmis kantamaan toisenkin sohvan. Hymyilin. Matias silmäili pikkuruista Peugeotiani.

– Mitä sä olisit tehnyt, jos mä en olisi tullut?

Kohautin olkiani.
– Aina mä olisin jotakin keksinyt. Pahimmassa tapauksessa mä olisin jättänyt sen tänne. Tai työntänyt sen ikkunasta ulos ja sytyttänyt pihalle nuotion.

Uudelleen löytynyt varmuuteni ei koskenut sähkölaitteita, koska minulla oli sentään itsesuojeluvaistoa jäljellä. Aivan Googlesta löytämieni ohjeiden perusteella en rohjennut koskea johtoihin, joissa kulki sähkövirta – niin kovasti kuin olisinkin tahtonut tehdä Matiakseen vaikutuksen.

Jotenkin tuntui muutenkin, että myönteinen vaikutelma voisi kokea liian suuren kolauksen, mikäli Matias joutuisi elvyttämään minua sähköiskun jäljiltä.

– Osaatko sä irrottaa lamppuja? kysyin.

Matias ryhtyi heti toimeen. Hän kaivoi taskustaan linkkuveitsen ja näpersi esiin pienen ruuvimeisselin, kapusi jakkaralle ja ryhtyi irrottamaan lamppua.

Pidin Matiaksesta kiinni siltä varalta, että tuoli antaisi periksi tai että hän horjahtaisi. Yritin löytää käsilleni mahdollisimman neutraalin paikan ja pitää säädyllistä etäisyyttä hänen lantioonsa, joka sijaitsi silmieni tasalla. Punastuin silti.

Matias ahersi aikansa ja ojensi lampun sitten alas. Hän tukeutui minuun ja laskeutui lattialle. Tuijotuskilpailu alkoi taas. Tällä kertaa Matias hävisi.

– Oliko muita? hän kysyi.

– Ne on olleet täällä entuudestaan, valehtelin.
– Ne voi jättää.

Annoin Matiakselle uuden asuntoni avaimet ja osoitteen. Hän lähti viemään Peugeotin kuormaa määränpäähänsä. Minä jäin siivoamaan vanhaa asuntoa.

Kun tavarat eivät peittäneet näkyvyyttä, tuntui, että pinnat olivat yhtä likaa ja tahmaa. Siivous eteni hitaasti. Saattoi tietysti olla, että yritin asuntoa kiillottamalla puhdistua muutenkin. Oli helpompaa keskittyä pyyhkimään listoja kuin miettiä, mitä tänä iltana oli tapahtumassa.

Jonkin ajan kuluttua Matias palasi ja alkoi auttaa minua. Hän pyyhki olohuoneen pinnat suurpiirteisin ottein ja ilmestyi pian kuluttua keittiön kynnykselle.

– Olohuone on valmis, Matias sanoi.
– Ja eiköhän sekin ole riittävän puhdas? Mä en usko, että seuraava asukas tulee kuitenkaan syömään ihan suoraan roskakaapista.

Olin kieltämättä viettänyt sen verran aikaa pää keittiön roskakaapissa, että suhteellisuudentajuni oli alkanut kärsiä. Sipaisin luutulla viimeiset vedot ja luovuin sitten tehtävästä.

– Alkaako siinä olla kaikki? Matias kysyi.

Nyökkäsin. Katselin ympärilleni hämärtyvässä asunnossa ja jätin mielessäni hyvästejä.

– Jääkaappi, muistin viime hetkellä.
– Ja pakastin. Se pitää sulattaa. Vai onko sulla kiire? Pitäisikö meidän viedä se kuorma sun autosta, että sä pääset lähtemään?

Matias pudisti päätään.
– Ei mulla ole tänään mitään.

Avasin jääkaapin. Matias piteli muovipussia, kun lastasin sinne muutaman kaapissa viruneen oliivi­purkin ja ruokakerman.

Porkkanoiden alta vihanneslaatikosta löysin samppanjapullon, jonka olin laittanut kaappiin kylmenemään vuosia sitten ja unohtanut sen olemassaolon kokonaan. Ostaessani samppanjan olin saanut ensimmäisen pätkätyöni yliopistolla. Olin suunnitellut korkkaavani pullon sitten, kun saisin viran.

Jotkut keräsivät vauvanvaatteita, vaikkei raskaudesta ollut tietoakaan. Minulla oli samppanja, johon törmäsin aina välillä, kun jaksoin tyhjentää vihanneslaatikkoa. Oli tietysti eräällä tavalla hyväkin, etten pulloa ostaessani tiennyt, kuinka kauan se tulisi makaamaan tyhjän panttina kylmässä.

– Meneekö samppanja vanhaksi? kysyin Matiakselta

– En mä usko. Kuinka niin?

Istuuduin pullo kädessäni jääkaapin eteen. Matias laskeutui viereeni.

– Mä sain sen eläkeviran, sanoin.

– Onneksi olkoon, Matias vastasi.

– Musta ei kyllä tunnu miltään.

– Ehkä se uppoaa vasta myöhemmin?

– Niin, myönsin.
– Tai sitten se ei olekaan niin tärkeää kuin mä olen kuvitellut.

– Sekin on tietysti mahdollista.

Kääntelin pulloa kädessäni.

– Kai me otetaan juhlan kunniaksi? Matias ehdotti.

– Tietysti, sanoin.
– Mä en kyllä ole koskaan avannut samppanjapulloa.

