Entisen anopin yllätysvierailun jälkeen Karoliina on hauskanpidon tarpeessa. Filosofian laitoksen siviilipalvelusmies Matias on lupautunut seuraamaan häntä kaupungin yöhön. Mutta onko Karoliina todella valmis uusiin siirtoihin?

Voit kuunnella jatkiksen myös kuunnelmana!

Kaupungin pakokaasunkatkuinen ulkoilma ei ollut koskaan tuntunut niin raikkaalta kuin päästyäni filosofian laitokselta ulos.

Matias käveli rinnallani kohti kaupungin keskustaa ja kantoi käsissään pahvilaatikkoa, jossa entinen anoppini Ritva oli palauttanut ryöstösaaliinsa. Pääni alkoi selvitä ummehtuneen homeilman aiheuttamasta lievästä pöhnästä. Mieleni kirkastui ja ajatuksiini ilmaantui outo, toiveikas vire. Kenties olin sittenkin ihminen, joka pystyi irrottautumaan murheistaan ja pitämään hauskaa. Ehkä mitään pahaa ei
tapahtuisi, vaikka en koko ajan ennakoisi, mikä kaikki saattaisi mennä pieleen.

– Varo, lätäkkö, Matias sanoi juuri, kun lampsin suoraan veteen.

Huolettomuudella oli hintansa. Ravistelin kenkiäni minkä pystyin, mutta sukat jäivät silti märiksi. Mahdolliset seuraukset: Flunssa. Keuhkokuume. Aikainen kuolema ennen kuin ehtisin päästä opintoasioiden päälliköksi ja lakata stressaamasta.

Hymyilin Matiakselle ja suoristin henkisen ryhtini. Joskus oli vain otettava riskejä, jos aikoi elää.

Kävelimme rinta rinnan mutta tavallista vaitonaisempina. Pohdin mielessäni, olivatko nämä treffit. Jos ne olivat, niistä puuttui kaikki se etukäteishuolehtiminen, jolla tavallisesti valmistauduin mahdolliseen romanttiseen kohtaamiseen. ”Tavallisesti” oli tosin ehkä liioittelua, kun edellisistä ensitreffeistäni oli kymmenen vuotta aikaa. Mutta oli miten oli, en ollut ehtinyt valmistella skenaarioita varallemme ja tein niitä nyt pikakelauksella.

Ensin varauduin hyviin yllätyksiin. Illan aikana saisin tietää Matiaksesta pelkästään ilahduttavia asioita. Sen päätteeksi Matias suutelisi minua, viettäisimme yön yhdessä, ja kaikki olisi ihanaa ja yhtäaikaista. Ville pitäisi Matiaksesta niin paljon, ettei hän loukkaantuisi suhteestamme lainkaan. Matias ja minä menisimme naimisiin ruokatunnilla numeroa tekemättä ja saisimme kolme lasta, jotka nukkuisivat 11-tuntisia öitä heti syntymästään lähtien. Kuolisimme käsi kädessä, kun rekka ajaisi ylitsemme palatessamme 100-vuotissyntymäpäiviltämme.

Sitten yritin karaista itseäni ottamaan vastaan todellisuuden lannistavammat mahdollisuudet. Ehkä rakastuisin yksipuolisesti. Kenties Matiaksella olikin jo tyttö- tai poikaystävä. Ehkä Matias joisi itsensä usein humalaan, ja minä kieltäytyisin huomaamasta pitkälle kehittynyttä alkoholismia. Viettäisin tulevat vuodet vahtien hänen jokaista liikettään, pystyisin irrottautumaan suhteesta vasta vanhuksena ja huomaisin, että potentiaaliset miehet olivat kuolleet ympäriltäni ja minun pitäisi totutella 80-vuotiaana olemaan lesbo.

– Mitä sä mietit? Matias kysyi.

– Vanhuutta, vastasin turvallisen ympäripyöreästi.

Säästyin lisäkysymyksiltä, koska saavuimme juuri perille baariin.

– Mikä maistuisi? hän kysyi.

– Ei, vaan minä tarjoan, sanoin.

Toivoin, ettei Matias huomaisi lievää kireyttä äänessäni. Ville oli tarjonnut minulle koko suhteemme ajan kaiken: ruoat, juomat, kyydit, etelänmatkat, neuvot, lihalliset nautinnot. Kun olin kerran päässyt omilleni, olin tullut vähän allergiseksi sille, että minulle tarjottiin mitään. Tai ainakaan juomia ja etelänmatkoja, lihallisten nautintojen suhteen en aikonut välttämättä
pysyä pitkään omavaraisena.

– Okei, Markus sanoi vain. Hän ei onneksi näyttänyt havainneen jäykkyyttäni tai sitten hän oli vain iloinen siitä, että joku kustansi osan hänen reippaista juomistottumuksistaan.
– Olutta sitten.

Nurkkapöytään ehdittyäni huomasin pahvilaatikosta pilkottavat villasukat, jotka Ritva oli kutonut minulle joululahjaksi. Sukkien väri oli riemunkirjava, ja olin käyttänyt niitä toistaiseksi vain kotioloissa, mutta nyt en antanut tyylitajun vaivata. Riisuin märät kengät ja sukat ja vedin tilalle Ritvan villasukkailotulitukset.

