Karoliinan koti on myllerretty läpikotaisin ja filosofian laitoksen uudistaminen osoittautuu vähintään yhtä sotkuiseksi tehtäväksi. Onneksi Karoliina löytää liittolaisen odottamattomalta taholta. Siviilipalvelusmies Matiaksen tukea tarvitaankin esimerkiksi silloin, kun laitokselle ilmestyy yllätysvieras.

Nyt voit kuunnella jatkiksen myös kuunnelmana!

Keltaisen post-it-lapun sijaan filosofian laitoksen sijainnista ilmoitti nyt messinkinen nimilaatta. Piristyin vähän, kun näin, että olin saanut sentään jotakin aikaan.

Viikonlopun jälkeen oli ylipäätään mukava keskittyä taas työhön ja karistaa hetkeksi kannoilta yksityiselämäni sotkut.

Sotkut olivat tällä kertaa täysin konkreettista laatua. Niistä vastasi entinen anoppini Ritva, joka oli lauantai-iltana myllännyt kaappini ja laatikostoni niin perusteellisesti, että olin epäillyt varkaita ja soittanut poliisille.

Kun olin luetellut kännykkään tavaroita, jotka olivat kadonneet asunnostani, olin pian tajunnut niiden yhteisen nimittäjän. Kaikki esineet olivat alun perin Villen äidin lahjoittamia. Ville oli ilmeisesti vihdoin saanut kerrottua äidilleen, että olimme eronneet puoli vuotta sitten. Ritvan mielestä sukulaisrakkauden mukana oli kai lupa takavarikoida vuosien aikana lahjoitetut tuliaiset sekä syntymäpäivä- ja joululahjat.

Varhain aamulla lukkoseppä oli saapunut ja vaihtanut kotini lukot, minkä vuoksi olin myöhästynyt töistä. Pidemmällä aikavälillä lasku tarkoitti myös, että kuluvan kuukauden lattekahvit saisivat jäädä väliin. Minulla oli opintovelkaa, ja Villen ja minun eron jälkeen olin halunnut edelleen asua vuokralla vanhassa asunnossamme. Olin toivonut, että edes jokin voisi olla
pysyvää tässä pätkistä muodostuvassa elämässäni. Olin ajatellut, että säästäisin sitten muissa kuluissa niin paljon kuin mahdollista. Uudet lukot katsoin kuitenkin välttämättömäksi menoeräksi. Mitäpä ei nainen tekisi torjuakseen loukkaantuneen ex-anopin myöhemmät invaasiot.

Kävelin käytävää peremmälle aamun kantamuksiani raahaten. Messinkinen nimilaatta jäi valitettavasti ainoaksi merkiksi siitä, että olin työskennellyt laitoksella jo viikon. Kaikki sujui tässä homeisessa, akateemisessa umpiossa entiseen malliin. Täydellisesti, jos kysyttiin laitoksen henkilökunnalta, hälyttävän huonosti, mikäli tiedusteltiin yliopiston johdolta tai keneltäkään muulta.

Harmaaparran huoneesta kantautui kuorsaus. Mikäli mies huhki sumean logiikan tuoreimpien kysymysten parissa, Nukkumatti toimi hänen vastaväittäjänään.

Itsemurhafilosofi Kosti Järvinen luikahti vessaan minut nähdessään. Oli varmaan turvallista päätellä, ettei Järvisen tieteellinen tyhjänpaperinkammo ollut korjautunut sitten viime tapaamisemme.

Siviilipalvelusmies Matias lojui nojatuolissa käytävän perällä, palveli maataan pitämällä hyvin pehmustetut laiskanlinnat vallattuina. Minulla ei ollut kuitenkaan aikomustakaan luovuttaa. Akateemisesta maailmasta ei löytyisi sellaista muutosvastarintaa, jota tämä pätkätöiden nöyryyttämä, ylistressaantunut nainen ei saisi nujerrettua, kun porkkanana oli pysyvä
vakituinen virka, turvattu talous, rauhallisesti nukutut yöt ja tietoisuus kunnollisesta eläkekertymästä.

– Sä olet myöhässä, Matias sanoi ja piti silmiään edelleen kiinni, tunnisti minut kai kenkieni kapseesta.

– Etköhän sä ole nukkunut täällä minunkin puolestani, vastasin kevyesti. Matiaksen ei tarvinnut tietää myöhästymisneuroosistani mitään.

– Mä teen parhaani, Matias sanoi ja avasi silmänsä.
– Mikä tuo on?

”Tuo” viittasi huonekasviin, jota kannoin mukanani. Aamulla, kun olin myöhästynyt tavoittelemastani bussista, olin pistäytynyt odotellessani puutarhaliikkeeseen ja saanut idean. En ehkä ollut ajoissa paikalla, mutta minulla oli suunnitelma.

– Kasvi, sanoin.

– Mikä kasvi?

Sivuutin kysymyksen, paljolti koska aivoni eivät kerta kaikkiaan suostuneet tavoittamaan kukkani nimeä. Olin muistanut sen täydellisesti vielä liikkeessä ja bussimatkalla yliopistolle, mutta nyt päässäni löi tyhjää.

– Ajattelin pyytää Kultalan apua, kerroin.
– Tämä ei viihdy mulla kotona. Mä olen yrittänyt vaikka mitä, mutta se ei vain ala kukkia. Mä olen kastellut sitä välillä vähemmän ja välillä joka päivä, siirrellyt sitä valoon ja varjoon, mutta se ei vain viihdy mun hoidossa.

