Näyttelijä Sari Havas, 51, toipui vielä avioerostaan, kun hänen äidillään todettiin Alzheimerin tauti. Suuret muutokset ovat aiheuttaneet risti­riitaisia tunteita mutta tuoneet myös ison oivalluksen: joskus on päästettävä irti, jotta tilalle voi saada uutta.

Edellisenä yönä näyttelijä Sari Havas, 51, on nähnyt taas unta tutusta pikkutytöstä. Lapsi näyttää aina niin heiveröiseltä, että Sari haluaa sulkea hänet syliinsä ja kantaa turvaan. Sylissä tyttö tuntuu kevyeltä ja levolliselta.

Kun Sari katsoo lasta, hän tajuaa, että tyttö on 81-vuotias Maija-äiti. Oikeasti Sari ei ole nähnyt äitiä ja isäänsä moneen viikkoon. Maija ja Martti Havas asuvat kuudensadan kilometrin päässä Oulussa, Sari uudessa kodissaan Tuusulassa.

Työ vuorovaikutuskouluttajana ja viime sunnuntaihin asti jatkunut Tanssii tähtien kanssa -kisa ovat pitäneet Sarin niin kiireisenä, ettei hän ole ehtinyt lapsuudenkotiinsa. Se kalvaa mieltä.

– Muistan, kuinka ruuhkavuosina podin huonoa omatuntoa siitä, etten ehdi olla lasteni kanssa tarpeeksi. Nyt minulla on syyllinen olo siitä, etten pysty auttamaan äitiä ja isää riittävästi. Toivon aina, että minulle tulisi työkeikkoja pohjoiseen, koska pääsen samalla käymään vanhempien luona, Sari tunnustaa.

Toisaalta hän tietää, ettei voisi tässä elämäntilanteessa tehdä juuri enempää.

– Koulutuksissani puhun itsensä arvostamisen tärkeydestä. Muistutan koko ajan itseänikin, että olen hyvä ja riittävä.

Syvimpiä tunteita ei voi sysätä syrjään järkeilemällä. Kun Sari loi Tanssii tähtien kanssa -ohjelmaan tangokoreografian yhdessä Mikko Ahdin kanssa, hän omisti tanssin äidilleen. Miljoona tv-katsojaa sai kuulla tarinan äidin muistisairaudesta, Alzheimerista. Siitä, miltä tuntuu, kun elämän rakkain ihminen muuttuu yhtäkkiä vieraaksi.

Tanssii tähtien kanssa -ohjelmassa Sari keräsi kiitosta karismallaan. ”Olen onnellinen, että uskalsin lähteä mukaan. Kisa kohotti paitsi kuntoa, myös itsetuntoani esiintyjänä.”

– Nykyään kun käyn äidin luona, meillä on vähemmän sanoja, mutta enemmän kosketusta. Se ei ole vain huono juttu. Olen oppinut äidiltä, että menneellä tai tulevalla ei ole mitään merkitystä. Tärkeintä on tämä hetki.

Hetken merkitys konkretisoitui myös tanssilähetyksen jälkeen, kun Sari soitti vanhemmilleen. Äiti oli nähnyt koskettavan tangon ja tunnistanut tyttärensä televisiosta, muttei muistanut sitä enää.

Katsojat muistavat. Sari saa yhä kirjeitä, joissa häntä kiitellään aiheen esille nostamisesta. Alzheimerin tauti on yksi nopeimmin yleistyvimmistä vanhuuden sairauksista Suomessa. Uusia tapauksia todetaan 12 000 vuosittain.

Yllättävät oireet

Ensimmäinen epäilys heräsi reilut viisi vuotta sitten. Sari pani merkille, että äiti unohteli asioita, joista he olivat vain hetki sitten jutelleet. Hämmentävintä oli kuitenkin huomata muutos äidin persoonassa: sosiaalinen ja puhelias nainen alkoi vetäytyä yhä enemmän kuoreensa.

