Karoliinan järjestelemät ystävättären häät ovat lopulta käsillä. Karoliinalla on aivan omiakin rakkaussuunnitelmia häiden varalle. Niiden toteuttaminen käy kuitenkin vaikeaksi, kun entinen anoppi heittää kapuloita rattaisiin, ja Ville johdattaa Karoliinan päättäväisesti valssiin.

Nyt voi kuunnella jatkiksen kuunnelmana

– Älä sure, Ville sanoi.
– Kyllä säkin vielä seisot tuossa. Tai me seisotaan, kuka tietää.

Ville ei ollut koskaan lukenut ajatuksiani huonommin. Istuessani hänen vieressään kirkon penkissä ja seuratessani Sariannan vihkikaavan viimeisiä hetkiä en murehtinut yksinäisyyttäni saati sitä, etten pääsisi Villen kanssa naimisiin.

Muiden häät saattoivat olla monen sinkkunaisen huoligeneraattoreita, mutta minussa siviilisäädyn vaihtaminen ei ollut koskaan herättänyt suuria intohimoja. En pitänyt valkoisista prinsessamekoista. En erityisesti välittänyt olla huomion keskipiste. Minulla ei ollut suurta sukua, jota koota juhlimaan, enkä tuottaisi pettymystä edes äidille, jonka olin menettänyt kolme vuotta sitten. Jos joskus menisin naimisiin, tekisin sen mielelläni edellissukupolven tyypilliseen tapaan ruokatunnilla.

Siinä Ville ei tosin ollut väärässä, että mieltäni painoi jokin. Murehdin kuitenkin lähinnä sitä, miten saisin Matiaksen vakuuttumaan, etten ollut potentiaalinen sähläyskumppani vaan järkevä, tasapainoinen ja vanhan suhteensa taakseen jättänyt nainen.

Minulla oli ilta aikaa osoittaa, että kykenin myös muuttamaan mieltäni, jos minulle esitettäisiin parempia argumentteja. Voisin seurustella muusikon kanssa. Olin valmis luopumaan aiemmista väitteistäni, joiden mukaan muusikot ihmisryhmänä olivat kykenemättömiä onnellisiin ja pysyviin ihmissuhteisiin.

Loppujen lopuksi tarvittiin vain yksi poikkeus osoittamaan yleistys vääräksi. Yksi valkoinen korppi riitti todistamaan, että ”kaikki korpit ovat mustia” -väite ei ollut totta. Yksi luotettava muusikko teki tyhjää teoriasta, jonka
mukaan kaikki muusikot olivat parisuhdekelvottomia. Tai sen verran Harmaaparta-Vinhanmäki oli onnistunut opettaa minulle teorioiden falsifioimisesta.

– Maa kutsuu Karoliinaa, Ville sanoi.
– Missä sä  olet?

– En mä missään, vastasin.
– Tässä.

Ville tarttui käteeni ja puristi sitä.

– Mäkin olen tässä. Ja mä olen iloinen, että sä olet tässä mun kanssani, hän kuiskasi.

– Niin minäkin, sanoin vaikka tiesin, että minun olisi pitänyt olla vähemmän kohtelias ja rehellisempi.

En olisi saanut antaa Villen ymmärtää, että hän voisi väsyttää minut rakastamaan itseään. Sitä paitsi oli vaikea olla vakuuttavasti eronnut nainen, jos piteli kirkossa edelleen entistä sulhastaan kädestä.

Hivuttauduin vaivihkaa otteesta eroon ja teeskentelin liikuttunutta, kaivoin käsilaukusta nenäliinan.

Villen sentimentaalisia lähentymisyrityksiä lukuun ottamatta Sariannan vihkiminen oli sujunut hyvin. Mikään aiemmin stressaamistani tapahtumakuluista ei toteutunut. Ritva käyttäytyi kirkossa moitteettomasti ja suvaitsi jopa kätellä minua. Sariannan setä ei saapunut paikalle ympäripäissään. Kaikki osalliset olivat siellä, missä heidän pitikin olla, silloin kun heidän kuului olla.  

Sattui tosin joitakin kömmähdyksiä, joista en ollut huomannut stressata etukäteen. En ollut esimerkiksi osannut ennakoida, että pappi voisi saada päähänsä kommentoida parin pitkää yhteistä aviotonta elämää ja todeta, että Sariannan miehineen oli syytäkin saattaa lapsensa kunnialliseen asemaan.

Sariannalla oli onneksi huumorintajua. Hän näytti iloiselta ja liikuttuneelta samaan aikaan kuin kiskoi pukunsa avaraa kaula-aukkoa ylemmäksi. Olin yrittänyt vakuuttaa hänelle, että kaula-aukko aiheuttaisi ongelmia juhlien aikana, mutta Sarianna oli rakastunut pukuun ja peilikuvaansa. ”Parempihan se on näyttää nyt, kun on vielä näytettävää”, hän oli sanonut. ”Pienet pulpahtelut kuuluvat sitä paitsi asiaan.”

– Paljon onnea, sanoin ja suutelin Sariannan poskea kirkon portailla.

– Kiitos Karoliina, Sarianna sanoi ja iski silmää.
– Olisin edelleen kunniaton nainen ilman sua.

