– Olen käynyt niin lähellä kuolemaa, että nautin jokaisesta hetkestä ja aion myös näyttää sen, uuden rakkauden löytänyt kansanedustaja Maarit Feldt-Ranta sanoo.

Neljä vuotta sitten kansanedustaja Maarit Feldt-Ranta, 45, ajoi betoniseinään. Tai siltä hänestä tuntui, kun lääkäri kertoi diagnoosin. Maaritin oudot vatsakivut paljastuivat tuolloin mahasyöväksi, jonka paranemisennuste on heikko. Vain 25 prosenttia mahasyöpään sairastuneista naisista on elossa viiden vuoden kuluttua.

Maarit on yhä. Hän on käynyt haastattelupäivänäkin Helsingin Meilahden syöpäklinikalla tähystyskuvauksessa mahdollisten muutosten varalta.

– Ihmiset hokevat aina, että pääasia on pysyä terveenä. Minulle terveys ei ole enää ollenkaan pääasia. Tärkeintä on, että olen onnellinen ja saan elää hyvää elämää, Maarit sanoo.

Se ei ole aina ollut helppoa. Elämä on heittänyt Maaritin alas jyrkänteeltä aina silloin, kun hän on osannut sitä vähiten aavistaa.

– Kun olin tipahtanut tarpeeksi monta kertaa, tajusin, että liiallinen suunnittelu on turhaa. Aina tulee uusia jyrkänteitä, joilta on vain uskallettava hypätä ja katsoa, mitä siitä seuraa.

Askeleen tyhjän päälle Maarit otti myös keväällä vuonna 2012, kun hän päätti erota miehestään. Päätös oli samalla 15-vuotisen uusperhe-elämän ja Karjaan puutaloidyllin loppu. Mukana tuli luopumisen suru ja pohjaton syyllisyys puolison uhrauksien vuoksi. Mies oli huolehtinut perheen arjesta, kun Maarit kävi läpi syöpähoitoja.

– Vaikean sairauden voi parantaa, mutta se vaikuttaa väistämättä parisuhteeseen, työhön ja persoonaan. Syöpä muutti kaiken. Myös minut. Tajusin, etten voi jäädä enää entiseen, Maarit tunnustaa.

Hetkittäin syyllisyys asuu Maaritissa yhä, mutta päällimmäisenä 183-senttisestä naisesta paistaa onni. Kuluneen vuoden aikana Maaritin kohdalle on osunut nimittäin kaksi hyvää hyppyä.

Viime joulukuussa hänestä tuli Melissan isoäiti, kun 20-vuotias Hanna-tytär synnytti esikoisensa. Tänä vuonna Maarit yllätti itsensäkin rakastumalla vanhaan työtuttavaan, politiikantoimittaja Vesa Kallionpäähän.

– Suomalaiseen luonteeseen kuuluu, että onni pitäisi kätkeä. Minusta se on hölynpölyä. Olen käynyt niin lähellä kuolemaa, että nautin jokaisesta hetkestä ja aion myös näyttää sen. Minulle kaikki tämä on bonusta. Uuden alku.

Paluu lapsuudenkotiin

Istuin tänäänkin keittiön pöydän ääressä ja unohduin tuijottelemaan ulos ikkunasta. En voi vieläkään uskoa, että olen 25 vuoden jälkeen päätynyt Karjaalle samaan kerrostaloon, jossa vietin valtaosan lapsuudestani. Muille pihapiirimme on vain metsittynyt rinnetontti. Minä näen kaiken lapsen silmin, tutut pulkkamäet ja piilopaikat.

Kun muutimme 18-vuotiaan poikani Kallen kanssa viime kesänä lapsuudentalooni, vanhat naapurit toivottivat meidät tervetulleeksi itku silmässä. Samassa talossa asuu yhä tuttu pariskunta, jonka kanssa perheemme on ollut tekemisissä 1960-luvulta saakka. Heistä on tullut minulle kuin varavanhempia.

Olen asunut aina Karjaalla, vaikka työni on ollut Helsingissä jo kymmenen vuotta. Elämä on ollut sellaista vuoristorataa, että olen halunnut jonkin pysyvän ennallaan.

Lapsuudenkodilla oli iso merkitys siihen, millainen minusta on kasvanut. Isäni oli sokea, joten jouduimme kahden siskoni kanssa ottamaan vastuuta jo pikkutyttöinä. Jos isän piti lähteä asioille, joku meistä lähti aina oppaaksi.

