Mikään ei ole viime päivinä mennyt Karoliinan suunnitelmien mukaan. Viikonlopun häissä hän päätyi Villen syliin, eikä Matiaksen, niin kuin oli tarkoitus. Onko tilanne vielä korjattavissa?

Kuuntele Jatkis kuunnelmana

Maanantaina sormiani kihelmöi.

En ollut nukkunut kunnolla kahteen yöhön.

Syy ei tällä kertaa ollut se tavallinen eli stressi tulevien päivien mahdollisista tapahtumista. Minua ei ollut huolettanut mikään. Sen sijaan minua oli raivostuttanut kaikki.

Muiden ihmisten elämä meni eteenpäin. Kun he luopuivat vanhasta, he tekivät sen perusteellisesti. He kärräsivät menneet elämänvaiheet kaatopaikalle kuin rikkinäiset joustinpatjat eivätkä katsoneet taakseen. He sietivät tyhjyyttä ja osasivat elää niin, ettei mitään ollut vielä ilmestynyt entisen tilalle. Ja kun aikaa oli kulunut riittävästi, he aloittivat jotakin uutta, kevyin mielin ja puhtaalta pöydältä, ja keräsivät siinä sivussa rakkautta ja eläketurvaa sekä Facebookissa jaettavia hehkutuskuvia.

Oma elämäni pysyi ennallaan, mitä tahansa sitten teinkin. Se palautui muotoonsa niin kuin hiusteni pyörre takaraivolla. Sitä saattoi kammata, föönata ja muotoilla. Sitä saattoi tupeerata, pöyhiä ja suihkuttaa lakalla tönköksi. Mutta heti kun silmä vältti tai mukavuudenhalu iski, pyörre etsi tutun, vanhan olomuotonsa.

Olisin ikuisesti sama pelokas pätkätyöläinen, joka ei pystynyt päästämään irti entisestä suhteestaan. Ongelmaa ei voinut ratkaista, koska ongelma olin minä. Ärsytti niin, että tunne kipunoi sormiini asti.

Vasta maanantaiaamuna kiukku löysi purkautumisväylänsä. Siksi osui Kosti Järvinen, jonka epäonni oli sattua filosofian laitoksella tielleni.

Edellisviikolla olin pyytänyt Järviseltä – ties kuinka monetta kertaa – muutaman tuhannen merkin artikkelinaloitusta. Hän oli ottanut tavakseen myöntyä ja luvata sen seuraavaksi päiväksi, jolloin hän taas pysytteli näkymättömissäni tai livahti miestenvessaan, jos satuimme kulkemaan käytävällä samaan aikaan.

Nytkin Järvinen huomasi minut vähän ennen kuin minä hänet. Näin vain vilahduksen hänen hahmostaan, kun hän sujahti vessan suojiin.

Tällä kertaa pelkkä pissaavan pikkupojan kuva ovessa ei kuitenkaan riittänyt pidättelemään minua. Seurasin Järvistä, ja vasta hänen peitellessään sepalustaan tajusin, että joskus hänet saattoi tietysti ajaa vessaan ihan aito hätä.

– Kokoushuoneeseen, sanoin.
– Heti. Tai siis kun olet… hoitanut asiasi.

Käytävällä törmäsin Mervi Kultalaan. Kultala kantoi suurta, nahistunutta jukkapalmua huonettaan kohti.

– Katso, mitä joku oli jättänyt roskalavalle, hän puuskutti närkästyneenä.
– Ihmisillä ei sitten ole sydäntä.

Ohjasin Kultalan ja palmun lempeästi mutta määrätietoisesti sisään kokoushuoneeseen.

– Odottakaa täällä, sanoin.
– Älkää menkö minnekään.

Ennen kuin adrenaliini häviäisi, juoksin harmaaparran huoneeseen. Vinhanmäki pelasi sakkia konetta vastaan. Hän tuijotti ruutua lasittunein silmin kuin sotapeleihin addiktoitunut teini.

– Kokoushuoneessa on kiireellinen palaveri, sanoin.

– Pieni hetki, Vinhanmäki vas­tasi.

Odotin pienen hetken.
– Nyt heti, sanoin sitten.

– Malta nyt vähän, Vinhanmäki murahti.

Hän yritti kerätä ääneen pitkän akateemisen uran auktoriteettia mutta varjeli samalla keskittymistään seuraavaan siirtoon. Kömmin pöydän alle ja vedin johdot seinästä. Sitten tartuin Vinhanmäen toimistotuoliin ja aloin työntää sitä Harmaapartoineen kaikkineen kokoushuonetta kohden.

Vinhanmäki oli niin häkeltynyt, ettei saanut sanaa suustaan, piteli vain käsinojista kiinni ja yski. Puolivälissä matkaa voimani loppuivat. Hiki valui pitkin kainaloita, ja minun oli pakko luovuttaa.

– Jos vaikka kävelisit loppumatkan.

Vinhanmäki kokosi arvokkuutensa ja nousi tuolilta.

– Asiatonta, hän puuskahti.
– Ennenkuulumatonta. Täysin asiatonta.

Sanoista huolimatta Vinhan­mäki meni kuin menikin edelläni
kokoushuoneeseen.