Kättelin Sariannan tuoretta aviomiestä Artoa, joka oli saanut näytelmässä statistin osan mutta joka kärsi sen läpi melkein valittamatta. Sarianna kääntyi juhlaväkeä kohden ja korotti ääntään kuin huutaisi lapsensa syömään:
– Ihmiset! Juhlat jatkuu siis työväentalolla. Jos ette osaa perille, seuratkaa tuota vihreää Skodaa.

Juuri parahiksi vihreä Skoda tosiaan ajoi portaiden eteen. Se oli minun kyytini. Joukko sukulaisnaisia oli luvannut minulle paikan heidän autossaan. Tai siis entisiä sukulaisnaisia – eihän meillä Villen ja minun eron jälkeen ollut ollut virallista yhteyttä toisiimme.

Hattuinemme ja huiveinemme ja korkokenkinemme yritimme kuitenkin ahtautua autoon. 

– Kai tänne vielä yksi mahtuu, Villen täti sanoi ja sukelsi viime hetkellä sekaan.
– Kunhan varotaan, ettei Pimu liiskaannu.

– Henki kulkee vielä, Pimu lohdutti vieressäni.

Auto lähti kohti juhlapaikkaa, ja naiset alkoivat päivitellä yhteen ääneen, miten kaunis vihkitilaisuus oli ollut.

– Tavallisestihan niissä on vähän väljähtäneen rakkauden makua, kun on lapsia jo ja kaikkea, Villen täti sanoi.
– Mutta nämä olivat niin nätit. Ihan itketti.

– Totta puhut, vastasi toinen.

– Mulla on kyllä sellainen teoria, että mitä tunteikkaammat häät, sitä nopeammin tulee ero. Pitää olla sellainen valmiiksi vähän tylsistynyt asenne, niin syntyy pysyvää jälkeä.

– Tai sitten pysyvää masennusta, Villen täti kuittasi.

Naiset nauroivat. Kaipauksen aalto kulki lävitseni, vaikka olin heidän kanssaan. Olin oppinut tuntemaan naiset niin hyvin. Tiesin heidän elämäntarinansa iloineen ja suruineen: keneltä oli pettänyt selkä ja keneltä mies, kuka vihasi itseään ja kuka esimiestään, kenen vuoksi he olisivat kävelleet maitorekan alle.

Pidin siitä, miten ikä näkyi heissä. Se teki heistä sallivampia, huumorintajuisempia ja rennompia, jos ei ottanut lukuun Ritvaa ja paria muuta poikkeusta. Äidin kuoleman jälkeen olin alkanut vähitellen hyväksyä Villen sukulaisnaisia varaäidikseini. Se oli tainnuttanut suruani ja tehnyt tyhjästä tilasta vähän helpompaa sietää.

Nyt minusta tuntui, että olin silmäpako neuloksessa, jonka suvun naiset muodostivat. Olin silmukka, joka oli pudonnut kudelmasta ja juossut karkuun. Välillä toivoin edelleen, että joku huomaisi virheen ja korjaisi minut takaisin mukaan. Tarvitsin naisten neuvoja, heidän hiljaista tukeaan.

– Mitä sinulle Karoliina kuuluu? Villen täti kysyi.
– Ei ole nähty pitkään aikaan.

Muut naiset vaikenivat ja vaistosin heidän uteliaisuutensa. Harkitsin hetken, että puhuisin rehellisesti ja kysyisin naisten mielipidettä tilanteestani, mutta vedin sanat viime hetkellä takaisin. Tädit olivat Villelle verisukua, eivätkä he olleet ehkä parasta yleisöä neuvomaan, miten pääsisin Villestä kunniallisesti ja kokonaan eroon. Saati miten saisin muusikon retkahtamaan minuun niin, että hän unohtaisi hetkeksi sen, mikä oli järkevää ja turvallista ja viisasta.

– Ei mulle mitään, sanoin.
– Töitä ja työhuolia.

Vanhasta tottumuksesta painoin kuitenkin pääni hetkeksi Pimun olkaa vasten. Varovasti, niin etten kuluttaisi liikaa hänen heiveröisiä vanhoja harteitaan.

– No, no, Pimu sanoi ja taputti kevyesti hiuksiani.
– No, no.

Saavuimme työväentalon pihaan yhtä aikaa kuin Matiaksen bändin minibussi. Jättäydyin sukulaisnaisten seurasta ja menin ottamaan Matiaksen kavereineen vastaan. Miehet olivat alkaneet välittömästi tyhjentää autoa.

– Samuli, Kartsa, Jesse, Matias esitteli minulle kaverinsa, jotka eivät kantamustensa vuoksi voineet muuta kuin nyökätä.
– Minne pojat voi panna meidän vehkeet?

– Niin siis musiikkivehkeet vaan, Jesseksi esitelty mies lohkaisi.

– Salin perällä pitäisi olla pieni lava, selitin ja kuljin heidän edellään sisälle taloon. Lähes tyhjän kuistin jälkeen avautui suuri sali, ja salin takaosasta löytyi koroke, jolla oli vanhoja teatterilavasteita.
– Kelpaako tämä?

– Se on tosi hyvä, Matias sanoi.

– On me soitettu paskemmissakin, kertoi Jesse, laski vahvistimen alas ja kääntyi hakemaan lisää tavaroita.