Matias seurasi esimerkkiä. Hän poimi pahvilaatikosta Ritvan kutoman pipon ja veti sen päähänsä.

– Se sopii sulle paremmin kuin mulle, sanoin.
– Sä voit pitää sen.

– Miten niin?

Otin pipon ja puin sen päähäni.

– Ei se niin paha ole, Matias väitti, mutta näin, että hänellä oli vaikeuksia olla nauramatta.
– Sä näytät vain vähän mursulta.

Oli vielä alkuilta, ja meno baarissa oli rauhallista. Monet pöydistä olivat tyhjillään. Harvakseltaan baariin sirotellut ihmiset lukivat sanomalehteä, näppäilivät kännykkää ja siemaisivat välillä olutta.

Baari oli yliopistoväen suosiossa, mutta itse olin tullut käyneeksi siellä vuosien aikana vain muutamia kertoja. Ville oli kaapannut minut kainaloonsa kasvatustieteen aloitusluennolta, eikä hän ollut ollut vähimmässäkään määrin kiinnostunut yöelämästä. Minäkin olin ollut niin mukavuudenhaluinen, että niinä iltoina, jolloin ystävieni oli onnistunut houkutella minut ulos, olin palannut kotiin aina ajoissa, etteivät yöuneni ja seuraava työpäivä kärsisi liikaa.

Minusta oli aina näyttänyt siltä, että toisille oli mahdollista se, mikä minulle ei ollut. Sukunsa kolmannen akateemisen sukupolven oli mahdollista marssia samoilta jaloilta aamutenttiin ja silti päästä siitä läpi. Minä olin varmistellut selustaani ja pitänyt juhlimisen minimissä. Olin huolehtinut siitä, että mikäli en joskus läpäisisikään aloittamaani kurssia, syynä ei olisi ainakaan se, etten olisi antanut yliopistolle kaikkeani.

Katseeni osui ikkunapöydän tutulta näyttävään hahmoon. Harmaaparta pelasi siellä yksin sakkia. Hän siirsi mustaa nappulaa ja käänsi sitten laudan, tutki tilanteensa ja liikutti valkoista.

– Luulisi, että se alkaisi toistaa itseään, sanoin.

– Mikä niin? Matias kysyi ja seurasi katsettani.

– Peli. Mä ainakin kuvittelen, että oppisin nopeasti ulkoa mun liikkeet. Ihminen on loppujen lopuksi tosi ennalta-arvattava. Kun se laitetaan samaan tilanteeseen, se tekee aina saman siirron.

– Onpa masentava ajatus, Matias sanoi.

– Eikö se susta sitten ole totta?

– En mä tiedä. Ainakin se on helppo todistaa vääräksi. Mikä olisi sellainen siirto, jota sä et tekisi esimerkiksi tässä tilanteessa?

Punastuin ensimmäisestä ajatuksesta, joka tuli mieleeni, ja sitten se ajatus valtasi kenties myös Matiaksen pään, koska hän vaikeni ja syventyi olueensa. Yritin pelastaa meidät kiusaantumiselta ja sanoin toisen asian, joka tuli mieleeni.

– Ainakaan mä en menisi juttelemaan Vinhanmäelle.

– Mikset?

– Täytyyhän sen antaa olla rauhassa, sanoin ja ryhdyin sitten rehelliseksi.
– Se pelottaa mua. Mä olen varma, että se keksisi mistä tahansa mun avauslauseesta viisi loogista virhettä.

– Ei se ole täällä niin tyly, Matias sanoi.
– Se ei viitsi nipottaa, kun sillä on peli kesken. Kaikki mun kaverit käy täällä kysymässä, jos ne tarvitsee lisäaikaa esseelle tai uuden tenttipäivän. Laitoksella se vain ärhentelee. Ehkä sunkin kannattaisi kokeilla?

– Tehdä uusi siirto?

– Mikä ettei?

Haaste oli jätetty ilmaan. Kohautin olkiani – mitä minulla oli menetettävää? Nousin ja tassuttelin villa­sukissani harmaaparran liepeille. Vinhanmäen kasvoille ilmaantuvasta ärtymyksestä päättelin, että hän oli havainnut minut.

– Kumpi on voitolla? kevensin, mutta joko vitsi oli kulunut tai Harmaaparta ei ollut hilpeällä tuulella. Ärtymys hänen kasvoillaan syveni, ja minun teki mieli perääntyä. Tunsin kuitenkin selässäni Matiaksen katseen enkä voinut luovuttaa.

Kymmenen minuuttia myöhemmin harmaaparta suvaitsi ilmaista
ääneen, että oli minusta tietoinen.

– Pelaatko ? Vinhanmäki kysyi.

Suomeksi: olinko käyttänyt nuoruusvuoteni ajattelutoimintani kehittämiseen vai jättänyt aivoni oman onnensa nojaan?

– En, jouduin myöntämään.
– En ole koskaan tullut opetelleeksi.