Jäin hetkeksi keräämään voimiani. Sisälläni virtasi outo tunne, piittaamattomuus, jonka kaltaista en ollut ennen kokenut. Minua ei kiinnostanut tippaakaan, pitäisikö filosofian laitoksen henkilökunta
minusta tämän päivän jälkeen.

Minua ei huolettanut, tekisinkö virheliikkeen, enkä aikonut miettiä enää hetkeäkään, miltä käytökseni muiden silmissä näytti ja miten se vaikuttaisi akateemiseen tulevaisuuteeni.

Minulla oli tehtävä. Filosofian laitoksella oli tehtävä. Tähän asti me molemmat olimme epäonnistuneet surkeasti, mutta tilanne ei ollut koskaan toivoton.

– Te ette pelkää mua tarpeeksi, aloitin.

Katselin vuorotellen Kultalaa, Järvistä ja Vinhanmäkeä.
– Te näette mussa jonkun harmittoman yliopistojohdon lähettämän konsultin, joka käväisee täällä ja menee pois, jos siihen ei kiinnitä huomiota. Mutta oikeasti mä olen viimeinen varoitus. Mä voin näyttää nuorelta, enkä mä välttämättä ymmärrä kaikkia teidän älykkövitsejänne, mutta oikeasti mä olen tuomiopäivän lähettiläs.

Vinhanmäki kohotti kulmiaan. Huomasin itsekin menneeni dramatisoinnissani melko pitkälle. Jatkoin maltillisempaan sävyyn.

– Tajuatteko te, että tämä on teidän viimeinen mahdollisuus? Näittehän te, mitä latinan kielen oppiaineelle tapahtui viime vuonna. Siellä tehtiin joitakin kosmeettisia muutoksia ja kirjoitettiin selvityksiä, mutta todellisuudessa siellä kaikki jatkoivat ihan samaan malliin kuin ennenkin. Maanantaisin tehtiin ne samat virheet, joita oltiin tehty tuhantena maanantaina aiemmin. Tiistai oli se sama tiistai, elettiin sitten tällä tai edellisellä vuosituhannella. Ja sitten johto sai tarpeekseen. Se laittoi pyörät pyörimään, eikä siinä vaiheessa kuulkaa vetoomukset eikä mielipidekirjoittelut paljon auta. Se on yksi rehtorin arrivederci, ja te olette historiaa niin kuin ne latinistitkin.

– Arrivederci on itse asiassa italiaa, Vinhanmäki sanoi.

– Näytänkö mä siltä, että mä kaipaan oppitunteja? kysyin ja sain pinnistellä voimiani, etten nykäisisi Vinhanmäkeä parrasta.
– Annapa, kun mä kerron tällä kertaa sulle vitsin. Olipa kerran yliopiston laitos. Siellä kaikki laiskottelivat onnellisina, kunnes laitos lopetettiin, henkilökunta jäi työttömäksi ja menetti suuren palasen hartaasti odotetusta eläkkeestään.

Vinhanmäki suipisti ryppyisen suunsa suppuun.

– Ja jos te tiedätte, mikä siinä vitsissä on hauskaa, mä kuuntelen mielelläni, sanoin.

Vedin henkeä. Sitten jatkoin puhumista ja valitsin sen saman, viileän äänensävyn, jota äitini oli käyttänyt sinä ainoana iltana, jolloin olin murrosikäisenä palannut humalassa kotiin.

– Sua ei ole palkattu tänne pelaamaan sakkia vaan opettamaan, ilmoitin Vinhanmäelle.
– Tämän päivän loppuun mennessä sä laitat ne rästiin jääneet opintojaksomerkinnät eteenpäin. Sen lisäksi sä vastaat kahdenkymmenen opiskelijan sähköpostiin. Olet niille avuksi tai seuraavan kerran, kun sä nautit päiväunista, mä pätkäsen sulta parran poikki.

Sanojeni vakuudeksi tein sormillani parturointia imitoivan nipsauksen. Sitten käänsin huomioni Järviseen. Järvinen hiplaili silmä­lasejaan, mutta jos olemuksen oli tarkoitus herättää sääliä, se ei toiminut.

– Ja sinä palautat mulle neljä­tuhatta merkkiä tieteellistä artikkelia, vaikka sun pitäisi sitten kaivaa kirjaimet pinseteillä sun aivoista. Ja jos sä et tämän päivän loppuun mennessä tuo mulle tekstiä, mä jään sun huoneen oven eteen istumaan, kunnes sä kirjoitat ne, enkä mä päästä sua edes vessaan.

Kultala painoi päänsä jo ennen kuin suuntasin sanani hänelle. Hän piiloutui puoliksi jukkapalmun taakse, mutta siirsin kasvia ja varmistin suoran näköyhteyden.

– Sulla on laitos johdettavana. Et sä voi jättää sun työkavereita tuuliajolle. Yksi sun alaisistasi on home-evakossa, jos et ole huomannut. Toinen on riippuvainen sakin pelaamisesta. Kolmas ei saa kirjoitettua mitään, kun sen housut tutisee. Sä olet ottanut tämän laivan ohjaamisen vastuullesi. Sun täytyy tehdä jotakin.

Tasapainon vuoksi mietin sopivaa uhkausta myös Kultalan kannustukseksi. Lopulta se oli liiankin helppo keksiä.