En oikeastaan olisi halunnut valehdella Matiakselle. Tarvitsin kuitenkin harjoitusta ennen kuin syöttäisin tarinan Kultalalle itselleen.

– Oletko sä varma, että se ylipäätään kukkii? Matias kysyi.
– Musta tuo ei näytä sellaiselta kasvilta, joka tekee kukkia.

– Mä en ole varma, myönsin.
– Mervi varmaan tietää.

Matias otti, jos mahdollista, vielä mukavamman asennon tuolissaan. Hän sulki silmänsä taas.

– Mä luulen, että sun kannattaa ihan uskottavuuden nimissä opetella, mikä sen nimi on, hän väitti.
– Se lukee varmaan kauppakuitissa.

Kiersin kulman taakse ennen kuin otin Matiaksen vinkistä vaarin. Kuitissa luki nukkatyräkki.

Lisäsin tarinaani uskottavuutta ja sotkin kasvin pintaan hiukan pölyä käytävän kaapin päältä. Anteeksipyyntöjä supattaen revin varresta lehden irti, ja kasvi pirskotti käsilleni välittömästi kirveltävää, polttelevaa nestettä. Miksei liikkeessä ollut varoitettu minua tästä?

Kasvi saisi joka tapauksessa luvan kelvata. Nukkatyräkki, nukkatyräkki, nukkatyräkki, hoin mielessäni ja astuin Mervi Kultalan huoneeseen. Oli aika ryhtyä tositoimiin, ottaa hanskat kädestä – tai paremminkin pukea puutarhahanskat käteen.

Ongelma oli, että Kultala näki minut liian erilaisena kuin hän itse oli. Olin eri sukupolvea, edustin asioita, joita hän piti vieraina. Nukkatyräkistä rakentaisin välillemme sillan. Sitä pitkin kulkisi sitten muutakin kuin jaettua puutarharakkautta, kuten esimerkiksi julkaistuja tieteellisiä artikkeleita, riittävää opinto-ohjausta laitoksen opiskelijoille tai toisen maailmansodan aikaista Saksa–Suomi-ase­varustelua.

– Huomenta, Karoliina. Miten voin auttaa? Mervi Kultala kysyi.

Kokemuksesta tiesin, että Kultalan kysymys oli täysin teoreettinen. Ohjasin siis Kultalan huomion kasviini ja jaoin Matiaksen kanssa harjoittelemani tarinan. Pelkäsin, että tyräkkini vaikutti edelleen liian
hyvinvoivalta satuuni nähden, mutta huoleni osoittautui turhaksi. Kultala mutristi suutaan.

– Koska sä olet vaihtanut tähän mullat? hän kysyi.

– Olisiko mun pitänyt?

Kultala katsoi minua moittivasti. Yhtä hyvin olisin voinut olla tuore äiti, joka oli kysynyt, tarvitsiko lapsi tosiaan rintamaitoa.

– Mulla on varmaan tuolla vähän ylimääräistä, Kultala sanoi ja kumartui arkistokaappiinsa. Kansioiden sijaan siellä oli kasviravinteita ja kukkamultaa.

– Oikeastihan tämä olisi pitänyt tehdä kesällä, mutta sun multasi on ala-arvoista. Meidän pieni paha poika ei saa yhtään ravinteita.

Taisin näyttää lievästi järkyttyneeltä Kultalan hellästä luonnehdinnasta, koska hän paikkasi sitä selityksillä.

– Mä en muista tämän virallista nimeä, hän sanoi samalla, kun avasi multasäkin.

– Nukkatyräkki, kerroin väliin vähän liiankin innostuneena.

– Me kutsutaan näitä vain pahoiksi pojiksi, Kultala jatkoi.

– Seksipalmuiksi. Tuhmiksi pojiksi. Katsohan, kun niiden hedelmät aukeavat, ne lennättävät siemenensä parinkin metrin päähän. Ja sitten sitä saattaa löytää uuden pikkuruisen pahan pojan huoneen toisesta nurkasta, viattoman kiinanruusun mullasta.

Kymmenen minuutin kuluttua paha poika seisoi suorana tuoreessa mullassaan, ja Kultala silmäili tyytyväisenä kättensä jälkeä.

– Näin, hän sanoi.
–Eiköhän se ala piristyä. Se tarvitsi vain vähän elintilaa.

Kiitin Kultalaa avusta ja tartuin hänen puolustuskyvyttömään, hellään hetkeensä.

– Niin kuin tuossa aiemmin jo puhuin, minusta meidän pitäisi kutsua koolle opiskelijat, jotka ovat hyvin lähellä valmistumista. Kun he saisivat tutkintonsa kasaan, laitoksen tilanne näyttäisi ainakin hetkellisesti paljon paremmalta. Eihän se pidemmän aikavälin ratkaisu olisi, mutta ehkä heiltä saisi myös osviittaa siitä, miksi laitoksen opiskelijat eivät saa tutkintoja
aikaiseksi.

– Mmm, Kultala äännähti, mutten voinut olla varma, oliko hän rekisteröinyt ajatukseni.

– Se olisi eräänlainen akateeminen mullanvaihto, yritin.

– Niin, Kultala huokasi lopulta, meni pesemään käsiään mullasta.
– Ideana se on tietysti valtavan hieno.

