Marraskuu on Kati Outisen mielestä hirveintä aikaa Suomessa. ”Ei mulla ole rahaa lähteä sitä pakoon. Mutta onneksi voin tänä vuonna ulkoilla valoisat tunnit enkä joudu istumaan sisätiloissa.”
Marraskuu on Kati Outisen mielestä hirveintä aikaa Suomessa. ”Ei mulla ole rahaa lähteä sitä pakoon. Mutta onneksi voin tänä vuonna ulkoilla valoisat tunnit enkä joudu istumaan sisätiloissa.”

Vähäpuheiset Kaurismäki-roolit leimaavat tiukasti Kati Outista. – Ihmisiä hämmentää, kun en nyhjääkään nurkassa poplari päällä, maaseutuelämään hurahtanut näyttelijä sanoo.

Onkohan se kovin totinen? Puhuuko se yhtä vähän kuin Kaurismäen leffoissa?

Sehän on kansainvälinen elokuvatähti – entä jos se diivailee?

Höpö höpö. Kati Outinen, 52, vaikuttaa hyväntuuliselta ja helposti lähestyttävältä. Tänä syksynä näyttelijää on kehuttu myös ”hurmaavaksi”, ”yllättäväksi” ja ”aivan uudenlaiseksi”, koska hän on kirmannut valkokankaalla heleänvihreissä kotelomekoissa ja esittänyt rakastunutta hattukauppiasta. Rooli Taru Mäkelän ohjaamassa komediassa Mieletön elokuu onkin aika epäkatimaisen pirskahteleva.

– Ihmisiä selvästi hämmentää, kun mä en nyhjääkään nurkassa poplari päällä! Olen kyllä teatterin puolella näytellyt vaikka minkälaisia rooleja, mutta Akin kanssa työskentely kai leimaa.

Katilla itsellään on juuri menossa, jos ei mieletön marraskuu, niin miksei vaikka ”yllättävä” ja ”aivan uudenlainen” sellainen. Tässä kuussa kalenterissa on nimittäin pitkästä aikaa melkein tyhjää.

Kati lopetti alkusyksystä kymmenen vuotta kestäneen professuurin teatterikorkeakoulussa ja on taas freelance-näyttelijä. Päivätyön loppuminen oli tiedossa: näyttelijäntyön professorinpestit kestävät viisi vuotta, ja niitä voi tehdä peräkkäin kaksi. Edessä on taas lyhyitä työpätkiä ja taloudellista epävarmuutta.

– Ei se ahdista, kyllä mulle on aina löytynyt töitä. Nykyään kaikki nurisevat pätkätöistä, mutta enhän mä ole ikinä tehnyt mitään muita. Pätkissä on se hyvä puoli, että niiden lopussa on aina mahdollisuus miettiä, mitä oikein haluaa tehdä. Useimmiten tuuminta on mulla päättynyt, että onpa älyttömän hieno ammatti, tätä haluan jatkaa.

Rumaksi arvosteltu

Kati valitsi ammattinsa jo pienenä vaikututtuaan koulun näytelmäkerholaisten Nuppu etsii kesää -lastennäytelmästä. Vuonna 1979 teatteriharrastus muuttui elokuvadebyytiksi, kun ohjaaja Tapio Suominen valitsi Katin esittämään tarkkailuluokan Lissua Täältä tullaan, elämä! -elokuvaan. Leffa sai hyvät arviot, Kati sen sijaan kummallisia kommentteja.

– Luultiin, että en näytellyt vaan olin oikeasti tarkkistyttö. Eikä se mennyt
jakeluun, kun yritin korjata, että kylläpä näyttelen.

Koska tarkkistytön roolisuorituksesta ei voinut oletetun näyttelemisen puutteen vuoksi puhua, kritiikeissä arvioitiin Katin ulkonäköä. Yhdessä arvostelussa todettiin, että ”tarkkailuluokan ainoa tyttö on ruma Lissu, jolla on yksi ilme”.