Monien koulukavereiden isät olivat töissä Sisun kuorma-autotehtaalla tai Fiskarsissa saksia valmistamassa. Minun isäni oli kotona ja äiti meni töihin, kun me tytöt olimme kouluikäisiä.

Vietimme perheenä paljon aikaa yhdessä. Nukuimme pitkään samassa huoneessa ja teimme pyöräretkiä. Äiti ja isä ajoivat tandemilla, me tytöt pienillä fillareillamme. Joka ilta päivällisen jälkeen äiti luki isälle ääneen venäläisiä klassikoita. Luulin pitkään, että kyse oli jostain tutuista, kun äiti ja isä keskustelivat kirjojen fiktiivisistä hahmoista.

Ensimmäinen romahdus

Olin tyypillinen keskimmäinen lapsi, sopeutuvainen ja sovitteleva. Lapsena olin niin ujo, että piilouduin äidin hameen alle, jos vieras ihminen tuli puhuttelemaan.

Murrosiässä minusta tuli hankala. Pärjäsin koulussa ihan hyvin, mutta muuten kyseenalaistin kaiken ja liftailin ympäriinsä. Viisitoistavuotiaana lähdin lupaa kysymättä Saksaan kesätöihin. Minulla oli myös Karjaalla tiivis kaveriporukka, jonka kanssa reissasin Sielun veljien ja Eppu Normaalin keikoille.

Rahani halusin tienata itse. Pääsin töihin lähikauppaan, jonka lihatiskillä olen siivuttanut erinäiset pätkät lauantaimakkaraa. Kielitaitokin vahvistui, sillä vaikka isäni oli suomenruotsalainen, puhuimme kotona suomea. Nykyään näen uniakin molemmilla kielillä.

Ylioppilaskeväänä sairastuin aivo­kalvontulehdukseen. Äiti ja isä olivat huolesta suunniltaan, mutta itse en muista infektiota mitenkään traumaattisena kokemuksena. Toivuin kesä­lomaksi, mutta missasin kaikki pääsy­kokeet ja jäin töihin baariin Karjaalle.

Olin parikymppinen, kun aloin seurustella ihailemani naapurinpojan kanssa. Muutimme nopeasti yhteen ja menimme naimisiin. Mies ajoi rekkaa, ja minä työskentelin tietopalvelusihteerinä Akavassa Helsingissä. Ohessa suoritin valtiotieteen opintoja Åbo Akademissa.

25-vuotiaana heittäydyin täysipäiväisesti kotiäidiksi, kun esikoistyttäremme Hanna syntyi. Istuin perhepäivähoitajien kanssa hiekkalaatikon laidalla ja vietin paljon aikaa siskoni luona, joka oli myös saanut esikoisensa. Viihdyin kotona, vaikka mies oli työn takia paljon poissa.

Syksyllä vuonna 2004 elämämme romahti. Hanna oli puolitoistavuotias, ja minä odotin toista lastamme Kallea, kun mieheni joutui työmatkalle Tallinnasta Tukholmaan. Hän oli Estonia-laivassa yönä, kun laiva upposi Itämerellä.

Mieheni selvisi onnettomuudesta, mutta elämämme oli tuon jälkeen aikamoista myllerrystä. Vuosi tapahtuman jälkeen muutimme erilleen.
Aika pian eron jälkeen menetin isäni. Hän oli kuollessaan vain 58-vuotias.

Uusperhearkea ja urakiitoa

Pakenin varmasti osittain surua vapaaehtoistyöhön. Perustelin kaikenlaisia yhdistyksiä ja tapahtumia Karjaalle ja olin mukana Mannerheimin lastensuojeluliiton toiminnassa.

Sitä en arvannut, että minusta tulisi uusperheen äiti. Vuonna 1997 tapasin baarissa mukavan miehen, joka kertoi olevansa myös yksinhuoltaja. Rakastuimme ja löimme hynttyyt yhteen.

Muistan, miten jännitin miesystäväni seitsemänvuotiaan tyttären Cecilian tapaamista. Pelkäsin, etten kiinny tyttöön, mutta meistä tuli nopeasti läheisiä.Oli meilläkin kahnauksiakin, mutta riidat eivät johtuneet uusperheestä. Sanon yhä, että minulla on kolme lasta. Cecilia on lapseni siinä missä Kalle ja Hannakin.

