Vesa-Matti Loiri, 68, viihtyy yksikseen, kesät Lapissa ja talvet Thaimaassa. Kotiin tuovat elämää isänsä luo muuttaneet teini-ikäiset pojat. – Olen tutustunut heihin aivan uudella tasolla, näyttelijä-laulaja sanoo.

1 VELI

Veljeni Pekka on minua vuoden ja kolme kuukautta nuorempi. Nykyään olemme ikävä kyllä hyvin vähän tekemisissä. Luulen sen johtuvan siitä, että elämme niin eri maailmoissa. Ammattini on niin näkyvä ja julkinen, ja Pekka taas on maailmantason graafikko. Mutta kyllä siellä pohjalla on  yhä veljesrakkaus olemassa.

Olimme lapsina hyvin läheisiä ja ymmärsimme toisiamme. Pekka oli rauhallisempi, kun taas minä läikyin helpommin. Jo silloin oli selvää, että olemme molemmat taiteellisia. Tykkäsimme lauleskella yhdessä.

Teimme myös kaikenlaisia kolttosia, kuten väärensimme elokuvalippuja. Jäimme kiinni, kun kaverimme paljasti temppumme isoveljelleen, joka oli Kino Haagassa vahtimestarina. Oli kamalaa odottaa, että vanhempamme palaavat kotiin ja saamme kunnon läksytyksen.

Meillä oli kotona tiukka mutta siedettävä kuri. Fyysistä väkivaltaa emme joutuneet koskaan kokemaan. Keskenämme vedimme tietysti usein matsia. Toisinaan kitaratkin rikkoutuivat, kun hutkimme niillä menemään ja läiskimme toisiamme lärviin. Tytöistä emme tapelleet, meillä oli niin erilainen naismaku.

8 KESKIARVO

Oppikoulun kolmena ensimmäisenä vuonna keskiarvoni oli parhaimmillaan yli kahdeksan. Sitten mimmit ja musiikki ajoivat edelle, ja mielenkiintoni kouluun lopahti. Sain keskikoulun juuri ja juuri käytyä rehtorin avustuksella. Hän piti minusta ja nosti numeroitani. Jäin silti kaksi kertaa luokalleni preppaamaan ruotsia, jota en muuten vielä tänäkään päivänä puhu.

Isäni, joka ei ollut voinut käydä kouluaan loppuun sotien vuoksi, toivoi
pojistaan insinöörejä. Siihen aikaan laulaminen tai näytteleminen olivat pelkkää humpuukia. Tiesin kuitenkin, etten halua tehdä mitään muuta. Isä joutui pettymään. Minä lopetin koulun viidennellä luokalla ja veljeni Pekka seuraavana vuonna. Hyvin olemme pärjänneet, vaikkei meistä insinöörejä tullutkaan.

Teatterikorkeakouluun pyrkiminen oli oikeastaan Pojat-elokuvan ohjanneen Niskasen Mikon idea. Hain kouluun ensimmäisen kerran seitsemäntoistavuotiaana, mutta minut passitettiin kotiin kasvamaan. Vuotta myöhemmin armeijan jälkeen pääsin sisään. Teatterikoulussa oli muutama hyvä opettaja ja helvetisti huonoja, jotka olivat epäonnistuneet näyttelijöinä. Suurimmat opit olivat äänenkäyttö sekä repliikkien sisäistäminen, ei pelkkä ulkoa opettelu.

4 SUOMENMESTARUUTTA

Urheileminen on ollut yksi elämäni päälauseista. Kaikki alkoi seitsemän vanhana, kun isä sai jostain lahjaksi kaksi lippua Unkari–Jugoslavia-jalkapallofinaaliin Helsingin olympialaisiin. Istuimme B-katsomossa maalin takana, ja näin, miten jugoslavialainen Vladimir Beara torjui palloja. Silloin päätin, että minustakin tulee veskari. Kasvoin pituutta hirveän myöhään, eivätkä kaverit uskoneet, että saan palloja ylärimasta kiinni. Mutta minäpä harjoittelin ponnistusvoimaa niin, että monetkaan eivät yltäneet yhtä korkealle.

Jalkapallon lisäksi pelasin käsipalloa, vesipalloa ja jääkiekkoa – aina maalivahtina. Voitimme kolme suomenmestaruutta vesi- ja yhden käsipallosta. Nyrkkeilyssä tulin 75-kiloisten sarjassa kolmanneksi. Oli katkera pala, kun pääsin teatterikorkeakouluun 18-vuotiaana ja jouduin jättämään jalkapallon: HJK:n ja mestaruussarjan. Futiskentän sijaan
olin iltaisin Kansallisteatterissa avustamassa, jotta sain rahaa opiskella.  
Nykyään en voi enää urheilla, sillä sairastan diabetesta, eivätkä jalkani kestä.