”Ideana”-sanalla oli pahaenteinen korostus. Olin sitä paitsi kertonut Kultalalle saman suunnitelman jo edellisellä viikolla, ja se oli silloinkin ollut hänen mielestään erinomainen ajatus.

– Mitä luulet, olisiko sulla tänään aikaa laittaa sitä käyntiin? kysyin.

Kultala piiloutui taas pahan pojan hoivaamiseen ja käänteli kasvia pöydällä, katseli sitä eri kulmista.

– Tänään on kyllä kiirettä, hän väitti.
– Kaikenlaista meneillään. Mitä luulet, onko nämä alimmat lehdet jo alkaneet irrota? Niitä ei kannata kyllä omin päin mennä
nykimään, siitä tulee ihan hirveä ihottuma siitä nesteestä.

Kiskoin vaivihkaa hihojani alas. Ranteitani poltti niin kuin ne olisivat olleet tulessa.

– Huomenna sitten? kysyin, vaikka tunsin jo hävinneeni.

Kultala rypisti otsaansa.

– Vaikea sanoa, hän levitteli käsiään.
– Mistä minä saisin esimerkiksi tietää, kenestä opiskelijoista siinä olisi kyse?

– Kai teillä on joku rekisteri olemassa?

– On varmaan. Kyllä meillä varmaan täytyy olla?

Sanoissa oli jälleen tuttu kysyvä sävy, niin kuin minä osaisin vastata Kultalan laitosta koskeviin kysymyksiin häntä itseään paremmin. Hieroin otsaani. Ahdisti.

Kultala heltyi myötätuntoiseksi, ja katseli minua hetken kuin olisin ollut yksi hänen kasveistaan.

– Näytät väsyneeltä, hän sanoi. – Oletko varma, ettet nyt haali itsellesi liian suurta urakkaa? Muista levätä ja nauttia elämästä. Ei näitä työasioita nyt niin vakavasti kannata ottaa.

Nyökkäsin mutta salaa kannoin Kultalaa kohtaan hentoa kaunaa. Helppohan hänen oli neuvoa minua rentoutumaan, kun hänellä itsellään oli virka. Häntä ei käytännössä potkittaisi yliopistolta koskaan pois, ellei hän syyllistyisi opiskelijoiden ahdistelemiseen, ylettömään juopotteluun tai rehtorin julkiseen haukkumiseen.

Otin pahan poikani, en enää muistanut sen oikeaa nimeä. Kultala epäröi.

– Mä voin kyllä ottaa sen tännekin joksikin aikaa, hän sanoi.
– Huolehdin sen parempaan kuntoon, niin sitten se kestää vähän tottumattomankin emännän hoidossa.

Kaikesta aamun vaivannäöstä palkakseni jäi siis vain kirvelevä ihottuma ja lisäkasvi Kultalan kokoelmaan. Rojahdin nojatuolille Matiaksen viereen. Matias nosti toista kuuloketta irti korvastaan.

– Kaikki ok? hän kysyi.

– Joo. Mä hengähdän vain hetken.

Matias nyökkäsi ja palasi musiikkiinsa. Hänen kasvonsa elivät musiikin mukana kuin hän olisi lukenut kirjaa, ajatukset vaihtuivat toisiin musiikin rytmissä. Aina välillä katseemme kohtasivat, ja tunsin kuinka hänen flow’nsa katkesi. Olin ehkä hänen tiellään mutta olin myös liian lannistunut lähteäkseni mihinkään.

– Mitä sä kuuntelet? kysyin hetken kuluttua.

Matias ojensi minulle kuulokkeet. Musiikki kuulosti minusta enemmän maisemalta kuin kappaleelta. Sillä ei ollut selvää suuntaa.

– Ihan ok, sanoin ja palautin kuulokkeet.

– Auts, Matias irvisti.

– Ei kun ihan ok on ihan ok.

– Sä kaivat vain syvempää kuoppaa.

Yritettyään turhaan saada musiikista jälleen kiinni Matias sammutti laitteen ja luopui kuulokkeista kokonaan. 

– Sun stressaaminen kuuluu tänne asti, hän sanoi.

Taistelin avointa itsesääliä vastaan mutta hävisin surkeasti.

– Ketään ei kiinnosta, mitä mä yritän tehdä täällä, sanoin.

– Kyllä mua kiinnostaa, Matias vastasi.

Toruin häntä katseellani. Matias hymyili.

– Tai jos ei niin älyttömästi kiinnostakaan, niin voin mä kuitenkin auttaa, hän sanoi.
– Mitä sä tarvitset?

Rakkautta ja huolenpitoa, taloudellista turvaa, mielenterveyttä entiselle anopille, seksiä, jota ei tarvitse katua, tunteen siitä että kaikki järjestyy.

– No esimerkiksi listan vuoden n opiskelijoista, joilla on vain muutama opintojakso jäljellä, sanoin ääneen.

– Mikset sä heti kertonut? Onko sulla kynä ja paperia?

Tein Matiakselle mieliksi ja kaivoin taskustani lyijykynän ja ruutulehtiön.

– Matias Nummi, Matias sanoi.
– Siinä sulla on ensimmäinen. Onhan se alku sekin?