Politiikkaan ajauduin luottamustoimieni kautta puoliksi vahingossa. Yksi asia vain johti toiseen, ja pian huomasin istuvani Pohjan kunnallisvaltuustossa. Vuonna 2003 sain puhelun sosiaalidemokraattien puoluetoimistosta, jossa innokas työskentelyni oli pantu merkille.
Minulla oli päivä aikaa miettiä, lähtisinkö opetusministeri Tuula Haataisen erityisavustajaksi. Mies kannusti ottamaan haasteen vastaan, joten aloitin työt heti seuraavana päivänä. Kansanedustaja minusta tuli vuonna 2007.

Usein minua suututti, kun joku kysyi, miten pystyn tekemään tällaista työtä kolmen pienen lapsen äitinä. Minä en nähnyt yhtälössä isoa ongelmaa, vaikka tuntuikin välillä hölmöltä laittaa ruokaa yömyöhäisellä. Mielestäni ehdin olla riittävästi myös perheen kanssa.

Huono omatunto on tullut vasta viime vuosina, kun olen tajunnut, kuinka paljon lasteni elämästä olen menettänyt. Aina kun lapsilla on ongelmia, ajattelen sen johtuvan siitä, että olen ollut niin paljon poissa kotoa.
Toisaalta olen ylpeä siitä, että lapsistamme on kasvanut oma-aloitteisia ja itsenäisiä. He pärjäävät missä tahansa.

Oivallus syöpäsairaalassa

Moni kuvittelee, että poliittiset johtotehtävät ovat egotrippejä, joista taistellaan verissä päin. Kun minut valittiin vuonna 2005 SDP:n puoluesihteeriksi, en osannut iloita yhtään. Hymyilin vaikka olisi tehnyt mieli itkeä.

Äitini oli menehtynyt paksusuolensyöpään vain kaksi viikkoa aikaisemmin. Hän ehti sairastaa monta vuotta, mutta vointi huononi viimeisten kuukausien aikana. Oli todella raastavaa reissata kampanjan takia ympäri Suomea, vaikka olisin halunnut olla pitämässä äitiä
kädestä. Mutta äiti sanoi, että haluaa minun pyrkivän puoluesihteeriksi. Ehkä hän sai voimaa onnistumisistani.

Neljän vuoden päästä tiesin, miltä äidistä oli tuntunut. Istuin junassa matkalla Helsingistä Karjaalle ja mietin, miten kertoisin kotona, että vatsastani on juuri löydetty pahanlaatuinen kasvain.

Perhe oli uutisesta sokissa. Itkimme paljon mutta myös puhuimme tulevasta avoimesti. En pelännyt kuolevani, mutta tajusin, että minun on järjestettävä asiat sen varalta, että niin käy.

Syöpähoidot alkoivat saman tien. Mies jäi pois töistä, että hän pystyi hoitamaan lapset ja kodin.

Minä makasin sairaalassa ja kävin läpi elämääni. En olisi uskonut, että joudun tekemään 41-vuotiaana tilinpäätöksen, miettimään, mitä olen kokenut ja mitä on vielä näkemättä. Kun kerroin syövästäni julkisuudessa, aloin saada kirjeitä muilta vatsasyöpäpotilailta, joista kolmen kanssa ystävystyin. He kaikki ovat nyt kuolleet.

Tuolloin päätin, että jos saan jatkaa elämää, haluan sen olevan merkityksellistä. En aio vajota tilaan, jossa elämä vain lipuu ohi, enkä ehdi edes nauttia siitä. Ajattelen yhä, että olen velkaa sen myös näille menehtyneille ystävilleni.

Naiseus hukassa

Kun hoidot kahdeksan kuukauden jälkeen loppuivat ja kotiuduin, mikään ei ollut ennallaan. Poissaollessani molemmat tyttäret olivat muuttaneet kotoa, ja Kallekin oli itsenäistynyt. Tilanne muutti väistämättä myös parisuhdettamme.

Suurin syy olin kuitenkin minä itse. En ollut enää sama ihminen kuin ennen sairastumistani. Uskon siihen, että niin kauan kun hyviä päiviä on enemmän kuin huonoja, voin jatkaa entisessä. Kun tunteet alkavat olla pelkästään kielteisiä, on aika muuttaa suuntaa.

