Arzu on vapaamielinen city-sinkku, Yasemin uskonnollinen kotiäiti. Istanbulilaisnaiset ovat täysin eri mieltä siitä, millaisessa maassa haluavat elää.

"Pelkään poliisin otteita"

Lämmin iltapäivätuuli pyyhkii Istanbulin kattojen yli ja heiluttaa kasveja Arzu ­Gagin, 41, parvekkeella. Valoisa ullakkohuoneisto trendikkäällä Galatan alueella on itsenäisen sinkku­naisen lepopaikka. Arzun kadulta pelastamat kulkukissat kiehnäävät emäntänsä jaloissa, kunnes loikkaavat ulos aurinkoon kellimään. Olohuoneen pöytä peittyy dj-laitteista ja eteinen niitti­koristeisia korkokengistä. Keittiössä on illanistujaisista jäänyt puolikas viini­pullo. Tätä elämäntyyliä Arzu nousi toukokuussa puolustamaan, ensimmäistä kertaa elämässään.

– Turkissa on ennen vallinnut ­pelon ilmapiiri, eikä minulle tullut mieleenkään lähteä kadulle vaatimaan mitään.

Arzu ihaili koko nuoruutensa Istan­bulin kaduilla näkemiään vapaamielisiä turisteja. Sen ainoan kerran, kun hän teininä pukeutui lyhyisiin farkkusortseihin, hänen isänsä sai heti kahvilan miehiltä ankaraa paheksuntaa. Tyttären asu suututti niin, että isä säntäsi kotiin saksimaan vaatekappaleen palasiksi.

– Me turkkilaiset olemme aina eläneet tiukassa sosiaalisessa kontrollissa.

Mutta toukokuussa kaikki oli toisin. Kun Facebookissa levisi tieto, että pääministeri Recep Tayyip Erdogan suunnitteli Istanbulin keskustan Taksimin aukion Gezi-puiston paikalle ostos­keskusta, Arzussa kuohahti. Eläinten ja luonnon ystävänä hän lähti kertomaan, ettei yhteen keskustan harvoista vihreistä keitaista saa koskea.

– En tiedä, mistä se rohkeus lähteä kadulle oikein ­tuli. Osin varmasti siitä, että nyt myös useimmat ystäväni olivat liikkeellä.

Mielenosoitus oli alkanut jo pari päivää aikaisemmin, ja poliisi puuttui tilanteeseen kovin ottein kyynel- ja pippurikaasulla sekä ­vesitykeillä. Arzu oli yksi niistä tuhansista istanbulilaisista, jotka riensivät ympäristöaktivistien ­tueksi. Samalla mielenosoituksen sanoma laajeni. Puistoon liittyi kurdiaktivisteja sekä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen edustajia, mutta ennen kaikkea Arzun kaltaisia tavallisia keskiluokkaisia turkkilaisia, jotka halusivat kertoa olevansa pääministerin hallinnon kanssa eri mieltä – eikä vain puiston kohtalosta, vaan koko maan tilasta.

Kolme lasta kaikille?

Arzua huolestutti moni asia. Alkoholijuomien nauttiminen Istanbulin terasseilla kiellettiin viime vuonna. Lähikauppa ei enää toimita puhelimella tilattuja viinejä kotiin iltayhdentoista jälkeen.

– Eikä jälkiehkäisypillereitä enää saa kaikista apteekeista ilman reseptiä, ja abortin kieltämisestäkin on ollut julkisuudessa puhetta, Arzu listaa.

Arzusta pääministeri ja hallitus puuttuvat kansalaisten elämään liikaa. Erdogan on asettanut tavoitteeksi, että perheessä olisi vähintään kolme lasta.

Vaikka Arzu oli keskellä mielenosoittajien ja poliisin yhteenottoa, häneen ei osunut. Sen sijaan hän suree kyynelkaasun vuoksi parvekkeella kuolleita undulaattejaan ja katukissoja.

– Käsittämättömintä oli, etteivät Turkin television pääkanavat näyttäneet mielenosoituksia laisinkaan, vaan televisiossa pyöri jokin naurettava pingviinidokumentti! Uutisissa pääministeri haukkui meidät mielenosoittajat juopoiksi luusereiksi.

Sen takia Arzun television johto on saanut kesäkuusta asti roikkua irrallaan.

– Minulla ei ole mitään tarvetta koko toosalle, Arzu puuskahtaa ja hakee jääkaapista vitaminoitua jogurttijuomaa.

Vaikka mielenosoitukset ovat nyt ohi, Arzu viettää entistä enemmän aikaa
koneella kritisoimassa hallitusta. Hän pelkää poliisin otteita.

– Poliisit valvovat puistoja pamput käsissään, sinne on paljon vaikeampi mennä kuin kesällä. Mutta jos saamme tarpeeksi väkeä liikkeelle, taatusti minäkin liityn joukkoon.