– Silloin ajattelin, että en taida enää välittää virallisista kritiikeistä – näinhän minä peilistä, etten ollut ruma.

Leffaa seuraavana vuonna Kati pääsi Teatterikorkeakouluun. 80-luvun alussa näyttelijäopiskelijat miettivät hysteerisen tarkasti, millaisen kuvan eri tuotannot heistä antavat. Oli tärkeää olla vakavasti otettava.

Nyt kun Kati on opettanut viimeiset kymmenen vuotta nuoria teatterikoululaisia, hän on huomannut käänteen rennompaan suuntaan.

–  Nuoret ovat nykyään fiksuja ja ajattelevia mutta eivät yhtään raskaalla
tavalla – he verkostoituvat ympäri maailmaa ja heille on ihan sama, otetaanko heidät aina tosissaan vai ei.

Kati odottaa innolla, että nuoriso valtaa johtoportaat, alkaa tehdä entistä kiinnostavampia kotimaisia leffoja ja lopettaa sellaiset ideat kuin että ”nytpä tuhotaan Pohjoinen jäämeri”.

– Olen hyvään uskova viherpiipertäjä, ja nuorten kanssa työskentely tekee
optimistiseksi. Kyllä ne nyt vallassa olevat ahneet äijät pian höperöityvät tai kuolevat. Toivon, että se on vain tämä mun sukupolvi, joka on paska!

Kehut tuntuvat hyvältä

Poplari päällä nurkassa nyhjäävä nainen on kansainvälisesti yllättävän tunnettu hahmo. Aki Kaurismäen elokuvilla on pari miljoonaa katsojaa ympäri Eurooppaa, eikä siksi ole harvinaista, että joku pysäyttää Katin Pariisin tai Prahan kadulla ja kysyy: Oletko sä se. Kati vastaa olevansa ja juttelee mielellään hetken.

Vaikka virallisilla kritiikeillä ei ole väliä, Katikin tykkää kehuista.

– Onhan mulle tärkeää, että musta tykätään. Tavallisten katsojien ja oikeiden ihmisten kiitokset tuntuvat hyvältä.

Ulkomainen palaute Katin leffarooleista on laidastaan ollut positiivisempaa kuin kotimainen. Täällä moni miettii vieläkin samaa kuin vuonna 1979: näytteleekö tuo vai onko se aina tuollainen?

Viikon päästä selkääntaputuksia saattaa olla tulossa Tšekissä Clownwise -elokuvan ensi-illassa. Tšekkielokuvaan hän päätyi, kun Mielettömän elokuun tuottajaa nykäistiin hihasta Toronton filmifestareilla: ”Kuulostat suomalaiselta – tunnetko Kati Outisen? Meillä olisi hänelle rooli.”

– On se käsittämättömän imartelevaa, että joku on miettinyt minua tsekkiläiseen leffaan. Enkä edes näyttele maahanmuuttajaa. Jouduin tekemään paljon työtä, kun opettelin tšekin äänteitä.

Helppo eikä hankala

Kati Outisen ansioluettelo, jos hän vain jaksaisi pitää sitä ajan tasalla, olisi pitkä ja sekava. Näytelmiä ja elokuvia, opettamista. Välillä vähän työttömyysjaksoja, hetki Salkkarien käsikirjoittamista, jännittäviä taideproggiksia ja toisinaan patsastelua punaisilla matoilla Cannesin naispääosapalkinto kainalossa.

Juuri nyt luettavana on runoja, joista on suunnitteilla esitys – jos rahoitus järjestyy ja jos ne sattuvat inspiroimaan.

Minkälaista Outisen kanssa on tehdä töitä?

– Tosi kivaa! Kati vakuuttaa.

Sehän on yllättävää. Eikö hänet tunneta ehdottomuudesta ja siitä, että hän kieltäytyy projekteista, jos ne eivät sovi omaan arvomaailmaan?