Podin pitkään syyllisyyttä siitä, että halusin erota. Mieheni teki puolisona kaiken, mitä saatoin ikinä toivoa. Se kertoo vain siitä, kuinka itsekäs ihminen on. Minä en poikkea siinä asiassa muista.

Olen ollut hukassa myös naiseuteni kanssa. Ennen olin rehevä ja muodokas, mutta syövän myötä laihduin kolmekymmentä kiloa. Nyt kun katson peiliin, näen pitkän kukkakepin, jonka varressa ei ole laaksoa eikä kukkulaa. Vaaleat hiuksenikin muuttuivat sytostaattien jälkeen tummiksi ja kihariksi. Se on ollut valtava identiteetin muutos.

Välillä huvittaa, kun ihmiset tulevat sanomaan, että lopeta jo laihduttaminen. En minä laihduta. En vain pysty syömään enää suuria annoksia kerralla. Se taas vaikuttaa siihen, että olen joutunut luopumaan käsipalloharrastuksesta ja suunnistuslenkeistä.

Olen saanut myös paljon uutta tilalle. Ennen tein usein 16-tuntisia työpäiviä enkä pysähtynyt miettimään, mikä on tärkeää. Nyt arkeeni on tullut leppoisuutta ja malttia. Olen armollisempi itselleni ja muille. Naisellisuutenikin olen löytänyt viime aikoina uudelleen.

Kaksi rakastumista

Olin eduskuntaryhmän pikkujouluissa viime vuonna, kun tyttäreni soitti ja
ilmoitti lähtevänsä synnyttämään. Tuntuu vieläkin niin ihmeelliseltä, että Hannasta tuli äiti kaksikymppisenä ja minusta isoäiti 44-vuotiaana. Vielä muutama vuosi sitten oli epävarmaa, ehtisinkö ikinä kokea tätä.

Tyttärentyttäreni Melissa täyttää pian vuoden, enkä malttaisi olla hänestä erossa päivääkään. Keksin kaikenlaisia tekosyitä saadakseni hoitaa tyttöä. Otan kai nyt takaisin sitä aikaa, jonka menetin hurjimpina politiikkavuosina omien lasteni kanssa. Haluan pysyä hengissä, jotta näen lapsenlapseni kasvavan.

Eron jälkeen ehdin jo valmistautua siihen, että viettäisin loppuelämäni
yksin. Olin ollut niin monta vuotta parisuhteessa, etten edes muistanut, minkälaista on tavata muita miehiä.

Vielä vähemmän uskoin, että löytäisin rakkauden työpaikaltani. Olen tuntenut Vesan vuosia, sillä hän on työskennellyt eduskunnassa MTV3:n politiikantoimittajana. Jos rakkautemme tuli yllätyksenä muille, niin kyllä se on ollut sitä meillekin.

Ammatilliset pelisäännöt teimme selväksi heti suhteemme alussa. En tosin usko, että kukaan on  epäillyt, että käyttäisimme suhdettamme jotenkin työssä hyödyksi.  Näin tuoreessa suhteessa työasiat eivät ole hirveästi mielessäkään.

Rakastuminen näin vanhemmalla iällä on ollut vapauttavaa. Olen jo perustanut perheen, ja lapset pärjäävät omillaan, joten minulla on vapaa-aikaa enemmän kuin koskaan aiemmin.

Sairauteni luo tietysti omat jännitteensä. Tiedän, että läheiset pelkäävät syöpäni uusiutumista. Itse olen päättänyt olla murehtimatta. Joka aamu herättyäni muistan, kuinka onnellinen olen. Se on tärkeintä.”

Maarit Feldt-Ranta

■ Kansanedustaja syntyi 26.4.1968 Karjaalla, jossa asuu yhä.
■ Perheeseen kuuluu poika Kalle, 18, ja tytär Hanna, 20. Maaritilla on myös tytärpuoli Cecilia, 23, edellisestä suhteesta. Viime vuonna hänestä tuli Melissa-tytön isoäiti.
■ Seurustelee nykyään MTV3:n politiikantoimittajan Vesa Kallionpään kanssa.
■ Kansanedustajana Maarit on ollut vuodesta 2007. Vuosina 2005–2008 hän toimi SDP:n puolue­sihteerinä.