Vinhanmäki tarkasteli saakkilaudan tilannetta eri kulmista ja myönsi sitten ajaneensa itsensä nurkkaan. Oli vaikea päätellä, kokiko hän voittaneensa vai hävinneensä. Hän tyhjensi laudan ja asetteli nappulat uudelleen alkupaikoille. Istuuduin hänen viereensä ja otin iPadistani esiin sakkipelin, jota Villellä oli joskus ollut tapanaan pelata.

Kun Vinhanmäki teki ensimmäisen siirtonsa, matkin sen koneelle. Vinhanmäki vilkaisi puuhiani alta kulmien, murahti. Muutaman siirron ajan kone ja Vinhanmäen ajattelu kulkivat samoja polkuja, mutta sitten kone siirsi ratsua kun Harmaaparta siirsi lähettiä. Äännähdin.

– No mitä? Vinhanmäki kysyi.

– Meidän tiet vain erkanee. Mä en tiedä, mitä mä teen nyt.

– Mitä se muka siirsi?

Ojensin iPadin, ja Vinhanmäki tutki koneen valintaa. Hän nyrpisti nenäänsä.

– Voihan sen noinkin tehdä. Tuki sen reitti tuosta sotilaalla.

Sen jälkeen Vinhanmäki pelasi kolmella rintamalla, itseään vastaan varsinaisella pelilaudalla ja konetta vastaan minun kanssani. Hän voitti kaikki vastustajat itseään lukuun ottamatta.

– Ei se vain kone pärjää ihmiselle, Vinhanmäki myhähti.
– Ainakaan ihan joka kerta.

En hennonut kertoa hänelle, että Ville oli säätänyt pelin keskitasolle.

Työnsin iPadin laukkuuni.

– Jotenkin mun on vaikea ymmärtää, miksi juuri sä et tykkää tietotekniikasta, sanoin.
– Eikö ne just ole loogisia? Ykkösiä ja nollia, jos mä olen oikein ymmärtänyt.

Harmaaparta selvitti kurkkuaan, ja nähtävästi se saisi hänen silmissään käydä vastauksesta. Vetäydyin takavasemmalle kuin edellisen sakkipelin kuningatar, se sai liikkua aivan miten tahtoi.

– Nähdäänpä laitoksella, sanoin.

Vinhanmäki yskäisi jälleen.   

– No? Matias kysyi.

– Ei paha. Kyllä se vähitellen mulle lämpiää.

– Niinhän me kaikki, Matias huokaisi, enkä erottanut, kuinka paljon puheessa oli leikkiä. Todennäköisesti kaikki. Ehkei mitään.
– Mitä sä haluat? Matias jatkoi viitaten tyhjään siiderilasiini.

– Mä haen itse kohta, sanoin.
– Mä vielä mietin.

Ohjasin Matiaksen huomion tarjoamiskompleksistani Ritvan palauttamiin tavaroihin.

– Katso, se on nyplännyt tähän itse pitsin, sanoin ja esittelin Ritvan tekemää pellavaista yöpaitaa.

– Musta ei ikinä tule niin mahtavaa anoppia. Hyvä, jos saan paistetuksi pakastepullaa lasteni kumppaneille.

– Montako lasta sulla olikaan? Matias kysyi ja siemaisi oluttaan.

Kurtistin kulmiani.

– Ei yhtään, sanoin ja tajusin vasta sitten, että Matias oli vitsaillut. Kysymys anopinkyvyistäni oli kieltämättä ennenaikainen.
– En mä stressannut sitä, väitin.
– Mä vain totesin miten asia on. Voin mä todeta niinkin, ettei musta tule koskaan niin hirveää anoppia kuin Ritva on. Mä en ikinä ilmestyisi lapseni entisen kumppanin työpaikalle itkemään niiden eroa.

Ajatus antoi minulle voimaa päättää nostalginen katselmus. Pakkasin tavarat huolipäiväkirjaani lukuun ottamatta ja työnsin laatikon pöydän alle. Matias tarttui kirjaan ja käänteli sitä levottomuutta herättävästi käsissään.

– Kirjoitatko sä päiväkirjaa? hän kysyi.
– Mun on vaikea kuvitella. Rakas päiväkirja, olen tänään ollut hyvin ahkera ja…

– Älä kiusaa, sanoin ja nappasin kirjan itselleni.

Matias näytti heti katuvalta.

– Anteeksi, tyhmä juttu, hän sanoi.
– Mutta kirjoitatko sä oikeasti päiväkirjaa? Mä luulin, että se tapa jäi jonnekin 1800-luvulle, jos jotain Matti Klingeä ei lasketa. Mun mielestä maailma olisi parempi paikka, jos ihmiset jättäisivät bloginsakin päivittämättä ja pitäisivät ajatuksensa ihan itsellään.

Hyväksyin Matiaksen vilpittömyyden ja vastasin siihen omallani. Minusta oli virkistävää, että Matias yritti välillä olla minulle mieliksi.

– Mä en varsinaisesti pidä päiväkirjaa. Kirjaan vain ylös huoliani.

– No auttaako se? Matias kysyi.

– Välillä. Joskus musta kyllä tuntuu, että mä vain innostun keksimään niitä lisää. Mä alan jostain pienestä huolesta ja päädyn maailman täydelliseen tuhoon.   

