Urheilutoimittaja Tapio Suominen sairastui keväällä psykoottiseen masennukseen ja päätyi lopulta pakkohoitoon. – Onneksi minulla on rinnalla vahva nainen, joka jaksaa usko paranemiseeni, Tapio kiittää kihlattuaan Ann Wikströmiä.

Aäni on tuttu, mutta tilanne ei.

Urheilutoimittaja Tapio Suomisen, 49, puhe kuulostaa juuri niin rauhalliselta ja soinnikkaalta kuin Ylen urheilulähetyksissäkin, mutta tällä kertaa se ei vie meitä taitoluistelun, jalkapallon tai jääkiekon tunnelmiin. Uutispöydän sijasta hän istuukin nyt ruokapöydän äärellä selostamassa oman elämänsä tiukinta matsia, josta uskoo selvinneensä voittajana – toistaiseksi.

Rinnalla on tuore kihlattu Ann Wikström, 35, jolla on ollut ottelussa iso rooli.

– Olen onnekas, että minulla on Annin kaltainen vahva nainen, joka jaksaa kaikesta huolimatta uskoa parantumiseeni ja rakkauteemme, Tapio sanoo lempeästi.

– No, onhan minulla ihan hyvä mies, vaikkakin hullu, tokaisee Ann, eikä tee niin ensimmäistä kertaa.

Suoranuottinen huumori on suhteen alusta asti ollut tärkeä pariskuntaa yhdistävä juttu. Sen katoaminen oli ensimmäisiä signaaleja siitä, että Tapiolla ei ollut kaikki kunnossa. Ja sitten se palasi entistäkin ronskimpana.

Merkkejä sairastumisesta

Tapion sairaus oirehti jo kuukausia sitten, mutta kukaan ei sitä huomannut.

– Masennus on taudeista sala­kavalin, ja se hiipi elämäämme pikkuhiljaa, Ann ja Tapio sanovat. 

Vain puolentoista vuoden aikana molempien elämässä oli tapahtunut isoja muutoksia: he kohtasivat, rakastuivat, seurustelivat hetken salaa, kunnes kumpikin pani tahoillaan eron vireille. Viime syksynä he muuttivat yhteen, ja maaliskuussa pari kihlautui Roomassa.

Pahimmillaan henkilökohtaisen elämän muutokset vaikuttivat myös työhön. Tapio joutui toissa kesänä keskeyttämään Lontoon olympialaisten selostamisen ja palaamaan Suomeen hoitaakseen eroonsa liittyviä asioita.

–Meidän kummankin elämä meni kokonaan uusiksi. Isoja asioita tapahtui valtavan nopeasti. Siksi oli vaikeaa tulkita, mikä toisen käytöksessä oli noista elämänmuutoksista johtuvaa normaalia tyytymättömyyttä ja alakuloisuutta, Ann sanoo.

Vaikeaa se oli siksikin, että pariskunnalla oli takanaan vain vähän yhteistä historiaa.

– Mehän olemme vieläkin tutustumisvaiheessa, he huomauttavat.

Näin jälkeenpäin ajateltuna merkkejä sairastumisesta oli paljon. Ensimmäiset oireet alkoivat jo vuodenvaihteen jälkeen.

– Nukuin huonosti. Aloin kääntyä sisäänpäin. Minä, sosiaalinen ja puhelias ihminen, vetäydyin ja erakoiduin. En saanut mielihyvää ulkoilusta, harrastuksista, liikunnasta. Menetin mielenkiinnon niihin asioihin, joista ennen olin nauttinut. 

– Mielenkiinnon puute kohdistui myös minuun. Välillä oli parempia päiviä, jotka hämäsivät. Mutta vähitellen nuoresta parisuhteestamme alkoi puuttua kaikki normaali toisen huomioiminen, Ann jatkaa.

Keskinäinen kommunikaatio ei toiminut, eikä mikään ollut hyvin. Tapio
kyseenalaisti, tiuski ja vetäytyi. Pienet asiat saivat valtavia mittasuhteita. Hauskanpito hävisi.

Mukaan tuli myös alkoholi. Tapio valvoi yöt, nukkui aamulla pitkään ja aloitti päivänsä baarikaapin kautta.

– Sellaisen miehen kanssa elämä alkoi olla aika työlästä, Ann sanoo.

