Karoliina on akateeminen pätkätyöläinen ja synnynnäinen murehtija: jos jostakin asiasta on ylipäätään mahdollista stressata, Karoliinalta se kyllä onnistuu. Työhuolten keskellä Karoliina iloitsee kutsusta entisen miesystävänsä sukujuhliin. Mutta onko Ville jättänyt jotakin kertomatta?

 Nyt voit kuunnella jatkiksen myös kuunnelmana

 Perjantaihin mennessä olin alkanut tottua uuteen työympäristööni. Löysin filosofian laitoksen ongelmitta yliopiston uumenista. Huolipäiväkirjani ei
kerännyt yhtä paljon merkintöjä kuin alussa. Sain nukutuksi hieman paremmin.

Aamuyöstä heräilin tosin edelleen pohtimaan maailmanlaajuisesti niinkin merkittäviä pulmia kuin esimerkiksi sitä, mitä tapahtuisi, jos kännykkäni akusta loppuisi yöllä lataus ja illalla asettamani herätysääni ei aamulla soisikaan. Entä jos nukkuisin liian pitkään ja myöhästyisin laitokselta taas?

Pahimmassa tapauksessa saisin myöhästelijän maineen, joka kantautuisi myös yliopiston rehtorin korviin. Rehtori oli kirjoittanut pari vuotta sitten ylioppilaslehteen kolumnin, jossa hän oli kertonut pitävänsä myöhästelyä epäjärjestelmällisen ihmisen kuolemansyntinä. Aamun viivästyminen tarkoitti ainakin puoliunisissa kauhu­kuvissani sitä, että haaveilemani opintoasiain päällikön paikka menisi minulta sivu suun. Puoli viideltä yöllä alitajuntani herätti minut siis säännöllisesti tarkistamaan, oliko kännykkäni kiinni laturissa ja laturi pistorasiassa.

Uniongelmat eivät kuitenkaan olleet minulle uusia, ja osasin jo elää niiden kanssa. Puoliksi valvottu yö oli puoliksi nukuttu yö. Sen ajatuksen voimin pystyin hyväksymään, että olin välillä turhaan hereillä. Käytin aamun tunnit päivän tehtävien suunnitteluun ja puoli seitsemältä nousin lopullisesti sängystä. Kun valelin kasvoni kylmällä vedellä, join kaksi kupillista kahvia, pakkeloin silmäpussit piiloon ja herätin koko kehon juoksemalla paikallisbussin kiinni, näytin jo ihmiseltä enkä nälkiintyneeltä pandalta.

Valveilla olemisen hallitsin sitä paitsi nukkumista paremmin. Yön hirviöt osoittautuivat auringon­valossa pelkiksi varjoiksi. Huoleni pysyttelivät käsivarren mitan päässä, ja jos joku niistä tulikin lähelle, saatoin tehdä jotakin sen poistaakseni. Öisin olin avuton, päivisin kaikkea muuta. Minulla oli taas valtaa elämäni kulkuun.

Yliopiston pysäkillä hyppäsin bussista. Nautin, kun sain kävellä alueen läpi melkein yksin. Pihalla ja käytävillä vastaan tuli ani harva kaltaiseni varhaisaamujen valvoja, ja oli kuin yliopisto kirjastoineen, tietoineen ja ajatuksineen olisi varattu kokonaan käyttööni.

En ollut vieläkään kyllästynyt siihen tunteeseen. Minä kuuluin yliopistoon, ja yliopisto kuului minulle. Rakkauteeni vastattiin, vaikka sitä kestikin vain hetken ennen kuin tungos valtasi käytävät ja lounasruokalat.

Akateemiseen maailmaan osallistuminen ei ollut koskaan ollut minulle itsestäänselvyys. Olin ollut sukuni ensimmäinen ylioppilas, yksinhuoltaja-kosmetologi-äidin ainoa tytär, jonka kulttuurinen pääoma rajoittui tunnollisiin ihonhoitorutiineihin ja tavallista parempaan päivä- ja iltameikin tekemisen taitoon.

Niin loistavia kuin lukioajan arvosanani olivatkin olleet, olin menestynyt pääsy­kokeissa ainoastaan lääkärin määräämien beetasalpaajien ansiosta. Kaikki, mitä olin sen jälkeen saavuttanut – opintopiste opintopisteeltä, tutkinto tutkinnolta, määräaikainen pesti toisensa jälkeen – oli sarja pieniä voittoja rajallista muistikapasiteettiani ja heikkoa itseluottamusta vastaan.

Filosofian laitoksella olin ensimmäisenä paikalla. Sytytin käytävään valot. Laitoin taukohuoneeseen kahvin tippumaan. Jätin pöydälle leipomosta hakemaani tuoretta pullaa. Sitten odotin henkilökunnan saapumista.

Aikani kuluksi järjestelin uudelleen laitoksen ilmoitustaulua. Vein vanhoja tenttituloslistoja paperinkeräykseen, poistin ilmoitukset tapahtumista, jotka olivat aikaa sitten menneet menojaan. Graduryhmän ilmoittautumislista näytti olevan edellisvuodelta. Listan päälle oli kirjoitettu punaisella tussilla: SIIRRETÄÄN SYKSYYN. Sitten myös ”syksyyn” oli yliviivattu ja sen yläpuolelle oli kirjoitettu: KEVÄÄSEEN.