Matias nauroi.
– Lue mulle jotain.

– No varmaan niin.

– Lue nyt, Matias maanitteli.
– Puhuminen auttaa. Olen utelias.

Matiaksen ääni olisi minun puolestani saanut olla vähän kuivempi ja narisevampi ja metallisempi. Nyt se antoi hänelle aivan liian suuren etulyöntiaseman. Teki mieli totella, olivat hänen ehdotuksensa sitten kuinka kohtuuttomia tahansa.

Matias olisi hyvin voinut alkaa itsemurhalahkon johtajaksi, jos hän olisi tyytynyt unimeditaatio-Toddin tapaan ilmestymään seuraajilleen vain äänenä. Olin joskus googlannut Toddin kuvaa netistä mutta turhaan. Hän tahtoi kai pysyä salaperäisenä tai oli ihmisarka.

Nyt olin kuitenkin käynyt mukavuusalueeni ulkopuolella yhden päivän tarpeiksi. Tarkemmin ajatellen, olin viettänyt mukavuusalueeni ulkopuolella kaksi viikkoa. Oli korkea aika, että minulla olisi taas mukavaa. Pudistin päätäni.

– Mun mielestä ei ole reilua, että mä vain teen tässä uusia siirtoja. Täytyyhän sunkin osallistua.

Matias mietti, kumartui sitten yhtäkkiä lähelleni. Hetken ajattelin, että hän aikoi tehdä todella yllättävän siirron. Hän kuitenkin pysähtyi ja sipaisi hellästi otsaani.

– Mä vain kokeilin, lähteekö sun huoliryppy pois.

– Se on perinnöllinen, sanoin ja kosketin otsaani myös itse. 

– Sä kurtistat sitä nytkin.

Kurtistukseni välitön syy oli itsemurhafilosofi Kosti Järvinen, joka oli astunut juuri sisään baarin ovesta tukevassa humalassa. Järvinen huomasi minut ja ilahtui. Hän suuntasi kuitenkin baaritiskille, väitteli tovin baarimikon kanssa ja osoitteli hieman huolestuttavasti minua. Lopulta sekä Järvinen että baarimikko astelivat jonossa pöytämme luokse.

Baarimikko kantoi olutta ja siideriä, laski ne eteeni.
– Järvinen väitti, että nämä tulevat sinulle, baarimikko sanoi jokseenkin ankarasti.
– Järviselle itselleen mä en enää tarjoile.

Kosti Järvinen seisoi nöyränä baarimikon takana. Vain lakki puuttui kädestä, jotta huutolais­pojan vaikutelma olisi ollut täydellinen.

– Mä en tiennyt, mitä sä juot, niin ostin molempia, Järvinen sanoi.

Baarimikko seurasi tilannetta.

– Joo, me pidetään näistä huoli, Matias sanoi ja ojensi siiderin minulle, otti oluen itselleen.

Järvinen näytti kiitolliselta, ja baarimikko poistui. Kosti otti viereisestä pöydästä tuolin ja asetti sen viereeni. Mikäli hän oli pysynyt aiemmin laitoksella niin etäällä, että hänen oli voinut väittää välttelevän minua, nyt hän hivuttautui sitäkin lähemmäksi.

Haistoin hänen hengityksensä, sekoituksen alkoholia ja tupakkaa ja intialaista ruokaa. Humala näytti luonnostaan lisäävän Järvisen luontaista äänenvoimakkuutta, eikä minulla ollut nyt minkäänlaisia vaikeuksia saada hänen puheestaan selvää.

– Mä olen pahoillani siitä, että olen tuottanut sulle pettymyksen, Järvinen sanoi.
– Voitko sä Karoliina antaa mulle anteeksi, että mä olen tuottanut sulle pettymyksen?

Puhuessaan Järvinen tarttui käteeni ja puristi sitä. Vedin käteni pois niin lempeästi kuin osasin.

– Et sä ole tuottanut pettymystä.

– Tietysti mä olen, Kosti sanoi ja tarttui minun uudelleen.
– Mun piti kirjoittaa sulle jotakin, mutta mä en kirjoittanut. Mä olen pahoillani. Jos mun tutkimuksen aihepiiri olisi yksinkertaisempi, olisin kirjoittanut. Mä en ole täyttänyt sun odotuksiasi. Mä voin tarjota selitykseksi vain, että mä haluan ylittää ne. Mä haluan ylittää sun odotukset, Karoliina. Ymmärrätkö sä?

Vetosin katseellani pikaisesti Matiakseen, jotta hän pelastaisi minut Järvisen tunteenpurkaukselta. Matiaksen ritarillisuus oli kuitenkin tiessään. Olin melkein varma, että häntä huvitti koko juttu.

– Mä vain toivoisin, että sä saisit kirjoitettua sun ajatuksiasi artikkeleiksi asti, sanoin ja vedin jälleen vaivihkaa käteni pois, tarjosin oluttuopin tilalle, kun baarimikon silmä vältti. Hätä ei lukenut lakia.

Järvinen kittasi olutta ja nojautui sitten vieläkin lähemmäksi.