Miehen puheissa oli myös merkkejä itsetuhoisista ajatuksista, mutta sen Ann ymmärsi vasta myöhemmin.

Harmaa sairaalajakso

Ann hätääntyi – vaakakupissa oli hänenkin elämänsä. Hän alkoi hakea syitä itsestään: rajoittiko hän miestään, aiheuttiko tyytymättömyyttä?

– Yritimme keskustella, mutta se oli vaikeaa, koska Tapion keskittymiskyky ei siihen riittänyt. Ja jos riittikin, ei oikein ollut mihin tarttua. Ja kun jotakin saimmekin selvitetyksi, hetken kuluttua kaikki piti aloittaa alusta, Ann sanoo.

Tapio tulkitsee, että oman maailman pysähtyneisyys oli silloin niin syvää, ettei keskustelu onnistunut.

– Mutta en osannut ajatella käytöstäni masennukseksi. Ei sitä itse tajua, sillä mielen sairauksien ongelma on juuri siinä, että se osa ihmistä, jonka pitäisi kyetä analyysiin, on häiriintynyt.

Ann havahtui tilanteeseen konkreettisesti loppukeväästä katsellessaan pariskunnan lomakuvia vain muutaman kuukauden takaa. Hän liikuttuu yhä kertoessaan järkytyksestään: kuvien mies oli ihan eri mies kuin se, jonka kanssa hän sillä hetkellä jakoi arkensa.

– Kuviin verrattuna koko Tapion senhetkinen olemus, ilmeet, eleet – kaikki oli muuttunut, ilo kadonnut.

Tilanne kärjistyi kesällä. Tapio jäi juhannuksena lomalle ja juonsi vielä viimeisen Urheiluruudun. Rutiinilla, niin kuin hän itse sanoo. Työkaverit kiinnittivät huomiota siihen, että mies oli erilainen, oudon vetäytynyt.

Kun mies lomaili, Ann teki pitkiä työpäiviä ja opetteli uutta työtä, juonsi kotimaista suoraa ostoskanava-ohjelmaa. Hänen äitinsä hoiti Annin viisivuotiasta Aida-tytärtä pariskunnan Lohjan kodissa ja näki läheltä Tapion arkea.

Äiti sen sitten ääneen sanoikin: jos Tapio olisi minun mieheni, veisin hänet hoitoon.

– Kyllä lähipiirimme oli selvillä siitä, ettei meillä ollut kaikki hyvin. Mutta silloin tajusin, että nyt ei enää pärjätä kotipsykologian konsteilla. En voinut ottaa vastuuta enkä päivystää ympärivuorokautisesti, ettei mitään pahaa tapahdu, sillä tajusin samalla myös Tapion puheiden itsetuhoiset vihjeet.

Ann ja Tapio menivät yhdessä terveyskeskukseen lääkärin puheille, joka kirjoitti saman tien lähetteen Lohjan Paloniemen psykiatriseen sairaalaan. Seuraavana aamuna Tapio lähti sairaalaan veljensä saattelemana.

–  Hetken ajattelin kääntyä ympäri. Enhän minä voi mennä mielisairaalaan, se on julkinen mestaus. Mutta kun pääsin perille, tunsin heti, että täällä minusta pidetään huolta. Sairas ihminen kaipaa ihmistä, joka ottaa vastuun ja päättää.  

Sairaalassa Tapion tila kuitenkin huononi psykoottisen masennuksen asteelle. Lopulta hän päätyi syyntakeettomana, itselleen ja ympäristölle vaarallisena, tahdosta riippumattomaan hoitoon.

Seitsemän viikon sairaalajaksosta Tapio ei muista juuri mitään. 

– Mielessä on vain paljon harmaata massaa, vähän välähdyksiä miljööstä ja hoitohenkilökunnasta, tunnereaktioita ja tunnelmia siitä, ettei oikein tiedä missä on ja minkä takia ja epämääräisiä kuvitelmia siitä, miten voisin riistää itseltäni hengen.

Mutta ei muistikuvia siitä, kuinka hän puhui hyvän ystävänsä kanssa säännöllisesti puhelimessa.

Eikä paljon siitäkään, että Ann kävi hänen luonaan päivittäin.

Annista oli raskasta katsoa, että miehen kunto sairaalassa kääntyikin huonompaan suuntaan.