Muut seurasivat esimerkkiä, paitsi Matias, joka jäi viivyttelemään. Hän katsoi ympärilleen salissa.

– Kaunis paikka, hän sanoi.
– Mä en olekaan käynyt täällä aiemmin.

Matias näytti etäiseltä, vaikka saattoi se tietysti olla pelkkää alkujännitystä. Suunnitelma, joka minulla oli ollut mielessä, alkoi näyttää siltä mitä se oli, pelkkä haavekuva. Todellisuudessa ihmiset eivät vain päätyneet lavasteiden nurkkiin pussailemaan. Oli niin paljon esteitä ja hidasteita, enkä minä osannut murtautua niiden läpi. Minun ei ollut tarvinnut tehdä aloitetta koskaan. Kaikki tähänastiset poikaystäväni olivat ottaneet tilanteet haltuun. Minun oli tarvinnut vain myöntyä.

– Mä olen tosi kiitollinen teidän avusta, sanoin.
– Mä jään sulle palveluksen velkaa.

– Älä nyt vielä kiittele, Matias vastasi.
– Eihän  me olla vielä edes soitettu mitään. 

– Onko jotain, missä mä voin auttaa?

Matias hymyili.
– Älä anna Jesselle olutta ennen kuin ensimmäinen setti on ohi.

Naurahdin. Minusta tuntui, että olisimme voineet seisoa siinä Matiaksen kanssa vaikka kuinka pitkään, mutta sitten hän havahtui kavereidensa roudauspuuskutukseen, otti muutaman juoksuaskeleen heitä vastaan.

– Sopiihan sitä nyt pitää kiirettä, kun raskaimmat on kannettu, Jesse sanoi ja pyyhki hikeä otsaltaan.
– Löytyisikö kaljaa?

Puoli tuntia myöhemmin kaikki olivat löytäneet omat paikkansa pöytäjärjestyksessä. Olin käyttänyt Sariannan kanssa kaksi iltaa pohtiessani vieraiden sijoittelua, miten pitäisimme ex-puolisot, perintöriidoista kaunaiset sisarukset ja muut viholliset riittävän etäällä toisistaan. Ongelmien keskus oli ollut Ritva, joka täytyi eristää niin monesta ihmisestä, että helpommalla olisi päässyt, jos hänelle olisi vain perustanut oman pöydän.

Nyt suunnittelu kantoi kuitenkin hedelmää. Pöydistä virtasi leppoisa puheensorina, ja lapsilla oli salin takaosissa tilaa leikkiä hippaa. Myös bändi oli asettunut testaamaan laitteitaan. Matias napautti mikkiin, ja joku innokas yleisön jäsen herkesi jo taputtamaan.

– Hyvää iltaa hyvät ihmiset, Matias aloitti.
– Meidän vuoro on sitten myöhemmin. Älkää antako meidän soundcheckin häiritä…

Ennen kuin Matias ehti jatkaa, Ritva keskeytti puheen. Hän kömpi lavalle, syrjäytti Matiaksen lempeästi mutta päättäväisesti ja otti mikin haltuunsa.

– Kuuluuko? hän kysyi.
– Varsinaisia juhlapuheitahan pidetään sitten illemmalla, mutta halusin tässä nyt jo ruokaa odotellessa saada sydämeltäni näitä tuntoja, joita tämä suuri päivä morsiamen äidissä herättää.

Aavistelin pahaa. Vilkaisin Sariannaan, joka piti ilmeensä perus­lukemilla, onnistui jopa hymyilemään morsiamellisesti. Sormet keräsivät silti kämmenen sisään unelmapuvun silkkiä, kuin Sarianna olisi haalinut siitä voimaa kestää mitä tahansa seuraavat hetket toisivatkin tullessaan.

Ritvasta ei voinut tietää. Joskus hän yllätti kaikki ja nosti tunnelman kattoon. Toisinaan vertailukohtaa sai hakea hiihtoliiton tiedotustilaisuuksista Lahden 2001 maailmanmestaruuskisojen aikaan.

– Tänään on rakkauden juhla, Ritva sanoi ja kehotti meitä nostamaan maljan hääparin onnelle.

Kaikki nostelivat juomattomia lasejaan, joiden tyhjentämiseen Sariannan isän tervetuliaismaljapuhe oli antanut luvan. Ritvan ääni alkoi väristä.

– Niinhän se nuorten kanssa menee, että meidän vanhempien sydäntä välillä koetellaan. Aina se ensimmäinen poika- tai tyttöystävä ei olekaan sitten se pysyvä. Minä ainakin kiinnyn näihin vävyihin ja miniöihin kuin he olisivat minun omia lapsiani. Sitten on rankkaa, jos eroja tulee.

Minun oli hiukan vaikea ymmärtää, miksi Ritva katsoi aiheelliseksi nostaa esiin Sariannan entisen suhteen ja ensimmäisen poikaystävän, kun tämä nykyinen hääpari oli ollut yhdessä jo seitsemän vuotta. Ennakoiko Ritva jo mahdollista eroa?