Hetkeä myöhemmin Matias oli loihtinut tietokoneen näytölle filosofian laitoksen opiskelijarekisterit. Selasimme niitä, ja Matias antoi minulle tarvitsemiani lisätietoja. Hän kertoi opiskelijoista, jotka kannattaisi kutsua mukaan ja niistä toisista, jotka tuskin olisivat kykeneviä tai halukkaita valmistumaan, vaikka heille olisi maksettu siitä suoraan yliopiston pahojen päivien rahastosta.

Matias osoitti sormellaan erästä K-kirjaimen opiskelijaa.

– Tällä on oma pelifirma. Se teki ensimmäisen miljoonansa viime vuonna. Mä en oikein usko, että sitä kiinnostaa käydä täällä kääntymässä, vaikka siltä puuttuu vain kolme opintopistettä.

– Ehkä sen itsetunto kärsii, kun se ei ole maisterimiljonääri? ehdotin toiveikkaasti.

– Voihan sitä tietysti kokeilla. Mun muistaakseni se tosin asuu Ranskassa.
Puhelimeni soi, ja kaivoin sen laukustani. Ruudussa välkkyi Ritvan nimi. Harkitsin hetken, että jättäisin vastaamatta, mutta luovuin ajatuksesta, koska muutoin vain stressaisin siitä, mitä hänellä oli ollut sanottavaa. Tuskin Ritva voisi puhelimen kautta tehdä suurta vahinkoa?

– Karoliina, vastasin.

– Ville käski minun soittaa ja pyytää anteeksi, Ritva sanoi.

Jäin odottamaan varsinaista anteeksipyyntöä, mutta sitä ei selvästikään ollut luvassa.

– Mä olen vain niin pettynyt, Ritva sanoi sen sijaan.
– Te olitte niin hyvä pari. Ja sinä olit minulle kuin oma tytär, etkö ollutkin?

Päivä näytti olevan omistettu holhoaville keinoäideille, vaikka sen paremmin Mervi Kultala kuin Ritvakaan eivät koskaan voisi täyttää äitini paikkaa. Äiti oli ollut täyspäinen ja tasapainoinen, kohtuullinen kaikissa odotuksissaan. Ritva ei olisi ikinä voinut korvata häntä, niin työteliäs ja itseään säästämätön anoppi kun hän oli aina ollutkin. Mielessäni häilähti äidin ikävä. Olisinpa saanut edes minuutin hänen kanssaan, ja murheideni äksyt rakit olisivat asettuneet jalkoihini kuin rapsutusta kerjäävät hauvat.

– Enkä mä ole ainoa, joka tekee täällä virheitä, Ritva sanoi.
– Harkitsisit vielä. Mikä siinä Villessä muka on vikana?

– Ei Villessä ole mitään vikaa, sanoin ja vaimensin ääntäni niin, ettei koko keskustelu kantautuisi Matiaksen korviin.

Ritva kuulosti kärsimättömältä.

– Anteeksi, nyt mä en kyllä saa selvää, mitä sä sanoit.

– Ei Villessä ole mitään vikaa, toistin kovempaan ääneen. 

– Tällaista vain tapahtuu. Ihmiset ajautuvat erilleen.

Ritvan tuhahduksen kuuli kännykänkin välityksellä.

– Höpsis, hän sanoi.
– Valintahan se on. Ja se mitä mä olen Villen puheista ymmärtänyt, se on ollut sun valintasi.  

Pälyilin kattoon. Ritva oli syyllistämisen mestari, ja tällä kertaa olin hänelle helppo kohde. Oli totta, että ellen itse olisi päättänyt lähteä Villen ja minun suhteesta, Ville itse olisi tuskin löytänyt työkiireiltään aikaa miettiä suhteemme tulevaisuutta tai tehdä sitä koskevia päätöksiä. Mutta ei se varsinaisesti tarkoittanut, että olin ollut arviossani väärässä. 

– Mun täytyy nyt mennä, sanoin ja luovuin sitten kokonaan rehellisyyden ihanteesta. Olin aloittanut päiväni petoksella niin, että samoihin syyllisyyksiin saisi mennä tämäkin.
– Mulla on täällä kiireellisiä työasioita meneillään.

Matiaksen ja minun katseet kohtasivat. Matias hymyili, silmäili ympärilleen kuin olisi etsinyt huoneesta sitä kiireellistä hoidettavaa, josta Ritvalle puhuin. Katkaisin puhelun. 

– Tuore ero? Matias kysyi.
– Sori, mä en voinut olla kuulematta.

– On siitä jo puoli vuotta, sanoin.
– Tässä nyt on vielä vähän tällaista jälkihoitoa.

– Tuosta mä tiedän, että se on tällä hetkellä luostarissa, Matias sanoi varttituntia myöhemmin ja osoitti nimeä listan loppupuolella.
– Voihan sille meilata, muttei se kuitenkaan tule.

– Annetaan olla, vastasin.

– Sitten tämä Wihuri. Se oli masentunut tässä pari vuotta sitten, mutta mä luulen, että nyt se voisi olla jo ihan opiskelukunnossa. Otetaanko me sekin mukaan?

Nyökkäsin. Pois se minusta, että diskriminoisin mielenterveys­ongelmien perusteella. Masentunut tai onnellinen maisteri, se oli minulle samantekevää, kunhan tutkintoja alkaisi sadella. 

– Otetaan vain.

– Näitä on nyt… Matias sanoi ja laski listalta poimimamme nimet.
– Kaksitoista. Vieläkö me etsitään?

Pudistin päätäni.