Laitoksen ovi kävi. Käsi tapaili vaistomaisesti valonkatkaisijaa ja huomasi sitten, että valot olivat jo päällä. Sisään astui siviilipalvelusmies Matias.

– Huomenta, sanoin.

– Huomenta, Matias mutisi.

Matiaskin näytti siltä, että hän oli valvonut koko yön. Toisin kuin minä, hän oli silti tuskin tehnyt sitä kotonaan. Ryvettynyt olemus kieli paremminkin tuntikausien riehakkaasta baarielämästä, ja katse haki lähintä mukavaa nojatuolia.

Ennen kuin tuoli ehtisi saada Matiaksen valtaansa, astuin hänen tielleen.

– Mulla olisi muutama pikkujuttu. Jos voisit auttaa.

Matias hieroi silmiään.

– Anna tulla.

Viitoin Matiaksen mukaani ja kävelin hänen kanssaan laitoksen pääovelle. Osoitin vaatimatonta post-it-lappua, jossa luki filosofian laitos.

– Tähän tarvittaisiin oikea nimikyltti. Vai mieltä sä olet?

Matias kohautti olkiaan.

– Musta se on aika sympaattinen. Loppujen lopuksi suuriakin teorioita on kirjoitettu vessapaperiin. Ei se muoto vaan se sisältö.

Pidin itseni kurissa, vaikka Matiaksen pehmeänkarhea ääni houkutteli jättämään byrokraattisen pikkusieluisuuden ja liittymään hänen seurakseen sohvapartioon. Matiaksen suggestiot olivat epäilemättä tehonneet opiskelijatyttösiin baaritiskeillä ja yökerhojen lattioilla, mutta nyt ei ollut yö vaan aamu. Tämä ei ollut kahden tähden romanttinen elokuva, missä kireä virkanainen oppii elämästä karismaattisen duunarin suosiollisella avustuksella, vaan todellisuus, oikea elämä.

– Sovitaanko niin, että heti kun joku täällä lähettää muistilappu­kasan, joka hyväksytään kansainvälisessä vertaisarvioidussa julkaisussa, sä saat kirjoittaa laitoksen nimen mihin tahansa vessapaperiin enkä mä puutu siihen millään tavalla? Sillä välin mä haluan tähän kyltin, joka näyttää siltä, että täällä joku edes yrittää.

– Okei, okei, Matias huokaisi ja nappasi post-it-lapun mukaansa.
– Mä hoidan sen. Oliko jotain muuta?

– Harmaapar… Vinhanmäki tarvitsee sen sähköposteihin sala­sanan. Se ei ole ilmeisesti lukenut sähköpostejaan ikinä. Mä en ­ymmärrä, miten opiskelijat on saaneet sen kanssa asioita hoidettua.

Nojatuoli näytti kutsuvan Matiasta edelleen, koska hän palasi kuin magneetin vetämänä sitä kohti, selitti kulkiessaan:

– Vinhanmäki menee töiden jälkeen lasilliselle lähikapakkaan. Me ollaan käyty siellä. Pelataan sen kanssa pari erää shakkia, ja se kuittaa meidän opintopiirit hyväksytyiksi.

Ilmeestäni Matias kaiketi päätteli, ettei järjestely yltänyt silmissäni opinto-ohjauksen tavoitetasolle.

– Mä hoidan sen salasanan, hän sanoi.

Yhtäkkiä minusta tuntui kuin jalkani voisivat millä hetkellä tahansa lähteä alta. Päässäni kieppui, ja minun täytyi ottaa Matiaksesta tukea.

– Oletko sä kunnossa? Matias kysyi.

– Huimaa vain vähän, sanoin, kun tasapainoni ja näkökenttäni alkoivat palautuivat taas normaaleiksi. Hetken kuluttua huomasin myös päästää Matiaksesta irti.

– Se on tämä ilma, Matias selitti.
– Sä totut siihen kyllä. Ellet sitten sairastu pysyvästi ja asu lopun elämääsi teltassa.

Yliopiston homeongelmat olivat kehittäneet aivan erityisen mustan huumorin lajin. Sillä hetkellä tulevaisuusvisio itsestäni työttömänä retkiteltassa ei vain tuntunut niin kaukaa haetulta, että se olisi varsinaisesti naurattanut.

Ponnistauduin hymyilemään ja katselin, kuinka Matias rojahti nojatuoliin. Hän henkäisi tyytyväisenä ja sulki silmänsä. Sitten hän luki nähtävästi ajatukseni, koska hän avasi toisen silmänsä.

– Älä stressaa. Mä hoidan ne vielä tänään. Mä vain lepuutan silmiäni ensin hetken. Ja siltä varalta että sua alkaa epäilyttää, mä en aio kuolla tähän. Ei tarvitse soittaa hätänumeroon, mä vain levähdän hetken.

Viimeiset lauseet viittasivat kai ensimmäiseen työpäivääni, kun olin kuvitellut Harmaapartaa kuolleeksi tämän nauttiessa päivätorkuistaan.

Katsellessani Matiaksen lapsenkaltaista, tyytyväistä torkahtelua kadehdin molempien miesten unenlahjoja. Laitoksen kannalta oli harmi, ettei nukkuminen ollut yksi akateemisen tehokkuuden mittareista. Silloin filosofian laitos olisi ollut tilastojen kärjessä.