– Jos täällä ei ala tapahtua, mä en voi luvata, että sun huonekasvit olisi turvassa. Mä olen varma, että täältä löytyy joku yliopiston ohjesääntö omien työpisteiden järjestyksestä ja siivouksesta.

Lopulta jaoin huomioni kaikille kolmelle tasapuolisesti.

– Ei teidän opiskelijoita kiinnosta, ettei teitä kiinnosta. Teidän täytyy ruveta kiinnostumaan tai sitten teidän pitää lopettaa ja etsiä jotakin muuta tekemistä. Pelkäättekö te mua nyt?

Viimeinen kysymys oli tarkoitettu kevennykseksi, mutta ilmeisesti Kultala ja Järvinen eivät tunnistaneet vitsiä, koska he nyökkäsivät. Vinhanmäkikin siveli partaansa suojelunhaluisesti.

– Ihan asiasta toiseen, jatkoin.
– Jos näette jossakin mun puhelimen, niin kertokaa. Mä en löydä sitä mistään.

Järvinen kohotti kätensä arkaan viittaukseen. Hän näytti äkkiä niin säikähtäneeltä pikkupojalta, että minua kadutti äskeinen kovuuteni. Hymyilin ja nyökkäsin.

– Voisinko mä soittaa sun puhelimeen? Järvinen kysyi.

– Se on äänettömällä, selitin.

– Mä hiljensin sen mun ystävän vihkimisen aikaan, enkä mä ole nähnyt sitä sen jälkeen.

Valtasin asemapaikakseni nojatuolin, jota Matiaksella oli ollut tapanaan käyttää. Häntä ei ollut näkynyt koko päivänä missään.

Tätä nykyä ymmärsin paremmin, miksi hän oli ollut niin halukas viettämään aikansa filosofian laitoksella puoliunessa. Iltakeikat olivat kaiketi vaatineet veronsa.

Edellisenä päivänä olin selaillut bändin nettisivuja, ja niistä päätellen he olivat suositumpia kuin olin kuvitellut. Yksi vanhoista keikoista oli ollut Helsingissä, toinen vain paria päivää myöhemmin Sodankylässä. Sopi ihmetellä, miten Matiaksen oli ylipäätään onnistunut sovittaa koko siviilipalveluksen suorittaminen jatkuvaan keikkailuun.

Hämmentävä pieni yksityiskohta bändin sivuilla oli jäänyt kiusaamaan mieltäni. Sariannan hääiltana bändin oli pitänyt vierailla Tampereella, mutta keikka oli peruttu syytä selittämättä. Matiaksen oli täytynyt tehdä se vuokseni. Ilmankos bändin muut jäsenet eivät olleet aina näyttäneet niin innokkailta soitellessaan tanssittavia ikivihreitä Sariannan iäkkäämpien sukulaisten mieliksi.

Huokaisin. Ehkä pitkäsäärinen, ihana Minna oli korvannut Matiakselle vaivannäön?

Ja sitten oli hää­illan viimeiset hetket Villen kanssa, en päässyt niistä yli enkä ympäri. Olimme molemmat, minä ja Matias, tehneet uusia ja vanhoja siirtojamme. Seurauksena oli sakkimatti, katsoi sitä mistä kulmasta tahansa.

Kuuntelin työhuoneista kantautuvia ääniä ja yritin piristyä. Järvisen huoneessa näpyteltiin tieto­konetta. Hän saattoi tietysti lyödä näppäimistöä sattumanvaraisesti vain pitääkseen minut tyytyväisenä, mutta toistaiseksi annoin hänelle tilaa palauttaa kunniansa.

Vinhanmäki tuli kohta käytävälle ja kävi nykäisemässä ilmoitustaululta vanhan suorituslistan pois, käytti sitä kai mallina uudelle. Hän näytti niin pahantuuliselta, etten uskaltanut kommentoida saati kannustaa, mutta hänen mentyään ohitseni soin itselleni vaisun hymyn.

Kultalan huone oli liian kaukana, jotta olisin pystynyt seuraamaan hänen toimiaan. Mutta kaksi kolmesta oli kai sekin jo jotain?

Sohvapöydällä lepäsi kaksi päivää vanha lehti. Aikani kuluksi ja masentavien ajatusten karkottamiseksi aloin selailla sitä. Kolmos­sivulla kerrottiin psykologian alan tutkimuksesta, jossa oli testattu ihmisten itsekuria. 

Koehenkilöt jaettiin kahteen ryhmään. Molempien tehtävänä oli ratkaista kärsivällisyyttä vaativia matemaattisia pulmia, ja pöydälle heidän eteensä jätettiin kulho suklaakeksejä. Toinen ryhmä ei saanut koskea kekseihin.
Toisella ryhmällä oli lupa hotkia menemään.

Tutkimuksen lopputulos oli seuraava: se ryhmä, jonka täytyi olla syömättä suklaakeksejä, jaksoi käyttää matemaattisiin ongelmiin vähemmän aikaa. Ryhmä kulutti suklaakeksikieltäymyksessään kaiken itsekurinsa niin, ettei sitä enää riittänyt matemaattisille ongelmille. Tutkijat esittivät, että itsekuri oli rajallinen resurssi. Jos täytyi kieltäytyä jostakin miellyttävästä, ei jaksanut enää vaatia itseltään venymistä muilla osa-alueilla.