– Aloitetaan näillä, sanoin. 
– Voisitko sä kutsua ne tänne käymään mahdollisimman pian?

– Onnistuu, Matias sanoi ja nousi seisomaan, venytteli.
– Lähdetkö lounaalle?

Olin jo suostua mutta muistin sitten tehneeni muita sitoumuksia.

– Mä en voi, sanoin.
– Mä tapaan Villen.

Matias näytti vähän pettyneeltä mutta toipui nopeasti, palasi normaaliin kevyeen kuittailuunsa.

– Sulla on jännä tapa olla eronnut, hän sanoi.

– Miten niin?

Kysymys jäi ilmaan, Matias teeskenteli, ettei kuullut. Kävelimme rinnakkain laitokselta ulos. Matias vihelteli. Minun ajatukseni olivat vähän harmaammat.  

– Eikö susta sitten ole hyvä olla väleissä eksien kanssa? kysyin.

Matias kohautti olkiaan.

– Parempi kai se on kuin murhanhimo, hän sanoi.
– Kyllä mä niitä moikkaan.

Kun saavuin yliopistoruokalaan ja näin Villen, huomasin, ettei minua täyttänytkään sama lämmin tunne kuin tähän asti. Enemmänkin minua ärsytti.

Kaikki tuntui menevän niin kuin aina, tein sitten mitä tahansa. Tulin aamulla töihin ja säädin jotakin toivotonta urakkaa. Kävin Villen kanssa lounaalla, ja hän jutteli minulle mukavia. Jatkoin töitä, palasin kotiin, stressasin ja yritin turhaan viedä ajatuksiani mukavampiin asioihin. En saanut kunnolla unta, ja seuraavana aamuna kaikki alkoi alusta uudelleen.

”Sulla on jännä tapa olla eronnut”, kaikui korvissani, vaikka tein parhaani hätistääkseni Matiaksen kommentin. Mitä Matias tiesi mistään? Mitä hän tiesi siitä, miten ihmiset tottuivat toisiinsa, kun he elivät vuosikausia yhdessä? Eikö kaikkien naistenlehtien ihanne ollut ero, jonka jälkeen säilyttiin ystävinä? 

Niillä kriteereillä minun ja Villen ero oli ollut pieniä kauneusvirheitä lukuun ottamatta lähes täydellinen. Olin auttanut Villeä muuttamaan. Olimme pysyneet puhe­väleissä. Ville tuki minua kaikessa niin kuin ennenkin, ja minä olin täysin valmis tutustumaan hänen uuteen naisystäväänsä, kun sen aika joskus koittaisi. 

Ville halasi minua ja avasi suunsa sanoakseen jotakin. Jokin Villen ilmeessä kavalsi, mitä hän oli sanomassa, ja keskeytin hänet ennen kuin hän ehti puhua.

– Mä tiedän, että mä näytän väsyneeltä, sanoin.
– Mua ei tarvitse muistuttaa siitä.

Villen kasvoilla kävi kummastunut ilme. Hän jätti halauksen lyhyeksi. Olin ehkä ennakoinut keskustelun kulkua liikaa. Ehkä hän oli aikonut sanoa jotakin ihan muuta? 

– Anteeksi, sanoin ja hipaisin Villen kättä.
– On ollut vähän turhauttavaa töissä. Ja mulla on varmaan hermot muutenkin kireänä Ritvan ryöstöretken jäljiltä.

– Mä olen pahoillani siitä. Siitäkin.

– Eihän se sun syytä ole.

– Geneettisesti mussa ja äidissä on puolet samaa. Mä pyydän puoliksi anteeksi.

Hymyilin vähän.

– Kiva kun tulit takaisin, Ville sanoi.
– Mä ehdin jo kaivata mun tavallista Karoliinaa.

Haimme linjastolta ateriat ja puhelimme jonottaessamme niitä näitä, mutta pöytään päästyämme keskustelu ajautui taas Ritvaan. 

Ennen tätä viikonloppua en ollut koskaan aivan ymmärtänyt Villen ja Sariannan halua salata elämänsä käänteitä äidiltään. He pimittivät Ritvalta tietoa kuin vihamiehiltään. Ritvan viikonloppuinen tempaus auttoi tajuamaan paremmin, miksi se oli saattanut tuntua kätevältä.

– Voisitko sä edes sanoa sille, että se oli yhteinen päätös? kysyin.

Ville kohotti kulmiaan.

– Siis valehdella?

– Sä olet sen mulle velkaa. Sun olisi pitänyt hoitaa tämä asia puoli vuotta sitten. Etkö sä ole valehdellut sille muutenkin jo kuukausia?

Ville luopui puhtoisen sankarin esittämisestä.

– Okei, hän myöntyi. – Mutta mitä mä sanon sille? Miksi mä halusin erota susta?

Viimeistä lausetta saatteli jälleen outo tunteellisuus. Samaan aikaan kun tavallaan nautin Villen ihailusta, minua kiusasi se, että minun oli vaikea uskoa sitä täysin todeksi. Minusta tuntui, että jos hyppäisin takaisin Villen kelkkaan, hän saattaisi yhtä hyvin säikähtää kuin ilahtua.

– Keksit jotain, vastasin ja pidin ääneni kuivana.
– Mä olen varma, että sulle tulee jotakin mieleen. 