– Se Tapsa, jonka sairaalassa kohtasin, oli vain kuori entisestään. Maailma, jossa hän sillä hetkellä eli, ei ollut hänen, minun eikä meidän, vaan joku neljäs maailma, johon ei muilla ollut pääsyä. Joka hetki odotin, että pääsisimme takaisin sellaiselle tasolle, että voisimme taas tasa-arvoisesti kommunikoida.

–Viiden hoitoviikon jälkeen lääkärini vaihtui. Koska lääkehoito ei tehonnut, hän päätti aloittaa sähköhoidot.

Monelle sähköhoito tuo mieleen jotakin sellaista kuin Yksi lensi yli käenpesän -elokuvan rajut sokkihoitokohtaukset.

–  Todellisuudessa ECT-hoito, jota minäkin sain, on kevyessä anestesiassa sähköisesti tuotettu lievä epileptinen kohtaus, joka stimuloi aivoja. Sain hoitoa joka toinen päivä kuusi kertaa. Jo ensimmäisen kerran jälkeen tunsin, että oloni kohentui.

Yhtä hämmentävää kuin oli Tapion sairastuminen, oli myös hänen nopea kuntoutumisensa työkykyiseksi.

– Vain kahden viikon päästä hoitojen aloittamisesta tuli päivä, jolloin Tapio soitti minulle: kassi on pakattu, ja hän tulee kotiin, onhan se mahdollista?

Testi suhteelle

Alun hätääntymisen jälkeen Ann ei ole hetkeäkään epäillyt, etteikö kestäisi miehensä tukena. Ei vaikka Tapio yritti tehdä selväksi, ettei suhde voi jatkua.

– Pahimpina hetkinä olin varma, etten palaa sairaalasta enää takasin. Muistan toistaneeni Annille monta kertaa, että tämä on nyt tässä. Tunsin voimakkaasti, etten parane, eikä meillä ole yhteistä tulevaisuutta.

Ann ei antanut sen hämätä itseään vaan tunsi, että hänellä on vastuu pysyä lujana.

–Kirosin ääneen mutta totesin samalla, ettei luovuttaminen kuulu luonteeseeni. Olin alitajuisesti etsinyt, löytänyt ja saanut itselleni miehen, jonka tiedän olevan vastakappaleeni. Miehen, joka uskoo ja kannustaa minua kaikessa. En epäillyt hetkeäkään rakkauttamme.

Ympärillä kyllä sateli neuvoja, ja ulospäin asetelma näyttikin absurdilta. Ei Annkaan kuvitellut heidän tarinansa alkavan niin, että hän vierailisi päivittäin mielisairaalassa.

– Meidänhän olisi pitänyt elää suhteemme hehkeintä kuherteluvaihetta. Sen sijaan mies istui hullujenhuoneella ja hoki minulle, että kaikki on finito.

Mutta minä uskoin, että se ydin, miksi meistä tuli pari, oli yhä olemassa, eikä sitä mikään masennus pyyhkisi pois.

– Onneksi Ann ei lyönyt hanskoja tiskiin. En minäkään usko, että pohjimmiltani epäilin tätä rakkautta. Sairaalassa vain jouduin paikkaan, jossa mikään ei muistuttanut edellisestä, senhetkisestä eikä tulevasta elämästä.

–  Onhan tämä ollut suhteellemme kova testi. Mutta ajattelen niin, että jos olemme päättäneet viettää loppuelämämme yhdessä, mitä merkitystä muutamalla sairastumis-  ja toipumisvuodella on.

Vaikka Ann välillä mietti, pitäisikö hänenkin hakea ulkopuolista apua, hän uskoi selviävänsä maalaisjärjen avulla.

– Päätin pitää itseni kunnossa, sillä toista ei voi auttaa, jollei itse voi hyvin. Ja päätin senkin, että Tapion hoitajaksi en ryhdy, hoitajat ovat erikseen. 

Elämänmittainen prosessi

On syksyn ensimmäinen kylmä päivä. Tapio ja Ann kävelevät puistossa ja riehaantuvat lämpimäkseen viskomaan lehtiä toistensa päälle. Siitä seuraa suukkoja, naurua, läheisyyttä. Illalla on tiedossa mielenkiintoinen koripallo-ottelu, jota he menevät yhdessä katsomaan.