Ennen kuin ehdin ajatella asiaa pidemmälle, Ritva oli kuitenkin löytänyt puheelleen luontevamman uoman. Hän keskittyi kehumaan Sariannan miestä koko tarmollaan, jätti armollisesti pois huonot puolet, jotka olivat yleisesti tiedossa, ja valaisi tehokkaasti sen, mikä miehessä oli hyvää. Arto rakasti Sariannaa, piti huolta perheen taloudesta ja juoksi etäisimpienkin sukulaisten talkoissa, jos sitä häneltä pyydettiin. Se, että Arto viihtyi kaikkialla muualla paitsi kotona lasten kanssa, oli tässä yhtälössä pelkkä kauneusvirhe.

– Arto laittoi meidän taloon uuden katon, käytti siihen koko viime kesän, Ritva sanoi.
– Sellaista vävyä saa hakea. Mitä suku on, ellei se ole turvaverkko? Mitä se on, ellei se tarkoita, että riennetään toisten avuksi, surraan toisten suruja ja iloitaan toisten iloista?

Ritva liikuttui omista sanoistaan niin, että hänen oli vaikea jatkaa. Joku yritti pelastaa hänet taputtamalla puheen päättyneeksi, mutta Ritva kokosi itsensä, seisoi taas ryhti suorana. Hän oli aina ollut huono tulkitsemaan hienovaraisia tai vähän suorempiakin vihjeitä siitä, koska puheenvuoro oli suotava lopettaa.

– Minä voin näin luvalla sanoen olla välillä vaikea ämmä, Ritva sanoi.
– Olen tuittupäinen anoppi, pidän viimeiseen asti omieni puolta. Mutta kun elää niin oppii, ja joskus sitä ymmärtää tuittupääkin olleensa väärässä.

Viimeisen lauseen kohdalla Ritva katsoi minuun niin kiinteästi, että hälytyskelloni alkoivat soida. Siinä vaiheessa se oli tosin jo myöhäistä.

– Karoliina, tehdäänkö sovinto ihan juhlapäivän kunniaksi? Mistä sitä tietää, vaikka sinä vielä olisit minulle miniä? Eikö Villen ja Karoliinan välillä näykin sellaista kemiaa, jota harvoin tapaa? Minulta ainakaan ei mennyt ohi, miten te tänään pitelitte kirkossa toisianne kädestä.

Kohteliaiden taputusten saattelemana astelin lavalle kuin teuraaksi. Ritva halasi minua suureleisesti. Yritin viestittää Matiakselle hänen selkänsä takana, että nainen oli hullu, mutta Matias tuijotti lattiaan.

– Mä tappaisin äidin, jos mä en joutuisi siitä linnaan, Ville sanoi ruokailun jälkeen, kun hän yhytti minut seuraamasta häävalssia.

Sarianna miehineen pyörähteli lattialla Matiaksen bändin soittaman valssin tahdissa. Matias lauloi. Hänen äänensä sai minut kiemurtelemaan mielihyvästä ja ahdistuksesta. Oli kuin se olisi päässyt suoraan sisimpääni, ja samaan aikaan hän seisoi niin etäällä, laulajana, joka kuului kaikille eikä kenellekään erityisesti. Minusta tulisi huono, omistushaluinen bändäri, ajattelin. En olisi riittävän jalomielinen ja antelias.

– Mä en edes viitsi pyytää äidin käytöstä anteeksi, Ville jatkoi.
– Sovitaanko, että sen kreiseily ei liity mitenkään muhun itseeni tai asioihin, joita mä edustan?

Palautin huomioni Villeen ja siihen, mitä hän yritti minulle sanoa. Arvelin Villen kärsineen äitinsä puheesta melkein yhtä paljon kuin minä itse.

– Sovitaan vain, sanoin.

– No saanko mä sitten luvan?

– Mihin?

Ville viittasi tanssilattialle. Se oli alkanut täyttyä Sariannan ja Arton ohella muistakin pareista. Tuntui liian tylyltä kieltäytyä, joten nyökkäsin, asetin käteni Villen olalle ja annoin hänen viedä.

Sanottiin Ritvasta sitten mitä tahansa, hän oli opettanut lapsensa tanssimaan hyvin. Ville pysyi rytmissä. Hän antoi tilaa ja osasi kuljettaa. Aiemmin olin ollut rakastunein Villeen juuri tämänkaltaisissa hetkissä, mutta nyt minua vaivasi se, miten luontevasti ja tutusti kehomme mukautuivat toistemme askeliin.

Mitä paremmalta yhdessä näytimme, sitä huonovointisemmaksi oloni tunsin. Vaistosin välillä Matiaksen silmät selässäni, näin, miten hän väisti juuri ennen kuin katseemme kohtasivat, ja minun teki pahaa tanssia näin Matiaksen nähden. Minulla ei ollut mitään keinoa ilmaista, etten ollut tämä nainen enää.

Viimeisillä tahdeilla irrottauduin Villestä hyvissä ajoin ja taputin bändille. Ville tarttui käteeni.

– Ei kai me vielä lopeteta? Vastahan me päästiin vauhtiin.

Vedin käden pois, hieman liian epäkohteliaasti kenties, mutta minusta tuntui, että tämä jatkuva kädestäpitely saisi luvan päättyä.

– Mä menen katsomaan, että Pimulla on kaikki hyvin.