– Sä olet tuonut meidän laitokselle ihan uudenlaista energiaa, Järvinen kuiskasi.
– Mä ihailen tuollaista pystyvyyttä. Ja kauniskin olet.

– Kiitos. Ystävällisesti sanottu.

– Millainen sun tilanne on?

Kysymyksestä ei käynyt täysin ilmi, mitä Järvinen tarkoitti. Viittasiko hän työsopimukseni kestoon, raha-asioihini, siviilisäätyyni vai – Luoja paratkoon – pyysikö hän minua raportoimaan intiimimmistä olosuhteistani.

– Ihan hyvä kai, vastasin ja toivoin sen riittävän selvityksestä.

– Oletko sä onnellinen?

Siinä vaiheessa Matias oli kai nauttinut kitumisestani riittävän kauan, koska hän suvaitsi puuttua peliin. Matias kosketti olkaani ja ehdotti, että vaihtaisimme paikkaa.

– Miten sulla Kosti menee sen sun vuokranantajan kanssa? hän kysyi.
– Joko se suostui ostamaan sulle uuden jääkaapin?

– Se on hirveää, Järvinen valitti.
– Maito menee kahdessa vuorokaudessa pilalle, ja kalja maistuu lämpimältä. Mun pitää juoda neljä lämmintä kaljaa, että saan sen nautinnon, minkä yksi kylmä tuottaa.

Jos Järvisen uudet juomatottumukset hetken huvittivatkin minua, sain vähän ajan kuluttua huomata, etten ollut itse yhtään sen viisaampi. Olin tullut juoneeksi lyhyessä ajassa sekä Kosti Järvisen tarjoaman siiderin että oman juomani. Join tavallisesti vain vähän, koska työpainotteisessa
arjessani ei ollut juurikaan tilaisuuksia, joissa olisi tarjoiltu satunnaista kuoharia enempää, ja Ville oli absolutisti viinaanmenevän isänsä jäljiltä.

Eromme jälkeen en ollut uskaltanut alkaa juoda yksin, koska olin pelännyt päätyväni  alkoholistiksi. Isotätini Hilda oli pitkän avioliiton päätyttyä alkanut hoitaa sydäntään tissuttelemalla ja päätynyt lopulta ottamaan ryyppyporukoista uuden puolison, joka oli ollut huomattavasti kehnompi mies kuin ensimmäinen. En tahtonut testata sukurasitetta.

Kehnon juomakuntoni vuoksi siideri kihahti nopeasti päähän. Hyvä puoli asiassa oli, että minulla oli huoleton olo ensimmäistä kertaa todella pitkään aikaan. Opintovelkani tuntuivat saatavilta, seuraava yliopistovirka oli käytännöllisesti katsoen minun, Harmaaparrasta ja minusta tulisi sydänystäviä, ja minulla oli sellainen olo, että olin tuntenut Matiaksen hyvin, hyvin pitkään.

Huono puoli asiassa oli, ettei harkintakykyni ollut kenties enää täysin moitteeton. Häveliäisyyteni oli kadonnut, ja luin Matiakselle valikoituja huoliani ääneen. Kosti Järvinen oli siirtynyt pelaamaan Vinhanmäen kanssa sakkia. Vinhanmäen käytöksestä päätellen Järvinen teki poskettoman huonoja siirtoja. Aina välillä Harmaaparta korvasi Järvisen alkuperäisen siirron sellaisella, jossa oli jotakin järkeä.

– Otetaan taas uusi vuosi ja kuukausi, sanoin.

Matias sulki silmänsä ja mietti.

– 2002, hän sanoi lopulta.
– Heinäkuu.

– Tässä on vain viisi viimeistä vuotta. 

– No sitten ensimmäinen heinäkuu, joka siinä sulla on.

Selasin kirjan alkuun. Kävin katseellani läpi huolia ja etsin jotakin mihin tarttua. Sensuroin Villeen liittyvät murheet, joita oli alkanut vähitellen ilmaantua sivuille ja jotka kansoittivat kirjan loppupuolta. Eräs huolista oli toistunut viikosta toiseen, kun olin lopulta uskaltautunut kirjoittamaan sen ylös ja samalla myöntämään asiantilan itselleni. Rakastanko Villeä ollenkaan vai olenko hänen kanssaan vain siksi, että olen häneen tottunut? Olenko suhteessa, koska pelkään olla yksin? Pärjäisinkö edes ilman häntä? Olenko ylipäätään aikuinen?

– Okei, sanoin viimein ja pysäytin sormeni yhdelle aukeaman riveistä.
– Silloin mä huolehdin siitä, että mä saan stressiperäisen sairauden. Että mun vastustuskyky katoaa, mulle puhkeaa joku kammottava autoimmuunisairaus, mun solut hyökkäävät toisiaan vastaan ja mä kuolen, ennen kuin mä saan opintolainat maksettua.

– Kuka nykyään edes ottaa opinto­lainaa? Matias kysyi.

– Ihmiset joilla ei ole perittyä varallisuutta.