Ennen Ann nautti enemmän kaikesta kulttuuriin liittyvästä, Tapion myötä hän kiinnostui myös urheilusta. Silloin, kun vielä lähipiirikään ei tiennyt suhteesta, Ann hämmästytti isäänsä nauliutumalla tämän seuraksi Urheiluruudun ääreen. Ainakin silloin, kun juontajana esiintyi Tapio Suominen.

– Jatkamme nyt suhdettamme siitä, mihin puoli vuotta sitten jäimme. Monta kuukautta muutenkin lyhyestä suhteestamme on pyyhkiytynyt pois, Ann ja Tapio sanovat.

Tapio on nyt palannut töihin mutta on yhä toipilas. Hän syö mielialalääkkeitä ja käy kerran viikossa terapiassa. Siellä käydään läpi isoa kysymystä: miksi hän sairastui?

– Ainakaan ei ole kyse meidän yhteisestä elämästämme. Syyt ovat jossakin paljon kauempana. Terapian tavoite on päästä työstämään niitä aihioita, jotka johtivat sairastumiseen. Mieli suojelee meitä niin, että asiat unohtuvat. Terapian avulla ne voivat palautua takaisin.

Tapio arvelee, että henkilökohtaisen elämän isot muutokset ovat voineet laukaista sairastumisen.

– Tunnen varmasti jonkinlaista syyllisyyttä siitä, että 31 vuotta kestänyt avioliittoni päättyi. Kun tapasin Annin, rakastuin, ja päätimme aloittaa yhteisen elämän, kohtelin tahtomattani ratkaisujeni kautta ympäristöäni huonosti. Ehkä en käsitellyt näitä asioita tarpeeksi, koska silloin tuli tunne, etten halua niitä enempää tonkia.

Tapio luonnehtii itseään suorittajaksi, pedantiksi ja pikkutarkaksi. Asioiden on oltava hallittavissa, yllätyksiä ja muuttujia hän ei siedä.

– Tunnen jo nyt olevani onnellisempi ja vähän armeliaampi itselleni. Kaikkea ei tarvitse suunnitella etukäteen ja elämään voi suhtautua vähän rennommin.

– Kokemus opetti tajuamaan ainakin sen, miten herkkä ihmisen mieli on.
Ja miten tärkeää on lukea merkkejä niin, ettei päästä itseään palamaan loppuun, Ann sanoo.

Kumpikin tietää, että edessä on elämänmittainen prosessi.

– Nythän ei ole kyse kasvaimesta, jonka voi leikata pois. Tästä sairaudesta ei voi parantua. Se tulee aina olemaan suhteemme varjo.

Ei tabu eikä häpeä

Tapio ja Ann haluavat hälventää mielen ongelmien ympäriltä tabuja ja häpeää, ja siksi he haluavat puhua omista kokemuksistaan julkisesti. Muutama päivä sitten Tapio avasi tilin Twitteriin. Siellä hän päivittää ajatuksiaan urheilusta ja liikunnasta, mutta kertoo myös terapiansa ja toipumisensa edistymisestä. Kolmessa päivässä hän sai 4 000 seuraajaa.

– On  tärkeää, että sairastuneen ihmisen ympärillä olevat ihmiset osaavat huomata hälyttäviä merkkejä, vaikka sairastunut itse kieltäisi oman tilansa. Erään tilaston mukaan meillä on 38 000 ihmistä, jotka ovat jääneet mielenterveydellisten ongelmien vuoksi ennenaikaiselle eläkkeelle. Kuinka paljon onkaan niitä, jotka ovat matkalla siihen pisteeseen.

Palaute, jota Tapio on avoimuudestaan saanut, on ollut pelkästään kannustavaa. Moni on kertonut omista vastaavista kokemuksistaan, ja työyhteisössäkin hänet on otettu hyvin vastaan. 

– Kun ihmisen mieli sairastuu, se ei ole sairastuneen valinta tai osoitus heikkoudesta.   

Vaikka vakava, psykoottinen masennus eri vaiheineen onkin molempien mielestä ollut raju kokemus, tilanteen uusiutuminen ei pelota.

– Jos uudelle kierrokselle joskus joudumme, sehän sujuu sitten jo rutiinilla. Meidän välistä suhdettamme tämä kokemus on lujittanut. Se on lisännyt avoimuutta, huumoria ja tunnetta siitä, että olemme samalla aaltopituudella. Kaiken jälkeenkin pitää uskaltaa rakastaa