Pimu lepäsi sivummalla muutaman tanssimansa valssintahdin uuvuttamana. Ystävällinen sukulaispoika oli pyytänyt Pimua tanssimaan, ja Pimu oli siitä selvästi edelleen mielissään vaikka haukkoikin happea.

Hain Pimulle vettä, ja hän siemaili sitä hitaasti sisäänsä. Bändi alkoi taas soittaa, ja Matias lauloi, ensin hiljaa mutta sitten yhä määrätietoisemmin.

Pimun kanssa oli helppo olla keskustelematta, joten nautin hetkestä täysin siemauksin. Olin suojassa. En tarvinnut tekosyytä katsellakseni bändiä ja Matiasta. Sain antaa kerrankin katseeni viipyä hänen kasvoillaan, hiuksissaan, silmissään.

Edes teininä minulla ei ollut ollut itseluottamusta kuvitella itseäni naimisiin muusikkoidolieni kanssa. Parhaimmillanikin olin unelmoinut siitä, että läheisin ystäväni Nanna pääsisi naimisiin Apulannan Tonin kanssa.

Nannalla oli ollut Heinolassa mummola. Hän oli kerran nähnyt Tonin paikallisessa Siwassa, ja pidin täysin mahdollisena, että Nannasta tulisi aikanaan Tonin vaimo. Minä olisin sitten päässyt hänen siivellään Apulannan takahuoneisiin, ja Sipe olisi ehkä antanut minun näprätä hiuksiaan.

Nyt olin kuitenkin aikuinen, eikä Matias ollut varsinaisesti maailmankuulu rocktähti vaan keskisuuren kaupungin harrastajabändin solisti. Jos minulla ei ollut rohkeutta nyt unelmoida edes siitä vähästä, koska sitten?

– Kenelle se Karoliina niin sädehtii? Pimu kysyi.

– Miten niin?

– Ei sinun tarvitse kertoa, jos et halua, Pimu rauhoitteli.
– Tulee vain ihan nuoruus mieleen. Et kai sinä Villen luokse ole palaamassa?

Pudistin päätäni.

– Sitä minäkin, Pimu sanoi.

Yllätyin Pimun tyytyväisestä äänensävystä.

– Etkö sä sitten toivoisi sitä?

– On aika olla suojassa ja on aika lentää, Pimu kommentoi jokseenkin kryptisesti.
– Minusta sinä olet pärjännyt hirveän hyvin omillasi Villen jälkeen. Et mene enää sen selän taakse piiloon.

Pimu vaipui ajatuksiinsa. Hänen ryppyiset sormensa näpräsivät käsilaukun lukkoa, avasivat sen, laittoivat taas kiinni.

– Tiedätkö, minähän olin Aatoksen kuolemasta ihan hirveän suruissani pitkään, hän sanoi.
– Mutta mikä ilon päivä se sitten oli, kun huomasin, että minähän osaan vaihtaa sulakkeen ihan itse. Siihen asti sellaiset työt oli hoitanut aina joko minun isäni tai veljeni tai Aatos. Ajattele. Että minun piti elää melkein 70-vuotiaaksi ennen kuin opin vaihtamaan sulakkeen. Eihän se ollut homma eikä mikään.

Työväentalon ulkona oli tullut pimeää. Sariannan ja Arton Sikru-tytär sytytteli pöytien kynttilöitä. Pakollisista ohjelmanumeroista oli päästy, leikit oli leikitty ja puheet kärsitty läpi, ihmiset oli ravittu ja hyvää vauhtia myös juotettu.

Matiaksen bändi oli soittanut kiltisti musiikkia, jota ihmiset olivat pystyneet tanssimaan, ja välillä myös omia, erikoisia musiikillisia maisemiaan. Matias lauloi niidenkin lomaan mutta ilman sanoja, hyräili ei-mistään kertovia pieniä pätkiään.

Bändin omat kappaleet olivat ehkä vähän hassuja, ja Ville kohotteli välillä kulmiaan, mutta minusta niitä oli yhä mukavampaa kuunnella. Selvää tietysti oli, että arvostelukykyni oli kärsinyt jo jonkin verran Matiaksen jatkuvasta katselemisesta. Hän olisi voinut hyräillä mitä tahansa perussuomalaista propagandaa, ja polveni olisivat silti menneet veteliksi.

– Sarianna ottaa tästä kyllä kaiken irti, Ville kommentoi vieressäni.

Olin tehnyt parhaani vältelläkseni Villeä mutta heikolla menestyksellä. Hän ei ollut koskaan ollut aivan niin innostunut sukulais­tädeistään tai heidän keskustelunavauksistaan kuin minä ja hakeutui siksi jatkuvasti seuraani.

Katsoin Villen kanssa samaan suuntaan. Sarianna tanssi häämekkonsa kanssa tai paremminkin pyöri lattialla epärytmisesti ja halasi laahustaan. Kieltämättä laahuksen kangasmäärissä oli materiaalia useammaksikin tanssipartneriksi.

– Eikö se ole hyvä? kysyin.

– On tietysti. Tosi hyvä.

Musiikki vaimeni ja hiipui lopulta kokonaan.

– Me pidetään nyt pikku tauko, Matias sanoi kappaleen päätteeksi.
–  Sen jälkeen on vielä viimeiset kreisiübertanssit ja se on sitten hyvää yötä.