Kävellessäni takaisin filosofian laitosta kohti hoidin pari Sariannan häihin liittyvää puhelua, jotka olivat jääneet uuden työn vuoksi viime tippaan. Niiden päätyttyä luettelin mielessäni asioita, jotka olivat nyt kunnossa. Häitä varten oli paikka, pappi, pitopalvelu, hääpuvut, sormukset, morsiuskimppu, valokuvaaja … Mitä vielä tarvittiin? Tuntui kuin olisin unohtanut jotakin tärkeää, mutten saanut otetta siitä, mitä se voisi olla. Lupasin itselleni, että googlaisin jonkin hääsivuston muistilistan heti, kun pääsisin laitokselle.

Laitoksella Matiaksen tavallisesti valtaama nojatuoli oli tyhjä. Uteliaisuuteni heräsi ja palasin taaksepäin, vilkaisin oleskeluaulaan siltä varalta, etten ollut huomannut häntä. Sohva oli sielläkin vapaa. Kurkistin henkilökunnan keittiöön. Matias voiteli siellä leipiä.

– Ne on nyt tuolla kokoushuoneessa, hän sanoi.

– Mitkä? kysyin.

– Ne loppuvaiheen opiskelijat.

Hieroin silmiäni. Kultalan tempoon tottuneena olin ajatellut, että näkisin tapaamisen toteutuvan hyvällä onnella kuukauden kuluttua. 

– Sä sanoit mahdollisimman pian, Matias selitti.
– Mutta voin mä pyytää, että tulevat vaikka ensi viikolla. 

– Ei kun ihan tosi hyvä, sanoin.  

Nyt minulla oli minuutti aikaa keksiä taikasanat, joilla saisin opiskelijat yliopiston liukuhihnalta valmiisiin pakkauksiin. 

Puheensorina ei vaimennut kun astuin sisään. Jos olin odottanut näkeväni nuorisoa, joka ottaisi minut vastaan pelastajanaan, sain huomata odotukseni ylimitoitetuiksi. Opiskelijat juttelivat toistensa kanssa eivätkä antaneet minun häiritä. Joku nukkui huoneen perällä. 

Mutta olivat he sentään täällä, tsemppasin itseäni. Täytyihän sen merkitä jotakin. Eivät he olisi saapuneet tänne, ja vielä näin nopeasti, elleivät he sisimmässään olisi itsekin kokeneet opintojen päättämistä tärkeäksi.

– Tervetuloa, sanoin yleisen keskustelun ylle.
–Mukava, kun pääsitte paikalle näin lyhyellä varoitusajalla. 

– Matias sanoi, että täällä on voileipiä ja kahvia, nurkan nukkuja herkesi puhumaan.
– Se tekee tosi hyviä voileipiä. 

Se siitä opintomotivaatiosta. 

Ennen kuin ehdin vastata, Matias käveli leipätarjottimen kanssa sisään. Opiskelijoiden kädet ojentautuivat leipiä kohti. Minun kävi heitä hetken sääliksi: nälässäkö he olivat olleet ilman tutkintoaan? 

– Te olette kaikki täällä, koska opinnoistanne on vain joitakin opintojaksoja jäljellä, yritin puhua leipäruljanssin lomaan.
– Tyypillisimmin tietysti gradu, mutta joillakin roikkuu vain joku hassu ruotsin kurssi.

Kukaan ei kuunnellut. 

Otin leivän itsekin. Vaikka olin juuri syönyt lounasta, leipä maistui taivaalliselta. Istuuduin pöydän ääreen, ja keskityimme kaikki aterioimaan. Tunnelma oli melkein harras, ja Matias näytti tyytyväiseltä. 

Kun leipiä oli jäljellä enää kaksi ja joku opiskelijanaisista valitti ensimmäistä kertaa homeilman aiheuttamaa päänsärkyä, tartuin itse asiaan, ennen kuin opiskelijoiden syy pysyä paikalla katoaisi kokonaan. Joku haukotteli, toinen katsoi kelloaan, mutta kovetin sydämeni. Jos opiskelijat olivat ottaneet vastaan ilmaisen kylpyläloman, he saisivat luvan kärsiä läpi myös lomaosake-esittelyn. Ilmaisia lounaita ei ollut, ei edes voileipiä. 

– Mä olen täällä sitä varten, että saisimme aikaan konkreettisen ja nopean suunnitelman, jolla tehtäisiin teistä maistereita. Mä tiedän, että teitä on vaivannut tämä asia. Opintojen viivästymiselle on varmasti monta sellaista syytä, joihin me täällä laitoksella pystymme vaikuttamaan. Niin että eiköhän laiteta asiat rullaamaan? 

Jätin pienen tauon mahdollisille riemunkiljahduksille. 

Huoneessa oli hiljaista.

– Aloitetaan vaikka esittäytymiskierroksella, sanoin.
– Jokainen voisi kertoa nimensä ja vaikka jotain nykyisistä kuulumisistaan.