Vastauksessani saattoi olla tahattoman kipakka sävy. Olin vain yliopistovuosinani saanut tarpeekseni opiskelukavereista, jotka joko väittivät, etteivät he uskaltaneet ottaa lainaa tai että opintoraha riitti aivan hyvin, jos eli vaatimattomasti. Samaan aikaan kaverieni vanhemmat makselivat heidän vuokriaan ja pyykinpesukoneitaan, käyttivät heitä shoppailemassa omilla luottokorteillaan ja laittoivat tilille säännöllisesti satasia, joiden ainoa lähde minulla oli valtion takaama pankkilaina.

– 2010, joulu, Matias sanoi.

Selasin kirjaa eteenpäin ja pääsin kohtaan, jossa käsialani oli nykivää ja katkonaista. Olin kirjoittanut huoleni niin pienellä, että niitä näki tuskin lukea. Että äiti ei selviä sairaudesta. Että minä en selviä siitä, että äiti ei selviä.

Silmiini kihosi kyyneleitä. Olisin antanut paljon päästäkseni takaisin siihen aikaan, kun ajatukset olivat pelkkiä huolia.

– Anteeksi, Matias sanoi.
– Ei sun ole pakko vastata. Mä otan jonkun uuden. 2013, syyskuu.

Huokaisin, pyyhkäisin reippaasti silmäni. Äiti olisi halunnut, että nauttisin tästä illasta.

– Ei saa kysyä niin läheltä, protestoin sitten.

– Miksei? Onko siellä jotain meistä? Lukeeko siellä, että Matias, siviilipalvelusmies, ei ota tehtäviään riittävän vakavasti? Miten ihmeessä saisin hänet palvelemaan akateemista yhteisöä paremmin?

– Lukee. Siellä lukee, että Matias vain vinoilee eikä ota mitään vakavasti.

– Otan mä, Matias väitti.

– Mitä muka?

Matiaksen silmissä oli taas sama katse kuin aina välillä. Se oli yhtä aikaa leikkiä ja totta, se oli uuden siirron haaste.

– Mennään ulos, sanoin.

– Mä tarvitsen vähän raitista ilmaa.

Ulkona oli jo viileää. Matias tarjosi minulle Ritvan pipoa, mutten tahtonut näyttää hänen silmissään mursulta ja väitin, ettei minua palellut.

Vastakkaisella kadulla kulki kitaristimies soitinkoteloineen.

– Mä en voisi kyllä ikinä seurustella muusikon kanssa, sanoin.

Matias hymyili.
– Kuinka niin?

– Mä tiedän, että se on kaikkien naisten perusfantasia, sellainen aistillinen ja rento rytmimies, joka on hyvä improvisoimaan myös sängyssä. Mutta muhun se ei vain ole koskaan vedonnut. Mikään kirja ei riittäisi mun huolille. Jos se ei menestyisi, se alkaisi syyttää mua, kun mä pidän sitä kiinni arjessa eikä se pääse toteuttamaan itseään ja olemaan vapaa.

Matias veti pipoa syvemmälle päähänsä.

– Ehkä sä voisit seurustella menestyvän muusikon kanssa, hän ehdotti.

– No sitten se olisi jatkuvasti jossakin muualla. Ja silloin kun se olisi mun kanssa, mä stressaisin, onko se siinä vain velvollisuudesta vai haluaisiko se mieluummin takoa niin kauan kuin rauta on kuumaa ja nauttia kaikista niistä irtosuhteista, joita sille tyrkytettäisiin.

Matiaksen hymyili, vaipui sitten ajatuksiinsa. Jalka potki olematonta roskaa katukiveyksellä.

– Millainen se sun eksä sitten on? hän kysyi.

– Se on yrittäjä.

– Mitä se yrittää?

– Sillä on firma, joka myy seikkailukasvatuspaketteja. Oppimateriaaleja ja välineitä luontoliikuntaan kouluille ja yhdistyksille ja kaikille. Se on tosi hyvä siinä. Mutta se tekee hirveän paljon töitä.

– Aha.

Se oli melkein neutraali ”aha”, ja silti tiesin, että tulisin erittelemään sitä yksin ollessani vielä pitkään. Äkkinäisessä rehellisyyden puuskassa tahdoin olla reilu Villeä kohtaan. Tahdoin puhua hänestä totta. En halunnut myydä häntä keskustelussa halvalla vain, koska juuri Matiakselle minun olisi tehnyt mieli väittää, että mennyt oli muinaishistoriaa.

– Ville on mun paras ystävä. Mä en olisi ikinä valmistunut ilman sitä. Se käytännössä ohjasi mun gradun kirjoittamista päivittäin. Se on tosi hyvä tyyppi.

– No mikä sitten meni vikaan?

– En mä oikein tiedä, sanoin.

Muistelin, miten en ollut tuntenut oloani enää hyväksi Villen kanssa, vaikka tilanteet olivat olleet samoja kuin aina. Ville oli toiminut niin kuin hän oli tehnyt suhteemme alusta asti, mutta minä en enää ollut osannut ottaa sitä vastaan niin kuin aiemmin.