– Esmrk.. tip.. emmph… kategrisen imp…

Istuin pienessä, sotilaallisen hyvin järjestetyssä huoneessa tutkija Kosti Järvistä vastapäätä ja yritin erottaa, mitkä olivat vokaalit Järvisen konsonanttien väleissä. Jos puheäänen jumalat olivat olleet siviilipalvelusmies Matiakselle ylen määrin suopeita, Järvisen kohdalla ne olivatkin sitten käyneet kitsaiksi. Suurimman hankaluuden aiheutti puheen volyymi: Järvinen puhui niin hiljaa, että sanat hukkuivat huonepölyn putoamisääniin.

Koska olin jo kolmesti pyytänyt Järvistä toistamaan lauseensa, menin nyt vain mukana. Nyökyttelin sujuvasti ja toivoin, että pelkkä läsnäoloni kannustaisi häntä filosofis-tieteellisiin huippusuorituksiin. Jospa onnistuisin myötätuntoisella, keskittyneellä olemuksellani kirittämään häntä kohti seuraavaa julkaistua artikkelia?

Ainoa ongelma oli, että minun oli hyvin vaikea pysyä hereillä Järvisen puhuessa. Aamuyölliset valvomiset, harmaaparran ja Matiaksen hyvä esimerkki sekä laitoksen ummehtunut, hapeton ilma tuudittivat minua tiedottomuuteen kuin radiossa kuulutettu merisää tai kansanedustajan puhe täysistunnossa. Toivoin hetken, että olisimme olleet kotonani. Järvinen olisi voinut tulla vuoteeni ääreen mumisemaan, ja itse olisin saanut vaipua hänen tainnuttamanaan uneen.

– Mtp.. kvvapssa…tasol…?

Järvisen lauseessa oli kysyvä sävy. Myös hänen pitämänsä pitkähkö tauko viestitti, että minun taisi olla aika osallistua keskusteluun nykyistä aktiivisemmin.

– Mitä sä itse siitä ajattelet? kysyin.

Järvinen jatkoi puhettaan. Olin selviytynyt täpärästi mutta skarppasin silti. Nipistin itseäni ja yritin ennakoida Järvisen ilmeistä, millaisia välireaktioita minulta odotettaisiin. Järvisen kasvot olivat valitettavasti jokseenkin liikkumattomat ja perussynkät. Sikäli kuin kykenin tulkitsemaan, hän saattoi puhua yhtä hyvin toisen maailmansodan aikaisista rikoksista ihmiskuntaa vastaan kuin tulevan yksinäisen päivällisen kauppalistastaan.

Hetken kuluttua olin jälleen puoliunessa. Miellyttävän, utuisen horroksen läpi erotin sanan, joka tuntui toistuvan Järvisen puheessa, ja lopulta sain siitä kokonaan kiinni.

– Tsemurn… Tsemurha… Itsemurha…

Olin äkkiä täysin valpas. Tutkin Järvisen kasvoja ja akuutti, vähän järjetön huoli täytti mieleni: oliko laitokselle saapumiseni asettanut tutkijalle niin suuria paineita, että hän harkitsi elämänsä päättämistä? Muistin laitoksen tietokoneella näkemäni itsemurhaa koskevat tietohaut, jotka olivat puhuneet omaa karua kieltään.

– Itsemurha on alkanut tuntua… Järvinen aloitti, ja lopusta en saanut taas selvää.

– Kuule, mun täytyy tässä välissä keskeyttää, sanoin ja jätin häveliäisyyden sikseen. En tahtonut miettiä illalla, mitä kaikkea Järvinen oli kuvitellut minulle jakaneensa.

– Mä haluan kysyä sulta yhden asian, ja mä toivon, että sä vastaat siihen kirkkaalla ja kuuluvalla äänellä. Oletko sä harkinnut itsemurhaa?

Olin lukenut sen verran psykologiaa, että tiesin, ettei itsetuho­aikeista kysyminen lisännyt ihmisen riskiä päättää päivänsä. Tieto ei ehkä auttaisi minua siinä tapauksessa, jos Järvinen toteuttaisi suunnitelmansa ja jäisin miettimään, olinko ollut ratkaisuun osallinen, mutta tässä hetkessä se riitti antamaan sanoilleni pontta. Mietin, löytäisinkö laukkuni kätköistä auttavan puhelimen esitteen, joka oli joskus viikkoja aiemmin työnnetty käteeni kävelykadulla. Vaikka eipä puheluista toisaalta olisi Järviselle apua niin kauan kuin hänen puheestaan ei saanut vastatustenkaan selvää.

Järvinen näytti lievästi kummastuneelta. Kaivoin esiin kaikki terapeuttiset kykyni.

– Jos tulee sellaisia ajatuksia, ettei millään ole mitään merkitystä, on lupa ja velvollisuus pyytää apua.

– Niin no, tuo on tietysti melko moderni positio, Järvinen sanoi harkiten. Nyt hän puhui niin, että sanat erotti.

– Jos ajatellaan 1800-luvun ja 1900-luvun alun mielenterveyshoitoa, niin pelkkää puoskarointiahan silloin oli tarjolla.

– Mä puhun ihan nykyhetkestä. Oletko sä masentunut?

Tällä kertaa kummastuksesta ei voinut erehtyä. Järvinen puhui jotakin mutta jälleen niin hiljaa, etten saanut sanoista selvää.