Arzu pelkää myös, että pääministerin käsissä Turkki luisuu aiempaa konservatiivisemmaksi maaksi, jossa uskonnon rooli kasvaa ja hänen lopultakin saavuttamansa vapaus kaventuu.

– Jos uskonnolliset piirit alkavat ­rajoittaa muiden elämää Egyptin malliin, olen valmis jättämään Turkin. Kun liikun perjantaina kotikadullani, se on täynnä moskeijan ulkopuolella rukoilevia miehiä. Jos kuljen minihameessa, he tuijottavat vihaisesti. En voi sietää heitä!

"Hyväksyykö Turkki uskovan naisen?"

Galatan trendialueelta on ajettava tunnin verran ruuhkaisia teitä päästäkseen sillan yli ­Istanbulin Aasian-puoleiseen osaan. Camlica on muslimiporvariston suosima kaupunginosa, josta on helppo ihailla 14-miljoonaisen kaupungin uusia pilven­piirtäjiä.

Yasemin Darbaz, 31, on leiponut amerikkalaisen omenapiirakan ja kiehauttaa laseihin turkkilaiset teet. Kolmivuotias tytär Ayse maalaa vesiväreillä Ikean lastenpöydässä, aviomies on töissään konservatiivisen sanomalehden digiosaston päällikkönä.

Tässä asunnossa televisio toimii, ja mielenosoitusten aikaan Yasemin seurasi siitä uutisia, mutta vielä tarkemmin Twitteriä ja Facebookia. Sen sijaan väkijoukkoihin liittyminen ei tullut Yaseminille mieleenkään.

– Pari ystävääni joutui autoa ajaessaan protestien liepeille, ja uhkaavat mielensoittajat alkoivat heiluttaa autoja. Ainoa syy oli se, että naisilla oli huivit päässä. Minusta oli turvallisempaa jäädä mellakkapäivinä kotiin, Yasemin sanoo.

Yasemin on arkkitehti. Hänenkään mielestään Gezi-puistoa ei pitäisi kaataa, mutta siihen hänen sympatiansa mielenosoittajia kohtaan jäävätkin. Yasemin äänesti nykyistä puoluetta, tuntee pääministerin perheen ja on varma, että nykyhallitus hoitaa maan asiat parhaalla mahdollisella tavalla.

Hän sanoo ymmärtävänsä, että osa maallistuneista turkkilaisista pelkää, ­että terassien alkoholikielto johtaa uusiin rajoituksiin.

– Mutta jos on minun laillani elänyt puolet elämästä aiempien hallitusten laatimien rajoitusten keskellä, terassisääntö on aika pieni riesa. Paljon vakavampi ongelma on se, jos yliopiston turvamies käännyttää portilta vain siksi, että naisen päässä on huivi. Sellaisessa Turkissa minä kasvoin.

Juuri huivinkäyttöön kärjistyvät Turkin poliittiset erimielisyydet. Päähuivin käyttö oli vuosikymmenet kielletty valtion laitoksissa ja viroissa.

Huivikielto oli vaikuttaa Yaseminkin opiskelusuunnitelmiin. Hän on kotoisin vauraasta uskonnollisesta istanbulilaisperheestä. Hän kävi lukionsa tunnetussa islamistisessa yksityiskoulussa ja opiskeli ­tavallisten aineiden lisäksi Koraania, ­islamin historiaa ja arabiaa. Arvosanat olivat hyvät, mutta siihen ­aikaan yliopistohaussa uskonnollisten koulujen oppilaat saivat muita heikommat lähtöpisteet.

– Silloin kaikissa yliopistoissa oli ­ehdoton huivikielto. Moni ystäväni ­lopetti sen takia opintonsa tai lähti ulkomaille opiskelemaan. Minäkin harkitsin Itävaltaan, Wieniin, lähtöä.

Lapsesta asti arkkitehdin urasta haaveillut Yasemin ratkaisi ongelman käymällä ensin entisöintikoulun ja sen päälle designin hallinnointilinjan. Lopulta pisteitä oli tarpeeksi yliopiston arkkitehtuurioppiin. Ensimmäiset vuodet Yasemin opiskeli paljain päin, sitten hallinto vaihtui ja huivit sallittiin.

– Moni aiemmin ystävällinen professori muuttui huivini nähtyään tylyksi. ”Teitä on nykyään joka paikassa”,  yksi tokaisi.

Katse huiveihin

Yaseminin mielestä Turkki tuijottaa liikaa huiveja, ja samalla maan kauan kestänyt jakautuminen uskonnollisiin ja maallistuneisiin jatkuu.

– Huiveihin kiteytyy nyky-Turkin suuri kysymys: hyväksyykö yhteiskunta ­uskovan naisen vai ei.

Yasemin kannattaa suvaitsevaisuutta. Hänen mielestään nykyhallitus teki viisaasti sallimalla huivit osassa yliopistoja.