– Kun soitin äidille, hän oli puhelimessa minulle tyly ja etäinen. Kysyin, mitä olen tehnyt väärin ja miksi hän kohtelee minua niin. Se oli uusi puoli äidissä ja tuntui pahalta, sillä välimme ovat aina olleet läheiset, Sari muistaa.

Kun äidin Alzheimer vihdoin diagnosoitiin, moni asia sai selityksen. Sarille on ollut suurin helpotus huomata, ettei äiti oikeastaan kärsi sairaudestaan. Hän elelee tyytyväisyyden kuplassa. Hipsuttaa kotona tossut jalassa, katsoo televisiota ja torkkuu päiväunia. Leppuuttelee, kuten äiti asian itse ilmaisee.

– Kun seuraan äitiä, tunnen suurta hellyyttä häntä kohtaan. Äiti on sellainen söpöläinen. Lyhkäinen Lapin-nainen, jolla on harmaa pitkä tukka. Vaikka äidin elämä rajoittuu nykyään enimmäkseen kotiin, hän vaikuttaa tyytyväiseltä.

Sarin mielestä äidillä onkin oikeus leppuutella. Vuorotyötä tehnyt, kolme lasta hoitanut ja kunnallispolitiikassa vaikuttanut terveydenhoitaja on ollut kuin pieni pitäjä. Aina kaikkien saatavilla.

– En olisi voinut toivoa parempaa lapsuutta. Saimme viipottaa isosiskoni ja -veljeni kanssa vapaina ja villeinä 1960-luvun Oulussa. Kodin kupeessa oli laitumet, lehmät ja hurjasti lapsia, Sari kertoo ja arvelee tulleensa äitiinsä.

– Äiti oli nuorempana samanlainen touhuaja ja menijä. Ja hänkin ehti muuten harrastaa vähän aikaa tanssia.

Kun Sari eli uusperheen vauhdikkaita vuosia 1990-luvulla silloisen näyttelijäpuolisonsa Pertti Sveholmin sekä lastensa Astan, Akselin ja Pihlan kanssa, Maija-muori lensi usein Helsinkiin avuksi. Maija ehti tuskin potkaista kengät jalastaan, kun hän oli kaivanut keittiön kaapista jauhopussin ja ryhtynyt veivaamaan pullataikinaa.

– Monet isovanhemmat varovat tuppautumasta lasten ja lastenlasten elämään, mutta meidän perheessä tällaista vieraskoreutta ei ole ollut. Äiti vaistosi, milloin tarvitsemme apua ja tarjosi sitä.

Uusperheen haikea ero

Äiti oli Sarin tukena myös vuonna 2007, kun parikymmentä vuotta kestänyt liitto Pertti Sveholmin kanssa päättyi eroon.

Perheen hajoamiseen liittyi paljon tunneryöppyjä ja surutyötä, sillä se kosketti myös lapsia. Sari on tuntenut Pertin tyttären, Pihla Penttisen, 35, pikkutytöstä saakka ja kasvanut haastavien vaiheiden jälkeen tämän kanssa läheiseksi. Yhtä tiiviinä yhteys on säilynyt sisarusten välillä. Sarista on ollut hieno huomata, miten tärkeitä Akseli, 22, Asta, 19, ja Pihla ovat yhä toisilleen.

– Välillä tuntuu haikealta, ettei meillä ole sitä yhteistä perhedynamiikkaa enää. Vaikka olen onnellinen, mietin välillä, minkälaista elämä olisi nyt, jos emme olisi eronneet. Näitä pohtii varmasti jokainen eron läpi käynyt. Kai se on se ikuinen illuusio ehjästä perheestä.

Viisain neuvo eromylläkän keskellä tuli Maija-äidiltä. Äiti muistutti, että tyttären on ensin huolehdittava itsestään ennen kuin hän voi huolehtia muista.

– Voi miten oikeassa äiti olikaan! Meille naisille on niin tyypillistä kadottaa itsemme ja hössöttää vain muiden hyvinvoinnista. Eron kaltaiset elämänmuutokset ovat juuri niitä kouluja, jotka ovat opettaneet ainakin minulle luopumista ja pakottaneet itsetutkiskeluun. Vasta kun kävin tuon vaiheen läpi, löysin taas turvan ja rohkeuden.