– Sun täytyy ihan oikeasti puhua kovemmalla äänellä koko ajan,
sanoin.

– Mä en ole saanut sun puheesta selvää viimeiseen kahteenkymmeneen minuuttiin.

– Mmph… Järvinen aloitti ja korotti sitten ääntään.

– Mikset sä ole sanonut mitään?

– En halunnut loukata.

– Minä tutkin itsemurhan filosofiaa, Järvinen sanoi.
– Erityisesti Kantin, Schopenhauerin ja Durkheimin ajatuksia siitä.

Sen jälkeen kun Kosti Järvinen oli kirjannut minut huonokuuloisten kategoriaan  ja ryhtynyt puhumaan minulle kuin vanhalle mummolle, keskustelussamme alkoi olla huomattavasti enemmän tolkkua.

– Mikä sinulla on lopullisena tavoitteena tälle työlle? kysyin.

– Ehkä muutama artikkeli jossain vaiheessa. Mieluiten kokonainen teos. Sitten kun pohjatyö on tehty kunnolla.

Välttelevä sävy ilmaisi, että Järvisen aika oli kulunut pohjatöiden parissa jo muutaman akateemisen vuodenkierron verran.

– Onko sulla mitään tekstiä paperilla? Tai tiedostona?

Järvinen selvitteli kurkkuaan. Jäin odottamaan ja annoin hiljaisuuden tehdä työn puolestani.

Lopulta Järvinen ei enää kestänyt.

– Lähinnä olen tässä vaiheessa lukenut taustakirjallisuutta, hän sanoi.
–Luetteloinut merkittävimpiä lähteitä.

Säästin voimiani ja pysyin edelleen vaiti. Järvinen tiesi itsekin, missä mentiin, ei minun tarvinnut selittää sitä hänelle.

– Kyseessähän on erittäin merkittävä avaus, Järvinen kävi puolustuskannalle.
– Se tulee tehdä huolella eikä hutaisten. Mä en tahdo tehdä mitään tusinatyötä, jossa vain määritellään muutamia käsitteitä hieman aiempaa tarkemmin ja ajatellaan, että se riittää tutkimuksen ansioksi. Tässä on tarkoitus tehdä yksi alan filosofisista perusteoksista. Jos nyt ei ihan Tractacuksesta puhuta, niin ei paljon muutenkaan.

Nyökkäsin ja hymyilin. Olin iloinen siitä, että Järvisessä riitti potkua: meidän pitäisi vain kanavoida se oikeaan suuntaan. Tällaisiin kysymyksiin pystyin vastaamaan siitä huolimatta, että Tractacuksesta muistin yksinomaan, että teoksen oli kirjoittanut Wittgenstein ja että siinä kehotettiin ihmisiä vaikenemaan asioista, joista he eivät voineet tietää mitään.

Jos jotakin elämässä olin oppinut niin sen, että Wittgensteinille piti näyttää kieltä. Olin opiskelu­aikoinani ehtinyt kammota tyhjää paperia, tyhjää tiedostoa ja tyhjää päätä niin usein ja hartaasti, että minua hän ei enää pelottelisi. Juuri silloin kun tuntui, että tiesi asioista vähiten, niistä oli alettava viimein puhua.

Viikonloppu soi tervetulleen katkoksen työpaineisiini. Lauantaina luvassa oli Villen 80-vuotiaan isoäidin Pimun syntymäpäivät, ja sunnuntaina tarkoitukseni oli kuolettaa viikon aikana kertynyttä univelkaa.

Entisen miesystävän iäkkään sukulaisen juhliminen ei ehkä olisi ollut monen mielessä syksyn suuri kohokohta. Minä olin kuitenkin aina saanut suurta nautintoa siitä, miten Villen suku oli adoptoinut minut joukkoonsa. Isäni sukuineen oli jäänyt minulle etäiseksi, koska hän ei ollut asunut kanssani sen jälkeen, kun olin täyttänyt kaksi vuotta. Äitini kuoltua kykenin laskemaan yhden käden sormilla sukulaiset, joiden puhelinnumero löytyi kännykkäni muistista.

Villen suku oli täyttänyt ihmisvajettani vuosia. Kun olin jo muuten ollut varma eropäätöksestä, minua oli pidätellyt tietoisuus siitä, että Villen mukana voisin menettää kymmenittäin ihmisiä, joista oli ehtinyt tulla minulle tuttuja ja läheisiä. Viimeinen joulu oli ollut kaikkein vaikein. Olin ollut toisten keskellä mutta tavallaan jo yksin. Olin surrut, että seuraavien juhlapyhien menoissa en olisi varmaankaan enää mukana. Siksi olin enemmän kuin iloinen siitä, että minut kutsuttiin vielä Pimun syntymäpäiviä juhlimaan. Huolien ei tarvinnut aina toteutua. Ihmiset osoittautuivat välillä suuremmiksi ja jalomielisemmiksi kuin millaisina heidät oli nähnyt.

Saapuessani seurakuntatalolle se kuhisi jo väkeä. Pimulla oli salakavala tapa kerätä kiinteitä, pysyviä ystävyyssuhteita. Hän ei ollut erityisen sosiaalinen tai ulospäin suuntautunut, mutta vuosikymmenien aikana minun lisäkseni ilmeisen moni ihminen oli kiintynyt hänen tapaansa katsella maailmaa.

