Äiti ja isoäiti kasvattivat kirjailija Elif Shafakin. ”Kutsuin äitiäni isosiskoksi, sillä hän oli niin outo ja erilainen.”
Äiti ja isoäiti kasvattivat kirjailija Elif Shafakin. ”Kutsuin äitiäni isosiskoksi, sillä hän oli niin outo ja erilainen.”

Turkin vanhoilliset arvostelevat menestyskirjailija Elif Shafakin epäsovinnaista elämää. Jo avioerolapsena hän tunsi itsensä erilaiseksi, mutta äiti ja mummo rohkaisivat häntä tekemään itsenäisiä valintoja.

Pieni tyttö piirtää horjuvia kirjaimia vihkoon oikealla kädellään niin kuin opettaja on käskenyt. Se on hidasta, sillä tähän asti tyttö on tehnyt kaiken vasemmalla kädellään. Mutta koulussa vasen käsi on väärä ja kielletty. Se täytyy pitää visusti liikkumattomana pulpetin alla. 

Eletään 1970-luvun Turkissa, eikä vasenkätisten lasten käännyttämisessä oikeakätisiksi ole mitään outoa. Sen verran hidasta puuha kuitenkin on, että tyttö oppii luokkansa viimeisenä kirjoittamaan.

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin kivikkoinen koulutien alku on enää muisto. Kun tyttö oppi kirjoittamaan, tekstistä ei tullut loppua. Yhdeksänvuotiaana hän kirjoitti ensimmäiset tarinansa, ja tänään Elif Shafak, 42, on yksi Turkin arvostetuimmista – ja myydyimmistä – kirjailijoista. Hänen teoksiaan on käännetty 30 kielelle.

Keväällä suomeksi ilmestynyt Kunnia on lumoava, kaunis ja taitavasti yhteen punottu kurdisuvun tarina. Aivan kuten kirjailijan omassa elämässä romaanissa yhdistyvät itä ja länsi, vanha ja moderni. Nyky-Britanniaan ja 1940-luvun Turkkiin sijoittuvan tarinan surullinen aihe on kunniamurha, mutta Kunnia ei kerro pelkästään islamilaisuudesta, vaan rakkaudesta, vanhemmuudesta ja perheestä.

Kirjailija on kyllästynyt siihen tapaan, jolla Lähi-idästä kerrotaan.

– Ei ole reilua toistaa samaa tarinaa uudestaan ja uudestaan. Totta kai mus­limimaailmassa on surullisia tarinoita, mutta myös onnellisia. Elämä on paljon monimutkaisempi asia kuin onnellisuus tai surullisuus, Elif sanoo Lontoon Kensingtonissa sijaitsevan kahvilan nurkkapöydässä.

Kaksi kotia

Luomukahvilan ovi käy tiuhaan. Pitkän puupöydän ääressä istuu tyylikkäästi puettuja lapsia vanhempineen. Juuri tällaisissa sopivan hälyisissä kahviloissa Elif viihtyy ja tekee töitä.

– Olen kaupunki-ihminen. Kirjoitan mieluiten meluisissa paikoissa. Hiljaisuus masentaa minua.  

Ja hälyä onneksi riittää Elifin molemmissa kotikaupungeissa. Jo kolmen vuoden ajan kirjailijan perhe on jakanut elämänsä kahden metropolin, Lontoon ja Istanbulin, välillä. Molempia kaupunkeja Elif rakastaa: Lontoo viehättää, koska se on monien kulttuurien sulatusuuni. Istanbulissa taas ruma ja kaunis elävät rinta rinnan, sopivassa kaaoksessa.

– Istanbul on tosi vanha kaupunki, jossa on hämmästyttävän nuorta energiaa, Elif kuvailee.

Kahden kodin järjestelyyn päädyttiin, koska Elifin puoliso Eyüp Can työskentelee päätoimittajana turkkilaisessa lehdessä ja Elif taas halusi muuttaa Lontooseen. Elif ja alakouluikäiset lapset Zelda ja Zahir asuvat lukuvuosien aikana Englannissa, mutta lentäen perheen isä pääsee nopeasti heidän luokseen.

Elifin mukaan kahdessa kodissa asuminen on aika hullua ja haastavaa. Enemmän tunteita heidän elämän­tapansa kuitenkin on herättänyt vanhoillisten turkkilaisten piirissä.  

– Turkissa ei voida käsittää, että nainen tekee tällaisen siirron ja hänen miehelle se on ihan okei, Elif sanoo.

Kun Elif taannoin esiintyi Turkin televisiossa, haastattelija kauhisteli, että kirjailija oli lähtenyt Englantiin eli ”seurannut sydäntään kuin mies”. Tv-juontajan mukaan Elifin muutto tarkoitti, että hänen miehestään tuli avioliiton vaimo.

– Olin raivoissani ja sanoin, että jokaisella on oikeus elää omalla tavallaan. Jatkoin, että jos minä elän kuin mies ja samoin tekee mieheni, joka jää työnsä takia Turkkiin, se tekee meistä homo­parin, Elif kertoo ja lisää heti kannattavansa homoseksuaalinen oikeuksia. 

Ja kyllä Elif tietää, ettei kuka tahansa mies olisi hänen kelkassaan pysynyt. Elifin ja Eyüpin suhde on kuitenkin alusta alkaen perustunut tasa-arvoon.