Jostakin syystä tutkimus tuntui minusta henkilökohtaiselta. Jäin miettimään johtopäätöksiä, joita minun tulisi siitä tehdä.

Ensimmäinen vaihtoehto oli, että söisin suklaakeksejä ja ratkaisisin matemaattisia ongelmia. Saattaisin lihoa, mutta saisin tehdyksi sen, mitä minun piti.

Jos taas en kuitenkaan halunnut syödä suklaakeksejä, minun ei kannattanut pitää niitä pöydälläni kiusaamassa ja viemässä energiaa.

Vilkaisin kelloani. Oli lounasaika, ja minulla oli tapaaminen oman suklaakeksikulhoni kanssa. Minulla oli turvallinen, makea ja pitkällä aikavälillä tuhoisa tottumus, josta minun täytyisi vieroittaa itseni. En voinut enää pitää Villeä ulottuvillani odottamassa hetkiä, jolloin olin liian väsynyt tai huolissani vastustaakseni kiusausta.

Ville seisoi aulassa ja puhui kännykkään. Äänestä päätellen kyseessä oli työpuhelu. Ville käytti sitä reipasta ja palvelualtista puhe­tapaa, jota olin oppinut seurusteluaikoinamme inhoamaan. Hän oli valmis neuvottelemaan niin pitkään kuin tarvitsi, valmis rakentamaan vaikutelman siitä, ettei hänellä ollut kiire mihinkään.

Asiakkaille se soi epäilemättä tilaisuuden tuntea, että he olivat maailman tärkeimpiä ihmisiä. Minulle se oli tarkoittanut vain, ettei läsnäolollani ollut Villelle pohjimmiltaan mitään merkitystä.

Yhteisillä aterioilla ruoka oli jäähtynyt Villen puheluiden venyessä ja venyessä. Käymämme keskustelut olivat katkenneet, ja lopulta en ollut enää jaksanut pitää viimeisestä ajatuksestani kiinni.

Katsomamme elokuvat olivat jääneet pysähdyksiin niin pitkäksi
aikaa, että dvd oli mennyt kokonaan pois päältä.

Jäin Villen viereen odottamaan ja kaivoin laukustani kirjan, jota voisin lukea sen aikaa, kun Villen puhelu kestäisi. Ville huomasi minut ja hymyili.

– Kuule, voisinko mä soittaa sulle myöhemmin takaisin? hän sanoi puhelimeen.
– Mun lounasseura käveli tähän juuri, ja meillä on tärkeää juteltavaa. 

Parin sekunnin kuluttua Villen puhelu oli ohi.

– Anteeksi, hän sanoi.
– Tylsiä työjuttuja.

– Ei se mitään.

– Mennäänkö syömään? Ville kysyi ja ohjasi minua jo kohti ruokalan jonoa.

Jäin seisomaan niille sijoilleni. Jos en nyt saisi asiaani ulos, menettäisin rohkeuteni ja varmuuteni.

– Sun täytyy lakata ehdottelemasta mulle tapaamisia, sanoin.
– Sä et voi enää juosta täällä lounaalla. Ja jos sä näet, että mulla on heikko hetki, sä pysyt musta kaukana. Mä en kuole mun huoliin. En edes paniikkikohtauksiin. Mä pärjään niiden läpi, vaikka susta näyttäisi, etten mä pärjää. Vaikka musta itsestäni tuntuisi, että mä en pärjää, niin mä pärjään. Mä haluan pärjätä. Sun täytyy kuunnella mua.

Ville näytti hämmentyneeltä. Hän ei selvästikään ollut odottanut tätä vaan jotakin toiveikasta ja hyvää.

– Istutaan alas, hän ehdotti.
– Tuolla on tyhjiä penkkejä.

– Mä seison mieluummin.

– Istutaan nyt vaan. En mä halua seisoa tässä typeränä keskellä aulaa, kun sä kerrot mulle noin isoja asioita. 

Myönnyin ja seurasin Villeä sivummalle. Istuuduimme. Ville katsoi käsiinsä ja sulatteli sanojani. Minusta tuntui, ettei minulla ollut muuta puhuttavaa. Kaikki muut polut johtaisivat takaisin pisteeseen, jossa en enää halunnut olla. 

– Ei se nyt pelkästään mun vastuullani ole, Ville sanoi lopulta.
– En mä yksin lauantaina pussaillut.

– En mä sitä väitäkään, sanoin hiljaa.
– Mä pyydän tässä vain vähän sun tukeasi. Mä en pääse elämässä eteenpäin, ellei me pidetä vähän etäisyyttä.

Miten minusta tuntuikin siltä, että vasta nyt Ville ja minä erosimme oikeasti? Jotenkin koko eron­tekemisen ajan olimme edelleen pidelleet toisistamme kiinni.

Aluksi olimme nukkuneet päätöksestä huolimatta yhdessä. Minä olin auttanut Villeä muuttamaan ja sisustamaan hänen poikamiesboksinsa. Missään vaiheessa ei ollut tullut sellaista täsmällistä hetkeä, jossa eron lopullisuus olisi käynyt meille selväksi. Olimme vain räpiköineet toisistamme kauemmaksi, kaiken aikaa tietoisina siitä, koska seuraavan kerran taas tapaisimme.