Ensimmäisenä ovella vastaani ei kuitenkaan tullut Pimu vaan Ritva, Pimun tytär ja Villen äiti. Olin pelännyt Ritvan tapaamista siitä asti, kun Ville ja minä olimme eronneet. Ritva oli niitä naisia, joille oli olemassa vain hyviä ja pahoja ihmisiä, rakkaita läheisiä tai tuntemattomia, joista ei tarvinnut välittää.

Omilleen Ritva oli paras mahdollinen puolustaja. Hän oli maalannut Villen ja minun yhteisen asunnon, lainannut meille rahaa ja kantanut väsymättä oksennusämpäreitämme noroviruksen aikaan.

Toisaalta olin kuullut Ritvan kertovan, mitä hän oli sanonut ja tehnyt läheisilleen, joista oli tullut entisiä ystäviä. Ritva todella osasi polttaa sillat takanaan. Erään ystävänsä puutarhasta hän oli välien kylmettyä käynyt kiskomassa irti nuoren omenapuun, jonka hän oli kolme vuotta aiemmin lahjoittanut taimena.

Huomattuaan minut Ritva käveli luokseni ja veti minut lämpimään, pitkään halaukseen. Olin kaiketi pelännyt turhaan hänenkin kohdallaan.

– Ihanaa nähdä sua, Ritva sanoi.
– Viime kerrasta on mennyt ihan liian kauan. Miten sä olet jaksanut?

– Melko hyvin kai, vastasin.

– Oletko sä ottanut sitä auringonhattu-uutetta, jonka mä sulle toin?

– Joo, valehtelin ja rauhoittelin sitten välittömästi heräävää huonoa omatuntoani.
– Aina kun mä olen vain muistanut.

– Muistat tästedes vähän useammin, jooko? Ritva nauroi.
– Se tekee ihmeitä sun vastustuskyvylle. Mitä mä sun ääntäsi kuulen, sulla on nytkin vähän flunssaa pohjalla.

Jätin selittämättä nykyiset homeiset työolosuhteeni, koska tiesin, millaisille ylikierroksille se Ritvan saisi. Juuri nyt en halunnut kuulla, millaisia hometalokauhukertomuksia hänen tuttavapiiristään löytyi.

Ritva katseli ympärilleen.

– Missä Ville on? hän kysyi.

– Se tulee omalla kyydillään.

Ritva rypisti kulmiaan, tutki minua ja vaihtoi sitten ajatuksen suuntaa.

– Kaunis mekko. Pukee sua tosi hyvin. Sulla on niin hoikka vyötärö, tulee hienosti esiin. Eikö Karoliina näytäkin kauniilta tässä mekossa?

Viimeinen kysymys oli osoitettu Villen siskolle Sariannalle, joka oli juuri astunut huoneeseen.

– Ainahan Karoliina näyttää kauniilta, Sarianna hymyili ja tuli halaamaan minua, jatkoi samalla puhumista äidilleen.
– Pimu etsi sua. Se väitti, ettei perunasalaatissa ole tarpeeksi suolaa.

– Makuaisti mennyt raukalla, Ritva väitti.
– Vanhuus ei tule yksin. Pitää mennä ennen kuin äiti suolaa kaiken syömäkelvottomaksi.

Ritva pyyhälsi huoneesta, ja Sarianna ja minä jäimme seisomaan rinnan. Olin tullut Sariannan kanssa aina hyvin toimeen. Sarianna muistutti monessa suhteessa Pimua. Hän ei pelännyt todellisuutta vaan sai siitä voimaa. ”Elämää se vain on”, Sarianna lausui tämän tästä, olivat kyseessä sitten raskauden tuomat lisäkilot, potkut töistä tai Villen ja minun ero, josta hän oli kuullut ennen kuin kukaan muu.

– Mukavaa, että Ritva suhtautuu niin hyvin, sanoin.

– Ai mihin?

– No siihen, ettei minä ja Ville olla enää yhdessä. Jotkuthan voisivat alkaa heti pitää etäisyyttä.

Sarianna vilkaisi minua ja naurahti.

– Mä en usko että äiti tietää, hän sanoi.    

Villen saavuttua seurakunta­talolle vedin hänet välittömästi invavessan suojiin ja ahdistin hänet nurkkaan.

– Etkö sä ole kertonut Ritvalle, ettei me olla enää yhdessä?

Ville meni vaikeaksi. Katse harhaili kattoon.

– Ei se ole kysynyt, hän sanoi.

Argumentti oli niin heikko, etten vaivautunut edes vastaamaan siihen. Ville hieroi otsaansa.

– Mulla oli firman kanssa niin kiirettä.

Senkin perustelun olin kuullut liian monta kertaa antaakseni hyväksyntäni. Ihminen löysi aikaa asioille, joita piti tärkeinä. Jos hän todella olisi pitänyt merkkivuosiamme, saunavuoroamme tai siivouspäiväämme merkittävinä hetkinä, hänelle ei olisi tuottanut
ongelmia antaa asiakkaidensa odottaa. Ja tässä tapauksessa puhuttiin sentään vain muutamasta sekunnista, joiden aikana Villen olisi pitänyt saada uutinen suustaan ulos. 