Ville piti minua kiinni keskustelussamme ja reagoin hänen puheeseensa parhaani mukaan. Sanaton viestintäni alkoi olla melkoista jongleerausta. Villen suuntaan yritin näyttää kiinnostuneelta, Matiaksen suuntaan siltä, etteivät Villen jutut kiinnostaneet minua vähääkään. Samaan aikaan seurasin, miten Matias näpytteli kännykkäänsä lavan juurella. Hän torjui bändikavereiden oluttarjoukset, käänsi heille selkänsä ja syventyi viestiinsä.

Olisin antanut paljon saadakseni tietää, kenelle ja mitä hän kirjoitti.
Sarianna käveli luokseni ja veti minut mukaansa:

– Sun pitää auttaa mua vessassa. Mä en pärjää tämän mekon kanssa yksin.

– Kiva bändi, Sarianna kommentoi vessan kopin oven takaa, kun olin vapauttanut hänet laahuksestaan ja hän oli päässyt toimittamaan asiaansa.
– Mistä sä löysit sen?

Olin helpottunut siitä, että kopin ovi erotti meidät toisistamme ja säästi minut Sariannan katseelta.

– Yksi niistä on mun työkaveri, vastasin.

– Kuka niistä?

– Se laulaja.

– Se on herkku, Sarianna sanoi ja astui kopista ulos. Olin jo ehtinyt koota pokerinaamani.

Sarianna pesi kätensä ja katsoi minuun peilin kautta.

– Muistathan sä Minnan?

Nyökkäsin, ja karaisin itseäni kuulemaan, mihin Sariannan kysymys johtaisi.

Minna oli Sariannan serkku. Hän oli vähän minua nuorempi, pitkäsäärinen ja mukava nainen. Olin tavannut hänet ensimmäistä kertaa Pimun taannoisilla syntymäpäivillä. Minna oli kertonut minulle silloin, että oli elänyt tarpeeksi pitkään yksin ja halusi jo löytää jonkun kivan miehen. Hänen edellisestä suhteestaan oli säädylliset puolitoista vuotta aikaa, ja hänen kolme edellistä kumppaniaan olivat muusikoita.

Viime hetkellä ennen häitä olin vaihtanut pöytäjärjestystä ja sijoittanut Minnan mahdollisimman kauas bändistä. Omatuntoani rauhoittaakseni olin siirtänyt pöytään myös hääseurueen houkuttelevimmat sinkut ja tarkistanut vielä, etteivät he olleet Minnalle sukua.

Nähtävästi kaikki tämä oli ollut turhaa. Olisin tosin voinut päätellä sen siitäkin, miten riehakkaasti Minna oli taputtanut bändille ja miten pysyvästi hän oli parkkeerannut itsensä lavan edustalle.

– Voitko sä esitellä sen laulajan sille ennen kuin ne lähtee? Sarianna kysyi.
– Minna on ihan lääpällään. Vai seurusteleeko se kundi?

– Ei kai. En mä usko.

Keskityin korjaamaan kampauksestani pudonneen hiussuortuvan paikalleen.

– Et kai sä itse ollut siitä kiinnostunut? Sarianna kysyi.

– En tietenkään.

Sarianna puuteroi kasvojaan.

En ollut koskaan ennen kadehtinut Sariannaa hänen elämäntilanteestaan. Jos sitä seurasi vähänkään pidempään, näki, kuinka paljon hänen täytyi jatkuvasti uurastaa. Mutta juuri siinä hetkessä minua kirpaisi vähän, miten varmoina Sarianna saattoi pitää elämänsä peruspilareita. Hänellä oli puoliso ja lapset, tiivis suku, vakituinen työpaikka, lähes velaton koti, turvaa rakkaudessa ja rahassa. Minulla kaikki oli koko ajan ilmassa.

– Kauanko sulla on vielä sitä työtä jäljellä? Sarianna kysyi kuin olisi lukenut ajatukseni.

Avasin mielensisäisen kalenterini. Viime viikkoina olin pystynyt suunnittelemaan asioita vain Sariannan häihin asti. Juhlien järjestäminen oli ollut niin suuri ponnistus, että kaikki sen jälkeen oli näyttänyt utuiselta. 

– Kaksi viikkoa, laskin ja tajusin sen siinä itsekin.

– Mitä sä sen jälkeen teet?

Miten kevyesti Sarianna saattoikaan sen kysyä. ”Mitä sä sen jälkeen teet?”, niin kuin hän olisi puhunut maailman yksinkertaisimmasta asiasta.

– Mä en tiedä, sanoin.
– Mä en todellakaan tiedä.

Tajusin, että olin huoliaikataulustani pahasti jäljessä. Tavallisesti olin ehtinyt tähän mennessä stressata tulevasta siirtymästä pitkään, tehdä suunnitelmia ja varasuunnitelmia ja varasuunnitelman varasuunnitelmia. Nyt en ollut varautunut mihinkään.

– Onko kaikki kunnossa? Sarianna kysyi.

– On. Mä vain hengittelen tässä vähän aikaa.