Muutos oli alkanut kyteä jo valmistellessani lisensiaatintyötäni. Sen sijaan että olisin rauhoittunut, kun Ville oli jakanut minulle neuvojaan, olin tullut niistä levottomaksi. Olin käyttänyt melkein yhtä paljon aikaa päänsisäiseen väittelyyn Villen neuvoja vastaan kuin lisensiaatintyön varsinaiseen kirjoittamiseen.

Sitten olin alkanut vaivautua, kun Ville ei ollut antanut minun maksaa yhteisiä kaupunkilounaitamme. Villen anteliaisuus ja huolenpito olivat alkaneet tuntua kiusalliselta ja pakolliselta. ”Eikö ole hyvä asia, jos kumppani tahtoo jakaa omastaan?” olin kysynyt huolipäiväkirjassani. ”Eikö parisuhteessa ole lupa taantua toisen hellittäväksi?” Ja samaan aikaan minua oli silti raivostuttanut koko ajan.

Minusta oli tuntunut, että Ville pakotti minut ottamaan lainaa, jota en pystyisi koskaan maksamaan takaisin.

Ville oli tehnyt pitkiä päiviä yrityksessään, enkä minä ollut osannut estää itseäni muuttumasta niiden aikana. Vaikka olin sanonut kaipaavani Villeä hänen työrupeamiensa aikana, vaikka olin lähettänyt hänelle rakastavia viestejä, olin huomannut liikkuvani välillä kaupungilla kuin olisin harjoitellut yksin olemista. Olin kuvitellut, millainen olisin, jos en olisi hänen kanssaan, ja sitten olin alkanut olla sellainen.

Ennen kuin ehdin muodostaa ajatuksen loppuun ja jakaa sen Matiaksen kanssa, puhelimeni soi. Se oli Sarianna.

– Haittaako, jos mä vastaan? kysyin.

– Ei tietenkään, Matias sanoi.

– Mä odotan sisällä. Täällä on pirun kylmää.

Matias laittoi minulle pipon päähän ja meni. Annoin pipon nyt olla ja vastasin puheluun.

– Ajattelin vain ilmoittaa, että hääjuhliin tarvitaan yksi pöytä vähemmän, Sarianna sanoi.
– Äidillä ja sen siskolla on mennyt välit. Äiti suuttui, kun mun täti ei osallistunut Pimun syntymäpäivien kustannuksiin, ja se meni sitten lankoja pitkin Naantaliin, kertasi kokemansa vääryydet viisikymmentäluvulta asti. Kuka oli kulkenut kenen vanhoissa vaatteissa, kenelle oli annettu riisipuuroa päältä ja kenelle kaavittu palaneet pohjat. Joka tapauksessa mun täti ja sen perhe eivät nyt aio tulla häihin, sanoivat ettei tarvitse tuhlata rahaa niiden kestitsemiseen. Vanhasta kokemuksesta mä arvioin, että tilanne pysyy tällaisena noin kolme vuotta. Missään tapauksessa ne ei lopeta mykkäkoulua ennen meidän häitä. Niin että sen yhden pöydän voi ruksia kartasta pois.

Selostuksen jälkeen Sarianna pysähtyi vetämään henkeä.
– Soitinko mä huonoon aikaan? hän kysyi.

– Et. Mä olen vain baarissa. Tai oikeastaan kadulla sen ulkopuolella.

– Ethän sä käy koskaan baarissa, Sarianna ihmetteli.
– Ai niin, mutta sä olet sinkku nyt. Oletko sä treffeillä?

Kaduin tarpeetonta avomielisyyttäni.
– En mä ole treffeillä, sanoin.
– Ihan vain työkavereiden kanssa istumassa iltaa.

– Huh, mä jo säikähdin. Sun pitää antaa mulle sitten varoitus­aikaa, ennen kuin sä alat seurustella jonkun kanssa. Mä en ole vieläkään oikein kunnolla rekisteröinyt, ettette te ole Villen kanssa enää yhdessä.

Pääni alkoi selvitä nousuhumalasta ja kääntyä vastaavaan laskuun. Todellisuus, jota olin koko illan yrittänyt torjua, löysi puolustuksestani Sariannan kokoisen raon. En ollut mikään vapaa, huoleton hauskanpitäjä. Olin vastikään eronnut nainen, ja kestäisi vähintään vuoden ennen kuin minulla olisi lupa uuteen suhteeseen.

– Mä teen parhaani, sanoin ja juttelin Sariannan kanssa vähän aikaa niitä näitä.  Sitten hyvästelin hänet ja katkaisin puhelun.

Palasin sisälle ja menin Matiaksen pöytään. Hän luki lehteä, taittoi sen pois kun tulin.

– Villen sisko soitti, selitin, jälleen tarpeettoman tunnollisena kuin olisin suorittanut minulle annettua tehtävää.
– Mä olen sen kaaso. Se menee naimisiin tässä lähiaikoina.

Matiaksen kasvoilla oli tuttu ilme, tai sitten vain kuvittelin sen.

– Sulla on erikoinen tapa olla eronnut.

– En mä voinut jättää sitä pulaan, puolustauduin.

– Sanoinko mä mitään? Matias kysyi.
– En kai mä nyt sua kyttää.

– Kyllä mä tiedän, että tämä voi vaikuttaa vähän…

– Vähän miltä?