Osoittautui, että huoneessa oli yksi nykyinen kotiäiti ja kaksi koti-isää, kaupan kassa, toisen aineen jatko-opiskelija, työtön ja sairaus­lomalainen. Remonttimiehiä oli kokonaista kaksi. He olivatkin saapuneet lounaalle haalareissaan. Minua hymyilytti, kun ajattelin, millaisia keskusteluja he voisivat työmaalla käydä. ”Kategorisen imperatiivin mukaan meidänhän kuuluu eristää tämä kylpyhuone niin, että toimistamme voitaisiin tehdä sääntö kaikille maailman rakentajille. Mutta puhtaasti utilitaristisen etiikan mukaan…”

Olin saanut selville myös joitakin konkreettisia asioita, jotka olivat hidastaneet opiskelijoiden valmistumista tai ainakin saaneet heidät näyttämään laitokselle keski­sormea. Sen paremmin Kultala kuin harmaapartakaan eivät olleet vastanneet opiskelijoiden sähköposteihin tai auttaneet heitä selvittämään, mitä jaksoja heidän tutkinnoistaan ylipäätään vielä puuttui. Graduohjausta ei saanut, laitoksella ei tehnyt homeilman vuoksi mieli käydä, tenttipäiviä oli liian harvoin.

Tärkein kysymys jäisi tosin avoimeksi, vaikka onnistuisin korjaamaan kaikki nämä ongelmat ja siirtämään filosofian laitoksen parempaan ilmastoon. Toinen nykyisistä koti-isistä puki tunteen täsmällisimmin sanoiksi:

– Mä en ymmärrä, miksi mun pitäisi vääntää jotain hikistä kielten kurssia, jotta mä voin olla kortistossa yksi työtön yhteiskuntatieteiden maisteri lisää.

Yritin löytää mielestäni vakuuttavan kannustimen. Koska laitos saisi rahaa? Koska minä saisin opintoasiain päällikön paikan ja voisin maksaa opintolainani pois ja saada taas nukutuksi paremmin?

– Ehkä syy voi olla niinkin pieni kuin että keskeneräiset asiat rassaavat, sanoin lopulta.
– On eri asia myöhemmin miettiä, että tuli tehtyä sellainenkin tyhjänpäiväinen tutkinto kuin että tuli jätetyksi sekin tutkinto kesken.

Opiskelijat katsoivat minua vaitonaisina. Sanani eivät ehkä muodostaneet aivan niin vakuuttavaa sisäisen sankaruuden kannustuspuhetta kuin Sarasvuo olisi voinut keksiä. Jari olisi ehkä luvannut, että opiskelijoista tulisi uusia valtakunnanfilosofeja, joiden yritykset saivat laatia miljoonapalkkioilla valtion tulevaisuusselvityksiä. Toisaalta sekään tie ei ollut uutisten perusteella osoittautunut erityisen hohdokkaaksi.

Matias saapui avukseni.

– Musta Karo on ihan oikeassa, hän sanoi.
– Mä jätin lapsena kitaransoiton kesken, kun se mun mielestä oli ajanhukkaa. Mä en ole katunut mitään niin paljon viime vuosina kuin sitä, että mä en osaa soittaa mitään kunnolla.

– Meidän seuraava tapaaminen on siis jo ensi viikolla, sanoin, kun kokoontumisemme alkoi lähestyä elinkaarensa päätepistettä.
– Onko kaikilla nyt selkeä käsitys siitä, mitä teiltä siihen mennessä toivotaan?

– Karo, Matias keskeytti.

– Niin? vastasin ja tunsin hymyileväni vähän liian auliisti. En voinut sille mitään, että minusta oli mukavaa, miten hän sanoi nimeni. Ei Karoliina vaan Karo. Karo oli kokonaan toinen nainen kuin minä. Karo ei huolehtinut mistään, Karo tarttui hetkeen.

Matias nyökkäsi ovea kohti. 

Ritva seisoi kynnyksellä pahvilaatikko käsissään. 

Pyyhin kasvoiltani Matiaksen nostattaman hymyn. Ritva oli närkästyneestä ilmeestä päätellen ehtinyt silti rekisteröidä sen. 

– Yritin viedä näitä sinulle kotiin, hän sanoi.
– Mutta avain ei käynyt enää lukkoon.

– Pieni hetki, sanoin opiskelijoille. Keräsin itseni ja kävelin Ritvan luokse, suljin oven jäljessäni ja johdatin häntä kauemmaksi käytävälle. Ritvan ääni oli kantava, eikä laitoksen äänieristys ollut mainittavan hyvä.

– Tässä nämä nyt ovat, hän sanoi ja työnsi syliini täpötäyden pahvilaatikon. – Anteeksi, että kajosin omaisuuteesi.

Tutkin laatikkoa. Sen sisällä oli Ritvan ja minun yhteinen historia esineiden muodossa. Lukuisilla matkoillaan maailman eri kolkissa Ritva oli pysähtynyt paikallisten kojuihin ja verovapaisiin lentokenttämyymälöihin etsimään tavaroita, joista hän oli arvellut olevan minulle iloa.

Ritva omiin käsitöihin oli vaadittu satojen tuntien työpanos: kudottu kaulaliina, jonka kirjailuun nykysukupolvella ei olisi ollut hermoja, keraaminen maljakko, jonka Ritva oli dreijannut savityökurssillaan ja värjännyt tapetteihini sopivaksi, pellavainen yöpaita, jonka kauluksessa luki nimikirjaimeni. Minun olisi pitänyt olla suuttunut, mutta oli vaikea olla liikuttumatta laatikkoon kerätystä vaivannäöstä. En ollut koskaan nähnyt aivan näin selkeästi, kuinka paljon Ritva oli minuun panostanut.

– Kiitos, sanoin.
– Onko jotakin, mitä sä erityisesti haluaisit itsellesi takaisin?