”Olen tullut iän myötä hiukan armollisemmaksi itselleni. En pelkää enää epäonnistumisia tai stressaa etukäteen, kuinka selviän tästä päivästä”, Sari sanoo.

Vaikka Sari uskoo jo tietävänsä, kuka hän on ja mitä elämältä haluaa, hänkin tunnustaa välillä sortuvansa ajatteluun, että kaikesta on selvittävä yksin.

Niin kävi viime helmikuussa, kun Sari osti unelmiensa puutalokodin Tuusulanjärven kupeesta. Ulkona vihmoi räntää, ja auton tuulilasinpyyhkimet olivat rikki, mutta Sari päätti hoitaa muuton itsekseen. Hän lastasi auton täyteen ja pysähtyi matkalla vähän väliä ruiskuttamaan ikkunoihin puhdistussuihketta.

– Olihan se hölmöä hommaa, mutta olen vähän sen sortin ihminen, etten halua olla vaivaksi, hän tunnustaa.

Vapautta ja eväsleipiä

Muuttoa Helsingistä Sari ei ole katunut hetkeäkään. Hän viihtyy Tuusulanjärven rauhassa niin, että haluaisi karata kotiin heti, kun päivässä on pienikin tauko.

– Kaipaan nykyään hiljaisuutta elämääni ja nautin yksinolosta. Työni on niin sosiaalista, että minun on pakko paeta sitä hälinää vapaapäivinä.
Erakoitumisen vaaraa ei ole, siitä pitävät huolen mukavat naapurit.

Lukiota käyvä Asta-tytärkin asuu yhä puoliksi Sarin kanssa ja puoliksi Pertin luona Helsingissä. Pihla ja Akseli ovat omillaan.

– Olen kuullut äitien valittavan, että lasten kotoa muutto on kauheaa, mutta itse en ole kokenut niin. Tunnen suurta riemua, kun lapset pärjäävät itsenäisesti. Sehän lisää minunkin vapauttani.

Pihla Penttistä Sari tapaa nykyään myös työkaverina, sillä tytärpuoli näyttelee Sarin kanssa improvisaatioteatteri Stella Polariksessa.

– Aluksi emme pystyneet suhtautumaan lavalla toisiimme tosissaan vaan purskahdimme aina nauruun. Nykyään yhdessä näytteleminen on luontevaa.

Tänä syksynä Saria on nähty myös TV1:n Taivaan tulet -sarjassa, josta pyörähti lokakuussa käyntiin neljäs ja viimeinen tuo­tantokausi.

– Tuntuu haikealta, kun sarja loppuu. On harvinaista herkkua saada näytellä hyvin kirjoitetussa draamassa.

Sari on viihdyttänyt tv-katsojia kunnanjohtaja Ströminä Taivaan tulet -sarjassa jo vuodesta 2007.

Totuus viisikymppisyydestä

Kun Sari viime vuonna täytti viisikymmentä, ystävät onnittelivat aina samalla toivotuksella: nyt se elämä vasta alkaa!

– Tottahan se onkin. Parasta on se, että olen vapautunut muiden mielipiteiden kahleista. Mutta ei kaikki vanhenemisessa ole ihanaa. Totuus on, että kroppa ei tästä enää nuorene, Sari tokaisee.

Kriisiaamuina viisikymppinen hurmos ei paljon lämmitä.

– Silloin näen vartalostani vain kaikki roikkuvat ja pullottavat kohdat. Välillä tekisi mieli antaa periksi vain siksi, etten jaksaisi koko ajan pyristellä ikääntymistä vastaan kelvatakseni työmarkkinoilla.

Onneksi on olemassa viisikymppinen järki. Se muistuttaa, että tärkeintä on terveys. Sari ei tingi yöunistaan eikä vitamiineista, joita hän alkoi äidin sairastumisen jälkeen syödä tunnollisesti.