Koottuani itseni kävin keittiön boolimaljalla ja täytin kaksi lasia. Ilta ei ollut vielä ohi. Minulla oli täysi valta vaikuttaa elämääni, eikä minun tarvitsisi esitellä Matiasta kenellekään, jos en haluaisi. Lasillinen boolia meille molemmille tekisi terää. Se auttaisi meitä tekemään typeriä aloitteita, joille voisimme sitten yhdessä ja alastomina joskus nauraa.

Salissa muu bändi oli jo asettumassa paikoilleen, mutta Matiasta ei näkynyt missään.

– Se meni jonnekin, Jesse sanoi, kun kyselin Matiaksen olinpaikkaa.
– Kai se juoksee rakkauden perässä, ei me sille mitään mahdeta.

Seisoin lavan edessä kaksi booli­mukia käsissäni kuin paraskin bändäri ja tunsin oloni vähän hölmöksi. Ville ilmestyi rinnalleni taas. Ojensin boolin hänelle. Siihen saumaan palasi myös Matias. Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin esitellä miehet toisilleen. 

– Hauska tavata, Matias sanoi ja tarttui Villen ojennettuun käteen.
– Karoliina on puhunut susta paljon.

– Mä sanoisin mielelläni samaa mutta…

Ville jätti lauseen ilmaan. Pelastin mitä pelastettavissa oli.

– Matias on siviilipalveluksessa filosofian laitoksella.   

– Ai sä olet se joka vain lojuu sohvalla kaiken aikaa? Ville kysyi.

Olisin voinut potkaista Villeä. Se luottamuksellisista lounaista.

– Joo, sama tyyppi, Matias totesi ja katsoi minuun.
– On musta sitten ilmeisesti jotain puhuttu.

Vasta silloin huomasin Minnan, joka oli liittynyt seurueeseen Matiaksen vanavedessä. En ollut varma, saapuivatko he saliin yhdessä.

– Tässä on Minna, sanoin.
– Sariannan serkku. Ja Matias on mun työkaveri.

– Joo, kyllä me tavattiin tuolla, Minna sanoi.
– Me juteltiin pitkään. Mahtavaa musiikkia.

Viimeisen kohteliaisuuden Minna sanoi koko bändille, mikä loi Jesselle sopivan sauman ajaa Matias lavalle takaisin.

– Päästään jossain vaiheessa paluumatkallekin, Jesse sanoi ja näytti totisemmalta kuin koko iltana.
– Jos me ei olla kahdelta yöllä kotona, mä olen luvannut mun tyttö­ystävälle, että mä imuroin koko asunnon ja vien sen kalliiseen ravintolaan syömään.

Bändi alkoi soittaa. Seuraavan kappaleen aikana Matias ei katsonut minuun kertaakaan, eikä laulu näyttänyt tulevan enää täysin sydämestä. Coverbiisien rakkaudentunnustukset jäivät vähän ponnettomiksi, ja olin helpottunut, kun joku oli oksentanut työväentalon portaille ja minut kutsuttiin selvittämään sotkua.

Bändi oli kasannut tavaransa minibussiin. Odotin portailla, että moottori käynnistyisi ja ajaisi miehet pois, mutta Matias tuli viime hetkellä vielä autosta ulos ja palasi luokseni.

Villeä ei taivaan kiitos näkynyt missään. Jos minusta löytyisi rohkeutta, tilaisuuteni olisi tässä. Seisoimme vastakkain ja vilkuilimme toisiamme.

– No me lähdetään nyt sitten, Matias sanoi.

– Kiitos vielä, vastasin ja yritin edes:  – Sä voisit ihan hyvin jäädä juhlimaan. Täällä on yllin kyllin ruokaa ja juomaa, ja kyllä täältä joku kyyti aina löytyisi.

– Sulla taisi pitää kiirettä silloin aiemmin, Matias totesi.

En täysin ymmärtänyt, mihin hän viittasi, mutta myönsin.

– Joo. Ihan kauheasti kaikkea järkkäilemistä. Matias nyökkäsi. Oli niin pimeää, että oli vaikea nähdä hänen ilmeitään kunnolla.

Minna tuli portaille, laittoi takkia päälleen.

– Joko sitä mennään? hän kysyi ja tarttui Matiaksen käsipuoleen.

– Me annetaan Minnalle kyyti kaupunkiin, Matias selitti.

– Sehän mukavaa, sain puristetuksi itsestäni ulos.

– Hyvää yötä, Matias sanoi.

Siihen en enää jaksanut vastata mitään. Minna ja Matias menivät.

Minibussista kuului naurua, moottori käynnistyi, auto kaarsi pihasta ja pian sen perävalot katosivat näkyvistä.

Ei tämä tietysti katastrofi ollut.Tällainen kuului asiaan. Oli alkuja ja jännitteitä. Niistä kehkeytyi jotakin tai sitten ei, se kuului siihen, miten nämä asiat menivät. Matias ei ollut maailman ainoa kiinnostava mies. Tapaisin taas joskus jonkun uuden ihmisen, joka herättäisi minussa tunteita, ja kierros alkaisi uudelleen. Lähentymiset ja tutustumiset ja tapailut johtaisivat johonkin tai ehkä todennäköisemmin eivät johtaisi mihinkään. Stressaisin asiasta jonkin aikaa ja aloittaisin kaiken sitten alusta jonkun toisen kanssa. Huolen sykli kävisi koko ajan epätoivoisemmaksi. Mitä vanhemmaksi tulisin, sitä vähemmän jaksaisin uskoa hyvään tulokseen.