Ritvan ajatus oli salaman­nopea. Hänen kätensä nappasi helmikaulakorun ja rutisti sen kämmenen sisään.

– Se kuului minun isoäidilleni, hän selitti.
– Sillä ei ole juurikaan rahallista arvoa, mutta haluaisin pitää sen.

Nyökkäsin. Harmitti, etten ollut itse huomannut antaa sitä takaisin.

– Tietysti, sanoin.
– Sen pitää säilyä teidän suvussa.

Myöntyväisyyteni rohkaisemana Ritva tarttui takkiin, jonka hän oli tuonut Italian-matkaltaan.

– Mikä tässä oli vikana? hän sanoi.

Yritin selittää, että takki oli oikein kaunis ja että käytin sitä usein. Lopetin, kun Ritva näytti minulle hintalappua, joka roikkui edelleen hihasta.

– Jotenkin se ei vain ole tuntunut mun tyyliseltä, sanoin.

– Mä pidän sen sitten. Jos sopii.

– Totta kai.

Ritva veti takin ylleen. Hän oli minua pienempi, ja hartiat jäivät vähän suuriksi, mutta Ritva vaikutti silti tyytyväisemmältä kuin tullessaan.

– Ehkä tämän vielä? Ritva kysyi ja näytti keittokirjaa, jonka reseptejä en ollut koskaan kokeillut.

Huomioni kiinnittyi kuitenkin huolipäiväkirjaani, joka pilkotti keittokirjan alta. Olin saanut tyhjän muistikirjan Ritvalta joululahjaksi viisi vuotta aiemmin. Se oli ollut hänen silloisen paperityökurssinsa tuotosta, mutten olisi uskonut, että edes hän menisi niin pitkälle.

– Sä veit mun päiväkirjan?

– En mä sitä lukenut, Ritva väisteli.
– Sen jälkeen kun mä tajusin, mitä sä olit sinne kirjoittanut, mä lakkasin heti lukemasta.

Sydäntäni pusersi. Nyt ei ollut oikea aika saada paniikkikohtaus. Pitelin kättä rinta­kehälläni ja yritin saada happea kulkemaan.

Ritva heltyi, näytti lempeämmältä kuin pitkään aikaan. Hän kosketti otsaani kuin mitatakseen, oliko minulla kuumetta, ja oli hetken taas entinen itsensä, anoppi, joka kantoi minusta huolta.

– Syötkö tarpeeksi? Saatko nukuttua? Näytät väsyneeltä.

Irrottauduin kosketuksesta ja yritin pysytellä rauhallisena, seisoa omilla jaloillani.

– Mä en ole väsynyt! sanoin.
– Voisivatko kaikki lakata kertomasta mulle, että mä olen väsynyt, kun mä en ole väsynyt?

Kun palasin kokoushuoneeseen, vuoden n opiskelijat olivat poistuneet. Vain Matias istui edelleen tuolillaan.

– Mä yritin pidätellä niitä minkä saatoin, mutta…

– Ei se mitään, sanoin.
– Kyllähän tässä jo tärkeimmät tuli. Kiitos kaikesta. 

Keräsin papereitani ja tunsin, miten uupumus otti minua valtaansa. Jos minua olisi pyydetty nostamaan oikea käteni ja ilmoittautumaan opintoasioiden päälliköksi, en ollut varma, että olisin pystynyt suoriutumaan edes siitä tehtävästä.

– Sä näytät… Matias aloitti.

– Anna mä arvaan, keskeytin. – Väsyneeltä?

– Siltä, että lasillinen voisi tehdä hyvää, Matias sanoi. 

Huomasin hymyileväni, eikä se ollut ehkä ihme. Hymyyn vaadittiin vain kaksi lihasta, kaikkiin muihin ilmeisiin moninkertaisesti enemmän. 

– Yksi lasillinen ei riitä, vastasin.

– Vai tapaatko sä sun eksän töiden jälkeen?

Jätin kysymyksen omaan arvoonsa. Matias otti Ritvan lahjalaatikon kantaakseen. Olimme viimeiset laitoksella ja sammutin käytävän päässä valot.

Avasin Matiakselle oven, että hän pääsisi kulkemaan, ja lukitsin oven jälkeemme. 

– Minkä ikäinen sä olet? kysyin Matiakselta hetken mielijohteesta.

– Kaksikymmentäkuusi. 

– Näytät nuoremmalta, totesin.

– Sä näytät vanhemmalta.

Peitin hentoisen loukkaantumisen miten taisin.

– Mistä sä tiedät minkä ikäinen mä olen? kysyin.

– Mä googlasin sut, Matias sanoi ja puolustautui sitten, mielestäni turhaan.
– Ei ollut muutakaan tekemistä. Miten sä kuvittelet, että mä saan täällä päiväni kulumaan?

Ulkona keskittymisestäni taisteli kaksi hölmöä tunnetta: ilo siitä, että Matias oli googlannut minut, ja pettymys siitä, että hänestä näytin vanhalta.

– Mä en tarkoittanut loukata, Matias sanoi.
– Sähän olet vetävä ja kaunis nainen. Sä näytät vain siltä, että koko maailman tulevaisuus on sun harteillasi. 

– En tänään, sanoin ja tunsin riehakkuuden valtaavan sydämestäni alaa.
– Mun puolesta maailma saa tänä iltana vaikka romahtaa. 

Jatkuu ensi viikolla.