– Ei, mulla on helpon ihmisen maine. Minähän lähden mukaan kaikkeen, mistä vain innostun, ja varmaan siksi minua pyydetään kaikkeen kummalliseen.

Katille on kolmenkymmenen vuoden aikana tullut vastaan kaksi juttua, joissa hän ei ole tullut jonkun ihmisen kanssa toimeen. Mutta vaikea tyyppi? Ei, korkeintaan silloin, jos verensokeri laskee liikaa.

Kati arvelee tietävänsä, mistä sitkeä tiukkapipon maine tulee. Hän kieltäytyi 80-luvulla yhdestä elokuvasta, koska sen tekemiseen liittyi moraalisia ongelmia.

– Leffan ohjaaja sattui olemaan ilkeä ihminen, joka levitteli minusta sitten kaikenlaisia huhuja ympäri kaupunkia.

Vuosien varrella Kati on kyllä ollut mukana monessa projektissa, joiden
aikana on huomannut miettivänsä, miksi ihmeessä tähänkin piti lupautua. Jokin aiheessa on saanut inspiroitumaan, mutta tekovaiheessa kaikki lähtee väärään suuntaan. Silloin täytyy tehdä parhaansa – ja jos muu ei auta, niin uskoa, että kaikesta oppii jotain.

Kati näytteli syksyllä Pelon maantiede -näytelmässä, jossa dramaturgina oli oma tytär Iida Hämeen-Anttila. ”Hyvin se meni! Ei töitä tehdessä ajattele, että tuo on sukulainen, yrittää vaan saada kaiken toimimaan mahdollisimman hyvin.”

Jos vähän marinaa?

– Tytöttelyyn ja vähättelyyn pitää puuttua. Ja pitää sanoa ääneen, että naiset ansaitsevat saman palkan kuin miehet.

Kati on ainakin sanonut sen ääneen, ja on hän sanonut muutakin. Tällä hetkellä häntä turhauttaa kulttuurin arvostus Suomessa: luovuuden perään kyllä ulistaan mutta silti taideaineiden opetusta halutaan vähentää. Ja sitten tietenkin se tosiasia, että 48 prosenttia suomalaisnaisista on kokenut väkivallan uhkaa, mutta kukaan ei halua puhua aiheesta.
Kun joltakulta irtoaa kipakoita lausuntoja, niitä myös kysellään.

– Siksi en tykkää antaa haastatteluja. Puhun eniten siitä, miten hienoa elämä on ja miten hienossa ammatissa olen. Mutta usein kysytään jotain, mihin ei voi vastata muuta kuin marisemalla. Sitten minusta otetaan vakava kuva jonkun ankean puun juurella.

Olisiko ”periaatteen ihminen” kuvaavampi määritelmä kuin ”marisija”? Koska kuunnelkaa nyt, miten kävi, kun Kati meinasi luoda itselleen gmail-osoitteen:

– Aloin lukea käyttöehtoja, oikein perehdyin niihin pienellä painettuihin teksteihin. Kolmannella sivulla kävi ilmi, että klikkaamalla ”hyväksy” luovutan suunnilleen kaiken ihmisoikeuksistani lähtien Googlelle, joten annoin olla. Kontrolliyhteiskunta ahdistaa paljon.

Ja jos ihan vähän marinaa vielä: Katin mielestä naiset ansaitsisivat parempia ja kekseliäämpiä tv-ohjelmia.

– Ainakin minua kiinnostaa muukin kuin se, että sisustellaan jonkun kotia.

Läski supi ja muut naapurit

Ainoa koti, jonka sisustaminen Katia kiinnostaa, sijaitsee maalla, puolentoista tunnin junamatkan päässä pääkaupungista. Näyttelijä tunsi tarvitsevansa sosiaalisen työnsä vastapainoksi kakkosasunnon,
johon voisi vetäytyä.