– Musta tämä tuntuu tuhlaukselta, Ville sanoi.
– Me ollaan satsattu tähän suhteeseen niin paljon. Ajattele nyt kaikkia niitä vaiheita, jotka me ollaan käyty läpi. Kukaan ei tunne mua niin hyvin kuin sä tunnet.

Villen logiikka olisi joskus mennyt minulta läpi, mutta ehkä päivät Vinhanmäen seurassa olivat auttaneet minua näkemään aukkoja päättelyketjuissa.

– Ei me voida olla yhdessä vain sen vuoksi, että me ollaan oltu yhdessä, sanoin.
– Jos sulta kysyy, kannattaako sun laittaa rahaa sellaiseen projektiin, johon sä olet sijoittanut kymmenentuhatta euroa, sä et laita siihen rahaa vain siksi, että sä olet jo laittanut siihen rahaa. Sä olet fiksu tyyppi. Sä mietit, miltä sen projektin tulevaisuus näyttää. Oikeasti sun pitäisi kysyä, alkaisitko sä seurustella mun kanssa, jos me ei vielä tunnettaisi toisiamme. Jos sä et olisi laittanut tähän suhteeseen yhtään aikaa ja rahaa ja energiaa.

Mietin niitä kertoja, joina Ville oli halunnut lähteä kanssani luonto­retkille, vaeltamaan tai kiipeilemään tai testaamaan selviytymistaitoja erämaaolosuhteissa. Päivän patikointiretkiä lukuun ottamatta en ollut koskaan suostunut lähtemään hänen mukaansa. Ville ei ollut valittanut asiasta, ja lopulta hän oli lakannut tekemästä ehdotuksiaan, mutta toivoin silti, että hän tapaisi seuraavan tyttöystävänsä Partioaitassa.

– Hyvä on, Ville sanoi viimein.

– Sä et soittele mulle vähään aikaan?

– En.

– Sä et käy täällä lounaalla?

– En.

– Sä lakkaat leikkimästä, että me palataan yhteen?

Ville oli hiljaa. Tunsin olevani sydämetön, mutta tarvitsin häneltä myöntävän vastauksen. Minun täytyi tietää, että tämän tapaamisen jälkeen hänkin tuntisi itsensä vapaaksi.

– Lupaa mulle.

– Mä lakkaan leikkimästä, että me palataan yhteen, Ville sanoi.
– Oletko sä nyt tyytyväinen? Saanko mä käydä syömässä? Mulla on hirveä nälkä.

Minun olisi kovasti tehnyt mieli pörröttää Villen hiuksia, helliä häntä vähän, lohduttaa jollakin niillä tavoista, joilla olin aina lohduttanut häntä.

– Käy vain, sanoin silti ainoastaan.
– Ja Ville?

– Niin?

– Ei tämä ollut sun vika. Kun sä kysyit, miksi me erottiin. Ei se ollut sun työtunnit tai jokin, mitä sä teit tai olit tekemättä. Sähän olit sama kuin sä olit ollut aina, ja mulla oli pitkään hyvä olla sun kanssa. Ja sitten ei enää ollut, enkä mä voinut sille mitään. Ei kukaan voi.

Siltä varalta, että minua alkaisi itkettää, kävelin yliopiston piha-alueen läpi ja istahdin hetkeksi penkille. Kaivoin käsilaukustani nenäliinapakkauksen, mutta sille ei kuitenkaan tullut tarvetta. Minusta tuntui tyyneltä. Jos jotakin, olin vähän hämmentynyt siitä, kuinka samanlaisena maailma pysyi, vaikken pystyisi enää nojaamaan Villen läheisyyteen. Puut seisoivat edelleen suorina. Taivas oli kirkas. Minä olin melkein sama kuin olin ollut vielä hetki sitten.

Olin kai kuvitellut, että ilman Villeä palaisin siksi epävarmaksi ja ahdistuneeksi yhdeksäntoistavuotiaaksi, joka oli tullut ensimmäisille luennoilleen varmana siitä, että kaikki näkisivät hänen olevan väärässä paikassa. Olin tuntenut olevani toisiin verrattuna ajatuksiltani niin kömpelö ja tiedoiltani niin rajoittunut, etten ollut uskaltanut edes kysyä, saisinko siirron aikatauluihini paremmin sopivaan pienryhmään.

Mikä oli ehkä ollut sikäli onni, että juuri siinä hankalien bussivuorojen pienryhmässä olin sitten tavannut Villen. Hän oli pelastanut henkeni tai ainakin mielenterveyteni, ja parin ensimmäisen tapaamisen jälkeen hän oli myös kyydinnyt minut yliopistolle autollaan, niin etteivät bussiaikataulut olleet enää aiheuttaneet harmia.

Jotakin oli kuitenkin tapahtunut tällä välin. Olin ehkä huomaamattani kasvanut aikuiseksi. Kykenin tekemään itse itselleni kodin maailmaan, luottamaan siihen, että minulla oli oikeus osallistua tähän elämään siinä missä kenellä tahansa.