50 VUOTTA KAATUMISIA

Koska pelasin futisveskarina, jouduin kaatuilemaan joka pelissä. Sitten keksimme, että järjestetään kaatumisen SM-kilpailut Jatkoaika-tv-ohjelmaan.

Tulin kahdeksan metriä korkeat rappuset pää edellä alas satuttamatta itseäni pätkääkään. Voitin ylivoimaisesti. Kaaduin aina hauskasti, turpa edellä. Se, etten koskaan loukannut itseäni, oli zeniläinen juttu. Kävin mielessäni radan läpi, mihin pää saa osua ja mihin ei.

Nykyään tasapainoni ei enää pelaa diabeteksen takia. Hiljattain mursin kaksi selkänikamaani kaatuessani. Pääsin vähällä, sillä olisin voinut jopa halvaantua. Voihan olla jonkun mielestä huvittavaa, että olen alkanut kaatuilla tahattomastikin, mutta vanhaa harrastusta on tässä suhteessa kiittäminen. Osasin nostaa kaatuessani niskan pystyyn ja tiesin varoa munuaisia. Sekunnin sadasosassa ehtii ajatella paljon kaikenlaista. 

5 LASTA

Nuorimmat lapseni Ukko ja Sampo muuttivat luokseni viime vuonna kahdentoista Intiassa asumansa vuoden jälkeen. Aiemmin näimme kerran pari vuodessa, joten muutos on ollut huikea. Olen tutustunut heihin aivan uudella tasolla. On piristävää, kun on nuoria kundeja ympärillä.

Pelaamme usein pleikkaria yhdessä, ja minähän ne matsit häviän. Aina 17- ja 18-vuotiaiden poikien kanssa eläminen ei ole ihan yksinkertaista, mutta hyvin olemme selvinneet. He ovat kunnon poikia.

Vanhempien lasteni Joonaksen, 31, ja Jennin, 34, kanssa olen hyvissä väleissä. Emme näe usein mutta soittelemme viikoittain. Oli minulla viideskin lapsi, Jani, mutta hän kuoli 21-vuotiaana auto-onnettomuudessa parikymmentä vuotta sitten. Se on tietysti pahinta, mitä isälle voi tapahtua.

Kaikki lapseni ovat hyvin erilaisia, enkä näe kenessäkään heistä erityisen paljon itseäni. Sekin vaikuttaa, että lapseni ovat kasvaneet erillään minusta. Olen ollut aika huono isä, kun olen ollut niin paljon poissa. Se tuntuu pahalta. Mutta vaikka olisin ollut naimisissa koko ikäni saman naisen kanssa, en olisi ollut enemmän läsnä. Tämä ammatti on sellainen, paljon pitkiä kiertueita. Rakkautta olen silti antanut. Olemme uskaltaneet aina puhua suoraan asioista ja näyttää tunteemme. Se on nykyään harvinaista.

6–7 RAKKAUTTA

Yksi syy ryhtyä näyttelijäksi oli se, että silloin saisi helpolla. Olen ollut naimisissa kolmesti: Tuulan, Monan ja Riitan kanssa, mutta kaikkiaan elämääni mahtuu kuusi tai seitsemän rakkautta.

Jos asun jonkun kanssa pidempään kuin vuoden, sitä voi mielestäni kutsua jo avioliitoksi. En juurikaan välitä, millaiset materiaaliset puitteet ympärilläni on, mutta rakkautta kodissa täytyy olla. Sen puuttuminen ja haihtuminen saa minut kävelemään ulos.

Kaikki naiseni ovat olleet aivan erilaisia, mutta jokaisen kanssa on synkannut. Joko kemiat pelaavat yhteen tai sitten eivät. Vaikka kunnioitankin kaikkia pidempiä suhteitani, kadun toisaalta, miten olen joihinkin päätynyt tai miten olen toisista lähtenyt. Olen huijannut joko itseäni tai toista.

Ensirakkauteni oli Assi Nortia, joka näytteli Kauniissa Veerassa. Kävin katsomassa elokuvan viisi tai kuusi kertaa. Olin silloin kuuden vanha, ja Assi lähemmäs kolmeakymmentä. Vuosia myöhemmin keikallani istui eturivissä kaksi hyvännäköistä naista. Pyysin toista avustamaan tempussa, jolloin hän kysyi: arvaa kuka olen? Assihan se. Hän oli lukenut lehdestä, että olin ollut häneen ihastunut ja saapunut paikalle. Niin jouduin kertomaan koko tarinan yleisölle.