– Kutsun miestäni muukalaiseksi, koska turkkilaiseksi mieheksi hän on yhtä outo kuin avaruusolento. Olemme olleet yhdessä pitkään mutta emme halua omistaa toisiamme. Siksi emme edes kutsu toisiamme aviomieheksi ja -vaimoksi.

Elifin romaaneissa elävät itä ja länsi sekä mennyt ja moderni rinta rinnan – aivan kuin Istanbulissakin.

Naisten kasvattama

Elifin lapsuuskaan ei ollut perinteinen. Hän syntyi Ranskan Strasbourgissa ranskalaisen filosofin ja turkkilaisen äidin ainoaksi lapseksi. Vanhemmat erosivat pian, ja äiti palasi pienen tyttärensä kanssa lapsuudenkotiinsa Ankaraan. 

– Isoäitini olisi pitänyt oikeastaan naittaa äiti uudestaan. Ja vieläpä vanhemmalle miehelle, koska äitini ei enää ollut neitsyt. Mutta vaikka isoäiti itse oli hyvin perinteinen turkkilainen nainen, hän patisti tyttärensä jatkamaan kesken jääneitä opintojaan yliopistoon.

Niinpä Elif kasvoi kahden hyvin erilaisen naisen hoivassa. Hänen mummonsa oli uskonnollinen parantaja, joka luki teenlehdistä ja hoiti ihosairauksia. Äiti opiskeli ahkerasti ja päätyi valmistuttuaan diplomaatiksi, jonka ura vei äitiä ja tytärtä ympäri Eurooppaa, muun muassa Espanjaan ja Saksaan.

– Monta vuotta kutsuin äitiäni ablaksi eli isosiskoksi, koska hän oli niin outo äiti ja ihan erilainen kuin muut äidit.

Aina ei ollut helppoa kasvaa perheessä, johon kuului vain naisia.

– Lapsena olin yksinäinen ja tunsin olevani erilainen. Tarkkailin muita perheitä ja olisin halunnut kuulua isoon perheeseen. Välillä se tunne on hyvä, välillä rajoittava. Mutta jälkeenpäin olen tajunnut, että se teki minusta vapaamman, koska minua on aina kohdeltu yksilönä, Elif pohtii.

Äidiltään ja isoäidiltään Elif oppi, että naiset voivat olla solidaarisia toisilleen, vaikka eläisivät hyvin eri tavalla.

– Uskon sisaruuteen, ja minua tuskastuttaa nähdä, miten naiset voivat olla toistensa pahimmat viholliset. Avioero oli senaikaisessa yhteiskunnassa varmasti aluksi äidilleni stigma, mutta isoäitini vahvuus auttoi heidät siitä yli.

Elifin isä ei pitänyt vuosikausiin yhteyttä tyttäreensä, ja velipuolensa Elif tapasi vasta aikuisena. 

– Olisin toivonut, että olisimme olleet läheisiä jo lapsena. Samanlaista sisarrakkautta kuin lapsena ei tietenkään voi enää aikuisena syntyä.

Äitiys muokkaa

Paitsi arvostettu kirjailija, Elif on myös politiikan tutkija ja tohtori, joka on hoitanut apulaisprofessorin virkaa Arizonan yliopistossa. Kun on viettänyt 35 vuotta elämästään matkalaukkuelämää ja keskittynyt uraansa, äidiksi tulo voi olla sokki. Toisaalta äitiys voi myös opettaa enemmän kuin mitkään tutkinnot.

– Esikoiseni syntymän jälkeen kärsin synnytyksenjälkeisestä masennuksesta. Kaltaisilleni naisille äitiys voi olla vaikeaa, koska olemme olleet niin itsenäisiä.

Minulle oli ollut tärkeämpää olla kirjoittaja ja intellektuelli kuin äiti tai kodinhengetär. En osannut pyytää apua, koska olin tottunut tekemään kaiken itse.

Äidiksi – erityisesti pojan äidiksi – tulo on tuonut Elifin kirjoihin uusia
sävyjä. Se on myös pakottanut nauramaan itselleen ja monille käsityksilleen.

– Olen aina tarkkaillut naisia ja kirjoittanut heistä, mutta saatuani pojan olen tarkkaillut enemmän miehiä ja joutunut ajattelemaan monet asiat uusiksi. Äidithän kasvattavat poikansa miehiksi ja opettavat heille maskuliinisuutta. Patriarkaatti ei ole mustavalkoinen, myös äideillä on paljon valtaa poikiinsa. Nainen voi olla alistettu, mutta samaan
aikaan hän voi alistaa jotakuta toista. 

Elif antaakin tarinoissaan mielellään äänen alistetuille. Opettaa tai saarnata hän ei kuitenkaan halua.

– Jos me ihmiset elämämme aikana jotakin opimme, opimme sen ihmisiltä, jotka ovat erilaisia kuin me itse.

Elif ­Shafak

■ Turkin suosituin ja käännetyin naiskirjailija on syntynyt vuonna 1971 Strasbourgissa.
■ Asuu Lontoossa ja Istanbulissa. Perheeseen kuuluvat toimittajamies ja kaksi lasta.
■ Häneltä on suomennettu teokset Rakkauden aikakirja (2011), Kirottu Istanbul (2012) ja Kunnia (2013, Gummerus): ”Kirjan lempeä
viisaus puhuttelee lukijoita iästä riippumatta.” (Susanna Laari, MN 31/2013)