Tuulenpuuska kulki läpi pihan. Minua vilutti. Täytyisi palata töihin ennen kuin saisin flunssan. Työnsin nenäliinapakettia takaisin laukkuuni, kun tajusin, että se oli kummallisen raskas. Tunsin jotakin muhkuraista paketin sisällä. Tutkin sitä tarkemmin ja löysin kännykkäni. Puhelimen oli täytynyt sujahtaa nenäliinojen väliin kirkossa, kun olin laittanut kännykän äänettömälle ja työntänyt sen laukkuun.

Näytön symboli kertoi, että minulle oli saapunut viesti. Avasin sen. Viesti oli Matiakselta.

”Heivaa tuo sun eksä hemmettiin ja karkaa mun kanssa. Mulla on sulle asiaa. Tavataan saunalla?”

Hieroin otsaani. Oli vaikea yhdistää asioita toisiinsa. Ajattelin ensin, että Matias oli nähnyt minut ja Villen ruokalan edessä (missä ihmeen saunalla hän tahtoi meidän tapaavan?), mutta sitten huomasin viestin lähetysajan. Se oli saapunut jo lauantaina illalla, Sariannan häiden aikaan.     

Mielikuva Matiaksesta näpyttelemässä viestiä palasi mieleeni.

Tajusin samassa, että se tuntematon vastaanottaja, jolta olin häissä kadehtinut Matiaksen huomiota, olin ollut minä itse. Riemastunut ailahdus kävi lävitseni, ennen kuin ehdin ajatella pidemmälle: Matias oli käskenyt minun heivata eksäni hemmettiin! Hänellä oli ollut minulle asiaa! Hän oli halunnut tavata minut saunalla!

Sitten mieleeni palautui myös se outo jäähyväiskeskustelu, jonka olimme käyneet myöhään illalla, ennen kuin Matias ja bändi olivat lähteneet.

”Sulla taisi pitää kiirettä silloin aiemmin”, Matias oli todennut.
”Joo, ihan kauheasti kaikkea järkkäilemistä”, olin vastannut. Mistä minun olisi pitänyt tietää, että Matias oli tarkoittanut jotakin täsmällistä salatapaamista eikä esimerkiksi sitä, miten olin huhkinut työväentalon keittiössä ennen kuin muut vieraat olivat saapuneet?

Miten tyhmää kaikki oli. Elämän ratkaisivat niin pienet asiat.

Jos olisin saanut viestin ajoissa. Jos olisin ymmärtänyt, mihin Matias oli viitannut tai edes pyytänyt häntä selittämään. Jos olisin jättänyt Villen kanssa muhinoimisen väliin.

Sormiani kihelmöi taas, ja tällä kertaa minusta tuntui, ettei suuttumus menisi ohi, vaikka polttaisin koko yliopiston maan tasalle. Olin rakkauselämäni pahin vihollinen, nainen, joka ampui itseään jalkaan ja valitti sitten, ettei pystynyt kävelemään.

Laitoksella Matiaksen takki roikkui naulakossa, mutta häntä itseään ei näkynyt vieläkään missään. Kiersin läpi henkilökunnan työhuoneet. Vinhanmäki, Järvinen ja Kultala olivat syventyneet töihinsä tai ainakin teeskentelivät sitä aiempaa paremmin. Matiasta en löytänyt heidänkään luotaan.

Kävin kopiohuoneessa.

Kurkistin taukotilaan.

Koputin miestenvessan oveen.

Tutkittuani filosofian laitoksen vaahtosammutinta suuremmat nurkkaukset ja kolot, hyväksyin lopulta, ettei Matias ollut paikalla.

En pystynyt rauhoittumaan tai istumaan, joten kävelin vain käytävää päästä päähän ja pidin tekemääni päätöstä voimassa.

Jos en nyt hoitaisi tätä kunnolla, jänistäisin kokonaan.

Laitoksen ovi avautui. Katsoin sinne toiveikkaana, mutta sisään tuli ainoastaan ne kaksi rakennusmiehinä työskennellyttä viimeisen vaiheen opiskelijaa, joita olin tavannut Matiaksen järjestämän kokoontumisen jälkeen. Miehet kulkivat aina yhdessä niin, että heidän nimensä menivät minulla sekaisin. Toinen oli Tammelin, toinen Marttinen, mutten osannut sanoa, kumpi heistä oli kumpi.

Ilman Matiaksen valmistamia voileipiä opintoryhmä oli kuihtunut kasaan, mutta nämä kaksi olivat saapuneet tapaamisiin edelleen, jättäneet rakennushaalarinsa ensitapaamisen jälkeen kotiin. Olin auttanut heitä pienissä käytännön asioissa mutta enimmäkseen vain jutellut heidän suunnitelmistaan. Näytti kuin näyttikin siltä, että he saisivat paperinsa valmiiksi seuraavaan kevääseen mennessä.

Tammelinin (tai Marttisen) puhelin piippasi. Hän kaivoi kännykän esiin, nykäisi toveriaan hihasta. 

– Kato, mä sain Vinhanmäeltä vastauksen viime toukokuun sähkö­postiin.

– Nyt kusetat.

– En en. Kyllä se vastasi. Harvinaisin inhimillisistä ominaisuuksista on johdonmukaisuus.

Viimeinen virke oli selvästi sitaatti.

– Rousseau? Marttinen kysyi.

– Bentham.

Miehet huomasivat minut ja tervehtivät.

– Oletteko nähneet Matiasta? kysyin.