Niin absolutisti kuin Ville olikin ollut, hän ei sentään ollut kieltänyt kuplivan nautintoa muilta. Itse asiassa hänestä oli tullut niin taitava pullojen käsittelijä, että pullojen avaamisen tehtävä oli suotu aina hänelle. Muutama nopea käden liike, jokin jännitystä nostattava kommentti ennen korkin avautumista, ja juoma oli valunut meidän muiden laseihin.

Ojensin pullon Matiasta kohti mutta hän ei tarttunut siihen. 

– Sitten sun on korkea aika opetella, hän sanoi.
– Kierrä se metalli­suojus siitä ensin irti.

Noudatin Matiaksen ohjeita. Otin metallisuojuksen irti ja aloin sitten kiertää korkkia varovaisesti vähän kerrallaan.

– Pidä korkista toisella kädellä vähän kiinni, niin se ei lennä mihinkään, Matias sanoi.

Pelkäsin henkeni edestä. Villellä oli näissä tilanteissa tapana muistuttaa niistä kymmenistä ranskalaisista, jotka vuosittain sokeutuivat tai kuolivat samppanjapullon korkin osuessa heihin 80 kilometrin tuntinopeudella.

Lohduttauduin sillä, että ainakin siirtyisin ajasta ikuisuuteen virkatyöläisenä ja Matiaksen läsnäollessa. Oli varmaan pahempiakin tapoja heittää henkensä.

Korkki poksahti, ja juoma kuohahti pullonsuusta ulos. Kuohun mukana saapui lopulta myös riemun tunne. Syynä saattoi toki olla sekin, että olin edelleen hengissä. Tai että osasin avata samppanjapullon.

– Mulla ei ole laseja, sanoin juoman tulviessa.
– Mä olen pakannut ne kaikki.

Matias tarttui pulloon ja antoi samppanjan valua suuhunsa. Katsoin häntä kuin teinityttö Justin Bieberin julistetta. Kun kuohu rauhoittui, Matias ojensi pullon minulle. Join.

– Kumpikaan meistä ei ole tämän jälkeen enää ajokunnossa, sanoin.

– Ehkä meidän pitää sitten jäädä tänne yöksi, Matias vastasi.

Tuijotuskilpailu alkoi taas.

En kestänyt epätietoisuutta enää hetkeäkään. Otin Matiaksen rinnuksista kiinni ja suutelin häntä. Hän maistui samppanjalta ja tuoksui mäntysuovalta. Yhdistelmässä ei ollut valittamista.

Tuntia myöhemmin makasimme alastomina ja hikisinä paksuimmalla villamatollani. Maton karheus vastasi ihooni. Matias siveli hellästi selkääni.

– Mä olen pahoillani kaikesta sähläämisestä, sanoin.
– Mä olin vain niin stressaantunut, että mä tein tyhmiä juttuja. Mä pelkäsin, ettei meistä tulekaan mitään, enkä mä jaksanut kantaa siitä huolta kaiken muun päälle.

– Ei se mitään, Matias vastasi.
– Sellaista sattuu.

Hän siirsi hiuksiani vähän sivuun niin että näki katseeni paremmin.

– Mutta jos mä nyt sattuisin vaikka rakastumaan suhun, pitääkö mun olla huolissaan siitä, että sä palaat vielä pussailemaan sun entisen kanssa? Sillä on sentään yritys ja säännöllisemmät työajat. Eikä mitään muusikko­riskejä, joista sä murehdit.

– Ei, sanoin ja suukotin Matiasta otsaan.
– Mä en usko, että sun pitää olla siitä huolissaan.

Matias huomasi lievän korostuksen siitä-sanan kohdalla.

– Mistä mun sitten pitäisi stressata?

Huokaisin.

– Että jaksatko sä mua. Pystytkö sä olemaan naisen kanssa, jos se on jatkuvasti huolissaan. Muutetaanko me yhteen. Halutaanko me lapsia. Olisinko mä hyvä äiti. Kestääkö se. Kestääkö mikään. Kuolenko mä.

Matias kierähti päälleni ja vaiensi minut hetkeksi suutelemalla.

– Jotain voi tapahtua, kun mä olen liian onnellinen, kuiskasin.

– Mitään ei tapahdu, paitsi että sä olet onnellinen.

– Lupaatko?

– Mä lupaan.

Vaikka oli selvää, ettei kukaan voinut pitää sellaisia lupauksia ja vaikka oli selvää, että sellaiset lupaukset kuuluivat satuihin, minusta tuntui hyvältä, että Matias sanoi minulle niin. Ja siltä varalta, ettei tuleva
onnellisuuteni ollut pelkästään Matiaksen käsissä, hänen nukkuessaan avasin huolipäiväkirjani ja kirjoitin siihen viimeisen merkinnän.
Mitä jos ei tapahdukaan mitään pahaa ja olen huolehtinut kaikesta turhaan?

Sitten katselin nukkuvaa Matiasta. Hän oli vaipunut syvään uneen, suojanaan vain Marimekon verho. Kaikki peitot odottivat uudessa asunnossani. Hän näytti onnelliselta ja luottavaiselta, niin kuin kai kaikki ihmiset nukkuessaan. Ajattelin, että nukahtaminen jos mikä vaatii uskallusta, sitä että päästää irti, antaa elämän viedä ja jättää itsensä sen huomaan.

Kömmin Matiaksen viereen. Hän hohkasi lämpöä. Ujutin käteni ja jalkani Matiaksen lomaan. Tunsin hänen sydämensä sykkeen kehoani vasten.

Se oli vain hetki, ohimenevä ja hauras, mutta se oli joka tapauksessa olemassa.

Hyväksyin maailmankaikkeuden. Hyväksyin itseni. Syleilin elämää.Tai ainakin Matiasta.

Ja sitten minä taisin nukahtaa.

Jatkis päättyy.