Neljä ja puoli vuotta sitten löytyi omakotitalo ystävien kesämökin naapurista. Se oli liian kallis kakkosasunnoksi, joten syntyperäinen helsinkiläinen päätti rohkaistua ja kokeilla maallemuuttoa.

– Nyt olen täysin hurahtanut. Kotona on täysi hiljaisuus, naapureina on peuroja ja läski supikoira. Sen on pakko kieriä mäkeä alaspäin, jotta pääsisi jaloilleen.

Junamatkalla Kati tekee käsitöitä tai lukee dekkareita, kotona hän laittaa takkaan tulet ja sytyttää kynttilät palamaan. Hän ymmärtää hyvin niitä 200 000 suomalaista, jotka asuvat ympäri vuoden kesämökillään. Joskus rasittaa junien odottaminen, mutta muita huonoja puolia hän ei yksin maalla asumisessa keksi.

– Pimeää siellä juuri nyt on, mutta miellyttävämmällä tavalla kuin kaupungissa. Helsingissä katulampun valokeilassa on valoisaa ja sen ympärillä sysipimeää – maalla tähdet ja kuu valaisevat.

Katiin on iskemässä omakotiasujille tuttu tauti: puutarhanhoito. Maisemoinnin esikuvana on Salainen puutarha -lastenkirjan ” hallitusti viidakoitunut piha”.

– Toinen tavoite on vähentää puolen hehtaarin nurmikkoa, viisi tuntia nurtsin leikkaamista on liikaa. Haluaisin tilalle luumu- ja omenapuita ja sellaisen kasvihuone-pergola-systeemin.

Pingottaja relaa

Kati epäilee, että joitain asioita tulee professoriajalta ikävä. Opettajanhuoneen henkeä, opiskelijoita, töiden monipuolisuutta. Pikkupomoja tai taideyliopiston byrokratiaa hän ei jää kaipaamaan.

– Loppuaikoina siellä alkoi juosta liuhutukkaisia konsultteja puhumassa. Muutos! Organisaatiomuutos!

Työstressiäkään ei tule ikävä. Sitä synnytti juuri se, että raportoinnille ja organisaatiomuutokselle olisi pitänyt olla aikaa, jota opiskelijat tarvitsivat enemmän.

Mutta se on mennyttä. Nyt on aika ottaa vuoden ankeimmasta kuukaudesta kaikki irti. Ainakin suppilovahveroiden pääsato, Karl Ove Knausgårdin Taisteluni 3 ja pino muita kirjoja lähikirjastosta, lenkkeilyä ja metsässä kulkemista.

Kati on ollut aikaisemmin ”perfektionisti ja superpingottaja”, joka menetti helposti yöunensa. Vanhemmiten pingottaminen on vähentynyt. Hiljattain himolukija on uskaltanut jopa jättää pari kirjaa kesken.

– Ennen ei olisi käynyt mielessäkään. Ajattelin aina, että jos lopusta aukeaa jotain hienoa, joka avaa alkupuolenkin.

Antti Hyryn Uuni sai kunnian olla yksi ensimmäisistä teoksista, joiden kohdalla entinen perfektionisti luovutti. Leivinuunin kokoaminen tiili kerrallaan sai Katin puolesta jatkua ilman häntä.

– Tai katsoin mä lopusta, saiko se sen uunin valmiiksi.

Kati Outinen

■ Näyttelijä on syntynyt 17.8.1961 Helsingissä.

■ Nousi pinnalle 18-vuotiaana harrastajanäyttelijänä Tapio Suomisen elokuvasta Täältä tullaan, elämä!

■ Tunnetaan Aki Kaurismäen luottotähtenä, voitti Cannesissa parhaan naispääosapalkinnon 2002 elokuvasta Mies vailla menneisyyttä.

■ Tytär Iida Hämeen-Anttila valmistui juuri Teatterikorkea­koulusta
dramaturgiksi.