– Se oli kirjastossa, Tammelin ja Marttinen lausuivat yhtä aikaa.

Kiitin ja poistuin laitokselta.

Kiirehdin askeleitani ja lopulta otin korkokengät jalasta, juoksin sukkasillani kunnes pääsin perille kirjastolle. Nähdessäni Matiaksen hiljaisen salin nurkassa pysähdyin kokonaan. Tahdoin hetken katsella häntä niin, että kaikki oli vielä mahdollista ja hän ajatteli minusta hyvää.

Matias luki kirjaa. Ihminen näytti minusta aina niin kauniilta, kun hän keskittyi, eikä Matias ollut poikkeus. Minusta oli ihana katsoa häntä uppoutuneena sivujen tekstiin.

Sitten Matias tunsi katseeni tai nosti päänsä muuten vain ja huomasi minut. Pakottauduin liikkeelle. Hiivin hänen luokseen.

– Mulla oli puhelin hukassa, mä sain sun viestin vasta nyt, kuiskasin, kun olin Matiaksen vieressä.

Moittivat silmäykset kolmesta eri suunnasta saivat minut vaikenemaan. Vain Matiaksen katse oli toistaiseksi ystävällinen. 

– Mennäänkö jonnekin juttelemaan? ehdotin.

Matias nyökkäsi. Hän keräsi tavaransa ja lähti mukaani. Kun pääsimme kirjaston eloisammalle puolelle, seisahduimme hyllyjen väliin. Matias hymyili. Sain tehdä kaikkeni, etten pyörtäisi päätäni ja eläisi tulevia vuosia valheessa.

Aloitin helpoimmasta osuudesta.

– Silloin kun me juteltiin illalla häissä, mä en tiennyt, että sä olit pyytänyt mua karkaamaan. Mä en ymmärtänyt, mitä sä tarkoitit. Mä luin sun viestisi vasta nyt.

Olin ollut väärässä siinä, että tämä olisi helpompi osuus. Matias alkoi näyttää niin toiveikkaalta, että sydäntäni särki.

– No ei siinä mitään, hän vastasi.
– Voin mä sulle nytkin puhua.

Matias laski tavaransa lähimmälle tyhjälle hyllyriville. Hänen kätensä olivat taas vapaat, ja minun olisi niin kovasti tehnyt mieli ottaa kädet ensin, totuus myöhemmin. Mutta tiesin, että huolehtisin sitten vain hermoromahdukseen asti, koska Matias saisi kuulla, mitä häiden jatkoilla oli tapahtunut.  

– Sä vähän yllätit mut, Matias sanoi.
– Mä en nyt oikein tiedä, mistä mä aloittaisin.

Keskeytin Matiaksen, ennen kuin hän ehtisi pidemmälle.

– Mä pussailin Villen kanssa, kun sä olit lähtenyt. Sen kädet oli tässä ja tässä ja täällä. Sitä kesti ehkä minuutin.

Hetki oli sietämättömän pitkä. Matias nielaisi. Jokin hänen katseessaan vajosi, meni piiloon.

– Sä olit ihan oikeassa, jatkoin.
– Mä en ollut hoitanut meidän suhdetta päätökseen, mutta mä tein sen tänään. Mä tein sen jo ennen kuin mä luin sun viestin. Mä sanoin Villelle, etten mä halua enää tavata sitä. Mä olen varma, että meidän ero on nyt pysyvä.

Matias hieroi kasvojaan. Näin hänen olemuksestaan, etteivät sanani tehonneet. Kaikki todisteet puhuivat minua vastaan. Minuun ei voinut luottaa, olin häilyväinen, tunne-elämältäni epävakaa. Harvinaisin inhimillisistä ominaisuuksista on johdonmukaisuus, vai miten se meni?

– Mitä sä olisit halunnut sanoa mulle? yritin silti.

– Ei se ollut mitään tärkeää, Matias väitti.
– Hölmöjä juttuja.

Annoin hiljaisuuden venyä ja katsoin Matiasta niin pitkään, että hänen oli pakko olla rehellinen. Kun hän lopulta oli, en olisi tahtonut kuunnella.

– Mä olen pahoillani, mutta mä en voi alkaa tällaiseen, Matias sanoi.
– Mä tykkään susta ja toivon sulle kaikkea hyvää, mutta en mä vain voi.

Sitten hän kokosi tavaransa ja meni. Jäin seisomaan hyllyjen väliin. Koko kirjastoon kerätty tieto ei ollut koskaan tuntunut minusta niin turhalta. Mitä minua auttoi ihmiskunnan vuosisatojen aikana keräämä sivistys, kun se ei estänyt minua tekemästä näin alkeellisia virheitä?

Helpotus löysi minut vasta, kun pääsin kotiin. Teeskentely oli imenyt viimeisetkin voimani. Loppupäivän ajan aina neljään asti minun oli täytynyt puhua normaalisti, ajatella edes jokseenkin selkeästi, käyttäytyä tavallisesti kaikkia kohtaan. Minun oli pitänyt ohittaa Matias laitoksen käytävillä monta kertaa kuin siinä ei olisi tapahtunut mitään. Kotimatkalla olin kiirehtinyt askeleitani, että ehtisin ihmisten katseiden alta ennen itkua.