– Aluksi se ei ollut varmaa, Ville vetosi.
– Me otettiin vain aikalisä, enkä mä halunnut hermostuttaa äitiä turhaan, jos me sitten palattaisiinkin kohta taas yhteen.

Villen käsi hapuili hiuksiani ja silitti niitä. Se oli ele, jolla hän oli lepyttänyt minut satoja kertoja. Nyt pyyhkäisin käden pois.

– Ei me palata, sanoin.

– Kyllä mä sen tiedän.

Suru painoi Villen äänen matalaksi ja vei närkästykseltäni pohjan. Minua harmitti. Miten tilanteet kääntyivätkin aina sellaisiksi, että minä olin se ikävä tyyppi? Oli ollut Villen vastuulla puhua äidilleen, ja silti tuntui, että minun pitäisi pyytää häneltä anteeksi. Minähän se olin päättänyt erota. Olin sekoittanut hyvät suunnitelmat ja vaivalla rakennetun yhteisen elämämme ja aiheuttanut koko sotkun.

– No menet sitten nyt kertomaan, vaadin silti.
– Tässähän sulla on aikaa. Ainakin se on jo varma juttu.

– Pimun syntymäpäivänä? Haluatko sä oikeasti ilmoittaa meidän erosta Pimun juhlissa?

Oli alhaista vedota Pimua kohtaan tuntemaani kiintymykseen, mutta se kortti toimi, varsinkin kun sitä tukemaan Ville latoi pahoittelut, jotka näyttivät tulevan sydämestä tai ainakin niiltä main.

– Anteeksi, Ville sanoi.
– Mun moka. Mä teen sen heti illalla, jooko? Mä kerron äidille, hoidan sen pois päiväjärjestyksestä. Mutta nautitaan nyt juhlista. Mistä sitä tietää, kuinka monta synttäriä Pimulla vielä on.

Nyökkäsin vastahakoisesti.

– Se nyt elää pidempään kuin sä tai mä, sanoin kuitenkin.
– Sut vie hautaan työnteko, ja mut nujertaa stressi.

Vessasta poistuessamme törmäsimme Ritvaan, joka iski minulle silmää. Minulta kesti hetken ennen kuin tajusin Villen äidin kuvittelevan, että olin vienyt Villen kyltymättömän intohimon vallassa seurakuntatalon invavessaan ja käyttänyt viime minuutit pikaiseen rakkaudenaktiin.

Pimu ja minä söimme kermaista lakkakakkua ja olimme hiljaa, nautimme pehmeästä mausta. Tarkkailin vaivihkaa Pimun arvokasta olemusta ja lämmintä katsetta ja tunsin pienen kateuden pistoksen. Niin kauan kuin voin muistaa, olin tahtonut olla vanha. Kaikki mitä saattoi tapahtua, oli silloin jo tapahtunut, paitsi kuolema. Sitten ei enää tarvinnut murehtia, että kuolisi nuorena ja kesken kaiken. Ainoa todellinen uhka oli se, että päätyisi virumaan vuosiksi terveyskeskuksen vuodeosastolle, mutta iltapäivälehtien otsikoista päätellen niitäkään ei valvottu erityisen hyvin. Voisi odottaa talveen ja lähteä sitten pakkaseen hortoilemaan. Ymmärtääkseni hypotermia oli loppuvaiheessa suhteellisen kivuton kokemus.

– Mitä se Karoliina niin miettii? Pimu kysyi.

– Että olisi ihanaa olla vanha.

Pimua hymyilytti.

– Mikä se siinä on niin ihanaa?

– Ei tarvitsisi enää huolehtia.

Kuin olisi pohtinut samaan aikaan ajatustani ja kermakakun rakennetta, Pimu upotti lusikan kakkuun. Hän söi ja laski sitten lusikan lautaselle lepäämään.

– Kyllä kai niitä huolia olisi, jos rupeaisi huolehtimaan, hän sanoi.

– Niin kuin mitä? Jos ei haittaa, että mä kysyn.

Pimu heilautti kättään epämääräisesti ympärilleen. ”Kärpäsiä”, ele tuntui sanovan.

– Lapset, Pimu selitti sitten.
– Lapsenlapset. Lapsenlapsenlapset. Noin esimerkiksi.

– Et sinä vaikuta sellaiselta, joka huolehtii.

Pimu mietti asiaa.

–  Minä en taida olla huolehtivaista tyyppiä, hän sanoi lopulta.
– On ollut niin paljon elämää, ettei ole jaksanut sen päälle kovasti surra. Mutta sen minä sinulle sanon, että jos lapsia haluaa, on paras oppia olemaan huolehtimatta tai jättää ne kokonaan tekemättä. Äitinä täytyy antaa käydä niin kuin käy. Parasta olisi, jos voisi uskoa Jumalaan tai kohtaloon. Se on ollut meidän sukupolvella se pelastus.

– Hmm, mutisin.
– Mulla ja kirkolla on mennyt vähän sukset ristiin rippikoulusta asti.

Pimu nojautui eteenpäin, vilkaisi ympärilleen ja kuiskasi kuin jakaisi salaisuutta:

– Oletko harkinnut, että kääntyisit muslimiksi? Niillä on hyvä se ohjenuora, että asiat tapahtuvat, jos Jumala suo. Insallah tai jotain sinne päin. Ei tarvitse ihmisen kuvitella, että pystyy hallitsemaan joka pikkuseikkaa.