Työväentalo sulkeutui pimeän syliin. Elämä sellaisena kuin sen nyt tunsin, päättyisi kahden viikon kuluttua, ja sen jälkeen edessä oli pelkkää tyhjää.

– Hengitä, Ville sanoi.
– Hengitä syvään.

Jo vuosia Ville oli auttanut minua näissä tilanteissa, ja hän tiesi mitä teki, vaikka paniikkikohtauksen perussyy ei ollut koskaan ollut se, että olin ahdistuneesti rakastunut toiseen mieheen. Kohtaus oli pahempi kuin pitkään aikaan. Se oli varsinainen paniikkireaktioiden buffettarjoilu: sydämentykytystä, vapinaa, tukehtumisen tunnetta, huimausta, kihelmöintiä ja kylmyyttä. Pelkäsin sekoavani. En tunnistanut itseäni enää.

Ville piti kättä ristiselälläni mutta antoi minulle tilaa. Kehoni vastasi tottumuksesta hänen kosketukseensa. Se oli ehdollistunut tyyntymään, kun Ville otti ohjat käsiinsä.

– Ei ole mitään hätää, Ville sanoi.
– Kaikki on hyvin. Sä olet ihan kohta kunnossa.

Hengitykseni tasaantui vähitellen. Jalkani alkoivat tuntea vastaavansa maahan. Kaikki ne hajoavat osat, jotka olivat pyrkineet eroon toisistaan, liittyivät yhteen ja muodostivat jälleen minut.

– Kiitos, sanoin mutten uskaltanut vielä päästää Villen kosketuksesta irti.
– Mä olen tainnut käydä vähän ylikierroksilla. On ollut nämä hääjärjestelyt ja muut. Meidän ero. Multa loppuu työt kahden viikon kuluttua. Mä en tiedä, mitä sen jälkeen tapahtuu.

– Siinä olisi paljon kenelle tahansa, Ville sanoi.

Istuuduimme työväentalon portaille. Ville kääri minut takkiinsa ja jutteli minua lämpimäksi.

– Sä järjestit Sariannalla aivan mahtavat häät, hän sanoi.
– Just tällaiset mä olisin halunnut meillekin. Mä olen miettinyt koko illan, miten suuri ääliö mä olen ollut. Mä olen pahoillani, etten mä ymmärtänyt antaa sulle tarpeeksi aikaa ja huomiota silloin, kun me oltiin yhdessä. Mutta mä olen muuttunut mies, kai sä olet huomannut sen? Musta tuntuu niin väärältä olla susta erossa. Ajattele nyt kaikkia niitä sukujuhlia, joissa me ollaan oltu kunnollinen pariskunta eikä tällainen outo… epämuodostuma.

Olin liian väsynyt noustakseni Villeä vastaan. Olin väsynyt perustellakseni häntä paremmin, miksi meidän kuului tai ei kuulunut olla yhdessä. Ei minulla ollut edes kunnon argumenttia siihen, miksen palannut hänen rinnalleen, vain tunne siitä, ettei minun kuulunut elää niin, hauras ja häilyväinen ja epävarma.

– Sä et kävisi mun kanssani jatkuvasti lounaalla, ellet sä edelleen tarvitsisi mua, Ville vetosi.

– Tietysti mä tarvitsen, sanoin.

Ville kumartui lähemmäksi.

– No antaisit mun sitten pitää susta huolta.

Mielessäni välähti kaikki se, minkä saisin Villen mukana pitää: hänen sukulaisensa olisivat taas minun, meillä olisi varaa pitää sama, yhteinen koti, minun ei tarvitsisi huolehtia rahasta, koska Ville auttaisi minut pahojen paikkojen ylitse. Hän rauhoittaisi paniikkikohtaukseni. Iltaisin pystyisin
nukahtamaan nopeasti ja helposti hänen hengityksensä rytmiin.

Ville suuteli minua ja tunsin, miten vanhat, tutut murheet vetivät minua magneettien tapaan puoleensa. Tunsin ne läpikotaisin. Olin kolunnut niiden jokaisen nurkan, niiden jokainen muunnelma oli kirjoitettu huolteni kirjaan. Osaisin elää niiden kanssa.

Minun oli paljon parempi surra iltaisin, rakastinko Villeä sittenkään tarpeeksi kuin hypätä maailmaan, josta en tiennyt mitään. Minun ei kannattaisi varata painoa tunteille, joihin ei välttämättä vastattaisi, luottaa ihmiseen, jolla oli kaunis ääni mutta jonka pohjimmaisista tarkoitusperistä ei ollut varmuutta.

Pimu oli ollut väärässä. Olin heikompi kuin hän kuvitteli. En saanut iloa siitä, että osasin vaihtaa sulakkeen. Tunne oli sama kuin silloin, kun ajoin autoa ja säikähdin sitä mahdollisuutta, että saisin päähäni ajaa ulos tieltä. Tai korkeissa paikoissa, kun mietin, mitä jos yhtäkkiä päättäisin hypätä alas.

Paitsi sillä erotuksella, että todella tein sen mitä pelkäsin. Vastasin Villen suudelmaan.

Jatkuu ensi viikolla.