Suljin ulko-oven. Valuin seinää pitkin eteisen lattialle ja istuin siinä pitkään kengät jalassa, takki päällä. Katselin tyhjää tilaa, jossa vielä puoli vuotta sitten oli ollut Villen vaarin tekemä puinen penkki. Penkin paikalta katseeni jatkoi kierrostaan ja tunnisti kaikki muutkin tyhjyyttään ammottavat kohdat.

Villen lähdön jälkeen minulla ei ollut ollut asuntoni kokoon nähden tarpeeksi huonekaluja. Kotini oli liian iso yhdelle. Se oli liian kallis ja muutenkin epätasapainossa. Asunto oli pariskunnan erokoti: puolet elämästä oli poissa, puolet paikalla. Päivän koettelemukset eivät olleet nähtävästi vielä päättyneet.

Kaivoin laukusta tietokoneeni. Tartuin selvänäköisyyden hetkeen ja aloitin meilin vuokranantajalleni.

”Asun täällä omistamassasi asunnossa ja nyt olen tullut siihen tulokseen, että minun täytyy muuttaa täältä pois. Erosin puoli vuotta sitten miesystävästäni, mutta jäin tänne silti notkumaan syistä, joita en ihan täysin ymmärrä. Pidin siitä kai kiinni tähän asti, koska minusta tuntui raskaalta kestää yhtä aikaa monta muutosta (pätkätyöläisyys, ero jne.) ja koska tämä asunto on ollut minulle monta vuotta koti. Tuleva viikkoni on nyt kuitenkin joka tapauksessa pilalla, kun tuhosin yhden lupaavan rakkausjutun, niin että minun on varmaan järkevää surra tämä luopuminen kaikkien muiden pettymysten mukana.”

Tarkastelin tekstiä ja tajusin, ettei vuokranantajani välttämättä ollut kiinnostunut elämästäni aivan näin yksityiskohtaisella tasolla, varsinkin kun olimme tavanneet ensimmäisen ja ainoan kerran kahdeksan vuotta sitten.

Tuhosin tekstin ja aloitin uuden viestin, pidin sen lyhyenä.

”Hei, olen vuokrannut tätä omistamaasi asuntoa mutta nyt joudun luopumaan siitä. Ilmoitan, kun löydän uuden kodin ja jätän sitten virallisen irtisanoutumiseni. Karoliina Laajasalo.”

Lähetin viestin. Riisuin kengät ja takin. Kuljin asunnossa kuin viimeistä kertaa ja tunsin olevani vähän kaikesta irrallaan. Kohta olisin yksi pitkä puutelista: työtön, koditon, äiditön, onneton.

Erästä asiaa minulta ei kuitenkaan puuttunut, ja tietokone seuranani kömmin futonpatjalleni. Mitä tulevaisuus sitten toisikin, voisin aina nojata Toddin rauhoittavaan ääneen, kunhan lataisin tieto­koneen akun jossakin ja asuinsiltani alle yltäisi kaupungin ilmainen verkko.

Työnsin varpaani peiton lämpimään, etsin Toddin sivuhistoriastani ja hain hänen videonsa. Rauhoituin oikeastaan jo ennen kuin sivu latautui.

Paitsi ettei siellä ollut enää mitään. Toddin video oli poistettu. Sen kommenteissa oli linkki verkko­kauppaan, jossa mainostettiin hänen uutta, maksullista meditaatiojulkaisuaan.

Voi Todd, huokaisin. Etkö edes sinä voinut olla pyyteetön? Eikö kukaan meistä voinut yltää siihen, minkä lupasimme? Googlasin Toddin lähettääkseni hänelle närkästynyttä palautetta, mutta kun pääsin hänen nettisivuilleen, sinne oli ilmestynyt hänen kuvansa. Todd ei ollutkaan mielikuvieni kirkasotsainen mormoninuorukainen vaan ylipainoinen, parrakas ja punakka mies.

Todellisuuskosketuksia alkoi kerääntyä yhden päivän tarpeiksi. Suljin tietokoneen. Hengitin sisään ja ulos, niin kuin olin aina hengittänyt Toddin sanelun mukaan, ja huomasin, etten tarvinnutkaan hänen apuaan niin paljon kuin olin kuvitellut. Ilma virtasi sisään ja ulos myös ilman hänen ääntään. Ja hänen sanansa, nekään eivät olleet hänen omaisuuttaan. Loppujen lopuksi olin kuunnellut ne satoina iltoina, ja Todd oli puhunut ne nauhalle vain kerran. Minulla oli niihin enemmän oikeus kuin hänellä itsellään.

I accept the universe, kuiskasin. I accept myself.  I embrace life.

Lauseista oli kuitenkin niukalti hyötyä.

En hyväksynyt maailmankaikkeutta ollenkaan. En hyväksynyt itseäni ollenkaan.Missään tapauksessa en syleillyt elämää.

Lähimmäksi syleilemistä pääsin, kun puristin untuvatyynyä niin, että siitä lähti ilmat. Huoleni olivat loppuneet. Asiat, joita olin pelännyt, olivat jo ehtineet tapahtua, ja minusta tuntui oikeastaan samantekevältä, miten kaikessa muussa sitten kävisi.

Ensin tuli itku, sitten uni, sen ihana unohdus.

Jatkuu ensi viikolla.