Pappi keskeytti keskustelumme ja saapui onnittelemaan Pimua kädestä pitäen. Pimu otti onnittelut vastaan kuin harras kristitty ainakin, ei paljastanut ilmeelläkään, että oli juuri suositellut sukulaistytölle toista palveluntarjoajaa.

Ritva oli vainunnut jotakin. Hän tarkkaili minua huoneen poikki ja näytti epäluuloiselta. Ville seisoi syventyneenä toisen seurueen keskusteluun, kun Ritva kiinnitti suureen ääneen hänen huomionsa.

– Ole nyt Ville herrasmies. Älä anna Karoliinan istuskella yksinään. Pidä naisestasi huolta.

Ville hymyili.

– Karoliina osaa pitää huolen itsestään, hän sanoi.

Ritva ei antanut niin helpolla periksi.

– Mä kasvatin sut paremmin, hän sanoi.
– Hae nyt Karoliinalle edes kahvia.

– Mä join jo, kiirehdin kertomaan ja näytin sivupöydällä levännyttä tyhjää kuppia sanojeni vakuudeksi.

– Mulla on kaikki ihan hyvin.

Ritva vaikeni, mutta epäluulon juonteet otsalla syvenivät. Ville katsoi parhaaksi hakea kuppiini lisää kahvia.

– Kiitos, sanoin.

– Näyttää paremmalta, Ritva kommentoi.
– Rakkautta pitää vaalia. Ei se ilmaiseksi säily. Vai mitä Karoliina?

Mutisin jotakin epäselvää kuin tutkija-Järvinen konsanaan.

– Anteeksi, Ville kuiskasi.
– Mä kerron sille heti, kun tämä on ohi.

Join kahvin loppuun. Väistin Ritvan katsetta ja menin ulos seurakuntatalon pihalle. Sarianna leikitti siellä esikoistytärtään. Hän antoi 5-vuotiaan Sikrun purkaa energiaa syksyisellä nurmikolla juoksentelemiseen ja heilutti samalla vaunuja, joissa kuopus nukkui. Minut nähdessään Sikru juoksi suoraan syliini.

– Miksi sä et ole käynyt mun luona? Sikru kysyi.

– Karoliinalla on ollut paljon töitä, Sarianna selitti puolestani.

– Tuletko sä äidin ja iskän häihin? Sikru kysyi.

– Tietysti Karoliina tulee. Karoliina on äidin kaaso. Ei me päästäisi ilman sitä edes naimisiin.

Sariannan puheissa oli mukana vähän totuuttakin. Olin lupautunut hoitamaan valtaosan hänen häidensä järjestelyistä, koska Sarianna itse oli ylityöllistetty opintojensa ja lastensa kanssa. Lupauksen aikoihin Ville ja minä olimme vielä seurustelleet ja oli näyttänyt siltä, että olisin syksyn työttömänä. Olin ajatellut, että minulla olisi ainakin jotakin tekemistä.

Sikru oli keskusteluun tyytyväinen, vaikken ollut puhunut hänelle sanaakaan itse. Hän jatkoi juoksenteluaan.

– Haluatko sä tosiaan, että mä hoidan vielä ne hääjutut? kysyin Sariannalta.
– Mä ymmärrän, jos suunnitelmat menevät uusiksi tällaisissa tapauksissa.

– Höpö höpö, Sarianna sanoi ja heilutti vaunuja tarmokkaasti.
– Sä olet edelleen Sikrun kummi ja mun ystävä. Sitä paitsi mä syytän teidän erosta Villeä.

Äkillinen huoli valtasi Sariannan kasvot. Vaunut pysähtyivät.

– Vai haluatko sä siitä hommasta eroon? Mä ymmärrän, että siinä on paljon vaivaa.

– En en, lohdutin.
–  Mielelläni mä teen.

– Huh, no hyvä, Sarianna huokaisi ja liikutti vaunuja taas.
– Mun on muuten pitänyt kysyä sulta, kenet sä sait meille bändiksi.

– Eikö me sovittu, että se on yllätys?

Yllätys, joka minun pitäisi vielä hoitaa. Viime aikoina asiat olivat jääneet huolestuttavasti viime tinkaan. En ollut ottanut lukuun sitä mahdollisuutta, että uusi työ ja hääjärjestelyt voisivat mennä näin pahasti päällekkäin.

– Sovittiinhan me, Sarianna hymyili.
– Mä luotan sinuun.

Illalla huolipäiväkirjani sai muutaman uuden merkinnän. Mitä tapahtuisi mummilta perimälleni pianolle, jos sairastuisin homeesta ja joutuisin asumaan lopun elämääni teltassa? Saisinko järjestettyä Sariannalle sellaiset häät kuin olin luvannut? Entä jos Villen äiti mustaisi maineeni yliopistolla ja kertoisi kaikille rehtoria myöten, miten seksuaalisesti holtiton olin? Harrastinhan hänen mielestään seksiä seurakuntatalon invavessassa vanhuksen syntymäpäivillä sen lisäksi, että hän oli kerran yllättänyt minut ja Villen puolialastomina anoppilan kodinhoitohuoneesta.
Entä jos Järvinen tappaisi sittenkin itsensä? Mitä, jos hänen tutkimustyönsä oli pelkkä kulissi aidoille pohdinnoille ja olisi minun vikani, etten ollut huomannut eroa?