– Erikoiselta. Mutta mä elin Villen kanssa käytännössä kymmenen vuotta. Elämät kietoutuu sellaisessa ajassa aika tiiviisti yhteen. Ei niitä voi ihan täysin enää erottaa.

– Eipä kai, Matias myönsi.

Hän näytti silti pettyneeltä. Minäkin olin pettynyt. Minua vaivasi tunne siitä, että kaikki oli liikkumassa väärään suuntaan.

– Anteeksi, voitko sä odottaa hetken? sanoin ja nousin pöydästä.

Etsin naistenvessan ja istuuduin hetkeksi sinne rauhoittumaan. Päivä oli ollut pitkä. Olin väsynyt, ja minun oli vaikea erottaa, mitkä huolistani olivat todellisia ja mitkä pelkkiä haamuja. Olinko vaarassa hypätä liian pian uuteen suhteeseen, jonka aika ei ollut vielä koittanut? Vai jarruttelinko turhaan vain, koska minua pelotti, mitä hyppäyksestä voisi seurata?

Otin taskusta kännykän ja avasin netin. Menin YouTubeen ja etsin sieltä meditaatio-Toddin. Hän rauhoittaisi hermojani. Hän veisi sydämeni paikkaan, jossa olin vapaa antamaan oikeiden asioiden tapahtua.

Yhteys oli huono, ja video katkeili aluksi, alkoi sitten kuitenkin soida.  Kännykän vaatimaton kaiutin teki Toddin äänestä tavallista metallisemman ja ohuemman.

Kelasin kohtaan, jossa hän oli parhaimmillaan, ja nojasin pääni vessan seinän puhtaimmalta vaikuttavaan kohtaan.

I accept myself. I accept the universe.

Suljin hetkeksi silmäni.

I embrace life.

Havahduin siihen, että vessan ovea jyskytettiin.

– Karoliina! Onko kaikki kunnossa?

Ääni kuului Matiakselle. Hieroin silmiäni. Minun oli täytynyt torkahtaa.

Pesin käteni ja astuin ulos, tajusin vallanneeni baarin ainoan naistenvessan. Vaikka viereinen miestenvessa oli vapaa, olin nähtävästi suututtanut jonon sukupuolierottelua kannattavia naisia.

– Anteeksi, sanoin ja päästin jonon ensimmäisen naisen kulkemaan ohitseni.
– Anteeksi, se on nyt vapaa.

En kyennyt pidättelemään haukotusta.

– Sähän nukahdat seisaallesi, Matias sanoi.
– Noinko tylsää
sulla on tänään ollut?

– Ei tietenkään, mulla on ollut kivaa, vastasin, mutta haukotus karkasi suustani taas.
– Jos vaikka vähän kahvia?   

– Mä luulen että sulla on nukkumaanmenoaika, Matias sanoi.

Jokin seinä oli siinä, missä sitä ei ollut äsken ollut, ja minusta tuntui kuin olisin itse vahingossa rakentanut sen. Olin ollut liian kummallinen, ajattelin. Olin ylittänyt illan outouskiintiöni. Miehen oli ehkä mahdollista kiinnostua epänormaalista, stressiherkästä naisesta, mutta vain jos eksentrisyyttä ripoteltiin vähitellen tietoon. Täytyi syntyä vaikutelma siitä, että kaikki ihmiset olivat pohjimmiltaan vähän kummallisia, kun heidät oppi tuntemaan paremmin.

Myönnyin silti Matiaksen ehdotukseen. En enää tiennyt itse, mitä siirtoja minun olisi pitänyt tehdä, joten oli samantekevää antaa elämän saartaa minut. Sakkimatti.

Matias saattoi minut ja pahvilaatikkoni taksitolpalle. Yritin käyttäytyä vaihteeksi normaalisti, puhua normaalisti, olla normaali. Tapaisimme seuraavana aamuna laitoksella ja halusin tasoittaa tunnelmaa, tuoda tätä iltaa lähemmäksi huomisaamua.

– Kiitos kaikesta, sanoin.
– Nähdään huomenna töissä?

– Pääsetkö sä varmasti kotiin? Matias kysyi.
– Ettet nukahda taksiin? Tai tähän tolpalle? Pitäisikö mun tulla sun mukaan?

– Ei tietenkään, sanoin ja suoristin ryhtini, olin niin normaali ihminen kuin ihminen vain saattoi olla, työkaveri, ihminen, joka kykeni pysymään valveilla vaikka vuoteen 2017, jos siihen oli tarvetta.

Matias nyökkäsi. Taksi kaartoi tolpalle, ja menin sen sisään. Matias nosti pahvilaatikkoni peräkonttiin. Kerroin kuljettajalle osoitteen, ja Matias jäi tolpalle seisomaan.

Vasta sitten lause upposi todella tajuntaani. Pitäisikö mun tulla sun mukaan? Matias oli tarjoutunut tulemaan mukaani. Ja mitä minä olin vastannut: Ei tietenkään.

Olisin voinut potkaista itseäni. Nyt en ainakaan saisi kotona unta.

Jatkuu ensi viikolla.