– Sen ansiosta uskonnollisetkin naiset saavat korkean koulutuksen ja pääsevät työelämään.

Niin kävi Yasemillekin. Ennen äidiksi tuloaan hän suunnitteli kansainvälisissä arkkitehtitoimistoissa Turkin uusia pilvenpiirtäjiä. Äidiksi tultuaan hän jatkaa freelancerina kotitoimistossa.

Turkin talous on kasvanut nopeasti. Vienti vetää, ja Istanbulin kadut ovat täynnä luksusautoja. Yasemin huomauttaa, etteivät hallinnon vastustajat tunnu muistavan, miten ankeassa kunnossa maa 20 vuotta sitten oli: sähkökatkot olivat yleisiä ja ilmanlaatu surkea.

– Luotan, että hallitus johtaa maatamme viisaasti eikä ole rajoittamassa ihmisten elämää. Ei Turkki mikään tiukka arabimaa sentään ole, ja Istanbul on  taatusti jatkossakin kosmopoliitti keskuspaikka.

Uskonto on Yaseminin elämän ykkös­asia. Olohuoneen seinällä on hänen suunnittelemansa parimetrinen vav-symboli, joka tarkoittaa sekä lasta kohdussa että rukousasentoa. Tytär käy uskonnollista päiväkerhoa, ja vuosi sitten perhe kävi pyhiinvaellusmatkalla Mekassa. Mutta ei Yasemin kaikkea ­uskontoon liittyvää kannata. Asunnon parvekkeella hän osoittaa metsäistä rinnettä. Sinne, hänen aamulenkkimaastoonsa, hallitus aikoo rakentaa suuren moskeijan.

– Ja vielä kammottavalla, ylikoristeellisella ottomaani-bysanttilaistyylillä. ­Sitä minä vastustan!

Mutta Yasemin ei aio nostaa asiasta meteliä vaan tyytyy ihailemaan netissä Britanniaan rakennettuja moderneja ekomoskeijoita ja haaveilee joskus saavansa suunnitella sellaisen Turkkiinkin.

– Mutta ei kaupungin viimeisiin puistoihin, Yasemin nauraa.

Ei Egyptin suuntaa, kiitos

Myös Yasemin seuraa nyt kiinnostuneena, mihin suuntaan 78-miljoonainen Turkki on liikahtamassa. Hän on nähnyt, mitä Egyptille ja muille Arabikevään kansannousuun ryhtyneille maille on tapahtunut, eikä toivo Turkille samaa.

Yasemin tuntee olevansa uskonnollisten konservatiivien ja vapaamielisten maallisten kollegojensa välissä. Molemmissa leireissä on epäluuloa ja kyräilyä toisiaan vastaan.

– Kirjoitin juuri Facebookissa ymmärtäväni molempia puolia. Nyt tarvitaan kärsivällisyyttä ja halua pysyä yhdessä.

Arzu Gazi

■ 41-vuotias aloitteleva dj. Vuokraa matkailijoille loma-asuntoja Istanbulin keskustassa.

■ Työskenteli aiemmin Välimerellä tilattavien purjealusten kapteenina.

■ ”Elän vapaata nuoruuttani vasta nyt. Lasten tekeminen epävarmaan yhteiskuntaan ei tunnu hyvältä. Tapailen erilaisia miehiä enkä halua sitoutua. Olen kuin nuorena ihailemani turistitytöt!”

Yasemin Darbaz

■ 31-vuotias arkkitehti. Naimisissa, 3-vuotiaan tytön äiti.
■ ”Halusin saada ammatin ja uran hyvään vaiheeseen ennen lastentekoa. Nyt viihdyn kotona tyttäreni kanssa, kun voin silti tehdä töitä freelancerina.”

Mitä Turkissa tapahtui?

Mielenosoitukset alkoivat Istanbulin Gezi-puistosta, jonka hallitus aikoi kaataa ja ­rakentaa tilalle kauppakeskuksen sekä asuintaloja. Aluksi Taksim-aukiolle majoittui telttoihin pieni ympäristöaktivistiryhmä. Kun poliisi hyökkäsi mielenosoittajia vastaan kyynelkaasulla ja vesitykeillä, vasta­rinta alkoi levitä sosiaalisessa mediassa. Mielenosoitukset laajenivat Istanbulissa ja ­levisivät laajalti muualle maahan. Alettiin vaatia sanan- ja kokoontumis­vapautta sekä vastustettiin hallituksen tiukkaa politiikkaa.
Istanbulissa ja Ankarassa ­poliisin otteet olivat rajuimmat. Arviot kuolleista vaihtelevat neljästä kymmeneen. Vähintään 5 000 loukkaantui, yli 3 000 ­pidätettiin.Turkin valtamedia kieltäytyi pitkään uutisoimasta mielenosoituksista, jotka kestivät toukokuusta syksyyn asti.

Lähteet: Amnesty, BBC, CNN, Reuters, Yle Uutiset.