Youtuben unimeditaatiogurusta Toddistakaan ei ollut apua. I embrace life, toistelin hänen mukanaan, mutta uni hylki minua kuin öljy vettä.

Ennen kuin ahdistuisin siitä liikaa, päätin lähteä iltakävelyä ja hakea kaupasta jäätelöä. Kylmä makea herkku tainnutti minut yleensä, kunhan sitä söi riittävän paljon. Ja vaikkei tainnuttaisikaan, se maistuisi ainakin hyvältä.

Jäätelöhyllyllä jäin jumiin. Kevyttuotteissa oli kenties vähemmän kaloreita, mutta energian mukana katosi myös maku, ja tilalle oli tungettu lisäaineita, joita en tänään jaksaisi googlailla. Päärynäsorbetti oli lopussa.

Kaikkein eniten olisin pitänyt suklaatuuteista, mutten tahtonut stressata tänään siitäkään, että tukisin kenties euroillani jäätelöfirman ostaneen ylikansallisen yhtiön äidinmaidonkorvikkeiden aggressiivista markkinointia kehitysmaissa. 

Keskelle pohdintaani lampsi filosofian laitoksen Matias. Tervehdimme, ja vedin Matiaksen mukaan mielensisäiseen väittelyyni.

– Mitä luulet, onko tämän kaakaon poimimisessa käytetty lapsityövoimaa? kysyin ja näytin minulle tuntemattoman merkin suklaajäätelöä.

– Vaikea sanoa, Matias vastasi.
– Mistä sen tietää.

– Ehkä mä kuitenkin otan näitä toisia, päätin ja palautin jäätelön altaaseen, jäin epäröimään.

– Mutta onko se toisaalta sitten parempi, että sinne päin maailmaa menee rahaa? Parempi kai niiden lasten on olla töissä kuin kadulla? Mille sä naurat?

Matias palautti ilmeensä peruslukemille.

– Eikö sun mielestä niiden lasten elinolot ole tärkeitä? kysyin.

– Tietysti on, Matias rauhoitteli.
– En mä sillä. Ota Benin ja Jerryn jäätelöä. Eikö ne ole ihan hyviä tyyppejä?

Tartuin ehdotukseen helpottuneena siitä, että pääsin jäätelö­umpikujasta ulos. Matias ryhtyi kulkemaan rinnallani, ja kun hän pysähtyi oluthyllyllä, minäkin pysähdyin.

Matias valitsi sixpackin. Muistelin hänen aamuista olemustaan ja mielessäni häivähti kenties jokin lievästi moralisoiva ajatus, koska Matias selitti:

– En mä näitä yksin juo. Tämän juo Samuli ja tuon Kartsa, nuo neljä vetää Jesse ja tämä yksi jää mulle.

Nyökkäsin ja yritin näyttää siltä, että Matias oli puolustautunut turhaan.

Maksoimme kassalla ja astuimme liukuovista yhtä aikaa ulos.

– Minne päin sä olet menossa? Matias kysyi.

– Satamaan, kerroin, ja nyt se olin minä, joka selittelin turhaan.
– Mä käyn usein siellä katsomassa auringonlaskua, jos mä en saa unta. Värit on aika mahtavia tähän aikaan.

– Mä tulen mukaan, Matias sanoi, ei ehdottanut vaan kertoi, mutta tajusi sitten varmistaa.

– Jos sulle sopii.

– Entä ne sun kaverit? kysyin.

– Samuli ja Jesse ja kumppanit?

– Pieni nenänvalkaisu tekee niille ihan hyvää, Matias väitti.

– Jesselle ihan erityisesti.

Kävelimme rinnakkain ja hiljaisuuden vallitessa satamaan. Vakiopenkkini oli tyhjä. Pyyhimme sen iltakasteesta ja istahdimme alas. Avasin jäätelöpakkauksen ja ojensin sen Matiakselle lusikan kera.

– Sä voit aloittaa.

Aurinko laski. Se värjäsi taivaanrannan ja veden.

– Aika täydellistä, Matias sanoi ja maistoi jäätelöä.

– Niin minustakin, myönsin.   

Astelin kohti kotia jäätelön ja Matiaksen tapaamisen pehmentämässä, zeniläisessä mielentilassa, ja tunsin sisälläni oudon ailahduksen. Tunnistin sen vasta hetken jälkeen kiitollisuudeksi.

Oli vain harvoja ihmisiä, jotka saivat pitää itsellään sekä varhaiset aamut että myöhäiset illat. Oli uniongelmistani sitten muutoin mitä mieltä tahansa, ne lahjoittivat minulle auringon laskut ja nousut sekä kummalliset kohtaamiset hetkinä, jotka menivät hyväunisilta kaupunkilaisilta ohi.

Asiat järjestyisivät kyllä, tunsin. Tavalla tai toisella ne järjestyisivät. Ja sitten kun ne olisivat järjestyneet tavalla tai toisella riittävän kauan, olisin vanha niin kuin Pimu eikä minun tarvitsisi enää murehtia mistään.

Perillä kaivoin kotiavaimeni taskusta, avasin oven ja astuin asuntooni. Se oli myllätty läpikotaisin. Varkaita, oli ensimmäinen ajatukseni. Minut oli ryöstetty.

Jatkuu ensi viikolla.