– Olen vasta nyt pysähtynyt miettimään myös omaa terveyttäni ja vanhuuden vuosia. Kun tajusin, että Alzheimer voi olla periytyvää, mielessä kävi kaikenlaisia ajatuksia. Pelkäsin, että minäkin sairastun dementiaan.

Taannoin Sari näki kuvia Nobel-palkinnon voittaneesta 82-vuotiaasta kirjailijasta Alice Munrosta. Sari katsoi virkeän näköistä naista ja pohti, miksi toiset meistä säilyvät terveinä niin pitkään.

Maija-muorikin nautti täysin palkein elämästä, harrasti liikuntaa ja söi terveellisesti. Miksi hänen piti sairastua?

– Toisaalta tällainen pohdinta on täysin turhaa. Elämä menee hukkaan murehtimalla.

Äidin sairauden etenemistä Sari on silti joutunut miettimään.

– Välillä olen huolissani isän jaksamisesta, sillä hän hoitaa äitiä kotona yksin. Tietysti mietin, miten järjestelemme asiat, kun äidin kunto huononee. Toisaalta on liian aikaista miettiä sitä. Elämme päivän kerrallaan.

Unelma Ranskassa

Sari ei aio jäädä odottamaan, millaisen vanhuuden geeniperimä hänelle tuo. Hän on lukenut paljon Alzheimerista kertovaa kirjallisuutta ja päätellyt, että paras tapa ehkäistä sitä on rasittaa aivoja ja opetella uusia taitoja.

Siinä yksi syy, minkä takia hän ei pelännyt tarttua tanssihaasteeseen. Askelsarjojen harjoittelu oli hyvää aivojumppaa. Samoin ranskan opiskelu.

– Ja minähän paukutan ranskaa ja jatkan tanssimista niin, että dementiat pysyvät loitolla, näyttelijä vitsailee.

Sarilla on ollut toinen koti Nizzassa jo kymmenisen vuotta. Ensimmäisen asunnon hän hankki yhdessä Pertti Sveholmin kanssa. Eron jälkeen Sari löysi Vencen kylästä uuden pikkukodin, josta on näkymä vehreään vuoristoon ja merelle.

– Olin salaa ylpeä, kun notaari totesi asunto­kaupoilla, että puhun niin hyvää ranskaa, etten tarvitse tulkkia. Nämä ovat niitä onnistumisen elämyksiä, joita tulee, kun uskaltaa haastaa itseään.

Nizzassa Sarista kuoriutuu muutenkin eloisa ranskatar. Hän viilettää kaupungilla, tapaa ystäviään ja piipahtaa välillä Italiassa. Elämässä on juuri sopiva tujaus sinkkunaisen vapautta.

– No en minä nyt ihan aina yksikseni ole, mutta jääköön yksityiskohdat salaisuudeksi, Sari virnistää.

Vaikka eläkevuosiin on vielä matkaa, Sari haaveilee pysyvämmästä muutosta Ranskaan. Kahdeksankymppisenä olisi kiva viskoa petankkia Nizzan rannoilla.

– Kun katson äitiäni, näen, että hän nauttii elämästään sairaudestaan huolimatta. Ei ole olemassa yhtä ainoaa tapaa olla onnellinen. Mistä me tiedämme, kuinka autuas tila dementia on.

Sari Havas

■ Näyttelijä syntyi 25.1.1962 Kolarissa. Asuu nykyään Tuusulassa.
■ Lapset Asta, 19, ja Akseli, 22, liitosta näyttelijä Pertti Sveholmin kanssa.
Pertin kautta Sarilla on myös tytärpuoli, näyttelijä Pihla Penttinen. Sari ja Pertti erosivat vuonna 2007.
■ Sari näyttelee improvisaatioteatteri Stella Polariksessa ja työskentelee
vuorovaikutuskouluttajana.
■ Muistetaan etenkin tv-sarjoista Puhtaat valkeat lakanat ja Taivaan tulet.
■ Osallistui tämän syksyn Tanssii tähtien kanssa -ohjelmaan.