4 KUUKAUTTA THAIMAASSA

Lähden Thaimaahan joka vuosi tammikuussa syntymäpäiväni kieppeillä ja viivyn huhtikuun loppuun asti. Joskus pojatkin tulevat joksikin aikaa mukaan, mutta pääasiassa oleilen siellä yksin.

Vuokraan ystävältäni taloa, joka sijaitsee lyhyen taksimatkan päässä Pattayalta. Siellä saan olla aivan rauhassa: lökötellä altaalla ilman kiirettä. Lämmön lisäksi Thaimaassa ei ole mitään erityistä, mikä vetäisi puoleensa, se on vain niin helppo vaihtoehto.

Muutoin en enää matkusta kuin keikka­reissuilla, joita on kyllä aivan riittämiin. Aiemmin kiersin maailmaa ahkerasti – Jenkeissä, Intiassa, Borneolla ja Malesiassa. Kaikista mieluisin oli San Francisco. Se on niin eurooppalainen amerikkalainen kaupunki, ja siellä ihmiset katsovat aina silmiin. Sinne aion vielä suunnata, jos on mahdollisuus.

30 KESÄÄ INARIJÄRVELLÄ

Ostimme aikoinaan neljän kaverini kanssa Inarinjärveltä tontin ja rakensimme sinne pienen mökin. Nykyään omistan paikan hyvän ystäväni kanssa, joka on myös basistini ja keikkamyyjäni. Jo kolmenkymmenen vuoden ajan olen viettänyt lähes jokaisen kesän Inarijärvellä – nähnyt Lapin kesän ja ruskan.

Nautin yksinkertaisista asioista: saunasta, kalastuksesta ja puiden pilkkomisesta. Olen sellainen erakko. Yksinäisyys on kurjaa, mutta yksin olemisesta pidän. Itsekseni voin tehdä juuri, mitä haluan.

Laajensimme mökkiä pari vuotta sitten, ja nykyään myös sähköt pelaavat ja vesi juoksee sisään. Nuorimmat poikanikin tykkäävät käydä siellä, mistä olen iloinen.

11 RAVIHEVOSTA

Ratsastin aktiivisesti pari kolme vuotta, ja meillä oli kumppanini Marita Hakalan kanssa oma hevonen. Mutta talli oli Kirkkonummella, emmekä me tajunneet, että siellä pitää käydä joka päivä. Ei minulla ollut aikaa, ja Marita joutui ajelemaan sinne itsekseen.

Raveihin minut houkutteli muusikko Christer ”Kicke” Bergholm. Parista toto-rivistä se lähti, ja aloin käydä kilpailuissa. Usein satoi, ja minulla oli nahkakengät jalassa. Kengät kastuivat ja rahat menivät. Se harrastus loppui siihen.

Sitten aloimme hommata hevosia. Ensimmäinen hevonen pärjäsi hyvin, mutta juuri kun se oli voittoputkessa, sen nilkka katkesi. Sen jälkeen ostimme kaksi tammaa Ruotsista. Joka kevät niille tuli varsoja, ja siitä alkoi kierre. Pahimmillaan minulla oli 11 hevosta, ja se oli aivan liikaa. Aina ajattelin, että tästä tulee juoksija – mutta eipä tullut. Yhden hevosen valmennus maksaa kolmesta neljään tonniin kuussa, joten olisi pitänyt tienata vähän enemmän kuin minä.

Onneksi pääsimme eroon siitä katastrofista! Yksi hevonen juoksi meille ison tilin. Käteen ei jäänyt mitään, mutta ei myöskään velkaa. Nyt meillä on vain yksi hevonen. Sillä on ollut vähän astmaa, mutta olemme toiveikkaita ja odotamme uutta nousukautta

Vesa-­Matti Loiri

■ Näyttelijä-laulajakoomikkoa pidetään yhtenä Suomen monipuolisimmista viihdetaiteilijoista. Nousi koko kansan tietoisuuteen tv-sarjasta Jatkoaika 1960-luvun lopussa.
■ Syntynyt 4.1.1945 Helsingissä, jossa asunut suurimman osan elämästään.
■ Teki ensimmäisen roolinsa 17-vuotiaana elokuvassa Pojat. Tehnyt yli 60 elokuvaa ja yli 30 levyä.                
■  Julkaisi vastikään Tuomittuna kulkemaan -albumin.
■  Sydämeeni joulun teen -kiertue 29.11.– 22.12.